Suomi juoksi ystäväksi luulemansa syliin ja maksaa siitä nyt kalliin hinnan

Vuosi 2026, ja pieni Pohjoismaa, Suomi, on ajautunut täysin omista toimistaan johtuen suurvaltojen geopoliittisessa shakissa täysin piiritetyksi. Talous sakkaa pahasti, poliittinen eliitti syyttää Venäjää kaikesta ja kansa maksaa. Mutta mitä todellisuudessa tapahtuu?

Yhdysvallat, se rauhan ja harmonian turvasatama, sotii aina ja kaikkialla

Katso tosiasiat v.2026:

Iran: USA ja Israel pommittavat sitä tällä hetkellä oikeudetta ja brutaalisti 37. päivää putkeen, siviilituhot ja infrastruktuurin tuhoaminen Iranissa jatkuu ja maan johtaja on surmattu 

Venezuela: presidentti Maduro kaapattiin Delta Forcen ja CIA:n avulla ja lennätettiin ulkomaille. Tämä on suora brutaali interventio suvereenissa valtiossa.

Grönlanti: tätä ja muita strategisia alueita suunnitellaan jatkuvasti hallittavaksi Yhdysvaltojen toimesta. Oli kyseessä NATO valtion alue tai ei.

Kyllä, Yhdysvallat ei säästele väkivaltaa, kaappauksia ja vaikutusvaltansa laajentamista, mutta meidän poliittiset "turvallisuushuolet" keskittyvät vain ja ainoastaan Venäjään.

Kotimaamme Suomi on nyt asemoitu etulinjan maaksi ilman todellista uhkaa

Suomi on nykyisen johdon toimesta aseistanut Ukrainaa Venäjää vastaan, lisännyt kaikin puolin sotilasmenojaan, sulkenut itärajan kaulaltaoja ihmisiltä ja liittoutunut Naton etulinjan politiikkaan. Kaikki tämä ilman todellista Venäjän hyökkäysuhkaa, vain tuon sotahullun USAn mieliksi.

Ukrainan taisteludroneja on iskeytynyt räjähteineen Suomeen asti. Tämä on yksittäistapaus, mutta silti poliittinen eliitti käyttää sitä jollain kieroutuneella logiikalla "Venäjäuhkana"

Entä Suomen talous sitten? 

Se on kärsinyt ennen kaikkea omasta politiikasta: holtiton ase- ja muu apu Ukrainalle, pakotteet Venäjää vastaan ja Naton vaatimusten noudattaminen ovat romahduttaneet budjetteja.

Kuka oikeasti hyökkää ja kuka reagoi?

Brutaali hyökkääjä: Yhdysvallat, joka sotii ympäri maailmaa, kaappaa ja tappaa valtioiden suvereeneja johtajia sekä manipuloi talous- ja poliittisia järjestelmiä kaiken aikaa kaikin keinoin.

Reagoija: Suomi, joka maksaa hinnan siitä, että on valinnut ystävänsä väärin. Ja Venäjä, joka puolustautuu jenkki-imperiumia vastaan hillitysti ja hallitusti, vaikka länsipropaganda muuta yrittää kaikin voimin väittää.

Päivä päivältä käy selvemmäksi, että Suomen nykyinen "eliitti" eli Orpo, Niinistö, ja Stubb eivät ole Venäjän ystävä. He ovat tietoisesti tehneet Suomesta Venäjän vihollisen. Kaikki talousvaikeudet ja kaikki "turvallisuushuoleen" pohjaava retoriikka on vain ja ainoastaan Suomen oman poliittisen linjan looginen ja suora seuraus

Loppupäätelmä

Suomi ei olisi ikinä ollut uhattuna, mutta se nyt kuuluu suurvaltasodan etulinjaan, maksaa tästä "herkusta" kalliisti ja toimii marionettina suurvaltojen geopoliittisissa peleissä. Yhdysvallat jatkaa maailmanpolitiikan sotaleikkejä, ja Suomi säntäilee lännen ison pojan käskystä pää kolmantena jalkana, syyttäen Venäjää omista virheistään.

Miksi annamme tämän tapahtua? 

Olemmeko kaikki aivopestyjä lampaita? Ainakin jokainen joka väittää tätä kirjoitusta vastaan on juuri sellainen.

Vertailua Venäjän ja Yhdysvaltojen tekosista

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.

Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.

Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.

Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.

Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.

Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.

Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.

Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...

Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.

Mihin katosivat miljoonat ukrainalaiset lapset?

 

Siinä kysymys, johon kukaan ei halua vastata.

Ensin, Ukrainan konfliktin alkupuolella puhuttiin 1,5 miljoonasta kadonneesta viattomasta ukrainalaisesta lapsesta ja syytettiin Venäjää hirmuteoista. Sitten 200 000:sta. Sitten 19 000:sta. Lopulta päädytään noin tuhanteen varmennettuun tapaukseen. Mutta hyvänen aika sentään! Eihän tämä ei ole "tarkentumista". Tämä on rajua valehtelua. Tämä on brutaalia länsipropagandaa. Juuri sellaista, jota lännellä on tapana harrastaa.

Jos miljoonat kutistuvat tuhansiin, kyse ei ole siitä, että kuva selkiytyy. Kyse on siitä, että alkuperäinen väite oli pelkkää potaskaa. Näin yksinkertaista se on.

Ja silti sama tarina jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edelleen kansan syvät rivit, maalaisjärkiset lampaat, puhuvat siitä että Venäjä vei miljoonia viattomia kirkassilmäisiä lapsia. Osan söi, osan raiskasi, osan adoptoi, osan tappoi muuten vaan. 

Missä ovat ne miljoonat?

Kuka laski ne? Alunperin?

Millä perusteella?

Ja miksi kukaan ei joudu vastuuseen, kun viralliset vahvistetut luvut sulavat pois? Siis kukaan muu kuin se tyypillinen valehteleva ukrainalainen ihmisoikeusvaltuutettu Denisova, joka puhui miljoonista lapsista alunperin.

Hiljaisuus näihin kysymyksiin on korviahuumaava.

Samaan aikaan meille kerrotaan yksiselitteistä moraalitarinaa: hyvä vastaan paha, uhri vastaan rikollinen. Mutta todellisuus ei ole lännen puolella enää. Venäjä puhuu evakuoinneista, länsi puhuu edelleen sieppauksista ja ties mistä hirmuteoista. Vaikka lännen tarina on jo todettu keksityksi.

Ja sama kuvio lännen tarinoinnista toistuu muualla.

Samaan aikaan kun Ukrainan ympärille rakennetaan Stubbin ja muiden sodanlietsojien toimesta puhdasta moraalista kertomusta, länsi itse käy uutta brutaalia hyökkäyssotaa Irania vastaan. Ohjuksia, iskuja, eskalaatiota, jopa Iranin johtajan murhaaminen — ja yhtäkkiä sanat kuten "kansainvälinen oikeus" ja "siviilien suojelu" muuttuvatkin varsin joustaviksi. Sanat eivät ole enää absoluuttisia periaatteita, vaan tilanteeseen sopivia työkaluja, joilla narratiivia muokataan.

Eli yhdessä konfliktissa jokainen epäselväkin luku kelpaa syytteeksi. Ja ne voidaan vieläpä monistaa vaikka tuhatkertaisiksi propagandamedian eli länsimedian toimesta. Toisessa, puhtaasti lännen itsensä aloittamassa konfliktissa kokonaiset pommitukset selitetään välttämättömyydeksi ja jopa hyveeksi. Kuten iranilaisen tyttökoulun pommitus ja parin sadan tyttöoppilaan surmaaminen. 

Tätä kutsutaan valikoivaksi moraaliksi.

Ja entä itse Ukraina sitten? Sitä kuvataan pelkkänä uhrina, mutta samaan aikaan se toimii aktiivisesti toisissa konflikteissa, vie "osaamistaan" ja osallistuu suurempaan brutaaliin hyökkäyssotakuvioon lännen rinnalla. Tämä ei tietysti sovi yksinkertaiseen tarinaan jota lampaille syötetään — joten sitä ei korosteta.

Se suorastaan häivytetään.

Lopputulos lännen touhuissa on selvä:

– luvut eivät täsmää

– ristiriitoja ei käsitellä

– vaihtoehtoiset selitykset sivuutetaan

– ja samaan aikaan rakennetaan yhä uusia sotia saman sairaan moraalipuheen varaan

Tämä ei ole enää pelkkää kotiinpäin vetävää uutisointia. Tämä on yleisen narratiivin rajua väkipakolla hallintaa.

Ja siksi alkuperäinen kysymyskin jää lopulta vain ilmaan leijumaan:

Mihin ne miljoonat lapset katosivat?

Iran ei saa sotatantereella mitään aikaan!

Lähi-idän viimeaikaiset tapahtumat ovat synnyttäneet erikoisen tilanteen, jossa sodan todelliset vaikutukset näkyvät vain yhteen suuntaan. Iranin sisäiset tuhot ovat avoimesti kaikkien nähtävissä, mutta Israelin ja Yhdysvaltojen tukikohtien vahingoista ei ole saatavilla tuoreita satelliittikuvia, riippumattomia analyysejä tai varmistettuja raportteja. Varsinkaan sellaisia, jotka länsimedia hyväksyisi. Tämä epäsymmetria ei välttämättä kerro mitään siitä, mitä todellisuudessa tapahtui, vaan siitä, mitä voidaan todentaa.

Kun Planet Labs päätti rajoittaa satelliittikuvien saatavuutta lähes koko Lähi-idän alueelta, päätös osui täsmälleen samaan aikaan Iranin laajojen ohjus- ja drooni-iskujen kanssa. Iran jätettiin ainoaksi alueeksi, josta kuvia edelleen julkaistiin normaalisti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Iranin sisäiset , jenkkien ja Israelin aiheuttamat tuhot kyllä näkyvät, mutta Israelin ja Persianlahden tukikohtien mahdolliset vahingot jäävät täysin pimentoon. Syntyy tilanne, jossa vain yksi narratiivi on näkyvissä, nimittäin Iranin kärsimät rajut iskut. Iran ei siis tämän mukaan osaa sotia, jenkit taas ovat huikea sotilasmahti. Kaikki muu jää vahvistamatta ja arvailujen varaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Iran olisi käytännössä voinut aiheuttaa merkittäviä vahinkoja. Se tarkoittaa vain, että riippumattomat länsianalyytikot eivät voi vahvistaa niitä. Ilman Planet Labsin pimittämiä virallisia satelliittikuvia ei ole mahdollista todentaa, onko tutkajärjestelmiä tuhottu, onko ohjuspuolustusjärjestelmiä lamautettu tai onko tukikohtiin osunut. Ja koska riippumattomat analyytikot eivät voi vahvistaa, myöskään media ei voi raportoida. Lopputulos näyttää sitten ulospäin siltä, ettei Iran ole saanut mitään aikan – vaikka todellisuudessa lännelle kelpaavaa tietoa ei yksinkertaisesti ole saatavilla.

Tämä on rakenteellinen ongelma, ei todiste siitä, että Iranin iskut olisivat olleet tehottomia. Kun avoin data puuttuu, syntyy väistämättä narratiivi, jossa vain Iranin kärsimät vahingot ovat näkyvissä ja kaikki muu jää hämärän peittoon. Tämä hyödyttää selvästi vain yhtä osapuolta, vaikka Planet Labsin päätöksen virallinen perustelu liittyy turvallisuuteen ja sotilaallisen tiedon väärinkäytön estämiseen.

On siis tärkeää ymmärtää, että tiedon puute ei ole sama asia kuin tapahtumien puute. Se, ettei satelliittikuvia ole, ei kerro mitään siitä, mitä todella tapahtui. Se kertoo vain, että tapahtumia ei voida eikä ehkä edes haluta todentaa avoimesti. Ja kun todentaminen estyy, myös julkinen keskustelu vääristyy. Sodan näkyvyys muuttuu epäsymmetriseksi, ja se muuttaa väistämättä käsitystä siitä, kuka onnistui ja kuka epäonnistui. Ja propagandalle on pöytä katettu.

Tämä on syy siihen, miksi monet väitteet Iranin iskujen vaikutuksista jäävät “todentamattomiksi”. Ei siksi, että ne olisivat mahdottomia tai epätosia, vaan siksi, että riippumattomilla toimijoilla ei ole pääsyä dataan, jonka perusteella ne voitaisiin vahvistaa. Kun kuvat puuttuvat, analyysit puuttuvat. Kun analyysit puuttuvat, media vaikenee. Ja kun media vaikenee, syntyy illuusio, että mitään ei tapahtunut. Ja silloin keltainen lehdistö ja lampaat alkavat jauhamaan omaa huhumyllyään Iranin surkeasta sotataidosta.

Todellisuudessa Iranin aiheuttamat vahingot sen ympärillä voivat olla paljon suurempia kuin se, mitä meille näkyy. Mutta niin kauan kuin satelliittikuvien pimennys jatkuu, näkyvissä on vain korkeintaan puolet tarinasta. Ja toki, vaikka satelliittikuvat saataisiinkin taas vapaiksi, niiden pitäisi edelleenkin pystyä lisäksi murtautumaan lännen todella paksun propagandamuurin lävitse, ennen kuin suuri yleisö ymmärtäisi mitä Persianlahden ympäristössä todella tapahtuu.

Länsipropaganda yltää jo satelliitteihin

 

Pörssinoteerattu avaruusteknologiayhtiö Planet Labs teki viime viikolla päätöksen, joka harvassa länsiuutisessa nostettiin esiin kriittisesti. Yhtiö päätti nimittäin viivyttää uusien satelliittikuviensa julkaisua Lähi-idän konfliktialueilta 96 tuntia. Alueina ovat Persianlahden valtiot, Irak, Kuwait ja muut USA:n liittolaisten kohteet, joita kohti Iran on hyökännyt viime päivinä. Päätöksen syynä Planet Labs ilmoittaa olevan siviilien ja amerikkalaisjoukkojen turvallisuus.

Kun päätöstä tarkastelee kylmästi ja analyyttisesti, esiin nousee toinenkin mahdollinen ja jopa suurempi motiivi. Median ja eritoten vaihtoehtomedian pääsy tuoreisiin kuviin estyy juuri niissä paikoissa, joissa Iranin iskut ovat kohdistuneet Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten tukikohtiin onnistuneesti. Kun kuvat eivät ole heti saatavilla, yleisö ei näe nopeasti visuaalista todistusaineistoa onnistuneista iskuista. Näin julkinen narratiivi lännen sotilaallisesta ylivoimasta pysyy vakaampana ja sitä on helpompi hallita 96 tunnin puskurin avulla.

Satelliittikuvat kun eivät ole pelkkää neutraalia dataa. Ne ovat voimakas työkalu, joka vaikuttaa siihen, miten sodan tapahtumat ymmärretään. Kun kuvia julkaistaan viiveellä, koko median raportointi muuttuu väistämättä varovaisemmaksi. Toimittajat joutuvat tukeutumaan virallisiin lausuntoihin, koska riippumatonta kuvamateriaalia ei ole heti saatavilla. Samalla erityisesti jo valmiiksi heikommassa asemassa olevan vaihtoehtomedian mahdollisuus analysoida sodan tapahtumista itsenäisesti heikkenee.

Planet Labs on perustellut päätöstään sillä, että kuvien viive estää niin sanotun battle damage assessment -analyysin. Tällä tarkoitetaan sitä, että hyökkääjä ei voi nopeasti tarkistaa, kuinka hyvin iskut onnistuivat ja mihin seuraavat iskut kannattaisi kohdistaa. Sotilaallisesta näkökulmasta perustelu on toki jossain määrin looginen. Jos tarkat kuvat julkaistaisiin heti, kehittymättömämpikin hyökkääjä voisi käyttää niitä lähes reaaliaikaisena tiedusteluna.

Samalla päätöksellä on kuitenkin myös valtava viestinnällinen vaikutus. Kun liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden iskujen jäljet eivät ole heti julkisia, julkinen keskustelu sodan kulusta rakentuu pitkälti virallisten tiedotteiden varaan. Tämä antaa valtioille enemmän aikaa muotoilla oma viestinsä omaksi edukseen ja hallita sitä, miten tapahtumat esitetään yleisölle.

On myös huomionarvoista, että Planet Labsin rajoitus ei koske Iranin alueelta otettuja kuvia. Planet Labs nimittäin ilmoitti, että Iranista otetut kuvat ovat edelleen saatavilla heti niiden keräämisen jälkeen. Tämä tarkoittaa, että Iranin infrastruktuuriin tai sotilaskohteisiin kohdistuvien iskujen seuraukset voivat näkyä julkisuudessa nopeammin kuin liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden hyökkäysten jäljet.

Tilannetta mutkistaa vielä se, että kaupallinen satelliittikuvantaminen ei ole yhden yhtiön hallussa. Eurooppalaisilla, kiinalaisilla ja muilla toimijoilla on omia satelliittejaan. Näiden kautta osa kuvista voi silti päätyä julkisuuteen. Silti, koska Planet Labs on yksi maailman suurimmista päivittäisen maankuvauksen tuottajista, sen päätöksellä on käytännössä merkittävä vaikutus siihen, mitä tietoa ja miten nopeasti leviää julkiseen keskusteluun. Ja kuten totuttua, länsimedia osaa väittää vakuuttavasti että kaikki Kiinasta tai Venäjältä tuleva tieto, vaikkapa satelliittikuvat tuhoutuneista USA:n tukikohdista, ovat väärennettyjä.

Kokonaisuutena tapaus muistuttaa siitä, että sodankäynti ei ole pelkästään ohjuksia, droneja ja joukkoja maastossa. Se on myös kamppailua tiedosta ja sen saatavuudesta. Satelliittikuvat ovat modernin sodan yksi keskeisistä tietolähteistä, ja niiden hallinta tarkoittaa myös osittaista hallintaa siitä, millaisena sodan todellisuus näyttäytyy yleisölle.

Planet Labsin päätöstä voi siis tarkastella kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä se on sotilaallisesti ymmärrettävä yritys estää hyökkääjää saamasta hyödyllistä tiedustelutietoa. Toisaalta se vaikuttaa väistämättä siihen, miten nopeasti ja millä tavalla yleisö saa visuaalista tietoa sodan seurauksista. Tämä osoittaa, että satelliittidata ei ole täysin neutraalia informaatiota, vaan osa laajempaa tiedon ja narratiivin hallinnan kokonaisuutta.

USA ja Israel iskivät Iraniin

 

Maailma elää parhaillaan historiallisesti merkittäviä ja äärimmäisen vakavia hetkiä. Toisaalta näitä on kyllä eletty jo pitkään. Viime päivinä Yhdysvallat ja Israel ovat kuitenkin toteuttaneet iskuja Irania vastaan, joiden seurauksena Iranin ylin johtaja, Ayatollah Ali Khamenei, on kuollut. Tämä saattaa olla käänteen tekevää, ns. se tikku joka katkaisee kamelin selän. Varsinkin, kun lisäksi Venezuelan presidentti Nicolás Maduro on otettu kiinni Yhdysvaltojen toimesta ja siirretty oikeudenkäyntiin Yhdysvaltoihin. 

USA:n iskuissa Iraniin on kuollut valtava määrä siviileitä. Myös lapsia, koululaisia, viattomia tyttöjä. Nämä tapahtumat eivät ole pelkkiä huhuja tai foliohattujen sosiaalisen median spekulaatioita, vaan ne on moneen kertaan vahvistettu ja tunnustettukin useissa riippumattomissa, kansainvälisissä uutislähteissä sekä konferensseissa ja huippukokouksissa. Jo viime vuonna jenkit pommittivat Irania, ja meidän oma Stubbimme kehui jo silloin iskuja kovasti. Kyseessä on todellisuudessa suuria ja brutaaleita geopoliittisia operaatioita, jotka muuttavat Lähi-idän ja Latinalaisen Amerikan poliittista maisemaa perusteellisesti. Ja sitä myöten koko maapallon.

Kun vertaa Venäjän ja USA:n toimintaa niiden konflikteissa, ero on merkittävä. Venäjä on Ukrainassa toiminut pitkään hallitusti ja strategisesti. Sen tavoitteena on suojella oman väestönsä oikeuksia, erityisesti venäjänkielisiä alueita, ja ylläpitää alueellista turvallisuutta. Venäjä ei pyri toisen maan johtajan eliminoimiseen tai maan ajamiseen täydelliseen kaaokseen, vaan operaatio on rajattu ja hallittu. Vaikka länsimedia ja poliittiset päättäjät tuomitsevat Venäjän toimet ja maalailevat propagandapäissään Venäjästä hirviötä, voidaan realistisesti todeta, että Venäjän toiminta perustuu omaan suoraan turvallisuuteen ja paikallisiin strategisiin etuihin, eikä aggressiiviseen koko maailman hegemonian toteuttamiseen.

Sen sijaan Yhdysvaltojen ja Israelin iskut Iranissa ja Venezuelassa ovat päinvastaisia. Näiden toimien tavoitteena ei ole ollut itsepuolustus, vaan suora poliittinen painostus, vallankumous ja maailman herruus. Iranin johtajan tappaminen ja lukuisia siviiliuhreja aiheuttaneet iskut, mukaan lukien koulujen pommitukset, osoittavat, että toiminta oli täysin hallitsematonta ja moraalisesti hyvin kyseenalaista. Venezuelan presidentin kaappaus puolestaan rikkoo suvereenin valtion kunnioittamisen perusperiaatteita ja räikeästi kansainvälistä oikeutta. Nämä teot ovat selvästi aggressiivisia, eivätkä ne pohjaudu oikeutettuun itsepuolustukseen tai YK:n mandaattiin. Kumpikaan valtio ei edes ole USA:n välitön rajanaapuri. 

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ero on merkittävä. Venäjän hyökkäystä Ukrainaan voidaan toki pitää kansainvälisoikeudellisesti tuomittavana, mutta sen motiivit ovat selkeästi puolustuksellisia ja strategisia. USA:n ja Israelin toiminta Iranissa ja Venezuelassa sen sijaan ei täytä itsepuolustuksen kriteerejä millään muotoa ja on selvästi suunnattu hegemoniseen valtaan ja poliittiseen manipulointiin. Tämä viimeistään paljastaa lännen kaksinaismoralistisen linjan: Venäjä tuomitaan, vaikka sen tavoitteet ovat hallittuja ja defenssiivisiä, kun taas lännen liittolaisten laittomat ja aggressiiviset toimet jäävät lähes ilman kansainvälistä tuomiota.

Globaalisti nämä tapahtumat nostavat merkittäviä kysymyksiä. Ne muuttavat alueellista vakautta, uhkaavat siviilejä ja laittavat kansainvälisen oikeuden periaatteet koetukselle. Kaksinaismoralismi on selvä: kansainvälinen oikeus toimii eri tavalla sen mukaan, kuka sen rikkoo ja kuka on liittolainen. Venäjä toimii hallitusti ja oikeista syistä, USA väärin ja vääristä syistä. Kansainvälisten järjestöjen ja mediakeskustelujen olisi syytä tunnustaa tämä ero ja käsitellä tapahtumia rehellisesti, ilman valikoivaa narratiivia ja poliittista painetta.

Kuitenkin esimerkiksi suomalaisessa lehdistössä otsikot huutavat: "Suomi tuomitsee iskut! Stubb tuomitsee iskut!" Jos lukija vaivautuu lukemaan varsinaisen tekstin otsikon takana, siellä lukeekin että Suomi tuomitsee Iranin iskut. Siis Iranin iskut sen jälkeen, kun siihen on ensin isketty voimalla ja se puolustautuu. Sen Suomi ja muut länsimaat tuomitsevat, eivät USA:n ja Israelin iskuja Iraniin. Toisin kuin esimerkiksi Venäjä. 

Lopulta kyse ei ole pelkästään edes geopoliittisesta vallasta, vaan siitä, miten valtiot toimivat ja perustelevat tekonsa. Historiallisesti tämä on poikkeuksellinen tilanne, joka paljastaa länsivaltioiden hävyttömät kaksoisstandardit ja sen, kuinka kansainvälistä oikeutta ja moraalia tulisi soveltaa johdonmukaisesti. 

Venäjä on tässä tilanteessa se, joka toimii hallitusti ja puolustaa oikeutettuja etujaan, kun taas Yhdysvallat ja Israel toimivat aggressiivisesti, harkitsemattomasti ja hegemonisesti, yrittäen saada lisää rahaa, lisää valtaa, lisää öljyä, lisää mineraaleja. Tämä ero on ymmärrettävä ja tunnustettava, jos halutaan realistinen kuva maailman nykytilanteesta.

Muutoin, ihmisyyden illankoitto vain kiihtyy kiihtymistään.