Vertailua Venäjän ja Yhdysvaltojen tekosista

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.

Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.

Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.

Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.

Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.

Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.

Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.

Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...

Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.

Iran ei saa sotatantereella mitään aikaan!

Lähi-idän viimeaikaiset tapahtumat ovat synnyttäneet erikoisen tilanteen, jossa sodan todelliset vaikutukset näkyvät vain yhteen suuntaan. Iranin sisäiset tuhot ovat avoimesti kaikkien nähtävissä, mutta Israelin ja Yhdysvaltojen tukikohtien vahingoista ei ole saatavilla tuoreita satelliittikuvia, riippumattomia analyysejä tai varmistettuja raportteja. Varsinkaan sellaisia, jotka länsimedia hyväksyisi. Tämä epäsymmetria ei välttämättä kerro mitään siitä, mitä todellisuudessa tapahtui, vaan siitä, mitä voidaan todentaa.

Kun Planet Labs päätti rajoittaa satelliittikuvien saatavuutta lähes koko Lähi-idän alueelta, päätös osui täsmälleen samaan aikaan Iranin laajojen ohjus- ja drooni-iskujen kanssa. Iran jätettiin ainoaksi alueeksi, josta kuvia edelleen julkaistiin normaalisti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Iranin sisäiset , jenkkien ja Israelin aiheuttamat tuhot kyllä näkyvät, mutta Israelin ja Persianlahden tukikohtien mahdolliset vahingot jäävät täysin pimentoon. Syntyy tilanne, jossa vain yksi narratiivi on näkyvissä, nimittäin Iranin kärsimät rajut iskut. Iran ei siis tämän mukaan osaa sotia, jenkit taas ovat huikea sotilasmahti. Kaikki muu jää vahvistamatta ja arvailujen varaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Iran olisi käytännössä voinut aiheuttaa merkittäviä vahinkoja. Se tarkoittaa vain, että riippumattomat länsianalyytikot eivät voi vahvistaa niitä. Ilman Planet Labsin pimittämiä virallisia satelliittikuvia ei ole mahdollista todentaa, onko tutkajärjestelmiä tuhottu, onko ohjuspuolustusjärjestelmiä lamautettu tai onko tukikohtiin osunut. Ja koska riippumattomat analyytikot eivät voi vahvistaa, myöskään media ei voi raportoida. Lopputulos näyttää sitten ulospäin siltä, ettei Iran ole saanut mitään aikan – vaikka todellisuudessa lännelle kelpaavaa tietoa ei yksinkertaisesti ole saatavilla.

Tämä on rakenteellinen ongelma, ei todiste siitä, että Iranin iskut olisivat olleet tehottomia. Kun avoin data puuttuu, syntyy väistämättä narratiivi, jossa vain Iranin kärsimät vahingot ovat näkyvissä ja kaikki muu jää hämärän peittoon. Tämä hyödyttää selvästi vain yhtä osapuolta, vaikka Planet Labsin päätöksen virallinen perustelu liittyy turvallisuuteen ja sotilaallisen tiedon väärinkäytön estämiseen.

On siis tärkeää ymmärtää, että tiedon puute ei ole sama asia kuin tapahtumien puute. Se, ettei satelliittikuvia ole, ei kerro mitään siitä, mitä todella tapahtui. Se kertoo vain, että tapahtumia ei voida eikä ehkä edes haluta todentaa avoimesti. Ja kun todentaminen estyy, myös julkinen keskustelu vääristyy. Sodan näkyvyys muuttuu epäsymmetriseksi, ja se muuttaa väistämättä käsitystä siitä, kuka onnistui ja kuka epäonnistui. Ja propagandalle on pöytä katettu.

Tämä on syy siihen, miksi monet väitteet Iranin iskujen vaikutuksista jäävät “todentamattomiksi”. Ei siksi, että ne olisivat mahdottomia tai epätosia, vaan siksi, että riippumattomilla toimijoilla ei ole pääsyä dataan, jonka perusteella ne voitaisiin vahvistaa. Kun kuvat puuttuvat, analyysit puuttuvat. Kun analyysit puuttuvat, media vaikenee. Ja kun media vaikenee, syntyy illuusio, että mitään ei tapahtunut. Ja silloin keltainen lehdistö ja lampaat alkavat jauhamaan omaa huhumyllyään Iranin surkeasta sotataidosta.

Todellisuudessa Iranin aiheuttamat vahingot sen ympärillä voivat olla paljon suurempia kuin se, mitä meille näkyy. Mutta niin kauan kuin satelliittikuvien pimennys jatkuu, näkyvissä on vain korkeintaan puolet tarinasta. Ja toki, vaikka satelliittikuvat saataisiinkin taas vapaiksi, niiden pitäisi edelleenkin pystyä lisäksi murtautumaan lännen todella paksun propagandamuurin lävitse, ennen kuin suuri yleisö ymmärtäisi mitä Persianlahden ympäristössä todella tapahtuu.