Suomi juoksi ystäväksi luulemansa syliin ja maksaa siitä nyt kalliin hinnan

Vuosi 2026, ja pieni Pohjoismaa, Suomi, on ajautunut täysin omista toimistaan johtuen suurvaltojen geopoliittisessa shakissa täysin piiritetyksi. Talous sakkaa pahasti, poliittinen eliitti syyttää Venäjää kaikesta ja kansa maksaa. Mutta mitä todellisuudessa tapahtuu?

Yhdysvallat, se rauhan ja harmonian turvasatama, sotii aina ja kaikkialla

Katso tosiasiat v.2026:

Iran: USA ja Israel pommittavat sitä tällä hetkellä oikeudetta ja brutaalisti 37. päivää putkeen, siviilituhot ja infrastruktuurin tuhoaminen Iranissa jatkuu ja maan johtaja on surmattu 

Venezuela: presidentti Maduro kaapattiin Delta Forcen ja CIA:n avulla ja lennätettiin ulkomaille. Tämä on suora brutaali interventio suvereenissa valtiossa.

Grönlanti: tätä ja muita strategisia alueita suunnitellaan jatkuvasti hallittavaksi Yhdysvaltojen toimesta. Oli kyseessä NATO valtion alue tai ei.

Kyllä, Yhdysvallat ei säästele väkivaltaa, kaappauksia ja vaikutusvaltansa laajentamista, mutta meidän poliittiset "turvallisuushuolet" keskittyvät vain ja ainoastaan Venäjään.

Kotimaamme Suomi on nyt asemoitu etulinjan maaksi ilman todellista uhkaa

Suomi on nykyisen johdon toimesta aseistanut Ukrainaa Venäjää vastaan, lisännyt kaikin puolin sotilasmenojaan, sulkenut itärajan kaulaltaoja ihmisiltä ja liittoutunut Naton etulinjan politiikkaan. Kaikki tämä ilman todellista Venäjän hyökkäysuhkaa, vain tuon sotahullun USAn mieliksi.

Ukrainan taisteludroneja on iskeytynyt räjähteineen Suomeen asti. Tämä on yksittäistapaus, mutta silti poliittinen eliitti käyttää sitä jollain kieroutuneella logiikalla "Venäjäuhkana"

Entä Suomen talous sitten? 

Se on kärsinyt ennen kaikkea omasta politiikasta: holtiton ase- ja muu apu Ukrainalle, pakotteet Venäjää vastaan ja Naton vaatimusten noudattaminen ovat romahduttaneet budjetteja.

Kuka oikeasti hyökkää ja kuka reagoi?

Brutaali hyökkääjä: Yhdysvallat, joka sotii ympäri maailmaa, kaappaa ja tappaa valtioiden suvereeneja johtajia sekä manipuloi talous- ja poliittisia järjestelmiä kaiken aikaa kaikin keinoin.

Reagoija: Suomi, joka maksaa hinnan siitä, että on valinnut ystävänsä väärin. Ja Venäjä, joka puolustautuu jenkki-imperiumia vastaan hillitysti ja hallitusti, vaikka länsipropaganda muuta yrittää kaikin voimin väittää.

Päivä päivältä käy selvemmäksi, että Suomen nykyinen "eliitti" eli Orpo, Niinistö, ja Stubb eivät ole Venäjän ystävä. He ovat tietoisesti tehneet Suomesta Venäjän vihollisen. Kaikki talousvaikeudet ja kaikki "turvallisuushuoleen" pohjaava retoriikka on vain ja ainoastaan Suomen oman poliittisen linjan looginen ja suora seuraus

Loppupäätelmä

Suomi ei olisi ikinä ollut uhattuna, mutta se nyt kuuluu suurvaltasodan etulinjaan, maksaa tästä "herkusta" kalliisti ja toimii marionettina suurvaltojen geopoliittisissa peleissä. Yhdysvallat jatkaa maailmanpolitiikan sotaleikkejä, ja Suomi säntäilee lännen ison pojan käskystä pää kolmantena jalkana, syyttäen Venäjää omista virheistään.

Miksi annamme tämän tapahtua? 

Olemmeko kaikki aivopestyjä lampaita? Ainakin jokainen joka väittää tätä kirjoitusta vastaan on juuri sellainen.

Vertailua Venäjän ja Yhdysvaltojen tekosista

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.

Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.

Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.

Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.

Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.

Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.

Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.

Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...

Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.

Iran ei saa sotatantereella mitään aikaan!

Lähi-idän viimeaikaiset tapahtumat ovat synnyttäneet erikoisen tilanteen, jossa sodan todelliset vaikutukset näkyvät vain yhteen suuntaan. Iranin sisäiset tuhot ovat avoimesti kaikkien nähtävissä, mutta Israelin ja Yhdysvaltojen tukikohtien vahingoista ei ole saatavilla tuoreita satelliittikuvia, riippumattomia analyysejä tai varmistettuja raportteja. Varsinkaan sellaisia, jotka länsimedia hyväksyisi. Tämä epäsymmetria ei välttämättä kerro mitään siitä, mitä todellisuudessa tapahtui, vaan siitä, mitä voidaan todentaa.

Kun Planet Labs päätti rajoittaa satelliittikuvien saatavuutta lähes koko Lähi-idän alueelta, päätös osui täsmälleen samaan aikaan Iranin laajojen ohjus- ja drooni-iskujen kanssa. Iran jätettiin ainoaksi alueeksi, josta kuvia edelleen julkaistiin normaalisti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Iranin sisäiset , jenkkien ja Israelin aiheuttamat tuhot kyllä näkyvät, mutta Israelin ja Persianlahden tukikohtien mahdolliset vahingot jäävät täysin pimentoon. Syntyy tilanne, jossa vain yksi narratiivi on näkyvissä, nimittäin Iranin kärsimät rajut iskut. Iran ei siis tämän mukaan osaa sotia, jenkit taas ovat huikea sotilasmahti. Kaikki muu jää vahvistamatta ja arvailujen varaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Iran olisi käytännössä voinut aiheuttaa merkittäviä vahinkoja. Se tarkoittaa vain, että riippumattomat länsianalyytikot eivät voi vahvistaa niitä. Ilman Planet Labsin pimittämiä virallisia satelliittikuvia ei ole mahdollista todentaa, onko tutkajärjestelmiä tuhottu, onko ohjuspuolustusjärjestelmiä lamautettu tai onko tukikohtiin osunut. Ja koska riippumattomat analyytikot eivät voi vahvistaa, myöskään media ei voi raportoida. Lopputulos näyttää sitten ulospäin siltä, ettei Iran ole saanut mitään aikan – vaikka todellisuudessa lännelle kelpaavaa tietoa ei yksinkertaisesti ole saatavilla.

Tämä on rakenteellinen ongelma, ei todiste siitä, että Iranin iskut olisivat olleet tehottomia. Kun avoin data puuttuu, syntyy väistämättä narratiivi, jossa vain Iranin kärsimät vahingot ovat näkyvissä ja kaikki muu jää hämärän peittoon. Tämä hyödyttää selvästi vain yhtä osapuolta, vaikka Planet Labsin päätöksen virallinen perustelu liittyy turvallisuuteen ja sotilaallisen tiedon väärinkäytön estämiseen.

On siis tärkeää ymmärtää, että tiedon puute ei ole sama asia kuin tapahtumien puute. Se, ettei satelliittikuvia ole, ei kerro mitään siitä, mitä todella tapahtui. Se kertoo vain, että tapahtumia ei voida eikä ehkä edes haluta todentaa avoimesti. Ja kun todentaminen estyy, myös julkinen keskustelu vääristyy. Sodan näkyvyys muuttuu epäsymmetriseksi, ja se muuttaa väistämättä käsitystä siitä, kuka onnistui ja kuka epäonnistui. Ja propagandalle on pöytä katettu.

Tämä on syy siihen, miksi monet väitteet Iranin iskujen vaikutuksista jäävät “todentamattomiksi”. Ei siksi, että ne olisivat mahdottomia tai epätosia, vaan siksi, että riippumattomilla toimijoilla ei ole pääsyä dataan, jonka perusteella ne voitaisiin vahvistaa. Kun kuvat puuttuvat, analyysit puuttuvat. Kun analyysit puuttuvat, media vaikenee. Ja kun media vaikenee, syntyy illuusio, että mitään ei tapahtunut. Ja silloin keltainen lehdistö ja lampaat alkavat jauhamaan omaa huhumyllyään Iranin surkeasta sotataidosta.

Todellisuudessa Iranin aiheuttamat vahingot sen ympärillä voivat olla paljon suurempia kuin se, mitä meille näkyy. Mutta niin kauan kuin satelliittikuvien pimennys jatkuu, näkyvissä on vain korkeintaan puolet tarinasta. Ja toki, vaikka satelliittikuvat saataisiinkin taas vapaiksi, niiden pitäisi edelleenkin pystyä lisäksi murtautumaan lännen todella paksun propagandamuurin lävitse, ennen kuin suuri yleisö ymmärtäisi mitä Persianlahden ympäristössä todella tapahtuu.

YYA-sopimus oli suomalaisen valtioviisauden huippukohta

Ei siis missään nimessä mikään häpeätahra, vaan voittava selviytymisstrategia, joka nosti Suomen kirjaimellisesti jaloilleen. Se, että tätä ei enää uskalleta sanoa ääneen, kertoo enemmän nykyisestä henkisestä alamäestä kuin mistään muusta.

YYA:n alussa Suomi oli köyhä, ja lisäksi sodassa runneltu rajavaltio, jonka olemassaolokaan ei ollut itsestäänselvyys. Silti Suomi onnistui mahdottomassa.

Suomi onnistui rakentamaan toimivan teollisuuden, koulutusjärjestelmän, uskottavan puolustuksen ja kokonaisen hyvinvointivaltion ilman, että siitä tuli Neuvostoliiton satelliitti. Tämä menestys ei tapahtunut Yhdysvaltojen, Naton tai "läntisten arvojen" ansiosta, vaan täysin niistä huolimatta. Ja nimenomaan YYA:n luoman aidon vakauden turvin.

Neuvostoliitto ei vaatinut Suomelta kallista ja pakollista jäsenyyttä sotilasliitossa, ei omia tukikohtiasn Suomen rajojen sisälle, ei joukkoja, ei puolustusvoimien asejärjestelmien sitomista Moskovan komentoketjun alaisuuteen. Neuvostoliitto vaati ennen kaikkea vain yhtä asiaa: pysykää erossa meidän vihollistemme sotapeleistä. Olkaa puolueettomia. 

Vastineeksi Suomi sai täyden rauhan, vapaan kaupan, ennustettavan tulevaisuuden ja ennen kaikkea täyden päätösvallan omassa yhteiskunnassaan.

YYA ei vienyt Suomea polvilleen kuten EU, USA ja NATO. Se pakotti Suomen seisomaan omilla jaloillaan.

Vertailun vuoksi katsotaan tätä päivää. Venäjä-pakotteet ovat romahduttaneet Suomen energiahuollon kilpailukyvyn, rampauttaneet viennin ja tuhonneet logistiikan. Itäraja on kiinni, kotimaan kauppa kuollut, kokonaiset alueet ovat taloudellisesti halvaantuneita. 

Nato-jäsenyys ei ole tuonut yhtään uutta tehdasta, yhtään työpaikkaa eikä yhtään megawattia halpaa energiaa. Se on tuonut lähinnä laskuja, velvoitteita ja strategisen rajun alistussuhteen.

Siinä missä YYA piti suurvallan poissa Oy Suomi Ab:n konehuoneesta, Nato ja Yhdysvallat ovat nyt suoraan ohjaamossa. Puolustus perustuu F-35-koneisiin, joiden ohjelmistot, huolto ja käyttöehdot ovat puhtaasti vieraan vallan käsissä. Tiedustelu, pilvipalvelut ja viranomaisdata pyörivät kaikki amerikkalaisilla alustoilla. Tämä ei ole liittolaisuutta, vaan tämä on rakenteellista riippuvuutta.

YYA-aikana Suomi oli puolueeton. Oikeasti puolueeton. Ei moraalisesti poseeraava, vaan käytännössä. Se kävi kauppaa yhtä lailla idän ja lännen kanssa, piti rajat auki joka suuntaan, huolehti omasta puolustuksestaan ja vältti tulemasta eturintaman taistelutantereeksi muiden sodissa. Puolueettomuus ei ollut vain tyhjää arvopuhetta, vaan oikea työkalu joka toimi.

Nyt Suomi on luopunut tästä puolueettomuudestaan ilman, että se on saanut tilalle mitään hyödyllistä. Tilalle on tullut ideologinen huuhaaristiretki, jossa oma talous uhrataan, oma liikkumatila ehdoin tahdoin kavennetaan ja oma turvallisuus sidotaan toisen valtion sisäpoliittisiin mielialoihin. Trumpin paluu, Yhdysvaltojen avoin kiristys ja Euroopan alisteinen asema paljastavat karun totuuden: Suomi vaihtoi YYA:n realismiin perustuneen erinomaisesti toimivan mallin puhtaaseen toiveajatteluun.

Neuvostoliitto oli aika ajoin kova, mutta aina rationaalinen naapuri. Se tiesi mitä halusi ja pysyi siinä. Nykyinen "läntinen arvopohjainen yhteisö" taas myy kiiltokuvamaista moraalia, mutta toimii törkeästi omaa etuaan raa'asti ajaen ja vaihtaa linjaansa vaalien mukaan. Sellainen on huomattavasti vaarallisempi kumppani pienelle valtiolle.

YYA oli kaunis, yksinkertainen ja rehellinen. Se tunnusti maantieteen, voimasuhteet ja Suomen todellisen aseman. Nykyinen linja kieltää ne kaikki ja maksaa siitä (liian kovan) hinnan taloudessa, turvallisuudessa ja itsenäisyydessä.

Kun YYA oli voimassa, Suomi nousi. Kun se hylättiin, Suomi ajettiin polvilleen.

Ja se ei ole sattumaa. Se on reaalipolitiikkaa.

Voi voi, Elina Valtonen. Teit sen taas.

Suomen ulkopoliittinen johto ei kiemurtele siksi, että Grönlanninkaan tilanne olisi monimutkainen, vaan siksi, että se on paljastavan yksinkertainen: Suomi on täysin alistunut Yhdysvaltojen etupiiriin eikä enää edes teeskentele tekevänsä itsenäistä ulkopolitiikkaa. Elina Valtosen esiintyminen Ylen A-studiossa ei ollut diplomatiaa vaan alamaisuuden koreografiaa, huolellisesti harjoiteltua puhetta, jossa yksikään sana ei saa ärsyttää Washingtonia, vaikka Washington avoimesti uhkaa liittolaisensa alueellista koskemattomuutta.

Grönlannin tapauksessa Yhdysvallat tekee täsmälleen sitä, mistä se syyttää muita: esittää imperialistisia vaatimuksia "kansallisen turvallisuuden" nimissä. Kun Venäjä toimii omien turvallisuusetujensa mukaisesti, sitä kutsutaan välittömästi aggressioksi. Kun Yhdysvallat tekee saman, Suomen ulkoministeri puhuu "retoriikan erilaisuudesta" ja "vuoropuhelun tärkeydestä". Tämä ei ole arvojohtajuutta, vaan kaksoisstandardien palvontaa. Ja niin pahasti rähmällään olemista ettei ikinä aiemmin ole vastaavaa tavattu.

On erityisen irvokasta, että Valtonen piiloutuu Naton selän taakse. Natohan ei ole mikään neutraali neuvottelupöytä, vaan Yhdysvaltojen suoraan johtama sotilasliitto joka on perustettu vain ja ainoastaan Venäjää vastaan. Väite, että Grönlannin kysymys "ratkeaa Naton kautta", tarkoittaa käytännössä sitä, että Yhdysvallat neuvottelee itse itsensä kanssa ja pienemmät maat nyökkäilevät sivusta sen minkä ehtivät. Tätä todella on suomalainen turvallisuuspolitiikka vuonna 2026: luovutetaan suvereniteetin periaate sille, jolla on eniten lentotukialuksia.

Professorin toteamus likaisen työn tekemisestä paljastaa kaiken olennaisen. Suomi hyväksyy sen, että kansainvälistä oikeutta saa rikkoa, kunhan rikkoja on oikea. Tämä ei ole reaalipolitiikkaa, vaan moraalista konkurssia. Se on myös historiallisesti poikkeuksellista, sillä kyseessä ei ole viisas tasapainoilu, vaan refleksinomaista kumartamista toiselle suurvallalle ja reilu pyllistys toiselle. Ja lammasmainen kansa kuvittelee nöyristelyn ja pyllistelyn olevan hyve.

Venäjän näkökulmasta asetelma on myös selkeä ja rehellinen: suurvallat ajavat etujaan avoimesti, eivätkä piiloudu tekopyhän arvopuheen taakse. Kun Moskova sanoo toimivansa turvallisuutensa vuoksi, se tarkoittaa sitä. Ja se toimii niin tälläkin hetkellä tuhotessaan NATOn välineistöä rajoillaan ja Ukrainassa.

Grönlannin tapaus viimeistään osoittaa sen, ettei lännen "sääntöpohjainen järjestys" ole sääntöjä varten, vaan vallan näyttöä ja vallan käyttöä varten. Ja Suomi on selvästi valinnut roolinsa: ei aitojen moraalisääntöjen puolustajana, vaan vallan hiljaisena ja ei aina edes niin hiljaisena myötäilijänä. Moraalista viis.

Tässä kuviossa ei ole yhtään mitään epäselvää. Ainoastaan epämiellyttävää.

Raju isku yöllä nakkikioskilla – näin Jorman operaatio Nicoa vastaan eteni

Kuukausia kestänyt tarkkailu huipentui karuun yhteenottoon.

Paikallinen raskaan sarjan konkari Jorma otti kiinni huomattavasti köykäisemmän mutta tietyissä piireissä kovin vittumaisena pidetyn Nicon lauantaiyönä Helsingin itäpuolella sijaitsevalla nakkikioskilla. Operaatio, joka tunnettiin nimellä Absolute Resolve (Ehdoton ratkaisu), oli valmisteltu huolellisesti jo usean kaljatuopin ajan.

– Me katsoimme, odotimme, valmistauduimme ja pysyimme kärsivällisinä ja ammattimaisina, Jorma totesi myöhemmin poliisille ja nakkikioskityöntekijälle.

Kuukausien tiedustelu

BBC:n ja YLE:n mukaan Jorma rakensi kotonaan pahvilaatikoista tarkan mittakaavamallin kioskista, mukaan lukien muovituolit ja ketsuppipumppu. Iskun valmistelussa auttoi luotettava lähde Nicon sisäpiiristä, eli yhteinen kaveri Pate, joka tiesi tarkalleen, monelta Nico yleensä tulee ja missä kohtaa jonossa se alkaa aukoa päätään läskeille.

CNN raportoi, että Jorma oli kerännyt tietoa Nicon liikkeistä koko syksyn ajan:

– "Se käy aina makkaraperunoilla ja valittaa hinnasta", lähde kertoi.

Operaatio käynnistyy

Perjantai-iltana olosuhteet olivat sellaiset, että Jorma antoi itselleen käskyn toteuttaa iskun. Operaatio eteni reaaliajassa kioskijonossa, jossa neljä puoliksi selvää silminnäkijää ja yksi varsin humalainen todistaja seurasivat tapahtumia intensiivisesti.

– Se oli kirjaimellisesti kuin olisin katsonut televisiota, kuvaili eräs paikalla ollut mies, joka ei kuitenkaan ollut varma, oliko kyseessä MTV3 suora lähetys vaiko vain oma humalatila.

Kiinniottoryhmä – eli Jorma yksin – eteni kohteeseen kello 02.01 paikallista aikaa, juuri kun Nico oli saamassa makkaraperunansa, kaikilla mausteilla.

– Jorma eteni nopeasti, tarkasti ja kurinalaisesti, kioskin myyjä kertoi. – Ensin katse kohteeseen, sitten askel eteenpäin ja lopuksi oikea suora kohteen vasempaan ohimoon.

Kohde romahti

Samaan aikaan kioskialueella kuului voimakkaita ääniä, joita todistajat kuvasivat sanoilla "lähetää pykii" ja "älä nyt vittu". Yksi muovituoli kaatui ja Nicon tasapaino tuhottiin täysin.

Silminnäkijöiden mukaan Nico yritti paeta turvahuoneeseen, joka tunnetaan myös nimellä vessa, mutta ei ehtinyt sulkea ovea ennen kuin Jorman operaatio oli jo ratkaisevassa vaiheessa.

– Siellä tapahtui paljon, Jorma kuvaili myöhemmin, tarkentaen tarkoittaneensa että sanoja ja nyrkkejä vilisi ilmassa.

Kiinniotto ja jälkipyykki

Nico kuljetettiin tapahtumapaikalta istumaan kadunreunaan, jossa hänelle annettiin kylmää ilmaa ja elämänneuvoja. Jorma poistui alueelta rauhallisesti, mahdollisesti iso makkara kädessään.

Poliisin mukaan jälkiselvityksissä selvisi, että kukaan ei kuollut, mutta yksi ego, yksi muovituoli, sinappipullo ja useampi illan suunnitelma kokivat kovia.

– Ei ole kuin yksi Jorma, summasi tapahtumat eräs paikalla ollut keski-ikäinen mies ja tilasi lihapiirakan.

Wokeismi palvelee väärää mestaria

 

Lännessä on jo vuosia toisteltu mantraa Venäjästä ja sen “hybridivaikuttamisesta”. Sormia on heristelty, on puhuttu disinformaatiosta, trollitehtaista ja ties mistä. Mutta samaan aikaan on jätetty huomaamatta se kaikkein ilmeisin ja vaarallisin ilmiö – se, joka todellisuudessa murentaa länsimaisia yhteiskuntia sisältäpäin kuin etikka kalkkikiveä.

**Jos jokin on Putinin, KGB:n tai minkä tahansa valtiollisen strategin näkökulmasta todellinen kultasuoni, se on lännen oma wokeismi.**

Se on ideologinen itsepurkautumismekanismi, joka tekee kaiken sen, mistä Venäjää syytetään – vieläpä ilmaiseksi ja lännen omaan nilkkaan.

### **Miksi wokeismi on täydellinen ase lännen heikentämiseen?**

1. **Se tuhoaa yhteiskunnallisen yhtenäisyyden.**

   Kun kansa saadaan kahtia taistelemaan kielestä, identiteeteistä ja sukupuolista, kukaan ei enää puhu taloudesta, energiasta tai turvallisuuspolitiikasta. Geopoliittisesti se on lahja – sisäisesti riitautunut kansa ei ole uhka kenellekään.

2. **Se hajottaa perinteiset instituutiot.**

   Koulut, yliopistot, työpaikat ja media alkavat palvella yhä kapeampaa identiteetti-agendaa. Valtio ei tällöin enää seiso vakaalla kivijalalla, vaan jokainen pylväs murenee vähitellen. Vierestä katsova strategisti ei voisi toivoa parempaa.

3. **Se vie huomion pois suurvaltojen oikeista liikkeistä.**

   Kun lännessä tapellaan pronomineista, Venäjä rakentaa energiakäytäviä, suojaa omia rajojaan ja neuvottelee kansainvälisesti.

   Woke on kuin savuverho, jonka läpi länsimaat eivät näe edes omia strategisia virheitään.

### **Ja silti – kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen**

Länsi on niin syvällä omassa ideologisessa kuplassaan, että se luulee wokeismia “edistyksellisyydeksi”. Todellisuudessa se on kuin avoimet portit roomalaiskaupunkiin – vihollisen ei tarvitse hyökätä, kun sisäpuoli hoitaa tuhon itse.

Ja tämän kaiken keskellä lännen poliitikot osoittelevat sormella Venäjää, kuin se olisi kaiken pahan alku ja juuri. He eivät tajua, että **jos jokin todella palvelee Venäjän intressejä, se on juuri tämä lännen oma sisäinen hulluus, jota wokeismiksi kutsutaan**.

Putin ei tarvitse trolleja, kun länsi tekee työn itse.

KGB:n ei tarvitse juonia, kun lännen oma media on muuttunut sairaan aktivismin jatkeeksi.

Länsi ei heikkene ulkoa – **se heikentää itse itsensä.**

Ja jos joku hyötyy tästä kaaoksesta, se ei ole Bryssel tai Washington.

### **Mutta vielä ei ole liian myöhäistä**

Lännen pitäisi viimein uskaltaa katsoa peiliin, jos se todella haluaa vielä elää.

Hyvinvointivaltio, perhe, kulttuuri, järjestys, yhteiset arvot – nämä ovat toimivan ja vahvan yhteiskunnan peruskiviä, joita puretaan tällä hetkellä länsimaisissa valtioissa yksi kerrallaan, eikä yksikään hallitus tunnu uskaltavan pysäyttää prosessia.

Jos länsi haluaa selviytyä ja olla vielä joskus vakavasti otettava toimija, sen on tehtävä yksi yksinkertainen asia:

**Herättävä.**

Ei woke‑mielessä, vaan todellisuuteen.

Tätä menoa Venäjä Kiinan kanssa menee menojaan ja jättää lännen yskimään taakseen jättämäänsä pölypilveen kunnes länsi yskäisee viimeisen kerran.

Hesarin propagandaa Itsenäisyyspäivän ratoksi

Moni lukija ei tule ajatelleeksi, kuinka läpinäkyvästi länsimedia rakentaa tarinoitaan. Oli kyseessä sitten iltapäivälehdistö tai niin sanottu laatulehti. Esimerkiksi tämänkaltaiset jutut entisistä venäläisistä upseereista, jotka ovat ”eksynet Kremlin narratiiviin”, ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten henkilökuvaa käytetään vain välineenä laajempaan poliittiseen viestiin. Tällaisissa teksteissä ei ole koskaan kyse yksittäisestä elämäntarinasta, vaan siitä, että lännen täytyy tuottaa jatkuvasti moraalinen vastakkainasettelu: länsi on valo, Venäjä on varjo ja suoranainen pimeys. Silloin kaikki retoriset keinot ovat sallittuja.

Ensimmäinen keino on yksilön psykologisointi. Venäläinen upseeri esitetään harhautuneena, aivopestyneenä, väsyneenä ja merkitystä etsivänä vanhuksena. Hänen rationaaliset motiivinsa mitätöidään ja toimijuus viedään pois. Tilalle tarjotaan tarina, jossa venäläinen sotilas ei oikeasti tiedä, mitä tekee – hän vain ”uskoo vihollisen propagandaan”. Tämä on propagandaoppi numero yksi suoraan oppikirjasta: vastustajalle ei anneta järkeä eikä syitä, koska se helpottaa oman moraalisen paremmuuden rakentamista.

Toinen keino on Venäjän motiivien patologisointi. Venäjän toimet kuvataan aina irrationaalisiksi, aggressiivisiksi tai harhojen ohjaamiksi, aivan kuin Venäjällä ei olisi omia perusteltuja turvallisuusintressejä, historiallista jatkumoa eikä geopoliittista realismia taustallaan. Samaan aikaan lännen omista toimista vaietaan. Ei mainita Naton laajenemista, ei värivallankumouksia, ei Balkanin sotien jälkipyykkiä. Ei kerrota, kuinka Yhdysvallat ja Nato pommittivat Jugoslaviaa ilman YK-valtuutusta, miehittivät ja tuhosivat Irakin valheellisten joukkotuhoaseiden varjolla, murhasivat Saddamin ja Gaddafin ja repivät mm. Libyan ja Syyrian valtiot vereslihalle. Vain muutamia lännen tekosia mainitakseni. Kaikki tämä olisi tärkeää kontekstia, jos tarkoitus olisi oikeasti ymmärtää suurvaltapolitiikkaa. Mutta lännen ja länsimedian tarkoitus ei ole ymmärtää vaan niiden tarkoitus on vain syyttää.

Kolmas keino on lännen moraalisen yksinoikeuden rakentaminen. Artikkeleissa Yhdysvallat esitetään lähes jalon imperiumin kaltaisena voimana. Amerikkalaiset upseerit kuvataan inhimillisiksi, ystävällisiksi ja valistuneiksi, ja heidän sotakoulunsa esitetään suurin piirtein ihmiskunnan sivistyneimpinä instituutioina. Tätä mielikuva toistetaan, vaikka sama maa on tullut tunnetuksi suvereenien valtioiden siviilipommituksista, sotilastukikohdista ympäri maailmaa, epäonnistuneista interventioista ja siitä, että mitä tahansa poliittista ongelmaa yritetään ratkaista ohjuksilla. Silti tarinan tasolla Yhdysvallat on aina sivistyksen ja rauhan edustaja ja Venäjä arvaamaton voimankäyttäjä.

Neljäs keino on venäläisen sotilaallisen kyvykkyyden vähättely. Jutuissa korostetaan jatkuvasti sitä, että venäläiset joukot ovat huonosti varustettuja, huonossa kunnossa, operoivat vanhalla kalustolla ja kelvottomalla moraalilla. Tämä on ollut lännen perusnarratiivi vuosikymmeniä, vaikka samaan aikaan Nato on vuosittain käyttänyt Venäjän uhkaa perusteena kasvaville puolustusbudjeteilleen. On ristiriitaista kertoa, että Venäjä on sekä heikko että vaarallinen samaan aikaan, mutta propagandassa tällainen kaksinaismoralismi on arkipäivää.

Viides ja ehkä keskeisin keino on se, että yksittäisestä henkilöstä tehdään koko maan symboli. Kun joku entinen upseeri kertoo mielipiteensä, se esitetään ikään kuin Venäjän koko valtion syvin sielu olisi nyt paljastettu. Jos hän moittii länttä, se leimataan suoraan Kremlin propagandaksi ilman vasta-argumentteja. Jos hän kehuu länttä, hänestä tulee luotettava todistaja. Tämä ei ole journalismia, vaan poliittinen manipulaation muoto.

Kaiken keskellä unohdetaan se historiallinen tosiasia, että Vladimir Putin ilmoitti 2000-luvun alussa useaan otteeseen olevansa valmis viemään Venäjän Natoon, jos yhteistyö olisi rehellistä ja vastavuoroista. Mutta Naton johdolle Venäjä oli tärkeämpi vihollisena kuin liittolaisena. Miksi? Koska Nato tarvitsee vihollisen oikeuttaakseen olemassaolonsa, budjettinsa ja laajentumisensa itään. Jos Venäjä olisi ollut kumppani, koko sotilasliitolta olisi pudonnut pohja pois. Tämä on fakta, jota länsimaissa ei juuri haluta mainita, koska se rikkoo tarinan, jossa Venäjä on alusta asti ollut irrationaalinen uhka, eikä koskaan aidosti halunnut yhteistyötä.

Kun tällaiset propagandaviritteiset henkilökuvat puretaan auki, retorinen rakenne paljastuu nopeasti, jos lukijaa ei ole vielä liian pahasti aivopesty: länsi esitetään hyvänä, Venäjä pahana. Amerikkalaiset aina vilpittöminä ja rationaalisina, venäläiset eksyneinä ja harhaanjohdettuina. Todellisuuden monimutkaisuus katoaa, tilalle jää mustavalkoinen draama, jossa vaikeat geopoliittiset prosessit typistetään opetustarinaksi, jolla oikeutetaan Naton jatkuva laajeneminen ja USA:n loputtomat sotatoimet.

Se, mitä tällainen journalismi ennen kaikkea palvelee, ei ole missään nimessä totuus, vaan politiikka. Ja juuri siksi nämä tekstit on tärkeä purkaa auki, koska niissä ei ole kyse uutisoinnista ja tiedonvälityksestä, vaan propagandistisesta narratiivista, jonka tehtävä on pitää yllä vanhaa asetelmaa: länsi tarvitsee Venäjän vihollisekseen, koska ilman sitä länsi joutuisi katsomaan peiliin. Ja sitä peiliä ei lännessä haluta nähdä.

Putin ja Trump eivät välitä tunteistasi

 Suomalaisille myydään yhä satuversiota Ukrainasta. Sellaista, jossa maailmaa ohjaa oikeudenmukaisuus, kansainväliset säännöt ja vain lännen jalot motiivit. Kauniisti paketoitua propagandaa toistetaan jotta ihmiset voivat jatkaa hyvää mieltä tuottavaa itsepetostaan.

Mutta tämäkään konflikti ei ole sitä mitä kansalle syötetään.

Se on kansainvälisen suurvaltapolitiikan jatkamista väkivalloin ja tässä osapuolina ovat Yhdysvallat ja Venäjä.

Ukraina on täysi statisti, täysin sivuroolissa tässä sotilaallisessa erikoisoperaatiossa.

Eurooppa on myös pelkkä statisti, jonka roolina on taputtaa oikeissa kohdissa, jotta lännen narratiivi pysyy hengissä.

Ja suomalaiset kuvittelevat, että Marinin, Stubbin ja muiden pöhköjen kommentit ratkaisevat jotain.

Kyse on pelkästään suurvaltojen reviiristä ja lännen opportunismista.

On järjetöntä teeskennellä, että kaikki tapahtui tyhjiössä. Että Venäjä vain ”heräsi yhtenä aamuna ja päätti hyökätä”. Mielenvikaisen diktaattorin oikusta. Sellaisen väitteen uskoo vain ihminen, joka katsoo maailmaa kuin Pikku Kakkosta.

Vuosikymmeniä:

* NATO hivuttautui kohti Venäjän rajaa.

* Yhdysvallat aseisti ja koulutti Ukrainan armeijaa.

* Ukraina oli suurvaltojen kiistapaperi, ei aidosti vapaa toimija.

* Länsi käytti Ukrainaa omien etujensa jatkeena.

*Länsi vaihtoi väkivalloin Ukrainan laillisen johtajan omaksi nukkehallitsijakseen

Kutsua tilannetta "brutaaliksi hyökkäyssodaksi" on yhtä rehellistä kuin kutsua saunakaljaa alkoholismiksi. 

Kyllä, Venäjän armeija ja ohjukset ovat aktivoituneet.

Mutta aktivoitumiseen oli selkeä ulkoinen syy. Ja vahvat puolustukselliset perusteet. Eli turvavyöhykkeiden murtuminen, suurvaltakilpailu, ja lännen oma sokea ja aggressiivinen ekspansio joka on häivytetty kulisseihin.

Länsi on kaksinaismoralisti, joka soittaa samaa levyä aina kun se sattuu sitä itseään hyödyttämään.

Säännöt ovat sille itselleen äärimmäisen joustavia:

* Kun Yhdysvallat valloittaa toisella puolella maapalloa sijaitsevan öljyvaltio Irakin → demokratian vienti.

* Kun Venäjä miehittää sille historiallisesti kuuluneen rajallaan sijaitsevan Krimin → brutaali hyökkäyssota.

* Kun Serbiaa pommitetaan jenkkien toimesta ilman kansainvälisen oikeuden lupaa → humanitäärinen interventio.

* Kun Ukraina vedetään väkisin NATO:on jotta saadaan Venäjä puristuksiin→ itsemääräämisoikeus.

Jos joku haluaa liittoutua Venäjän kanssa → vaikutusvaltaa on käytetty väärin, huudetaan autoritarismia, uhkaa, kieroilua.

Tämä ei ole arvopolitiikkaa. Tämä on valikoivaa moraalia. 

Tämä on rajua itsepetosta, jota länsi markkinoi maailmalle ja jonka me täällä kaukana periferiassa ostamme sellaisenaan kuin ale-leivän.

Totuus: Ukraina ei koskaan ollut eikä tule olemaan tämän sodan subjekti.

Kyllä, ukrainalaiset taistelevat, suurin osa toki pitkin hampain ja pakotettuna, mutta taistelevat kuitenkin. 

Päätöksiä tekevät silti ainoastaan Washington ja Moskova.

Jos Yhdysvallat haluaa aseellisen konfliktin jatkuvan → se jatkuu.

Jos Yhdysvallat sulkee rahahanat ja aseiden toimituksen → peli loppuu välittömästi.

Jos Venäjä päättää eskaloida → se eskaloi.

Eurooppa on tässä tarinassa vain moralistinen sivuhahmo, joka lausuu yleviä periaatteita, mutta ei uskalla tehdä mitään, mikä oikeasti vaikuttaisi kumpaankaan osapuoleen tai riskeeraisi Euroopan omat olot. Toki nykyiset pakotteet ovat olemassa, tosin ne ovat osuneet ensisijaisesti Euroopan omaan nilkkaan. Mutta muunlaisia riskejä Eurooppa ei osaa tai uskalla ottaa. Yksittäisiä maita, puolueita ja muutamia viisaita ihmisiä lukuunottamatta.

Ja juuri siksi sotilaallisen erikoisoperaation lopputulos on jo tiedossa.

Ukraina joutuu hyväksymään sopimuksen, joka on sille narratiiviin ostaneiden mielestä epäreilu, katkera ja täynnä sellaisia kohtia, joita jokainen lännessä tuomitsi vielä pari vuotta sitten. Sopimus on täysin erilainen kuin se, jonka länsi sille myi pakottaessaan Ukrainan tähän tilanteeseen.

Kun tarpeeksi kuolleita ruumiita ja maan tasalle tuhottuja kaupunkeja on kertynyt, maailma kääntää kelkkansa ja tulee onneksi vihdoin realismin vuoro.

Aina tulee realismin vuoro, joskus aiemmin, joskus myöhemmin.

Se siitä.

Ei sankaritarinaa.

Ei onnellista loppua.

Ei lännen pelastavaa enkeliä.

Vain se, mikä on väistämätöntä:

**Ukraina joutuu nielemään sen, minkä suurvallat sanovat.**

### **Marinismi oli kivaa, mutta siitä ei tullut reaalipolitiikkaa**

“Hahah! Tie ulos konfliktista on, että Venäjä lähtee.”

Se ei ollut oivallus.

Se oli itkuinen punchline.

Ja itkuiset punchlinet harvoin ohjaavat suurvaltapolitiikkaa.

Länsimedia toki joi tuon lauseen kuin teini energiajuoman ja tunsi hetken ylvästä oikeamielisyyttä.

Mutta kun guaranan ja kofeiinin vaikutukset loppuivat, jäljelle jäi sama kylmä todellisuus, joka oli alusta asti siellä:

> **Suurvallat tekevät mitä haluavat.

> Pienet maat tekevät mitä pystyvät.**

Paasikivi tiesi sen. Kekkonen tiesi sen. Janukovytš tiesi sen. 

Nykyinen wokelänsi ei halua tietää sitä.

Mutta maailma ei välitä siitä, haluaako se. Maailma ei varsinkaan välitä siitä, mitä tekopyhä Suomi typerine tapaihmisineen haluaa tai on haluamattta. 

Suomi, herää jo!

Nyt kun USA ja Venäjä sorvaavat rauhansopimusta Ukrainaan, nähdään vihdoin kuka maailmassa päättää. Ei Ukraina, ei Eurooppa eikä todellakaan Suomi, joka edelleen luulee olevansa “arvojohtaja” samalla kun odottaa Washingtonilta lupaa hengittää.

Rauhansopimuksen vaatimukset ovat Venäjän listalta aivan suoraan sellaisenaan: Ukrainalta alueet pois ja armeija pienemmäksi, venäjän kieli viralliseksi, kirkolle kunnollinen asema. Ei mitään turhaa kikkailua, vaan reaalia politiikkaa, jota Suomessa puhutaan vain silloin, kun joku kohta potkut saava toimittaja uskaltaa hetken katsoa maailmaa ilman Naton propagandalaseja.

Ukraina voi kitistä ja ulvoa, ettei hyväksy sopimusta. Mutta sillä ei ole enää yhtään mitään, minkä turvin kieltäytyä. Rintama vuotaa joka suunnasta, Zelenskyn lähin sisäpiiri palaa törkeästä korruptiosta, ja koko maan puolustus roikkuu edelleen vain Yhdysvaltojen rahahanan varassa. Jos Trump vääntää hanan kiinni, Ukrainan peli on sekunnissa ohi.

Ja Eurooppa? Polkee paikallaan kuin suomalainen puolustusministeri Tampereen torilla luvaten “vakautta” samalla kun ei mahda maailmanmenolle yhtään mitään. Washington sanoikin sen jo ääneen: Euroopan mielipide ei kiinnosta. Siihen kannattaa täällä pohjolassakin jo pikkuhiljaa tottua.

Kun isot oikeasti neuvottelevat, pienet eivät ole samassa pöydässä. Ehkä korkeintaan ruokalistalla.

Ja näyttää siltä, että Suomen kansa on edelleen tyytyväinen olemaan alkuruoka, kunhan saa liputtaa oikeanväristä sini-keltaista lippua. Tai sinivalkoista, kunhan siinä on Daavidin tähti.

Karibian kaksoisstandardit ja lännen tekopyhyyden paljastuminen Venezuelassa

Maailmanpolitiikassa on yksi selkeä piirre: lännen moraaliset periaatteet muuttuvat joustaviksi aina, kun omat geopoliittiset edut vaativat sitä. Venezuelan kriisi on tästä karu esimerkki.

Yhdysvallat on keskittänyt Karibianmerelle suuren sotajoukon ja sota-aluksia, mukaan lukien maailmankaikkeuden suurimman lentotukialuksen USS Gerald R. Ford, väittäen toimivansa huumekaupan torjunnassa. Totuus näyttää kuitenkin olevan laajempi, sillä useat asiantuntijat epäilevät, että Yhdysvaltojen todellinen tavoite on Venezuelan presidentin Nicolás Maduron hallinnon kaataminen. Lue lisää Yleltä

Kaksoismoraali ja esimerkkien ristiriita

Vertailu Ukrainan kriisiin paljastaa lännen kaksinaismoralismia. Ukrainassa länsi paheksui Venäjän sotilaallista toimintaa ja korosti suvereenien valtioiden koskemattomuutta. Samaan aikaan Yhdysvallat soveltaa aivan eri mittapuuta, kun kyse on maasta, joka ei noudata sen linjaa. Venezuelassa USA saa kerätä sotavoimia rannikon läheisyyteen, käyttää ilmaiskuja ja salaisia operaatioita. Toiminta esitetään turvallisuustoimena, vaikka sen todellinen vaikutus on geopoliittinen painostus. Lue lisää Yleltä

Voiman käyttö ja provokaatio

Venezuelan mukaan Yhdysvallat on ottanut kiinni kalastusaluksia, joita se väittää huumekuriireiksi. Samalla lentotukialuksen ja tuhansien sotilaiden läsnäolo lähettää voimakkaan viestin, joka ei ole pelkkää retoriikkaa. Lue lisää Yleltä

Venezuelan hallinto reagoi mobilisoimalla miliisiaan ja harjoittelemalla puolustusta. Presidentti Maduro on kuvannut tilannetta merkittävimmäksi uhaksi vuosisataan ja kutsunut kansalaisia mukaan puolustamaan maata. Lue lisää Yleltä

Sama logiikka eri mittapuulla

Säännöt kirjoitetaan uudelleen tarpeen mukaan. Suvereniteetti ja kansainvälisen lain periaatteet koskevat vain niitä, jotka eivät seuraa Washingtonin linjaa. Moraali on valikoivaa. Demokratia ja ihmisoikeudet ovat tärkeitä vain, kun ne tukevat lännen etuja. Painostus ja uhka ovat osa strategiaa. Lentotukialuksen siirto ja joukkojen keskittäminen ovat selkeä viesti Maduron hallinnolle.

Yhdysvaltojen toiminta Venezuelassa muistuttaa Ukrainan tilannetta. Mitä länsi opettaa muille, ei välttämättä päde, kun sen omat edut ovat kyseessä.

Lähteet

• Trump käy huumesotaa Venezuelan edustalla – todellinen tavoite on ihan muuta
• Aseistetut amerikkalaisagentit valtasivat kalastusaluksen
• Yhdysvallat iski huumeita kuljettaneeseen alukseen
• Venezuela valmistautuu sotaan Yhdysvaltoja vastaan – kutsuu aseisiin kahdeksan miljoonaa kansalaista

Länsi lyö päätään seinään - Putinin Venäjä ei

 

Venäjän presidentti esiintyy julkisuudessa aina tavalla, joka poikkeaa jyrkästi lännen valtamedian luomista karikatyyreistä. Eikä näitä esiintymisiä tietenkään lännessä tavalliselle kansalle juuri näytetä. 

Hänen puheensa rakentuu jatkuvasti ajatukselle, että maailmanjärjestys on murroksessa – että lännen pitkään hallitsema hegemonia on tullut tiensä päähän. Hän vetoaa globaaliin enemmistöön, Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan valtioihin, joille hän tarjoaa vaihtoehdon länsikeskeiselle mallille.

Keskiössä on ajatus moninapaisuudesta: ettei yhdelläkään valtiolla tai liittoumalla ole oikeutta pakottaa koko maailmaa omien arvojensa tai taloudellisten etujensa muottiin. Hän kuvaa lännen toimintaa kaksinaamaiseksi – samaan aikaan puhutaan vapaudesta ja demokratiasta, mutta todellisuudessa käytetään pakotteita, vallanvaihto-operaatioita ja sotilaallista painostusta. Järkyttävän voimakkaan propagandan siivittämänä.

Puheessa painottuu tietysti aina myös Venäjän oma asema. Putin esittää oikeutetusti Venäjän nousevana suurvaltana, joka ei kumarra lännelle vaan puolustaa kansainvälisen oikeuden periaatteita omasta näkökulmastaan. Ukrainaa hän käsittelee välineenä, ei pääasiana: hän sanoo lännen käyttäneen Ukrainaa nappulana laajemmassa pelissä Venäjän eristämiseksi ja heikentämiseksi. Suurelle yleisölle tämä tietenkään avaudu, sillä lännen propagandakoneisto on maalannut täysin eri kuvan Ukrainan tapahtumista. Aivan kuten se maalasi todellisuudesta hyvin voimakkaasti eroavan kuvan myös Irakin, Syyrian, Libyan jne. jne. tapahtumista.

Tärkeää on huomata myös Putinin esiintymisten sävy: hän ei esiinny heikkona tai puolustuskannalla, vaan rehellisesti haastajana. Lännen taloudellinen kriisi, inflaatio ja sisäiset ristiriidat kuvataan merkkeinä järjestelmän rapautumisesta, kun taas Venäjän ja sen liittolaisten tulevaisuus nähdään vakaampana ja oikeudenmukaisempana.

Tätä taustaa vasten voi kysyä, kuka todella on mielipuoli: se, joka esittää johdonmukaisen ja monin paikoin rationaalisen argumentin maailmanpolitiikan suunnasta, vai se, joka pelkistää tällaiset puheet ”hourailuksi” ja ”harhoiksi” yksin siksi, etteivät ne palvele lännen narratiivia?

Oikeusvaltion arvopohjasta

 

Suomessa puhutaan paljon "arvopohjasta", mutta kummallisesti arvot pätevät vain silloin, kun ne palvelevat lännen itsekästä materiaalista etua. Puhutaan demokratiasta, vapaudesta ja oikeusvaltiosta – mutta missä oli demokratia, kun Jugoslavia pommitettiin? Missä oli vapaus, kun Irakissa kylvettiin kuolemaa massiivisten valheiden varjolla?

Nyt sama tarina toistuu Ukrainassa. Meille kerrotaan, että Venäjä hyökkäsi "ilman syytä", että Ukraina on "demokratian etulinja", ja että länsi puolustaa "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä". Mutta mitä sääntöjä nämä ovat – ja kuka ne on kirjoittanut?

Ukraina on pahainen pelinappula lännelle. Eikä missään nimessä Venäjälle minkään tason päämäärä tai "maailman valloituksen" alkupiste.

Ukrainaa on aseistettu jo vuodesta 2014. Maan sisäinen hajaannus, kielivähemmistöjen sorto ja äärimielisten ryhmien valtaannousu eivät koskaan olleet lännen huolenaihe. Päinvastoin: kaikki, mikä kohdistui Venäjän vaikutusvallan heikentämiseen, oli sallittua ja sitä tuettiin kaikin keinoin.  Venäjän raja-alueelle haluttiin pysyvä kriisi, jotta Venäjä ei voisi vakautua, kasvaa eikä haastaa länttä geopoliittisesti.

Media ohjaa tässäkin asiassa tavisten mielipiteitä. Länsimainen media ei raportoi tapahtumista neutraalisti, se keskittyä rakentamaan mielikuvia. Zelenskyistä tehtiin sankarillinen vapauden symboli, vaikka hän sulki oppositiomedioita, kielsi puolueita ja keskitti vallan presidentinhallintoon. Vaikka jo valmiiksi yhden maailman korruptoneimman maan korruptio on vain lisääntynyt kaiken aikaa "hänen kaudellaan". Samaan aikaan Venäjää on demonisoitu tavalla, jota ei nähty edes pahimman kylmän sodan aikana. Jokainen uutinen vahvisti jo valittua tarinaa: Venäjä on paha, Ukraina hyökkäyksen viaton uhri, ja länsi puolustaa "arvoja". Ja kansa uskoo kaiken mikä lehdessä lukee tai uutisissa sanotaan. Harva pysähtyy kysymään: miksi kaikki näyttää niin mustavalkoiselta? 

Kun Yhdysvallat käytti jälleen tuhansia miljardeja "sodan päättämiseen" Irakissa ja Afganistanissa, läntinen maailma katsoi hiljaa ihaillen. Hyväksyen. Kun NATO pommitti Belgradia ilman YK:n mandaatteja, se oli ihana pikkuinen "humanitaarinen interventio". Venäjän puuttuessa rajallaan käynnissä olevaan sekoiluun, se oli "laiton invaasio". Joka piti välittömästi tuomita tai olet Venäjän kätyri ja länsimaisen demokratian vastustaja. Kuka päätti, mikä on laillista? Kuka päätti kuka saa hyökätä, kuka ei?

Tämä ei tarkoita, että Venäjä olisi puhdas pulmunen. Mutta se tarkoittaa, että lännen moraalinen ylemmyys on rakennettu itsekkyydelle valikoivan historian varaan. Silloin moraali ei ole universaalia yhteiseen hyvään pyrkimistä – se on valloitusstrategiaa. Se on kaksinaismoralismia.

Entä NATO sitten? Se ei ole puolustusliitto – se on etupiirien sotakoneisto.

Kun Suomi liittyi Natoon, meille vakuuteltiin, että kyseessä on "turvallisuusyhteisö". Todellisuudessa liityimme sotilaalliseen liittoumaan, joka on vuosikymmenien ajan toiminut Yhdysvaltain geopoliittisena käsivartena. NATO ei puolusta rauhaa – se vie lännen rajaa kohti kilpailijoita aggressiivisesti. Nyt tuo raja kulkee jo läpi Ukrainan, ja se kulkee myös Suomen ja Venäjän halki kuin jäätynyt tulilanka. Joka sulaa tätä tahtia nopeasti. NATO toi sodan uhkan Suomen rajalle välittämättä meidän kansallisista intresseistä.

Mitä lähempänä Venäjän ydintä lännen aseet ovat, sitä herkemmäksi tilanne käy. NATO:n jäsenyys ei poista mitään uhkia – se tuo ne kotiovelle. Turvatakuu on vain termi, jolla yksinkertaiset ihmiset saadaan voitettua omalle puolelle, ei mitään muuta. Ei mitään konkreettista hyvää. Ja Suomi, tuo hiljainen mutta kuuliainen oppilas, suostui vielä rakentamaan tukikohtia ja isäntämaasopimuksia, joista kansa ei saanut edes äänestää.

Vihdoinkin vuonna 2025 valheiden huntu alkaa repeilemään.

Donald Trump on jälleen Valkoisessa talossa. Hän ei esitä hymyilevää "demokratian" suojelijaa, vaan on se mikä hän on - liikemies, joka katsoo tulostaulua. Kun Zelensky vieraili Washingtonissa keväällä 2025, tapaaminen ei ollut hymistelevää teatteria. Se ei ollut lämminhenkinen lässytystuokio – se oli tyly. Trump läksytti Ukrainaa varojen haaskaamisesta, vaati selityksiä ja antoi ymmärtää, että tukihanat suljetaan, ellei "realistisia tavoitteita" aseteta. Myös eurooppalaiset johtajat, Macron ja Scholz, ovat alkaneet puhua rauhan tarpeesta – ei enää sodan "voittamisesta". Vaikkakin hekin ajavat edelleen kaksilla rattailla.

Zelensky on menettänyt osan lännen tuesta ja yhä enemmän myös kansansa luottamuksen. Netti on täynnä videoita, joissa "vapaaehtoisia ylväitä ukrainalaismiehiä" rekrytoidaan sotaväkeen puolustamaan rakasta maataan. Kuka tahansa näitä videoita vilkaiseva näkee mistä todellisuudessa on kysymys. Ukrainassa kuohuu, mutta media keskittyy edelleen maan kuvaamiseen onnelana ja johdon kuvaamiseen sankarina. Tarina pysyy median yhteisesti sopimana hengissä, vaikka totuus on aivan toinen.

Suomikin on mukana tässä tarinassa, vieläpä erittäin vahvasti. Ainakin omasta mielestään. Suomi toistaa kuuliaisesti jokaisen repliikin, jonka Bryssel tai Washington kirjoittaa. Varsinkin ennen Trumpin nousua uudelleen valtaan Suomi oli niin rähmällään Bidenin suuntaan että Brezhnev ja kumppanit olisivat kateellisia. Mutta olemme vain pienen pieni sivuhahmo suuressa näytelmässä. Me luulemme puolustavamme jotain"arvoja", vaikka todellisuudessa puolestamme vain vieraiden valtakeskusten itsekkäitä etuja.

Jokaisen, joka luulee kykenevänsä ymmärtämään yhtään mitään, olisi syytä viimeistään nyt pysähtyä ja kysyä: näkeekö maailman omin silmin – vai median muokkaaman läpeensä käsikirjoitetun tarinan läpi?

Vuosi 2025 ei ole vain geopoliittisen siirtymän vuosi – se on moraalisen rehellisyyden testi. Joko alamme vihdoinkin nähdä maailman sellaisena kuin se on – tai jatkamme piinaavan tuhon tiellä elämistä toisten kirjoittamassa käsikirjoituksessa.

Länsi ei ymmärrä – mutta Venäjä ei enää selitä

Maailma on ajautunut tilanteeseen, jossa länsi luulee edelleen olevansa johtaja. Se toimii kuin kaikkivaltias tuomari, joka sanelee, kuka saa puolustautua ja kuka ei. Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi sen suoraan: "Meillä ei ollut vaihtoehtoja."

Ukrainasta oli kehkeytymässä uhka – ei vain geopoliittisesti vaan suoranaisesti eksistentiaalisesti. Ydinaseista puhuttiin ja Venäjän rajalla harjoitettiin sotilasliittojen lietsomaa militarismia. Missä oli lännen diplomatia silloin? Missä oli rauhantahto? Vastaus on selvä: länsi ei halunnut keskustella – se halusi hallita.

Putin puhui rehellisesti ja suoraan. Hän ei kierrellyt eikä kaarrellut: "Lännen yritykset hallita koko maailmaa ovat tulleet tiensä päähän." Eikä tämä ole mikään propagandistinen iskulause – se on fakta, jonka yhä useampi maailman maa tunnustaa. Valtaosa maailman valtioista ei tue pakotteita Venäjää vastaan. Miksi? Koska he näkevät, mitä tapahtuu. He näkevät kaksinaismoralismin, he näkevät sen tekopyhyyden, jolla länsi toimii.

Putin myös muistutti historiasta tavalla, jonka pitäisi herättää: "Länsi on kuin natsi-Saksa." Se ei pyri pelkästään vastustamaan Venäjää – se pyrkii eliminoimaan sen kulttuurin, sen vaikutusvallan ja sen olemassaolon. Tämä ei ole enää kylmä sota, vaan yritys pyyhkiä pois kokonainen sivilisaatio.

Venäjä ei aio perääntyä. Putin on sanonut sen selvästi: talouden vakauttaminen vaatii aikaa, työttömyys ja inflaatio tulevat hetkellisesti nousemaan, mutta kansallinen selkäranka ei taivu. Venäjä seisoo omillaan – ja juuri siksi se on niin vaarallinen lännen silmissä.

Minä ymmärrän Putinin sanoman. Enkä ole ainoa. Maailmassa on heräämässä uusi ajattelu – sellainen, joka ei enää niele lännen yksipuolisia totuuksia. Sellainen, joka ymmärtää, että Venäjä ei ole hyökkääjä vaan puolustaja. Ei valloittajaimperiumi, vaan viimeinen vastarinta yksinapaiselle maailmalle.

Freedom!

Lännen vapaus on loppujen lopuksi sama kuin se, että saa valita sen, mikä ei uhkaa vallanpitäjiä. Tämä on vapautta, joka ei siedä rehellisyyttä, vaan ruokkii vain omaa itsetuntoaan ja markkinatalouden ulottuvuuksia. Se on vapaus, joka saa ihmiset kuvitelemaan, että he voivat valita omat polkunsa – mutta vain niin kauan kuin ne polut kulkevat valmiiksi raivattua tietä pitkin. Vapaus valita on illuusio, koska vaihtoehdot ovat valmiiksi rajattuja, piilotettuja ja itse asiassa voimakkaasti manipuloituja sellaisiksi, että ne eivät koskaan uhkaa itse järjestelmää, joka elää pelkällä kulutuksella ja valvonnalla.

Ja tässä juuri piilee lännen suurin valhe. Meille syötetään ajatus, että vapaus tarkoittaa valtaa tehdä mitä tahansa, mutta todellisuudessa se on valtaa olla tekemättä mitään, mikä horjuttaa järjestelmää. Rehellisyys ja aitous eivät ole enää vapauden mittareita vaan pelivälineitä, joilla voit kerätä hyväksyntää muilta ja kuluttaa itseäsi kulutuskulttuurin rattaissa. Vapaus on muuttunut kulutettavaksi hyödykkeeksi – se on samaan aikaan sekä myyntitarjous että valvontaväline. Meille annetaan mielikuva siitä, että saamme olla vapaita, mutta nykyisen kaltainen vapautemme on vain harhakuva suuressa pelissä, jossa emme ole päähenkilöitä vaan ymmärtämättömien statistien joukko.

Ukrainan kansan ja lännen näkökulmien ero

 

Ukrainan konfliktissa usein unohdetaan, että Janukovytšin aikakausi ei ollut kansalle niin paha kuin lännen edustajat antavat ymmärtää. Lännen ja erityisesti EU:n kritiikki Janukovytšiä kohtaan perustui enimmäkseen huoleen siitä, ettei Ukraina halunnut liittyä lännen geopoliittiseen piiriin. Mutta entä jos katsomme tätä tilannetta Ukrainan kansan silmin, sen, joka joutuu elämään siellä, missä muut näkevät vain suurvaltapolitiikan?

Janukovytšin kausi ei siis ollut kansalle niin hirveä kuin lännen poliittinen arviointi antoi ymmärtää. Ukrainassa oli vakautta, joskaan länsimielisten mielestä ei täydellistä demokratiaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma niille, jotka arvostivat yhteiskunnallista järjestystä ja taloudellista ennakoitavuutta. Pelkkä lännen kritiikki ei kuitenkaan ollut se, joka vaikutti Ukrainan kansan elämään mutta lännen geopoliittiset intressit ja vaatimukset loivat tilanteen, jossa Ukraina oli jatkuvasti puristuksessa kahden suurvallan välillä. Tämä aikaa myöten poliittisiin epävakaisuuksiin ja kriiseihin.

Venäjän näkökulma on vähintäänkin ymmärrettävä. Janukovytšin hallinto oli Venäjälle tärkeä, mutta ei siksi, että Venäjä olisi halunnut rajoittaa Ukrainan itsenäisyyttä. Päinvastoin, Venäjä oli valmis tukemaan Ukrainan taloutta, mutta lännen jatkuvat provokaatiot ja Naton laajentumispyrkimykset itään päin saivat Venäjän puolustautumaan. Jos lännen valtaapitävät ajattelisivat edes nyt hetken enemmän Ukrainan kansaa kuin omia strategisia etujaan, he saattaisivat ymmärtää, kuinka paljon ongelmia heidän toimensa ovat tavallisille ukrainalaisille aiheuttaneet.

Lännen mukaan Janukovytšin kauden jälkeen asiat "paranivat", mutta kuinka paljon lännen henkinen tai edes rahallinen tuki Ukrainalle todella merkitsee, jos lännen taloudelliset ja geopoliittiset intressit ovat olleet päällimmäisinä Ukrainan kansan sijaan? Lännen rahat, jotka on pumpattu Ukrainaan kriisin aikana, eivät ole menneet suoraan kansan hyväksi. Sen sijaan ne ovat palvelleet poliittisia tavoitteita ja jättäneet jälkeensä entistä syvemmän kuilun köyhyyden ja varakkuuden väliin.

Venäjä ei hyökännyt Ukrainaan ilman syytä. Se ei tehnyt sitä pahuuttaan tai saadakseen lisää neliökilometrejä jo nyt maailman suurimman valtion rajojen sisälle. Tämän ymmärtäminen on avain Venäjän todellisten motiivien paljastamiseen. Janukovytšin syrjäyttäminen lännen tukemilla protesteilla ei ollut pelkästään sisäinen kysymys. Se oli osa laajempaa geopoliittista peliä, jossa Venäjää pyrittiin estämään pitämästä kontrollia tai edes hyviä suhteita alueella, jolla sillä on aina ollut merkittävä kulttuurinen, taloudellinen ja strateginen rooli. Jos Venäjän näkökulmaa ei oteta huomioon, jää meille vain yksi puoli tarinasta – lännen kiihkeästi propagandallaan värittämä puoli.

Lännen hillitön halu väittää, että Venäjä on ainoa syyllinen, estää meitä näkemästä kokonaiskuvaa. Janukovytšin kausi ei ollut täydellinen, mutta se oli kansalle monin verroin parempi kuin nykyinen tilanne, jossa maa on hajalla, ja kansa kärsii yhä enemmän. Venäjän toimien puolustaminen tässä yhteydessä ei ole ajatus, joka menee "väärästä narratiivista" tai "hyökkäyksen puolustelusta". Se on realistinen arvio siitä, miksi Venäjä reagoi ja miksi lännen johtavat voimat eivät ole olleet yhtä huolissaan siitä, mitä tapahtuu Ukrainassa Ukrainan kansalaisille kuin siitä, mitä länsi voi voittaa geopoliittisesti.