Suomi, herää jo!

Nyt kun USA ja Venäjä sorvaavat rauhansopimusta Ukrainaan, nähdään vihdoin kuka maailmassa päättää. Ei Ukraina, ei Eurooppa eikä todellakaan Suomi, joka edelleen luulee olevansa “arvojohtaja” samalla kun odottaa Washingtonilta lupaa hengittää.

Rauhansopimuksen vaatimukset ovat Venäjän listalta aivan suoraan sellaisenaan: Ukrainalta alueet pois ja armeija pienemmäksi, venäjän kieli viralliseksi, kirkolle kunnollinen asema. Ei mitään turhaa kikkailua, vaan reaalia politiikkaa, jota Suomessa puhutaan vain silloin, kun joku kohta potkut saava toimittaja uskaltaa hetken katsoa maailmaa ilman Naton propagandalaseja.

Ukraina voi kitistä ja ulvoa, ettei hyväksy sopimusta. Mutta sillä ei ole enää yhtään mitään, minkä turvin kieltäytyä. Rintama vuotaa joka suunnasta, Zelenskyn lähin sisäpiiri palaa törkeästä korruptiosta, ja koko maan puolustus roikkuu edelleen vain Yhdysvaltojen rahahanan varassa. Jos Trump vääntää hanan kiinni, Ukrainan peli on sekunnissa ohi.

Ja Eurooppa? Polkee paikallaan kuin suomalainen puolustusministeri Tampereen torilla luvaten “vakautta” samalla kun ei mahda maailmanmenolle yhtään mitään. Washington sanoikin sen jo ääneen: Euroopan mielipide ei kiinnosta. Siihen kannattaa täällä pohjolassakin jo pikkuhiljaa tottua.

Kun isot oikeasti neuvottelevat, pienet eivät ole samassa pöydässä. Ehkä korkeintaan ruokalistalla.

Ja näyttää siltä, että Suomen kansa on edelleen tyytyväinen olemaan alkuruoka, kunhan saa liputtaa oikeanväristä sini-keltaista lippua. Tai sinivalkoista, kunhan siinä on Daavidin tähti.

Karibian kaksoisstandardit ja lännen tekopyhyyden paljastuminen Venezuelassa

Maailmanpolitiikassa on yksi selkeä piirre: lännen moraaliset periaatteet muuttuvat joustaviksi aina, kun omat geopoliittiset edut vaativat sitä. Venezuelan kriisi on tästä karu esimerkki.

Yhdysvallat on keskittänyt Karibianmerelle suuren sotajoukon ja sota-aluksia, mukaan lukien maailmankaikkeuden suurimman lentotukialuksen USS Gerald R. Ford, väittäen toimivansa huumekaupan torjunnassa. Totuus näyttää kuitenkin olevan laajempi, sillä useat asiantuntijat epäilevät, että Yhdysvaltojen todellinen tavoite on Venezuelan presidentin Nicolás Maduron hallinnon kaataminen. Lue lisää Yleltä

Kaksoismoraali ja esimerkkien ristiriita

Vertailu Ukrainan kriisiin paljastaa lännen kaksinaismoralismia. Ukrainassa länsi paheksui Venäjän sotilaallista toimintaa ja korosti suvereenien valtioiden koskemattomuutta. Samaan aikaan Yhdysvallat soveltaa aivan eri mittapuuta, kun kyse on maasta, joka ei noudata sen linjaa. Venezuelassa USA saa kerätä sotavoimia rannikon läheisyyteen, käyttää ilmaiskuja ja salaisia operaatioita. Toiminta esitetään turvallisuustoimena, vaikka sen todellinen vaikutus on geopoliittinen painostus. Lue lisää Yleltä

Voiman käyttö ja provokaatio

Venezuelan mukaan Yhdysvallat on ottanut kiinni kalastusaluksia, joita se väittää huumekuriireiksi. Samalla lentotukialuksen ja tuhansien sotilaiden läsnäolo lähettää voimakkaan viestin, joka ei ole pelkkää retoriikkaa. Lue lisää Yleltä

Venezuelan hallinto reagoi mobilisoimalla miliisiaan ja harjoittelemalla puolustusta. Presidentti Maduro on kuvannut tilannetta merkittävimmäksi uhaksi vuosisataan ja kutsunut kansalaisia mukaan puolustamaan maata. Lue lisää Yleltä

Sama logiikka eri mittapuulla

Säännöt kirjoitetaan uudelleen tarpeen mukaan. Suvereniteetti ja kansainvälisen lain periaatteet koskevat vain niitä, jotka eivät seuraa Washingtonin linjaa. Moraali on valikoivaa. Demokratia ja ihmisoikeudet ovat tärkeitä vain, kun ne tukevat lännen etuja. Painostus ja uhka ovat osa strategiaa. Lentotukialuksen siirto ja joukkojen keskittäminen ovat selkeä viesti Maduron hallinnolle.

Yhdysvaltojen toiminta Venezuelassa muistuttaa Ukrainan tilannetta. Mitä länsi opettaa muille, ei välttämättä päde, kun sen omat edut ovat kyseessä.

Lähteet

• Trump käy huumesotaa Venezuelan edustalla – todellinen tavoite on ihan muuta
• Aseistetut amerikkalaisagentit valtasivat kalastusaluksen
• Yhdysvallat iski huumeita kuljettaneeseen alukseen
• Venezuela valmistautuu sotaan Yhdysvaltoja vastaan – kutsuu aseisiin kahdeksan miljoonaa kansalaista

Länsi lyö päätään seinään - Putinin Venäjä ei

 

Venäjän presidentti esiintyy julkisuudessa aina tavalla, joka poikkeaa jyrkästi lännen valtamedian luomista karikatyyreistä. Eikä näitä esiintymisiä tietenkään lännessä tavalliselle kansalle juuri näytetä. 

Hänen puheensa rakentuu jatkuvasti ajatukselle, että maailmanjärjestys on murroksessa – että lännen pitkään hallitsema hegemonia on tullut tiensä päähän. Hän vetoaa globaaliin enemmistöön, Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan valtioihin, joille hän tarjoaa vaihtoehdon länsikeskeiselle mallille.

Keskiössä on ajatus moninapaisuudesta: ettei yhdelläkään valtiolla tai liittoumalla ole oikeutta pakottaa koko maailmaa omien arvojensa tai taloudellisten etujensa muottiin. Hän kuvaa lännen toimintaa kaksinaamaiseksi – samaan aikaan puhutaan vapaudesta ja demokratiasta, mutta todellisuudessa käytetään pakotteita, vallanvaihto-operaatioita ja sotilaallista painostusta. Järkyttävän voimakkaan propagandan siivittämänä.

Puheessa painottuu tietysti aina myös Venäjän oma asema. Putin esittää oikeutetusti Venäjän nousevana suurvaltana, joka ei kumarra lännelle vaan puolustaa kansainvälisen oikeuden periaatteita omasta näkökulmastaan. Ukrainaa hän käsittelee välineenä, ei pääasiana: hän sanoo lännen käyttäneen Ukrainaa nappulana laajemmassa pelissä Venäjän eristämiseksi ja heikentämiseksi. Suurelle yleisölle tämä tietenkään avaudu, sillä lännen propagandakoneisto on maalannut täysin eri kuvan Ukrainan tapahtumista. Aivan kuten se maalasi todellisuudesta hyvin voimakkaasti eroavan kuvan myös Irakin, Syyrian, Libyan jne. jne. tapahtumista.

Tärkeää on huomata myös Putinin esiintymisten sävy: hän ei esiinny heikkona tai puolustuskannalla, vaan rehellisesti haastajana. Lännen taloudellinen kriisi, inflaatio ja sisäiset ristiriidat kuvataan merkkeinä järjestelmän rapautumisesta, kun taas Venäjän ja sen liittolaisten tulevaisuus nähdään vakaampana ja oikeudenmukaisempana.

Tätä taustaa vasten voi kysyä, kuka todella on mielipuoli: se, joka esittää johdonmukaisen ja monin paikoin rationaalisen argumentin maailmanpolitiikan suunnasta, vai se, joka pelkistää tällaiset puheet ”hourailuksi” ja ”harhoiksi” yksin siksi, etteivät ne palvele lännen narratiivia?

Oikeusvaltion arvopohjasta

 

Suomessa puhutaan paljon "arvopohjasta", mutta kummallisesti arvot pätevät vain silloin, kun ne palvelevat lännen itsekästä materiaalista etua. Puhutaan demokratiasta, vapaudesta ja oikeusvaltiosta – mutta missä oli demokratia, kun Jugoslavia pommitettiin? Missä oli vapaus, kun Irakissa kylvettiin kuolemaa massiivisten valheiden varjolla?

Nyt sama tarina toistuu Ukrainassa. Meille kerrotaan, että Venäjä hyökkäsi "ilman syytä", että Ukraina on "demokratian etulinja", ja että länsi puolustaa "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä". Mutta mitä sääntöjä nämä ovat – ja kuka ne on kirjoittanut?

Ukraina on pahainen pelinappula lännelle. Eikä missään nimessä Venäjälle minkään tason päämäärä tai "maailman valloituksen" alkupiste.

Ukrainaa on aseistettu jo vuodesta 2014. Maan sisäinen hajaannus, kielivähemmistöjen sorto ja äärimielisten ryhmien valtaannousu eivät koskaan olleet lännen huolenaihe. Päinvastoin: kaikki, mikä kohdistui Venäjän vaikutusvallan heikentämiseen, oli sallittua ja sitä tuettiin kaikin keinoin.  Venäjän raja-alueelle haluttiin pysyvä kriisi, jotta Venäjä ei voisi vakautua, kasvaa eikä haastaa länttä geopoliittisesti.

Media ohjaa tässäkin asiassa tavisten mielipiteitä. Länsimainen media ei raportoi tapahtumista neutraalisti, se keskittyä rakentamaan mielikuvia. Zelenskyistä tehtiin sankarillinen vapauden symboli, vaikka hän sulki oppositiomedioita, kielsi puolueita ja keskitti vallan presidentinhallintoon. Vaikka jo valmiiksi yhden maailman korruptoneimman maan korruptio on vain lisääntynyt kaiken aikaa "hänen kaudellaan". Samaan aikaan Venäjää on demonisoitu tavalla, jota ei nähty edes pahimman kylmän sodan aikana. Jokainen uutinen vahvisti jo valittua tarinaa: Venäjä on paha, Ukraina hyökkäyksen viaton uhri, ja länsi puolustaa "arvoja". Ja kansa uskoo kaiken mikä lehdessä lukee tai uutisissa sanotaan. Harva pysähtyy kysymään: miksi kaikki näyttää niin mustavalkoiselta? 

Kun Yhdysvallat käytti jälleen tuhansia miljardeja "sodan päättämiseen" Irakissa ja Afganistanissa, läntinen maailma katsoi hiljaa ihaillen. Hyväksyen. Kun NATO pommitti Belgradia ilman YK:n mandaatteja, se oli ihana pikkuinen "humanitaarinen interventio". Venäjän puuttuessa rajallaan käynnissä olevaan sekoiluun, se oli "laiton invaasio". Joka piti välittömästi tuomita tai olet Venäjän kätyri ja länsimaisen demokratian vastustaja. Kuka päätti, mikä on laillista? Kuka päätti kuka saa hyökätä, kuka ei?

Tämä ei tarkoita, että Venäjä olisi puhdas pulmunen. Mutta se tarkoittaa, että lännen moraalinen ylemmyys on rakennettu itsekkyydelle valikoivan historian varaan. Silloin moraali ei ole universaalia yhteiseen hyvään pyrkimistä – se on valloitusstrategiaa. Se on kaksinaismoralismia.

Entä NATO sitten? Se ei ole puolustusliitto – se on etupiirien sotakoneisto.

Kun Suomi liittyi Natoon, meille vakuuteltiin, että kyseessä on "turvallisuusyhteisö". Todellisuudessa liityimme sotilaalliseen liittoumaan, joka on vuosikymmenien ajan toiminut Yhdysvaltain geopoliittisena käsivartena. NATO ei puolusta rauhaa – se vie lännen rajaa kohti kilpailijoita aggressiivisesti. Nyt tuo raja kulkee jo läpi Ukrainan, ja se kulkee myös Suomen ja Venäjän halki kuin jäätynyt tulilanka. Joka sulaa tätä tahtia nopeasti. NATO toi sodan uhkan Suomen rajalle välittämättä meidän kansallisista intresseistä.

Mitä lähempänä Venäjän ydintä lännen aseet ovat, sitä herkemmäksi tilanne käy. NATO:n jäsenyys ei poista mitään uhkia – se tuo ne kotiovelle. Turvatakuu on vain termi, jolla yksinkertaiset ihmiset saadaan voitettua omalle puolelle, ei mitään muuta. Ei mitään konkreettista hyvää. Ja Suomi, tuo hiljainen mutta kuuliainen oppilas, suostui vielä rakentamaan tukikohtia ja isäntämaasopimuksia, joista kansa ei saanut edes äänestää.

Vihdoinkin vuonna 2025 valheiden huntu alkaa repeilemään.

Donald Trump on jälleen Valkoisessa talossa. Hän ei esitä hymyilevää "demokratian" suojelijaa, vaan on se mikä hän on - liikemies, joka katsoo tulostaulua. Kun Zelensky vieraili Washingtonissa keväällä 2025, tapaaminen ei ollut hymistelevää teatteria. Se ei ollut lämminhenkinen lässytystuokio – se oli tyly. Trump läksytti Ukrainaa varojen haaskaamisesta, vaati selityksiä ja antoi ymmärtää, että tukihanat suljetaan, ellei "realistisia tavoitteita" aseteta. Myös eurooppalaiset johtajat, Macron ja Scholz, ovat alkaneet puhua rauhan tarpeesta – ei enää sodan "voittamisesta". Vaikkakin hekin ajavat edelleen kaksilla rattailla.

Zelensky on menettänyt osan lännen tuesta ja yhä enemmän myös kansansa luottamuksen. Netti on täynnä videoita, joissa "vapaaehtoisia ylväitä ukrainalaismiehiä" rekrytoidaan sotaväkeen puolustamaan rakasta maataan. Kuka tahansa näitä videoita vilkaiseva näkee mistä todellisuudessa on kysymys. Ukrainassa kuohuu, mutta media keskittyy edelleen maan kuvaamiseen onnelana ja johdon kuvaamiseen sankarina. Tarina pysyy median yhteisesti sopimana hengissä, vaikka totuus on aivan toinen.

Suomikin on mukana tässä tarinassa, vieläpä erittäin vahvasti. Ainakin omasta mielestään. Suomi toistaa kuuliaisesti jokaisen repliikin, jonka Bryssel tai Washington kirjoittaa. Varsinkin ennen Trumpin nousua uudelleen valtaan Suomi oli niin rähmällään Bidenin suuntaan että Brezhnev ja kumppanit olisivat kateellisia. Mutta olemme vain pienen pieni sivuhahmo suuressa näytelmässä. Me luulemme puolustavamme jotain"arvoja", vaikka todellisuudessa puolestamme vain vieraiden valtakeskusten itsekkäitä etuja.

Jokaisen, joka luulee kykenevänsä ymmärtämään yhtään mitään, olisi syytä viimeistään nyt pysähtyä ja kysyä: näkeekö maailman omin silmin – vai median muokkaaman läpeensä käsikirjoitetun tarinan läpi?

Vuosi 2025 ei ole vain geopoliittisen siirtymän vuosi – se on moraalisen rehellisyyden testi. Joko alamme vihdoinkin nähdä maailman sellaisena kuin se on – tai jatkamme piinaavan tuhon tiellä elämistä toisten kirjoittamassa käsikirjoituksessa.

Länsi ei ymmärrä – mutta Venäjä ei enää selitä

Maailma on ajautunut tilanteeseen, jossa länsi luulee edelleen olevansa johtaja. Se toimii kuin kaikkivaltias tuomari, joka sanelee, kuka saa puolustautua ja kuka ei. Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi sen suoraan: "Meillä ei ollut vaihtoehtoja."

Ukrainasta oli kehkeytymässä uhka – ei vain geopoliittisesti vaan suoranaisesti eksistentiaalisesti. Ydinaseista puhuttiin ja Venäjän rajalla harjoitettiin sotilasliittojen lietsomaa militarismia. Missä oli lännen diplomatia silloin? Missä oli rauhantahto? Vastaus on selvä: länsi ei halunnut keskustella – se halusi hallita.

Putin puhui rehellisesti ja suoraan. Hän ei kierrellyt eikä kaarrellut: "Lännen yritykset hallita koko maailmaa ovat tulleet tiensä päähän." Eikä tämä ole mikään propagandistinen iskulause – se on fakta, jonka yhä useampi maailman maa tunnustaa. Valtaosa maailman valtioista ei tue pakotteita Venäjää vastaan. Miksi? Koska he näkevät, mitä tapahtuu. He näkevät kaksinaismoralismin, he näkevät sen tekopyhyyden, jolla länsi toimii.

Putin myös muistutti historiasta tavalla, jonka pitäisi herättää: "Länsi on kuin natsi-Saksa." Se ei pyri pelkästään vastustamaan Venäjää – se pyrkii eliminoimaan sen kulttuurin, sen vaikutusvallan ja sen olemassaolon. Tämä ei ole enää kylmä sota, vaan yritys pyyhkiä pois kokonainen sivilisaatio.

Venäjä ei aio perääntyä. Putin on sanonut sen selvästi: talouden vakauttaminen vaatii aikaa, työttömyys ja inflaatio tulevat hetkellisesti nousemaan, mutta kansallinen selkäranka ei taivu. Venäjä seisoo omillaan – ja juuri siksi se on niin vaarallinen lännen silmissä.

Minä ymmärrän Putinin sanoman. Enkä ole ainoa. Maailmassa on heräämässä uusi ajattelu – sellainen, joka ei enää niele lännen yksipuolisia totuuksia. Sellainen, joka ymmärtää, että Venäjä ei ole hyökkääjä vaan puolustaja. Ei valloittajaimperiumi, vaan viimeinen vastarinta yksinapaiselle maailmalle.

Freedom!

Lännen vapaus on loppujen lopuksi sama kuin se, että saa valita sen, mikä ei uhkaa vallanpitäjiä. Tämä on vapautta, joka ei siedä rehellisyyttä, vaan ruokkii vain omaa itsetuntoaan ja markkinatalouden ulottuvuuksia. Se on vapaus, joka saa ihmiset kuvitelemaan, että he voivat valita omat polkunsa – mutta vain niin kauan kuin ne polut kulkevat valmiiksi raivattua tietä pitkin. Vapaus valita on illuusio, koska vaihtoehdot ovat valmiiksi rajattuja, piilotettuja ja itse asiassa voimakkaasti manipuloituja sellaisiksi, että ne eivät koskaan uhkaa itse järjestelmää, joka elää pelkällä kulutuksella ja valvonnalla.

Ja tässä juuri piilee lännen suurin valhe. Meille syötetään ajatus, että vapaus tarkoittaa valtaa tehdä mitä tahansa, mutta todellisuudessa se on valtaa olla tekemättä mitään, mikä horjuttaa järjestelmää. Rehellisyys ja aitous eivät ole enää vapauden mittareita vaan pelivälineitä, joilla voit kerätä hyväksyntää muilta ja kuluttaa itseäsi kulutuskulttuurin rattaissa. Vapaus on muuttunut kulutettavaksi hyödykkeeksi – se on samaan aikaan sekä myyntitarjous että valvontaväline. Meille annetaan mielikuva siitä, että saamme olla vapaita, mutta nykyisen kaltainen vapautemme on vain harhakuva suuressa pelissä, jossa emme ole päähenkilöitä vaan ymmärtämättömien statistien joukko.

Ukrainan kansan ja lännen näkökulmien ero

 

Ukrainan konfliktissa usein unohdetaan, että Janukovytšin aikakausi ei ollut kansalle niin paha kuin lännen edustajat antavat ymmärtää. Lännen ja erityisesti EU:n kritiikki Janukovytšiä kohtaan perustui enimmäkseen huoleen siitä, ettei Ukraina halunnut liittyä lännen geopoliittiseen piiriin. Mutta entä jos katsomme tätä tilannetta Ukrainan kansan silmin, sen, joka joutuu elämään siellä, missä muut näkevät vain suurvaltapolitiikan?

Janukovytšin kausi ei siis ollut kansalle niin hirveä kuin lännen poliittinen arviointi antoi ymmärtää. Ukrainassa oli vakautta, joskaan länsimielisten mielestä ei täydellistä demokratiaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma niille, jotka arvostivat yhteiskunnallista järjestystä ja taloudellista ennakoitavuutta. Pelkkä lännen kritiikki ei kuitenkaan ollut se, joka vaikutti Ukrainan kansan elämään mutta lännen geopoliittiset intressit ja vaatimukset loivat tilanteen, jossa Ukraina oli jatkuvasti puristuksessa kahden suurvallan välillä. Tämä aikaa myöten poliittisiin epävakaisuuksiin ja kriiseihin.

Venäjän näkökulma on vähintäänkin ymmärrettävä. Janukovytšin hallinto oli Venäjälle tärkeä, mutta ei siksi, että Venäjä olisi halunnut rajoittaa Ukrainan itsenäisyyttä. Päinvastoin, Venäjä oli valmis tukemaan Ukrainan taloutta, mutta lännen jatkuvat provokaatiot ja Naton laajentumispyrkimykset itään päin saivat Venäjän puolustautumaan. Jos lännen valtaapitävät ajattelisivat edes nyt hetken enemmän Ukrainan kansaa kuin omia strategisia etujaan, he saattaisivat ymmärtää, kuinka paljon ongelmia heidän toimensa ovat tavallisille ukrainalaisille aiheuttaneet.

Lännen mukaan Janukovytšin kauden jälkeen asiat "paranivat", mutta kuinka paljon lännen henkinen tai edes rahallinen tuki Ukrainalle todella merkitsee, jos lännen taloudelliset ja geopoliittiset intressit ovat olleet päällimmäisinä Ukrainan kansan sijaan? Lännen rahat, jotka on pumpattu Ukrainaan kriisin aikana, eivät ole menneet suoraan kansan hyväksi. Sen sijaan ne ovat palvelleet poliittisia tavoitteita ja jättäneet jälkeensä entistä syvemmän kuilun köyhyyden ja varakkuuden väliin.

Venäjä ei hyökännyt Ukrainaan ilman syytä. Se ei tehnyt sitä pahuuttaan tai saadakseen lisää neliökilometrejä jo nyt maailman suurimman valtion rajojen sisälle. Tämän ymmärtäminen on avain Venäjän todellisten motiivien paljastamiseen. Janukovytšin syrjäyttäminen lännen tukemilla protesteilla ei ollut pelkästään sisäinen kysymys. Se oli osa laajempaa geopoliittista peliä, jossa Venäjää pyrittiin estämään pitämästä kontrollia tai edes hyviä suhteita alueella, jolla sillä on aina ollut merkittävä kulttuurinen, taloudellinen ja strateginen rooli. Jos Venäjän näkökulmaa ei oteta huomioon, jää meille vain yksi puoli tarinasta – lännen kiihkeästi propagandallaan värittämä puoli.

Lännen hillitön halu väittää, että Venäjä on ainoa syyllinen, estää meitä näkemästä kokonaiskuvaa. Janukovytšin kausi ei ollut täydellinen, mutta se oli kansalle monin verroin parempi kuin nykyinen tilanne, jossa maa on hajalla, ja kansa kärsii yhä enemmän. Venäjän toimien puolustaminen tässä yhteydessä ei ole ajatus, joka menee "väärästä narratiivista" tai "hyökkäyksen puolustelusta". Se on realistinen arvio siitä, miksi Venäjä reagoi ja miksi lännen johtavat voimat eivät ole olleet yhtä huolissaan siitä, mitä tapahtuu Ukrainassa Ukrainan kansalaisille kuin siitä, mitä länsi voi voittaa geopoliittisesti.