Suomen olisi syytä valmistautua Venäjä-pelottelun sijaan realismiin

 

Presidentti Stubbin tuoreessa esiintymisessä korostuu jälleen yksi piirre yli muiden: Suomi ajattelee edelleen itseään ensisijaisesti Naton etuvartiona eikä itsenäisenä puolueettomana toimijana. Tämä on selvä strateginen valinta, mutta samalla tietysti myös iso riski.

Kun Stubb sanoo, että “henkisesti kannattaa valmistautua” Venäjän joukkojen ryhmittämiseen itärajalle Ukrainan konfliktin päättyessä, hän esittää asian ikään kuin kyse olisi yksipuolisesta Venäjän tekemästä uhkatoimesta. Todellisuudessa kyse on totta kai klassisesta turvallisuusdilemmasta: Suomi liittyi Natoon, Naton infrastruktuuri laajenee jatkuvasti itään, ja Venäjä luonnollisesti reagoi siihen sotilaallisesti. Koska näin suurvallat toimivat. Näin myös Yhdysvallat toimisi, jos jokin sen vihollisten sotilasliitto laajentuisi Meksikoon tai Kanadaan.

Venäjän näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys selkeästi muutti pohjoisen sotilaallisen tasapainon. On täysin loogista – ja samalla ennakoitavaa – että Venäjä vahvistaa läntisiä sotilaspiirejään. Tätä ei tarvitse romantisoida, mutta sitä ei myöskään kannata esittää irrationaalisena aggressiona.

Toinen keskeinen havainto liittyy Euroopan asemaan. Stubb toteaa, että Eurooppa “haluaa pöytiin, joissa päätöksiä tehdään”, mutta että venäläiset eivät haluaisi eurooppalaisia mukaan. Tämäkin on luonnollisesti suora seuraus siitä, että EU-maat ovat aseistaneet konfliktia ja sitoutuneet Ukrainan sotilaalliseen tukemiseen. Stubb ja Valtonen etunenässä. Diplomatiassa uskottavuus rakentuu neutraaliuden tai tasapainoisuuden varaan, ei missään nimessä osapuolena toimimisen ja tuuliviirinä heilumisen varaan.

Jos Eurooppa haluaa neuvottelupöytään, sen pitäisi ensin määritellä, onko se konfliktin osapuoli vai sovittelija.

Stubbin puhe ydinaseista kuvastaa myös laajempaa muutosta. Hän toteaa, että maailma ei ole enää kahden suurvallan järjestelmä, vaan mukana on nykyään Kiinakin. Juuri tämä on keskeinen pointti: olemme siirtymässä moninapaiseen maailmaan, jossa länsi ei enää yksin määrittele turvallisuusarkkitehtuuria. Venäjä ei toimi tyhjiössä, vaan osana tätä uutta voimatasapainoa.

Kun Stubb sanoo olevansa toiveikas monenkeskisyyden vahvistumisesta, se on kuitenkin hyvin ironista. Venäjä on jo vuosia puhunut moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa lännen hegemonia murtuu. Nyt länsi itsekin joutuu vihdoin sopeutumaan tähän todellisuuteen.

Keskeinen kysymys Suomelle onkin tämä:

Haluammeko olla sillanrakentaja vai etulinjan tukikohta?

Suomen historiallinen vahvuus oli pragmaattinen realismi. Eli kyky elää suurvallan naapurissa ilman ideologista ristiretkeä. Nyt retoriikka on muuttunut täysin. Jokainen Venäjän liike tulkitaan uhkana, vaikka suurin osa niistä on vain reaktioita lännen omiin typeriiin ratkaisuihin.

Konfliktin päättyessä tarvitaan väistämättä uusi eurooppalainen turvallisuusjärjestely. Se ei synny millään sotilaallisella pelotteella yksin, vaan vastavuoroisella tunnustamisella siitä, että myös Venäjällä on turvallisuusintressejä. Niiden uppiniskainen kieltäminen kun ei edelleenkään tee niistä olemattomia.

Kuten Stubb sanoo, henkisesti kannattaa valmistautua. 

Mutta kannattaa valmistautua realismiin, ei pelkkään narratiivin mukai

seen vastakkainasetteluun.

YYA-sopimus oli suomalaisen valtioviisauden huippukohta

Ei siis missään nimessä mikään häpeätahra, vaan voittava selviytymisstrategia, joka nosti Suomen kirjaimellisesti jaloilleen. Se, että tätä ei enää uskalleta sanoa ääneen, kertoo enemmän nykyisestä henkisestä alamäestä kuin mistään muusta.

YYA:n alussa Suomi oli köyhä, ja lisäksi sodassa runneltu rajavaltio, jonka olemassaolokaan ei ollut itsestäänselvyys. Silti Suomi onnistui mahdottomassa.

Suomi onnistui rakentamaan toimivan teollisuuden, koulutusjärjestelmän, uskottavan puolustuksen ja kokonaisen hyvinvointivaltion ilman, että siitä tuli Neuvostoliiton satelliitti. Tämä menestys ei tapahtunut Yhdysvaltojen, Naton tai "läntisten arvojen" ansiosta, vaan täysin niistä huolimatta. Ja nimenomaan YYA:n luoman aidon vakauden turvin.

Neuvostoliitto ei vaatinut Suomelta kallista ja pakollista jäsenyyttä sotilasliitossa, ei omia tukikohtiasn Suomen rajojen sisälle, ei joukkoja, ei puolustusvoimien asejärjestelmien sitomista Moskovan komentoketjun alaisuuteen. Neuvostoliitto vaati ennen kaikkea vain yhtä asiaa: pysykää erossa meidän vihollistemme sotapeleistä. Olkaa puolueettomia. 

Vastineeksi Suomi sai täyden rauhan, vapaan kaupan, ennustettavan tulevaisuuden ja ennen kaikkea täyden päätösvallan omassa yhteiskunnassaan.

YYA ei vienyt Suomea polvilleen kuten EU, USA ja NATO. Se pakotti Suomen seisomaan omilla jaloillaan.

Vertailun vuoksi katsotaan tätä päivää. Venäjä-pakotteet ovat romahduttaneet Suomen energiahuollon kilpailukyvyn, rampauttaneet viennin ja tuhonneet logistiikan. Itäraja on kiinni, kotimaan kauppa kuollut, kokonaiset alueet ovat taloudellisesti halvaantuneita. 

Nato-jäsenyys ei ole tuonut yhtään uutta tehdasta, yhtään työpaikkaa eikä yhtään megawattia halpaa energiaa. Se on tuonut lähinnä laskuja, velvoitteita ja strategisen rajun alistussuhteen.

Siinä missä YYA piti suurvallan poissa Oy Suomi Ab:n konehuoneesta, Nato ja Yhdysvallat ovat nyt suoraan ohjaamossa. Puolustus perustuu F-35-koneisiin, joiden ohjelmistot, huolto ja käyttöehdot ovat puhtaasti vieraan vallan käsissä. Tiedustelu, pilvipalvelut ja viranomaisdata pyörivät kaikki amerikkalaisilla alustoilla. Tämä ei ole liittolaisuutta, vaan tämä on rakenteellista riippuvuutta.

YYA-aikana Suomi oli puolueeton. Oikeasti puolueeton. Ei moraalisesti poseeraava, vaan käytännössä. Se kävi kauppaa yhtä lailla idän ja lännen kanssa, piti rajat auki joka suuntaan, huolehti omasta puolustuksestaan ja vältti tulemasta eturintaman taistelutantereeksi muiden sodissa. Puolueettomuus ei ollut vain tyhjää arvopuhetta, vaan oikea työkalu joka toimi.

Nyt Suomi on luopunut tästä puolueettomuudestaan ilman, että se on saanut tilalle mitään hyödyllistä. Tilalle on tullut ideologinen huuhaaristiretki, jossa oma talous uhrataan, oma liikkumatila ehdoin tahdoin kavennetaan ja oma turvallisuus sidotaan toisen valtion sisäpoliittisiin mielialoihin. Trumpin paluu, Yhdysvaltojen avoin kiristys ja Euroopan alisteinen asema paljastavat karun totuuden: Suomi vaihtoi YYA:n realismiin perustuneen erinomaisesti toimivan mallin puhtaaseen toiveajatteluun.

Neuvostoliitto oli aika ajoin kova, mutta aina rationaalinen naapuri. Se tiesi mitä halusi ja pysyi siinä. Nykyinen "läntinen arvopohjainen yhteisö" taas myy kiiltokuvamaista moraalia, mutta toimii törkeästi omaa etuaan raa'asti ajaen ja vaihtaa linjaansa vaalien mukaan. Sellainen on huomattavasti vaarallisempi kumppani pienelle valtiolle.

YYA oli kaunis, yksinkertainen ja rehellinen. Se tunnusti maantieteen, voimasuhteet ja Suomen todellisen aseman. Nykyinen linja kieltää ne kaikki ja maksaa siitä (liian kovan) hinnan taloudessa, turvallisuudessa ja itsenäisyydessä.

Kun YYA oli voimassa, Suomi nousi. Kun se hylättiin, Suomi ajettiin polvilleen.

Ja se ei ole sattumaa. Se on reaalipolitiikkaa.

Stubbin moraaliton moraalisaarna

 

Presidentti Alexander Stubb piti uudenvuodenpuheen, jossa hän julisti Venäjän ”moraalittomaksi” ja Suomen ”onnelliseksi”. Mutta jos Stubbin puhe oli moraalinen majakka, tämä teksti on Molotovin koktaili sen juurelle. Faktoilla höystettynä, ei fiiliksillä.

🧨 Moraaliton Venäjä?

Stubb toteaa, että Venäjä käy laitonta ja moraalitonta hyökkäyssotaa. Niin, vaiko NATO käy sotaa Venäjää vastaan? No niin tai näin, kyllä, puolustuksellinen sotilaallinen erikoisoperaatiokin on kauheaa. Mutta missä oli Stubbin moraalinen kompassi, kun NATO itse aktiivisesti pommitti Belgradia ilman YK:n mandaattia? Kun Irakissa rakennettiin demokratiaa risteilyohjuksilla ja Libyassa pommitettiin koko valtio kivikaudelle? Oliko se silloin ”toimivaa ja rauhanomaista” ulkopolitiikkaa?

🪞 Peiliin katsomisen paikka

Stubb puhuu pysyvästi muuttuneesta Venäjä-suhteesta kuin se olisi luonnonlaki. Mutta eikö juuri Suomi ollut se, joka ryntäsi Natoon kuin teini bileisiin? Ilman kansanäänestystä, ilman strategista harkintaa, median lietsonnan sokaisemana? Ja nyt, kun naapuri vastaa uhkakuviin omalla tavallaan, ollaan muka yllättyneitä?

📉 Talouskurjuus eli itsetehty katastrofi

”Venäjän hyökkäyssota iskee talouteemme erityisen kovaa”, valittaa Stubb. Mutta kuka sulki rajat, katkaisi kaupankäynnin ja ampui itseään jalkaan? Kuka päätti, että suomalainen metsäteollisuus, matkailu ja energiaomavaraisuus uhrataan Washingtonin ja Brysselin alttarille?

🧊 Onnellisuusindeksi ja nikotiinipussit

Stubbin Suomi on maa, jossa nuoret popsivat nikotiinipusseja jo enemmän kuin karkkia, hyppivät parkkihallien katoilta kuolemaansa ja vanhukset jonottavat hoitoon kuin Neuvostoliiton leipäjonossa. Mutta ei hätää, presidentti lupaa lisää koulutusta ja tutkimusta. Ehkäpä seuraava tutkimus kertoo, miksi suomalaiset ovat maailman onnellisimpia, vaikka eivät sitä itse tunne.

🕊️ Rauha kompromissina. Kenen ehdoilla?

”Rauha on kompromissi”, sanoo Stubb. Mutta hänen kompromissinsa tarkoittaa Ukrainan aseistamista viimeiseen ukrainalaiseen asti, kunnes lännen asevarastot ovat tyhjät ja lännen köyhtyneet kansalaiset mellakoivat kadulla. Samaan aikaan Venäjä tarjoaa neuvottelupöytää, on tehnyt sitä jo ennen ensimmäisenkään droonin tai ohjauksen lentämistä, mutta se on tietenkin ”moraalitonta”. 

🧠 Realismi ei ole russofobiaa

Venäjä ei katoa kartalta, vaikka kuinka toivoisimme. Se on ydinasevaltio, jonka turvallisuusintressit ulottuvat pidemmälle kuin Helsingin kahviloiden latte-keskustelut. Stubbin ulkopolitiikka ei ole realismia vaan se on ideologista unelmahöttöä, joka perustuu siihen, että Venäjä taipuu lännen tahtoon. Jotta länsi saisi maailman herruuden. Voin sanoa, että Venäjä ei taivu. Eikä tarvitsekaan.

💣 Historia ei unohda

Jos Suomi haluaa rauhaa, sen on opittava elämään todellisuuden kanssa, ei Washingtonin eikä Brysselin lööperin kanssa. Diplomatia ei ole moraaliposeerausta, vaan kykyä neuvotella myös niiden kanssa, joita ei ymmärrä tai hyväksy. Muuten meillä ei ole edessä muuta kuin ikuinen rintamalinja itärajalla ja talous, joka muistuttaa enemmän 90-luvun lamaa kuin onnellisuusindeksiä.

🎭 Hollywood-Suomi

Stubbin puhe oli kuin huonosti käsikirjoitettu länsimainen saippuasarja: sankari seisoo valkoisessa puvussa, pahis on aina idästä, ja taustalla soi vapauden fanfaari. Mutta maailma ei ole Hollywood. Se on multipolaarinen, ristiriitainen ja täynnä valtioita, jotka eivät kumarra Brysseliä tai Langleytä.

🎇 Juhannuksen asti ihmeteltävää

Juhannukseen mennessä lampaat ehkä unohtavat Stubbin puheen. Kenties jopa tämän kirjoituksenkin. 

Mutta historia ei ikinä unohda niitä, jotka valitsivat moraalinsa nimissä NATOn vaatiman sodan Venäjän tarjoaman rauhan sijaan.