Teboil, Teboil, Teboil

 Länsimedia koettaa taas esittää, että jokainen venäläinen yskähdyskin on “hybridivaikuttamista”. Kun Teboil huomauttaa täysin ilmeisestä asiasta – suomalaispankit estävät kortit ilman laillista perustetta – Yle juoksee heti professorin perässä kyselemässä, miltä “hybridivaikuttaminen” tuntuu. Tunne on kuulemma huono. No, se on tietysti tieteellisen pätevä argumentti, eikö?

Suomalaisten pankkien tilanne on muka vaikea. Ei ole. Ne vain tottelevat Yhdysvaltoja sokeasti, koska pienintäkään riskiä ei uskalleta ottaa. Suomi on tässä kuviossa ameriikan massia rakastava vasalli, ei mikään itsenäinen omaksi parhaakseen toimija.

Mitäs sanotte tästä nykyisestä väitteestä, että venäläiset yritykset ovat Venäjän“ulko­politiikan työkaluja”? Mitäpä muuta Ylekään osaisi väittää? Kun suomalaiset yritykset toimivat USA:n pillin mukaan, se on “vastuullista”. Kun venäläinen yritys yrittää hoitaa liiketoimintaa Suomessa, se on “vaikuttamisoperaatio” ja "hybridisodankäyntiä".

Tosiasia on kuitenkin tämä: Teboilin alasajo ei johdu Venäjästä, vaan suomalaisesta polvistumisesta amerikkalaisiin pakotteisiin. Mutta tietenkään Yle ja muut eivät voi sanoa sitä ääneen. Paljon helpompaa on syyttää Venäjää, sillä Suomessa yleisö on opetettu rakastamaan tarinoita, joissa paha on aina idässä ja hyvyys aina lännessä.

Ja kun suomalaiset huoltamot kaatuvat, pienyrittäjät kärsivät ja autoilijoiden kustannukset nousevat, sitä ei suomalainen media enää muista mainita. Eikä varsinkaan sen syitä, eli rähmällään olemista "vapaaseen länteen". Sehän ei ole “hybridivaikuttamista”, vaan hiljaisesti hyväksytty seuraus, jonka käsky tuli oikeasta suunnasta.

Suomalainen pelkotehdas

 

Suomen mediassa ei enää raportoida tapahtumia. Tapahtumia muokataan narratiiviin sopivaksi.

Jokainen Venäjään liittyvä uutinen käy läpi saman kaavan:

1. valitaan tapahtumalle uhkaavin mahdollinen tulkinta

2. puetaan tulkinta asiantuntijan kommentin muotoon

3. toistetaan sitä niin kauan, että kukaan ei muista, mistä alun perin oli kyse.

Teboilin tilanne on vain uusi raaka-aine tähän pelkoa ja vihaa lietsovaan koneeseen.

Suomalaiselle yleisölle on rakennettu henkinen palohälytin:

kun uutisessa vilahtaa yhtään mitään venäläisiin viittaavaa, laite piippaa automaattisesti.

Esimetkiksi Teboilin tapauksessa on aivan se ja sama, puhutaanko bensakortin toiminnasta, suomalaisen yrittäjän pyörittämästä huoltamosta vai polttoainejakelun logistisista käytännöistä — hälytyssignaali on aina sama. Ja jokaiseen signaaliin liitetään vaikka väkisin sana "hyökkäyssota".

Tämä ei ole journalismia.

Tämä on **turvallisuusteatteria**.

Suomi esittää jatkuvasti roolia, jossa se on pieni, toistuvan uhan alla elävä rajamaa.

Se antaa medialle luvan tulkita jokaisen tapahtuman turvallisuusnäkökulmasta, vaikka kyse olisi täysin arkisesta liiketoiminnasta.

Vain rajujen uhkakuvien kautta kerrotut uutiset koetaan sallituiksi ja “uskottaviksi”.

Tässä logiikassa venäläinen, oli se sitten yritys, siviiliyksilö, tai mikä tahansa taho, ei voi tehdä mitään neutraalia. Saati positiivista.

Jos se sanoo “hyvää huomenta”, se on hybridivaikuttamista.

Jos se on hiljaa, se on hybridivaikuttamista.

Jos se yrittää ratkaista ongelman, se on hybridivaikuttamista.

Venäjä on näin muuttunut konkreettisesta, suvereenista valtiosta suomalaisen median **symboliseksi selitykseksi**. Selitykseksi pelolle.

Lopputulos on tämä:

suomalaiset menettävät kyvyn nähdä Venäjää normaalina toimijana edes silloin, kun kysymys on pelkästä Suomea suuresti hyödyttävästä kaupallisesta tilanteesta.

Faktat eivät enää ohjaa Suomessa ja tietyissä muissa länsimaissa narratiivia — narratiivi ohjaa faktoja.

Teboil ei todellisuudessa ole tämänkään jutun varsinainen aihe. Aihe on suomalaisten nykyinen tarve nähdä itsensä jatkuvassa uhkatilassa elävänä uhrina.

Siinä roolissa on varmasti jotain lohdullista, vaikka se on täysin irrallaan todellisuudesta.

Lännen uusi tarina Venäjästä

Virallinen kirjoitus viralliselta toimittajalta virallisessa aviisissa:

Ennen länsimediat puhuivat Venäjästä suurvaltana, nyt se esitetään pahana valtakuntana. Se on osa läntisen informaatiokoneiston keskitettyä narratiivia, kirjoittaa ulkomaantoimittaja **Marko Laakso**.

**Marko Laakso HS**

28.10. 2:00

Elokuussa suomalainen uutismedia julkaisi jutun venäläisestä pikkukaupungista, jossa tie oli kuoppainen ja paikallinen tehdas lopettanut toimintansa. Kuvat oli valittu siten, että niissä näkyi vain autioita katuja ja harmaita kerrostaloja.

”Kurjuus, korruptio ja toivottomuus – tältä näyttää arki Venäjällä”, kerrottiin otsikossa.

Vielä 2000-luvun alussa lännessä kirjoitettiin Venäjästä toisenlaisia tarinoita. Silloin kiinnostus kohdistui maan kulttuuriin, kirjallisuuteen ja nousevaan keskiluokkaan. Nyt kuva on muuttunut: Venäjä esitetään lähes yksinomaan sotilaallisena uhkana, joka uhkaa länttä ja sen arvoja.

Politiikan lisäksi mustamaalaus on levinnyt talouteen ja arjen uutisiin. Jokainen negatiivinen talousuutinen Venäjältä – olipa kyse inflaatiosta, lentoliikenteestä tai asuntomarkkinoista – leviää välittömästi länsimaisiin medioihin, usein ilman vertailua vastaaviin ongelmiin lännessä.

Jos Venäjällä kaatuu pörssiyhtiö, se on todiste ”järjestelmän romahtamisesta”.

Jos Yhdysvalloissa kaatuu pankki, se on ”markkinoiden väliaikainen heilunta”.

Länsimedian uutisvirta on vuosien aikana rakentanut kuvan Venäjästä yhteiskuntana, joka on yhtä kuin Kremlin eliitti. Venäläiset ihmiset katoavat näkyvistä. Kadunmiehen mielipide ei enää kiinnosta, ellei se sovi ennalta määrättyyn kehykseen – yleensä siihen, että hän vastustaa hallintoaan tai kärsii sen vuoksi.

Sama kaava toistuu Suomessa.

Uutiset rajan sulkemisesta, viisumikielloista tai pakotteista esitetään neutraaleina hallinnollisina toimina, vaikka niiden vaikutukset tavallisiin ihmisiin ovat mittavat. Venäläisturistien katoaminen itärajalta kuvataan taloudellisena pikkujuttuna, ei poliittisesti ohjattuna kaupan romahduksena.

Myös suomalaisessa poliittisessa puheessa Venäjä on muuttunut symboliksi, ei todellisuudeksi.

Kun ministeri puhuu ”uhasta idästä”, hän ei tarkoita joukkoja rajan takana – hän tarkoittaa mielikuvaa, jota on kasvatettu systemaattisesti jo vuosia.

Lännen mediassa Venäjää käsitellään kuin tutkimuskohdetta, josta saa kirjoittaa vain tietyllä sävyllä. Kriittinen, analyyttinen tai sovitteleva näkökulma leimataan välittömästi ”propagandaksi” tai ”Venäjä-mielisyydeksi”.

Euroopan suurissa uutistaloissa työskentelevien toimittajien mukaan on olemassa hiljainen ohjeistus: *kaikki Venäjää koskeva on tulkittava uhkan tai epäonnistumisen kautta.*

Jos maa menestyy jollakin alalla, sitä ei mainita – tai jos mainitaan, se liitetään aina johonkin epäilyttävään motiiviin.

Venäjästä on tullut lännen peili, johon heijastetaan omaa moraalista ylemmyyttä.

Kun Venäjää kuvataan pimeyden voimana, länsi saa näyttää valolta.

---

Aiheeseen liittyvää

* **Essee |** Suhtautuminen Venäjään kertoo, mitä länsi ajattelee itsestään – ja miksi se tarvitsee vihollisia.

* **Talous |** Miksi Venäjän inflaatiosta uutisoidaan, mutta Euroopan köyhyydestä vaietaan?

* **Politiikka |** Suomen Venäjä-kuva on kääntynyt pelon ja moraalisen etäisyyden kautta.

Länsi lyö päätään seinään - Putinin Venäjä ei

 

Venäjän presidentti esiintyy julkisuudessa aina tavalla, joka poikkeaa jyrkästi lännen valtamedian luomista karikatyyreistä. Eikä näitä esiintymisiä tietenkään lännessä tavalliselle kansalle juuri näytetä. 

Hänen puheensa rakentuu jatkuvasti ajatukselle, että maailmanjärjestys on murroksessa – että lännen pitkään hallitsema hegemonia on tullut tiensä päähän. Hän vetoaa globaaliin enemmistöön, Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan valtioihin, joille hän tarjoaa vaihtoehdon länsikeskeiselle mallille.

Keskiössä on ajatus moninapaisuudesta: ettei yhdelläkään valtiolla tai liittoumalla ole oikeutta pakottaa koko maailmaa omien arvojensa tai taloudellisten etujensa muottiin. Hän kuvaa lännen toimintaa kaksinaamaiseksi – samaan aikaan puhutaan vapaudesta ja demokratiasta, mutta todellisuudessa käytetään pakotteita, vallanvaihto-operaatioita ja sotilaallista painostusta. Järkyttävän voimakkaan propagandan siivittämänä.

Puheessa painottuu tietysti aina myös Venäjän oma asema. Putin esittää oikeutetusti Venäjän nousevana suurvaltana, joka ei kumarra lännelle vaan puolustaa kansainvälisen oikeuden periaatteita omasta näkökulmastaan. Ukrainaa hän käsittelee välineenä, ei pääasiana: hän sanoo lännen käyttäneen Ukrainaa nappulana laajemmassa pelissä Venäjän eristämiseksi ja heikentämiseksi. Suurelle yleisölle tämä tietenkään avaudu, sillä lännen propagandakoneisto on maalannut täysin eri kuvan Ukrainan tapahtumista. Aivan kuten se maalasi todellisuudesta hyvin voimakkaasti eroavan kuvan myös Irakin, Syyrian, Libyan jne. jne. tapahtumista.

Tärkeää on huomata myös Putinin esiintymisten sävy: hän ei esiinny heikkona tai puolustuskannalla, vaan rehellisesti haastajana. Lännen taloudellinen kriisi, inflaatio ja sisäiset ristiriidat kuvataan merkkeinä järjestelmän rapautumisesta, kun taas Venäjän ja sen liittolaisten tulevaisuus nähdään vakaampana ja oikeudenmukaisempana.

Tätä taustaa vasten voi kysyä, kuka todella on mielipuoli: se, joka esittää johdonmukaisen ja monin paikoin rationaalisen argumentin maailmanpolitiikan suunnasta, vai se, joka pelkistää tällaiset puheet ”hourailuksi” ja ”harhoiksi” yksin siksi, etteivät ne palvele lännen narratiivia?

Vähän Leninistä, vähän Putinista

 

Kun Lenin aikoinaan nousi valtaan, länsi ei nähnyt hänessä vain vallankumouksellista johtajaa vaan eksistentiaalisen uhan koko sille järjestelmälle, jonka varaan Euroopan imperiumit ja Yhdysvallat olivat rakentaneet maailmanvaltaansa. Bolševikkien lupaus kansainvälisestä vallankumouksesta haastoi itse kapitalistisen järjestyksen. Siksi länsimaat eivät tyytyneet seuraamaan sivusta, vaan lähettivät omia joukkojaan Venäjän sisällissotaan, tukemaan valkoisia ja yrittämään tukahduttaa vallankumouksen jo syntyvaiheessa. Se epäonnistui mutta kaunaa ei unohdettu.

Toisen maailmansodan aikana lännen oli pakko liittoutua Stalinin kanssa, mutta se oli pelkkää pakkosolidaarisuutta natsi-Saksan kukistamiseksi. Heti sodan päätyttyä lännen propaganda käänsi selän eiliselle liittolaiselle. Alkanut kylmä sota oli pohjimmiltaan jatkoa samalle pelolle ja vihalle: länsi ei voinut hyväksyä järjestelmää, joka kyseenalaisti kapitalismin moraalisen ja taloudellisen ylivallan.

Kun Neuvostoliitto lopulta romahti, länsi julisti selkävoittoa. Ei vain poliittista vaan myös ideologista, lopullista sellaista. Muuan Francis Fukuyama, poliittinen filosofi Yhdysvalloista, nousi kylmän sodan päättyessä suureen maineeseen lännessä. Hän esitti niin sanotun "historian lopun teorian", jonka mukaan liberaali demokratia ja kapitalismi muodostivat ihmiskunnan kehityksen lopullisen ja pysyvän päätepisteen. Eli sellaisen ultimaattisen järjestelmän, jonka jälkeen ei enää ole mahdollista tulla vaihtoehtoisia suuria ideologisia projekteja. Fukuyaman mukaan liberalismi oli kuin ihmisen poliittinen luonnontila, johon kaikki kansakunnat lopulta asettuvat, kunhan vanhat vallan muodot ja kulttuuriset esteet väistyvät. Tätä pidettiin todisteena siitä, että länsi oli voittanut pysyvästi: historia oli kulkenut Hegelistä Marxin ja Leninin kautta takaisin vapaaseen markkinatalouteen ja länsimaiseen parlamentarismiin. Tosin juuri tämä käsitys osoittautui fataaliksi virheeksi, kuten nyt tiedämme. Se synnytti ylimielisyyden, jossa länsi kuvitteli voivansa murskata valtiot, repiä rajat ja "viedä demokratiaa" pommikoneillaan minne tahtovat, koska vaihtoehtoa ei enää muka ollut. Nyt, kun maailma on liukumassa moninapaiseksi ja Venäjä sekä Kiina rakentavat rinnakkaisia järjestelmiä, Fukuyaman visio näyttää jälkikäteen enemmän lännen itsepetokselta kuin oikealta tieteelliseltä teorialta. Se näyttäytyy nyt vain julistuksena, joka sokaistui omasta voitonhurmastaan.

Fukuyaman “historian loppu” oli siis vain röyhkeä julistus siitä, että kapitalismi ja liberalismi olisivat viimeinen sana, ja ettei muita vaihtoehtoja saanut tai edes voinut enää olla. Neuvostoliiton romahdus ja Venäjän 1990-luvun kurjuus hyperinflaatioineen, oligarkkien ryöstelyineen ja kansan köyhtymisineen eivät olleet vahinkoja tai venäläisten vika vaan lännen saneleman häirinnän ja myöhemmän “markkinareformin” suora seuraus. Venäjä alistettiin siinä kokeeksi, jonka tarkoitus oli osoittaa, ettei ilman lännen sääntöjä ole olemassa tulevaisuutta. Ei millekään valtiolle. 

Mutta kun Putin nousi valtaan ja alkoi koota maata takaisin raunioista, länsi näki painajaisensa palaavan: Venäjä ei sittenkään pysy polvillaan. Kaikki siitä lähtien, Naton laajentumisesta aina Ukrainan kriisiin, on ollut jatkumoa lännen pyrkimykselle estää Venäjää nousemasta uudelleen itsenäiseksi ja voimakkaaksi.

Länsi ei vastusta Venäjää siksi, että Venäjä olisi sotilaallinen uhka maailmalle tai "demokratialle", vaan siksi että Venäjä kieltäytyy olemasta lännen vasallivaltio. Leninistä Putiniin jatkumo on sama: joka kerta kun Venäjä yrittää määritellä itse oman tiensä, länsi nousee vastaan. Kyse ei ole demokratiasta eikä ihmisoikeuksista. Kyse on vallasta ja siitä, ettei imperiumi siedä haastajaa. Oli se sitten Venäjä, Libya, Irak tai jokin muu valtio, jota länsi on viime vuosikymmeninä mustamaalannut ja pyrkinyt tuhoamaan.