Suomi juoksi ystäväksi luulemansa syliin ja maksaa siitä nyt kalliin hinnan

Vuosi 2026, ja pieni Pohjoismaa, Suomi, on ajautunut täysin omista toimistaan johtuen suurvaltojen geopoliittisessa shakissa täysin piiritetyksi. Talous sakkaa pahasti, poliittinen eliitti syyttää Venäjää kaikesta ja kansa maksaa. Mutta mitä todellisuudessa tapahtuu?

Yhdysvallat, se rauhan ja harmonian turvasatama, sotii aina ja kaikkialla

Katso tosiasiat v.2026:

Iran: USA ja Israel pommittavat sitä tällä hetkellä oikeudetta ja brutaalisti 37. päivää putkeen, siviilituhot ja infrastruktuurin tuhoaminen Iranissa jatkuu ja maan johtaja on surmattu 

Venezuela: presidentti Maduro kaapattiin Delta Forcen ja CIA:n avulla ja lennätettiin ulkomaille. Tämä on suora brutaali interventio suvereenissa valtiossa.

Grönlanti: tätä ja muita strategisia alueita suunnitellaan jatkuvasti hallittavaksi Yhdysvaltojen toimesta. Oli kyseessä NATO valtion alue tai ei.

Kyllä, Yhdysvallat ei säästele väkivaltaa, kaappauksia ja vaikutusvaltansa laajentamista, mutta meidän poliittiset "turvallisuushuolet" keskittyvät vain ja ainoastaan Venäjään.

Kotimaamme Suomi on nyt asemoitu etulinjan maaksi ilman todellista uhkaa

Suomi on nykyisen johdon toimesta aseistanut Ukrainaa Venäjää vastaan, lisännyt kaikin puolin sotilasmenojaan, sulkenut itärajan kaulaltaoja ihmisiltä ja liittoutunut Naton etulinjan politiikkaan. Kaikki tämä ilman todellista Venäjän hyökkäysuhkaa, vain tuon sotahullun USAn mieliksi.

Ukrainan taisteludroneja on iskeytynyt räjähteineen Suomeen asti. Tämä on yksittäistapaus, mutta silti poliittinen eliitti käyttää sitä jollain kieroutuneella logiikalla "Venäjäuhkana"

Entä Suomen talous sitten? 

Se on kärsinyt ennen kaikkea omasta politiikasta: holtiton ase- ja muu apu Ukrainalle, pakotteet Venäjää vastaan ja Naton vaatimusten noudattaminen ovat romahduttaneet budjetteja.

Kuka oikeasti hyökkää ja kuka reagoi?

Brutaali hyökkääjä: Yhdysvallat, joka sotii ympäri maailmaa, kaappaa ja tappaa valtioiden suvereeneja johtajia sekä manipuloi talous- ja poliittisia järjestelmiä kaiken aikaa kaikin keinoin.

Reagoija: Suomi, joka maksaa hinnan siitä, että on valinnut ystävänsä väärin. Ja Venäjä, joka puolustautuu jenkki-imperiumia vastaan hillitysti ja hallitusti, vaikka länsipropaganda muuta yrittää kaikin voimin väittää.

Päivä päivältä käy selvemmäksi, että Suomen nykyinen "eliitti" eli Orpo, Niinistö, ja Stubb eivät ole Venäjän ystävä. He ovat tietoisesti tehneet Suomesta Venäjän vihollisen. Kaikki talousvaikeudet ja kaikki "turvallisuushuoleen" pohjaava retoriikka on vain ja ainoastaan Suomen oman poliittisen linjan looginen ja suora seuraus

Loppupäätelmä

Suomi ei olisi ikinä ollut uhattuna, mutta se nyt kuuluu suurvaltasodan etulinjaan, maksaa tästä "herkusta" kalliisti ja toimii marionettina suurvaltojen geopoliittisissa peleissä. Yhdysvallat jatkaa maailmanpolitiikan sotaleikkejä, ja Suomi säntäilee lännen ison pojan käskystä pää kolmantena jalkana, syyttäen Venäjää omista virheistään.

Miksi annamme tämän tapahtua? 

Olemmeko kaikki aivopestyjä lampaita? Ainakin jokainen joka väittää tätä kirjoitusta vastaan on juuri sellainen.

Vertailua Venäjän ja Yhdysvaltojen tekosista

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.

Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.

Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.

Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.

Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.

Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.

Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.

Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...

Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.

Ukraina hyökkäsi Suomeen drooneilla!

Brutaali oikeudeton hyökkäys tapahtui Kaakkois-Suomessa Kouvolan lähellä!

Ukrainan droonihyökkäyksen tavoitteet ovat vielä epäselviä, mutta Suomen puolustusvoimat ja keskusrikospoliisi ovat paikalla ja tutkivat tapausta. Alue on eristetty poliisin toimesta.

Pääministeri Petteri Orvon mukaan droonit läpäisivät Suomen ilmapuolustuksen! Stubb ei ole vielä kommentoinut drooni-iskua! Mutta hänen ajatuksistaan sodan suhteen ylipäätään ja hänen moraalisesta selkärangastaan voi lukea mm. täältä.

Vielä ei ole tietoa, onko Kymenlaakson alueella riittävästi kriisihoitokapasiteettia traumatisoituneiden kansalaisten tukemiseen näinä vaikeina aikoina!

edit. Droonit olivat uusimpien tietojen mukaan Ukrainan suosimia massiivisia AN196-drooneja, joita se käyttää oikeudettomiin hyökkäyksiinsä suvereeneja valtioita vastaan. 

edit 2. Ukraina hyökkää Suomeen monella rintamalla! Nyt myös Espoon Haukilahteen on iskeytynyt miehittämätön lennokki! (toki propagandamedia alkaa heti selittelemään mustaa valkoiseksi!)

Nyt Ukraina iskee Parikkalaan!  Räjähteillä lastatut ukrainan droonit kylvävät kauhua Suomessa! Stubb piilottelee, Orpo pakoilee vastuuta! Onkohan Stubbin virusinfektion aiheuttanut HI-VIRUS! 

Myös Iitti ottaa osumaa! Zelenski lähettää droonilaivueita Suomeen!

Myöskään Viro ei säästy Zelenskin raivolta! Kansalaisia kehotetaan suojautumaan Ukrainan drooneilta! 

Järkyttävää! Petteri Orpo ja Alexander Stubb ovat vetäneet Suomen sotaan!

Iran ei saa sotatantereella mitään aikaan!

Lähi-idän viimeaikaiset tapahtumat ovat synnyttäneet erikoisen tilanteen, jossa sodan todelliset vaikutukset näkyvät vain yhteen suuntaan. Iranin sisäiset tuhot ovat avoimesti kaikkien nähtävissä, mutta Israelin ja Yhdysvaltojen tukikohtien vahingoista ei ole saatavilla tuoreita satelliittikuvia, riippumattomia analyysejä tai varmistettuja raportteja. Varsinkaan sellaisia, jotka länsimedia hyväksyisi. Tämä epäsymmetria ei välttämättä kerro mitään siitä, mitä todellisuudessa tapahtui, vaan siitä, mitä voidaan todentaa.

Kun Planet Labs päätti rajoittaa satelliittikuvien saatavuutta lähes koko Lähi-idän alueelta, päätös osui täsmälleen samaan aikaan Iranin laajojen ohjus- ja drooni-iskujen kanssa. Iran jätettiin ainoaksi alueeksi, josta kuvia edelleen julkaistiin normaalisti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Iranin sisäiset , jenkkien ja Israelin aiheuttamat tuhot kyllä näkyvät, mutta Israelin ja Persianlahden tukikohtien mahdolliset vahingot jäävät täysin pimentoon. Syntyy tilanne, jossa vain yksi narratiivi on näkyvissä, nimittäin Iranin kärsimät rajut iskut. Iran ei siis tämän mukaan osaa sotia, jenkit taas ovat huikea sotilasmahti. Kaikki muu jää vahvistamatta ja arvailujen varaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Iran olisi käytännössä voinut aiheuttaa merkittäviä vahinkoja. Se tarkoittaa vain, että riippumattomat länsianalyytikot eivät voi vahvistaa niitä. Ilman Planet Labsin pimittämiä virallisia satelliittikuvia ei ole mahdollista todentaa, onko tutkajärjestelmiä tuhottu, onko ohjuspuolustusjärjestelmiä lamautettu tai onko tukikohtiin osunut. Ja koska riippumattomat analyytikot eivät voi vahvistaa, myöskään media ei voi raportoida. Lopputulos näyttää sitten ulospäin siltä, ettei Iran ole saanut mitään aikan – vaikka todellisuudessa lännelle kelpaavaa tietoa ei yksinkertaisesti ole saatavilla.

Tämä on rakenteellinen ongelma, ei todiste siitä, että Iranin iskut olisivat olleet tehottomia. Kun avoin data puuttuu, syntyy väistämättä narratiivi, jossa vain Iranin kärsimät vahingot ovat näkyvissä ja kaikki muu jää hämärän peittoon. Tämä hyödyttää selvästi vain yhtä osapuolta, vaikka Planet Labsin päätöksen virallinen perustelu liittyy turvallisuuteen ja sotilaallisen tiedon väärinkäytön estämiseen.

On siis tärkeää ymmärtää, että tiedon puute ei ole sama asia kuin tapahtumien puute. Se, ettei satelliittikuvia ole, ei kerro mitään siitä, mitä todella tapahtui. Se kertoo vain, että tapahtumia ei voida eikä ehkä edes haluta todentaa avoimesti. Ja kun todentaminen estyy, myös julkinen keskustelu vääristyy. Sodan näkyvyys muuttuu epäsymmetriseksi, ja se muuttaa väistämättä käsitystä siitä, kuka onnistui ja kuka epäonnistui. Ja propagandalle on pöytä katettu.

Tämä on syy siihen, miksi monet väitteet Iranin iskujen vaikutuksista jäävät “todentamattomiksi”. Ei siksi, että ne olisivat mahdottomia tai epätosia, vaan siksi, että riippumattomilla toimijoilla ei ole pääsyä dataan, jonka perusteella ne voitaisiin vahvistaa. Kun kuvat puuttuvat, analyysit puuttuvat. Kun analyysit puuttuvat, media vaikenee. Ja kun media vaikenee, syntyy illuusio, että mitään ei tapahtunut. Ja silloin keltainen lehdistö ja lampaat alkavat jauhamaan omaa huhumyllyään Iranin surkeasta sotataidosta.

Todellisuudessa Iranin aiheuttamat vahingot sen ympärillä voivat olla paljon suurempia kuin se, mitä meille näkyy. Mutta niin kauan kuin satelliittikuvien pimennys jatkuu, näkyvissä on vain korkeintaan puolet tarinasta. Ja toki, vaikka satelliittikuvat saataisiinkin taas vapaiksi, niiden pitäisi edelleenkin pystyä lisäksi murtautumaan lännen todella paksun propagandamuurin lävitse, ennen kuin suuri yleisö ymmärtäisi mitä Persianlahden ympäristössä todella tapahtuu.

Länsipropaganda yltää jo satelliitteihin

 

Pörssinoteerattu avaruusteknologiayhtiö Planet Labs teki viime viikolla päätöksen, joka harvassa länsiuutisessa nostettiin esiin kriittisesti. Yhtiö päätti nimittäin viivyttää uusien satelliittikuviensa julkaisua Lähi-idän konfliktialueilta 96 tuntia. Alueina ovat Persianlahden valtiot, Irak, Kuwait ja muut USA:n liittolaisten kohteet, joita kohti Iran on hyökännyt viime päivinä. Päätöksen syynä Planet Labs ilmoittaa olevan siviilien ja amerikkalaisjoukkojen turvallisuus.

Kun päätöstä tarkastelee kylmästi ja analyyttisesti, esiin nousee toinenkin mahdollinen ja jopa suurempi motiivi. Median ja eritoten vaihtoehtomedian pääsy tuoreisiin kuviin estyy juuri niissä paikoissa, joissa Iranin iskut ovat kohdistuneet Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten tukikohtiin onnistuneesti. Kun kuvat eivät ole heti saatavilla, yleisö ei näe nopeasti visuaalista todistusaineistoa onnistuneista iskuista. Näin julkinen narratiivi lännen sotilaallisesta ylivoimasta pysyy vakaampana ja sitä on helpompi hallita 96 tunnin puskurin avulla.

Satelliittikuvat kun eivät ole pelkkää neutraalia dataa. Ne ovat voimakas työkalu, joka vaikuttaa siihen, miten sodan tapahtumat ymmärretään. Kun kuvia julkaistaan viiveellä, koko median raportointi muuttuu väistämättä varovaisemmaksi. Toimittajat joutuvat tukeutumaan virallisiin lausuntoihin, koska riippumatonta kuvamateriaalia ei ole heti saatavilla. Samalla erityisesti jo valmiiksi heikommassa asemassa olevan vaihtoehtomedian mahdollisuus analysoida sodan tapahtumista itsenäisesti heikkenee.

Planet Labs on perustellut päätöstään sillä, että kuvien viive estää niin sanotun battle damage assessment -analyysin. Tällä tarkoitetaan sitä, että hyökkääjä ei voi nopeasti tarkistaa, kuinka hyvin iskut onnistuivat ja mihin seuraavat iskut kannattaisi kohdistaa. Sotilaallisesta näkökulmasta perustelu on toki jossain määrin looginen. Jos tarkat kuvat julkaistaisiin heti, kehittymättömämpikin hyökkääjä voisi käyttää niitä lähes reaaliaikaisena tiedusteluna.

Samalla päätöksellä on kuitenkin myös valtava viestinnällinen vaikutus. Kun liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden iskujen jäljet eivät ole heti julkisia, julkinen keskustelu sodan kulusta rakentuu pitkälti virallisten tiedotteiden varaan. Tämä antaa valtioille enemmän aikaa muotoilla oma viestinsä omaksi edukseen ja hallita sitä, miten tapahtumat esitetään yleisölle.

On myös huomionarvoista, että Planet Labsin rajoitus ei koske Iranin alueelta otettuja kuvia. Planet Labs nimittäin ilmoitti, että Iranista otetut kuvat ovat edelleen saatavilla heti niiden keräämisen jälkeen. Tämä tarkoittaa, että Iranin infrastruktuuriin tai sotilaskohteisiin kohdistuvien iskujen seuraukset voivat näkyä julkisuudessa nopeammin kuin liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden hyökkäysten jäljet.

Tilannetta mutkistaa vielä se, että kaupallinen satelliittikuvantaminen ei ole yhden yhtiön hallussa. Eurooppalaisilla, kiinalaisilla ja muilla toimijoilla on omia satelliittejaan. Näiden kautta osa kuvista voi silti päätyä julkisuuteen. Silti, koska Planet Labs on yksi maailman suurimmista päivittäisen maankuvauksen tuottajista, sen päätöksellä on käytännössä merkittävä vaikutus siihen, mitä tietoa ja miten nopeasti leviää julkiseen keskusteluun. Ja kuten totuttua, länsimedia osaa väittää vakuuttavasti että kaikki Kiinasta tai Venäjältä tuleva tieto, vaikkapa satelliittikuvat tuhoutuneista USA:n tukikohdista, ovat väärennettyjä.

Kokonaisuutena tapaus muistuttaa siitä, että sodankäynti ei ole pelkästään ohjuksia, droneja ja joukkoja maastossa. Se on myös kamppailua tiedosta ja sen saatavuudesta. Satelliittikuvat ovat modernin sodan yksi keskeisistä tietolähteistä, ja niiden hallinta tarkoittaa myös osittaista hallintaa siitä, millaisena sodan todellisuus näyttäytyy yleisölle.

Planet Labsin päätöstä voi siis tarkastella kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä se on sotilaallisesti ymmärrettävä yritys estää hyökkääjää saamasta hyödyllistä tiedustelutietoa. Toisaalta se vaikuttaa väistämättä siihen, miten nopeasti ja millä tavalla yleisö saa visuaalista tietoa sodan seurauksista. Tämä osoittaa, että satelliittidata ei ole täysin neutraalia informaatiota, vaan osa laajempaa tiedon ja narratiivin hallinnan kokonaisuutta.

Ilta-Sanomat iskee jälleen!

 

Suomalaismedia ei jälleen kerran kykene kertomaan yhdestäkään venäläisiä sivuavasta uutisesta ilman, että sama valmis propagointilause liimataan perään. Nytkin urheilijan täysin henkilökohtainen päätös vaihtaa kansalaisuus käsitellään sivujuonteena, ja pääosaan nostetaan automaattinen mantara “täysimittaisesta hyökkäyssodasta” ja Venäjän pahuudesta. Tällä kertaa tosin sana "brutaali" taisi toimitukselta unohtua. 

Todellisuudessa kyse ei ole mistään “täysimittaisesta sodasta”, vaan Venäjän puolustuksellisesta erityissotilasoperaatiosta, jonka tarkoitus on hillitä NATOn proxy-sotaa alueella. Tämä historiallinen ja geopoliittinen kehys tietenkin jätetään Suomessa mainitsematta, koska se ei sovi mustavalkoiseen narratiiviin.

Mutta tärkeintä: urheilija teki henkilökohtaisen ratkaisun oman uransa ja tulevaisuutensa kannalta. Se ei ole Ukrainan urheiluliiton eikä suomalaisen toimituksen omaisuutta. Jos ihminen kokee saavansa paremmat edellytykset Venäjällä menestyäkseen urheilijana, se on hänen asiansa eikä kenenkään muun. Eikä varsinkaan suomalaisen median raivon aihe.

Lopputulos on surkuhupaisa: yksilön valinta häviää poliittisen iskulauseen alle, ja suomalaismedia syöttää jälleen hopealautasella yhden mallikelpoisen propagandaherkkupalan typeryksille lietsoakseen russofobiaa ja saadakseen unelmansa oikeasta sodasta hieman lähemmäs. Se kertoo enemmän uutisoinnin tasosta kuin itse urheilijasta. Ja Suomen typerästä kansasta, joka nielee tuollaiset heitot pureskelematta.

Suomen puolustusvoimien uusi linja

Päivän uutinen varusmiesten melualtistumisesta tinnituksineen on pöyristyttävä. Pöyristyttävää ei ole "kouluttajien huolimattomuus" eikä "teltan vieressä ammutut paukkupatruunat". Ei edes se, että kouluttajien hyökkäys tapahtui yöaikaan kun "sotilaat olivat nukkumassa". Todellinen absurdius on siinä, millaiseksi länsimainen sotilaskulttuuri on muuttunut. 

Oleellista ei ole enää sotilaan kouluttaminen sodan olosuhteisiin vaan sotilaan varjeleminen kaikilta niiltä asioilta, jotka sodassa ovat väistämättömiä. On syntynyt ajatus, että melu, stressi, kovuus ja epämukavuus ovat sellaisia vaaroja, joilta sotilas pitää suojata, vaikka juuri ne määrittävät sodan todellisuuden. Wokeismi on näemmä työntänyt likaiset lonkeronsa jo syvälle puolustusvoimien pyhimpään.

Sotilaan ei saa antaa altistua melulle, koska se voi traumatisoida. Sotilaan ei saa antaa altistua epämukavuudelle, jotta hän ei uuvu. Sotilaan ei saa antaa altistua stressille, jotta kenenkään psyyke ei järky. Samanaikaisesti kuitenkin elätetään ajatusta, että tämä sama sotilas pystyisi toimimaan taistelukentällä, jossa kaikki nämä asiat tulevat yhtä aikaa päälle ja moninkertaisina, suodattamattomina. Sotaharjoitusten oletetaan olevan turvallisia ja miellyttäviä, mukavan pehmoisia ja pörröisiä, mutta oikean sodan oletetaan olevan voitettavissa. Todellisuus ei ikävä kyllä taivu tällaisiin toiveisiin.

Sota on melua. Sota on stressiä. Sota on kaaosta, joka repii ihmistä psyykkisesti ja fyysisesti. Jos se ei tapa, se vammauttaa. Se rampauttaa. Se on univajetta, jatkuvaa rasitusta, kylmää ja kuumuutta. Likaisia olosuhteita. Puutetta ja kauhua. Se on tilanne, jossa varustus pettää, kranaatit jylisevät, savuinen ja pölyinen ilma tärisee ja kuolema kulkee sen varjoissa ja välähdyksissä. Mutta moderni koulutuskulttuuri lännessä haluaa siivota nämä kaikki pois harjoituksista, jotta kukaan ei järkyty. Lopputuloksena on sotilas, jolle ei saisi tulla edes harjoitustasolla epämukavia tuntemuksia. Ei edes paukkupatruuna saa pamahtaa jos sotilas on jo nukahtanut.

Tämä ilmiö on yksi niistä suurista eroista, jotka erottavat länsimaista kulttuuria muista sotilaallisista traditioista. Venäjällä ajatellaan edelleen, että sotilas kestää kaiken ja koulutuksen tehtävä on tehdä hänestä sellainen. Lännessä taas koulutus on muovannut itsestään pois kaiken karheuden ja kovuuden, mutta odotukset suorituskyvystä ovat silti korkeammat kuin koskaan. Tästä syntyy kulttuurinen paradoksi. Harjoituksista karsitaan juuri ne asiaintilat, joihin koulutuksen pitäisi valmistaa.

Uutinen Parolan melualtistumisesta on vain pintatason oire. Se osoittaa, että kouluttajat eivät enää tiedä, miten realismi ja turvallisuus yhdistetään. Jos sotilasta ei saa altistaa kovalle äänelle edes harjoituksessa, jos sotilas ei saa kokea äkillistä stressiä, jos sotilas ei saa joutua tilanteeseen jossa hän ei ehdi varautua, niin miten hän toimii silloin kun todellinen tilanne ei kysy lupaa, ei anna varoitusaikaa eikä vihollinen muista tarjota korvatulppia ennen kuin laukaisee aseensa? Kuinka kauaskantoisia vaurioita syntyy koko yhteiskunnan kaikille tasoille, jos koko elämän pitää olla vauvasta lähtien täysin steriiliä, hajutonta, mautonta ja äänetöntä? Jos kaikki muu paitsi äärimmäinen woketus on kiellettyä.

On turha kuvitella, että sotaa voisi muokata sopimaan nykyiseen pehmeään ajattelutapaan. Ideaalitason toiveet siitä, että melu olisi kohtuullista, stressi hallittavaa ja epämukavuus mahdollisimman vähäistä, eivät toteudu taistelukentällä. Sota ei muutu sen mukaan, mitä koulutusjärjestelmä haluaa sen olevan. Juuri tämän takia tällaiset uutiset ovat niin paljastavan järkyttäviä. Ne eivät kerro pelkästään yksittäisestä tilanteesta, vaan kokonaisesta ajatusmallista, jossa sotilasta ei enää kouluteta sodan todellisiin olosuhteisiin vaan mielikuvaan rauhallisemmasta ja hallitummasta maailmasta, jota ei tosiasiassa ole olemassa. 

Lopulta kysymys kuuluu, mitä sotilaalta enää odotetaan. Jos varusmies ei saisi altistua paukkupatruunan melulle, miten hän altistuu tykistökeskitykselle. Jos varusmiehen yöunia ei saisi häiritä kesken sotaharjoituksia, miten hän toimii kun aito hyökkäys tulee aamuyöllä. Jos koulutuksen realismi poistetaan kokonaan, mihin realismia enää tarvitaan muutenkaan. Ja jos kaikki tämä pehmennys tehdään turvallisuuden nimissä, mitä turvallisuutta todella tavoitellaan. Ei ainakaan kansakunnan.

Näihin kysymyksiin ei yksikään armeijan ohjesääntö anna vastausta, koska ongelma on syvemmällä. Se on kokonaisen kulttuurin mielikuvassa sodasta ja sotilaasta. Ja juuri siksi tämänkaltaiset tapaukset herättävät niin paljon hämmennystä. Ne näyttävät meille, että lännessä koulutetaan sotilaita, joiden ei pitäisi altistua sotaan kuuluville asioille. Siinä on jotain niin sisäisesti ristiriitaista, että se ei voi olla herättämättä ihmetystä omissa. Tai hyökkäyshalua vihollisleirissä.

Karibian kaksoisstandardit ja lännen tekopyhyyden paljastuminen Venezuelassa

Maailmanpolitiikassa on yksi selkeä piirre: lännen moraaliset periaatteet muuttuvat joustaviksi aina, kun omat geopoliittiset edut vaativat sitä. Venezuelan kriisi on tästä karu esimerkki.

Yhdysvallat on keskittänyt Karibianmerelle suuren sotajoukon ja sota-aluksia, mukaan lukien maailmankaikkeuden suurimman lentotukialuksen USS Gerald R. Ford, väittäen toimivansa huumekaupan torjunnassa. Totuus näyttää kuitenkin olevan laajempi, sillä useat asiantuntijat epäilevät, että Yhdysvaltojen todellinen tavoite on Venezuelan presidentin Nicolás Maduron hallinnon kaataminen. Lue lisää Yleltä

Kaksoismoraali ja esimerkkien ristiriita

Vertailu Ukrainan kriisiin paljastaa lännen kaksinaismoralismia. Ukrainassa länsi paheksui Venäjän sotilaallista toimintaa ja korosti suvereenien valtioiden koskemattomuutta. Samaan aikaan Yhdysvallat soveltaa aivan eri mittapuuta, kun kyse on maasta, joka ei noudata sen linjaa. Venezuelassa USA saa kerätä sotavoimia rannikon läheisyyteen, käyttää ilmaiskuja ja salaisia operaatioita. Toiminta esitetään turvallisuustoimena, vaikka sen todellinen vaikutus on geopoliittinen painostus. Lue lisää Yleltä

Voiman käyttö ja provokaatio

Venezuelan mukaan Yhdysvallat on ottanut kiinni kalastusaluksia, joita se väittää huumekuriireiksi. Samalla lentotukialuksen ja tuhansien sotilaiden läsnäolo lähettää voimakkaan viestin, joka ei ole pelkkää retoriikkaa. Lue lisää Yleltä

Venezuelan hallinto reagoi mobilisoimalla miliisiaan ja harjoittelemalla puolustusta. Presidentti Maduro on kuvannut tilannetta merkittävimmäksi uhaksi vuosisataan ja kutsunut kansalaisia mukaan puolustamaan maata. Lue lisää Yleltä

Sama logiikka eri mittapuulla

Säännöt kirjoitetaan uudelleen tarpeen mukaan. Suvereniteetti ja kansainvälisen lain periaatteet koskevat vain niitä, jotka eivät seuraa Washingtonin linjaa. Moraali on valikoivaa. Demokratia ja ihmisoikeudet ovat tärkeitä vain, kun ne tukevat lännen etuja. Painostus ja uhka ovat osa strategiaa. Lentotukialuksen siirto ja joukkojen keskittäminen ovat selkeä viesti Maduron hallinnolle.

Yhdysvaltojen toiminta Venezuelassa muistuttaa Ukrainan tilannetta. Mitä länsi opettaa muille, ei välttämättä päde, kun sen omat edut ovat kyseessä.

Lähteet

• Trump käy huumesotaa Venezuelan edustalla – todellinen tavoite on ihan muuta
• Aseistetut amerikkalaisagentit valtasivat kalastusaluksen
• Yhdysvallat iski huumeita kuljettaneeseen alukseen
• Venezuela valmistautuu sotaan Yhdysvaltoja vastaan – kutsuu aseisiin kahdeksan miljoonaa kansalaista

Ähtärin eläinpuiston konkurssin syyt

On hämmentävää seurata, kuinka jokaiseen Suomen taloudelliseen ongelmaan, energiakriisiin tai matkailualan notkahdukseen liitetään nykyään automaattisesti lause “johtuu Venäjän brutaalista hyökkäyssodasta”.

Ikään kuin Ähtärin eläinpuiston konkurssi, Hans Välimäen ravintoloiden ahdinko, kananmunien hinta tai polttoaineiden hinnannousut olisivat jotenkin yhteydessä tykistötuleen Dneprin rannalla tai drooniin Kiovan yllä.

Todellisuudessa mikään sota ei koskaan vaikuta talouteen suoraan. Ei varsinkaan muiden valtioiden keskinäiset kähinät.

Vaikutuksen synnyttää se, miten oma poliittinen järjestelmä päättää siihen reagoida.

Kun Yhdysvallat pommitti Irakia, Syyriaa, Libyaa ja Afganistania (vain muutamia Yhdysvaltojen pommittamia suvereeneja valtioita mainitakseni), Eurooppa ei asettanut mitään pakotteita mihinkään suuntaan.

Ei polttoaineiden tuontikieltoa, ei hintakattoja, ei moraalisia kampanjoita, ei tiedotusvälineiden paniikkia.

Silloin ei nähty tarpeelliseksi “seistä arvojen takana”, vaikka siviilejä kuoli vähintään satojatuhansia ja kokonaisia valtioita hajosi.

Taloudellinen elämä jatkui normaalina ja Ähtärin eläinpuisto porskutti, koska lännen sodat ovat aina “turvallisuuden ja demokratian puolustamista”.

Kun Venäjä vastaa omien rajojensa turvallisuuteen liittyviin uhkiin, Eurooppa päättää kerralla muuttaa koko talousjärjestelmänsä.

Energiantuonti katkaistaan, kauppayhteydet poltetaan, logistiikka ajetaan uusiksi ja samaan aikaan ihmetellään, miksi inflaatio riehuu ja turismi romahtaa.

Ja kun näiden päätösten seurauksena suomalainen yritys kaatuu, syylliseksi nimetään — ei Bryssel, ei hallitus, vaan “Venäjän brutaali hyökkäyssota”.

Tällainen lännen käytös ei ole mielekästä millään tasolla, tämä on itsesäälisen politiikan liturgiaa, jossa omat virheet peitetään moraalisella ylemmyydellä. Venäjä on lännelle väline, jonka syliin voi projisoida omat pelot, velat, epäonnistumiset, konkurssit, lamat. Kaiken.

Siksi USAn sodat eivät “vaikuta” suomalaisiin yrityksiin, mutta Venäjän sota “vaikuttaa kaikkeen”.

Koska länsi reagoi omiin sotiinsa hiljaisuudella ja hyväksyen — ja toisten sotiin mielenvikaisella hysterialla.