Vilma Nissisen "Mogadishu" -vertaus ei ole rasismia vaan todellisuutta

 

Keskustelu Vilma Nissisen käyttämästä "Suomen Mogadishu" -vertauksesta paljastaa jälleen kerran sen, kuinka tehokkaasti kielen valvonnalla pyritään estämään itse asiaan puuttuminen. Kun todellisuus käy epämukavaksi, huomio siirretään väkisin sanoihin, tunteisiin ja puhujan moraaliin.

Takerrutaan silti hetkeksi sanoihin mekin. Mogadishu ei ole suomalaisessa puheessa ensisijaisesti ihonväriä ja ihmisiä koskeva viittaus, vaan kuvaus turvattomuudesta, toimimattomista rakenteista, jengiytymisestä ja viranomaiskontrollin heikkoudesta. Se, että tämä mielikuva on syntynyt, ei ole suomalaisen arkikielen syy, vaan Somalian ja erityisesti Mogadishun historian ja nykytilan seurausta. Mielikuvia ei synnytetä kielellä, vaan tapahtumilla. Ja Hakunilan lisäksi esimerkiksi Yhdysvalloissa Minnesotassa somaliyhteisössä on tällä hetkellä melkoinen meno.

Väite siitä, että vertaus "kohdistuu ihmisiin eikä paikkoihin", on tyypillinen woke-logiikan temppu: konkreettinen päivänselvä havainto muutetaan moraaliseksi loukkaukseksi. Asuinalueita arvioidaan Suomessa ja maailmalla jatkuvasti: puhutaan levottomista lähiöistä, no-go-alueista, slummeista ja ongelma-alueista. Tämä ei ole ihmisvihaa eikä edes rasismia, vaan yhteiskunnallista todellisuutta koskevaa puhetta.

Lahden vertaus Chicagoon torjutaan sillä perusteella, ettei siihen liity Suomessa elävää vähemmistöä. Tämä paljastaa argumentin ytimen: ongelma ei ole vertaus, vaan se, ettei tiettyjä ryhmiä saa liittää kielteisiin ilmiöihin edes silloin, kun ilmiöt ovat kiistattomia. Tästä seuraa ajatus, että todellisuutta saa kuvata vain, jos se ei loukkaa ketään, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, ettei sitä saa kuvata lainkaan. 

Kirjoituksessa korostetaan jälleen wokettajien lempiasiaa eli "valta-asemaa" ja julkisen henkilön vastuuta. Tämä on jälleen keino yrittää canceloida eli vaientaa ja tehdä näkymättömäksi: mitä näkyvämpi ihminen, sitä vähemmän hän saa sanoa. Lopputulos on tietysti absurdi, sillä tämän wokelogiikan mukaan totuuden puhuminen sallitaan vain yksityisesti ja kuiskaten, mutta julkisesta totuuden lipsauttamisesta odotetaan rituaalista anteeksipyyntöä koko maailmalta.

On myös huomionarvoista, että alueellisen segregaation ja turvattomuuden todellisia syitä ei käsitellä tuossakaan kirjoituksessa lainkaan. Ei puhuta rikostilastoista, koulutuloksista, katujengien etnisestä rakenteesta tai siitä, miksi monet suomalaiset välttelevät tiettyjä alueita. Sen sijaan puhutaan "ilmapiiristä" ja "tunteista"... Tämä ei tietenkään ratkaise mitään, se vain varmistaa, että ongelmat jatkuvat ja jatkuvat ja kärjistyvät.

Edes wokettajilla kysymys ei kuitenkaan ole loukkaantumisesta eikä vastuusta sinänsä, vaan todellisuuden kieltämisestä. Pään pensaaseen tunkemisesta. Kun kieltä aletaan säädellä ideologisin perustein, keskustelu muuttuu väkisinkin näytelmäksi, jossa kaikki tietävät, mistä on kyse, mutta kukaan ei saa sanoa sitä ääneen. Juuri tämä ruokkii katkeruutta, kyynisyyttä ja vastakkainasettelua, ei mikään yksittäinen heitto tai kielletty sana.

Jos Hakunila, Vantaa tai mikä tahansa alue muistuttaa ihmisten mielissä Mogadishua, syy ei todellakaan ole sanassa. Syy on siinä, että vertaus tuntuu monien mielestä olevan hyvin osuva. Ja siihen ei kuuluisi vastata wokettajien moraalisaarnoilla, vaan muuttamalla sitä todellisuutta, jota sana kuvaa. 

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

 

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

Elämme aikaa, jossa moraalikompassi on herkkä ja äärimmäisen valikoiva. Yksilön tasolla se on tarkka kuin huippukirurgin veitsi: jokainen sana punnitaan, jokainen ele tulkitaan, jokainen vanha lause ja sometykkäys kaivetaan esiin. Yksikin väärä toimi – mieluiten jostain vuosien takaa – riittää siihen että moraalikompassi hälyttää! 

Anteeksianto ei luonnollisesti kuulu repertuaariin. Mikään selitys ei kelpaa. Konteksti on epäilyttävä käsite.

Mutta sama moraali vaihtaa muotoa heti, kun kohteen mittakaava kasvaa yksittäistä sanaa tai elettä suuremmaksi.

Kokonaisen ihmisen voi näet pyyhkiä työelämästä, mediasta ja julkisesta tilasta hyvällä omallatunnolla. Sitä ei kutsuta kiusaamiseksi tai millään tavoin negatiiviseksi toiminnaksi, vaan vastuunkannoksi. Se ei ole lynkkaus, vaan seuraus. Eleen tai sanan takana oleva ihminen ei olekaan enää ihminen, vaan varoittava esimerkki.

Ja jos yksilö on liian pieni kohde, voidaan sujuvasti siirtyä instituutioihin, puolueisiin, kansoihin ja jopa kokonaisiin valtioihin. Kokonainen maa voidaan hyvinkin canceloida, jos se ei sovi oikeaan tarinaan. Ei tarvitse ymmärtää historiaa, ei kansakuntien omia intressejä tai edes todellisuutta. Riittää, että moraalikompassi on hälyttänyt. Kun oikea paha on kompassin toimesta nimetty, sen kanssa ei neuvotella.

Tässä piilee aikamme suuri ristiriita:Yksilöltä vaaditaan moraalista täydellisyyttä, mutta kollektiiville sallitaan moraalinen rajattomuus.

Ei saa kiusata. Ei saa loukata. Ei saa käyttää vääriä sanoja, ei edes leikillään. Mutta kun lynkkausjoukko päättää, että nyt puhdistetaan, kaikki on sallittua. Ylilyöntejä ei ole. Ura voidaan tappaa, maine polttaa, kokonainen elämä päättää. Yhden pienen eleen tai sanan vuoksi. Ja kaiken tämän voi tehdä hymyillen, koska tarkoitus on "hyvä".

Tämä ei ole empatiaa. Tästä ei seuraa mitään hyvää. Tämä on häpeällistä moraalista performanssia.

Todellinen moraali mitattaisiin siinä, kykeneekö tällainen järjestelmä pidättäytymään kostosta myös silloin, kun sillä on siihen valta. Siinä, osaako se erottaa typeryyden pahuudesta ja virheen rikoksesta. Mutta se olisi vaativaa. Paljon helpompaa on rakentaa maailma, jossa sanat ovat vaarallisempia kuin teot ja oikea leiri vapauttaa kaikesta vastuusta. Tällä hetkellä se on wokettajien ja kaikesta toisten puolesta loukkaantujien leiri. 

Niinpä elämme ajassa, jossa vitsi on vakavampi kuin pommi, twiitti pahempi kuin sota ja väärä sana suurempi synti kuin kokonaisen ihmisen tai valtion mitätöinti.

Moraalinen paniikki ei ole sivistystä

 

Viime päivien silmienvenytyskeskustelu on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka suomalaisessa julkisessa keskustelussa mittasuhteet katoavat. Yksittäisestä typerästä eleestä on rakennettu koko kansakuntaa koskeva moraalinen kriisi, jossa mediakoneisto, aktivistiyhteisöt ja itse nimetty “antirasismin asiantuntijuus” ruokkivat toisiaan kiihtyvällä vauhdilla.

On tärkeää toki sanoa suoraan: rasismi voi olla todellinen ja vakava ilmiö, eikä esimerkiksi kenenkään lapsuuden kiusaamiskokemuksia pidä liiaksi vähätellä. Mutta on aivan eri asia torjua todellista syrjintää kuin etsiä symbolisia loukkauksia hiki päässä ja paisuttaa niistä yhteiskunnallinen hätätila.

Silmien venytys on lapsellinen ele. Siitä voi ja joskus ehkä pitääkin huomauttaa. Mutta väite, että tällaiset kuvat “ylläpitävät sortavia rakenteita”, “uhkaavat lasten turvallisuutta” ja “romahduttavat Suomen maabrändin”, kertoo enemmän nykyisestä woke-ideologisesta ylitulkinnasta kuin itse teosta.

Olemme yhteiskunnan tasolla nyt tilanteessa, jossa kaikki tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Täysin kontekstista, mittakaavasta ja intentiosta riippumatta. Politiikassa tämä johtaa siihen, että huomio siirtyy pois todellisista ongelmista kuten työllisyydestä, koulutuksen rapautumisesta, nuorten pahoinvoinnista ja talouden kantokyvystä ja keskittyy tällaisiin mitättömiin eleisiin, yksittäisiin kuviin ja somekohuihin.

Erityisen huolestuttavaa on niin sanottu kahden pennin humanismi, jossa oikea empatia redusoituu reaktiiviseksi loukkaantumiseksi. Ihmisarvon puolustaminen kun ei tarkoita sitä, että jokainen harkitsematon ele nostetaan moraalisen tuomioistuimen käsittelyyn, eikä sitä, että eleen tekijä tai poliittinen vastustaja leimataan rakenteellisesti ytimiään myöten pahaksi yhden kuvan perusteella.

Moni haastatelluista aasialaisista tuo itsekin esiin olennaisen seikan: suuri osa Suomessa asuvista aasialaistaustaisista ei ole edes tietoinen koko kohusta. Se herättää kysymyksen, että kenelle tätä kohukeskustelua oikeasti käydään ja kenen ehdoilla.

Kun antirasismi muuttuu identiteettipolitiikaksi ja media toimii sen pidäkkeettömänä megafonina, lopputuloksena ei ole sivistyneempi yhteiskunta vaan herkempi, pelokkaampi ja entistä jakautuneempi ilmapiiri, jossa yksittäisiä sanoja ja eleitä punnitaan enemmän kuin intentioita, tekoja ja seurauksia.

Todellinen suvaitsevaisuus syntyy vain arjessa: työssä, koulussa, naapuruudessa ja yhteisessä tekemisessä. Ei kohuotsikoista, ei hyvesignaloinnista, ei moraalisista paniikeista eikä siitä, että jokainen inhimillinen kömmähdys tulkitaan tahalliseksi vihaksi.

Kun jokainen kömpelö ele, väärä sana tai epäsuosittu mielipide leimataan automaattisesti rasismiksi, käsite kuluu puhki. Lopulta se ei enää suojele ketään. Eikä varsinkaan niitä, jotka kohtaavat todellista ja järjestelmällistä syrjintää.

Rakenteellinen rasismi on tekosyy vaieta tilastoista

Suomessa elää sitkeä kaksoisstandardi käytöksen suhteen.

Kun suomalainen tekee pienimmänkin teon jonka voi pahalla tahdolla tulkita virheeksi, siitä rakennetaan todiste järjestelmällisestä, rakenteellisesta rasismista. Yksittäinen sana, kömpelö vitsi, väärä ilme tai ajattelematon somekommentti nostetaan osaksi suurta kertomusta, jossa koko kansa on syyllinen ja järjestelmä mätä.

Maahanmuuttajien teot taas käsitellään lähes poikkeuksetta yksittäistapauksina. Konteksti korostuu. Tausta selittää. Olosuhteet ymmärretään. Vastuu hajautetaan tai häivytetään kokonaan. Sama teko saa täysin eri merkityksen tekijän mukaan.

Tämä ei ole tasa-arvoa vaan ideologiaa. Se ei etsi totuutta vaan vahvistaa ennalta päätetyn asetelman. Suomalaisten kohdalla yleistetään, rajusti ylöspäin. Yksi teko kertoo kaikesta. Maahanmuuttajien kohdalla yleistys kielletään tyystin. Mikään maahanmuuttajien teko ei kerro mistään.

Tilastot sivuutetaan, jos ne eivät sovi päätettyyn tarinaan. Jos luvut osoittavat epämiellyttävään suuntaan, ne leimataan rasistisiksi, puutteellisiksi tai vaarallisiksi. Jos luvut sopivat, niistä tehdään moraalisia todisteita. Näin pelkät paljaat numerotkin muuttuvat politiikaksi.

Media ja instituutiot toistavat pilkun tarkasti kaavaa. Otsikot valitaan huolellisesti. Suomalaisten ja mamujen teot ja sanat punnitaan eri vaa'alla. Rikoksista kerrotaan eri tavalla. Syy ja seuraus katkaistaan silloin kun se olisi epämukavaa. Kansalaiselle jää tunne, että häntä opetetaan ja pakotetaan hyväksymään eikä informoida.

Keskustelu typistyy. Kritiikki leimataan. Kysymykset tulkitaan motiiveiksi. Jos huomautat ristiriidasta, sinulle kerrotaan että ongelma on sinussa. Tämä tukahduttaa avoimen keskustelun ja lisää katkeruutta.

Rasismi on vakava asia ja siksi siitä pitäisi pystyä puhumaan rehellisesti. Kun kaikkea kutsutaan rakenteelliseksi rasismiksi, mikään ei enää ole sitä.

Yhteiskunta ei vahvistu kaksoisstandardeilla. Se vahvistuu yhdenvertaisilla periaatteilla. Sama teko, sama vastuu, sama arvio. Muuten puhe oikeudenmukaisuudesta on vain keppi yhdelle ja kilpi toiselle.

Tämä ei ole vihaa ketään kohtaan. Tämä on vaatimus johdonmukaisuudesta. Ilman sitä emme ratkaise ongelmia, vaan siirrämme niitä ruutitynnyriin  teeskennellessämme edistystä.

Ilta-Sanomat iskee jälleen!

 

Suomalaismedia ei jälleen kerran kykene kertomaan yhdestäkään venäläisiä sivuavasta uutisesta ilman, että sama valmis propagointilause liimataan perään. Nytkin urheilijan täysin henkilökohtainen päätös vaihtaa kansalaisuus käsitellään sivujuonteena, ja pääosaan nostetaan automaattinen mantara “täysimittaisesta hyökkäyssodasta” ja Venäjän pahuudesta. Tällä kertaa tosin sana "brutaali" taisi toimitukselta unohtua. 

Todellisuudessa kyse ei ole mistään “täysimittaisesta sodasta”, vaan Venäjän puolustuksellisesta erityissotilasoperaatiosta, jonka tarkoitus on hillitä NATOn proxy-sotaa alueella. Tämä historiallinen ja geopoliittinen kehys tietenkin jätetään Suomessa mainitsematta, koska se ei sovi mustavalkoiseen narratiiviin.

Mutta tärkeintä: urheilija teki henkilökohtaisen ratkaisun oman uransa ja tulevaisuutensa kannalta. Se ei ole Ukrainan urheiluliiton eikä suomalaisen toimituksen omaisuutta. Jos ihminen kokee saavansa paremmat edellytykset Venäjällä menestyäkseen urheilijana, se on hänen asiansa eikä kenenkään muun. Eikä varsinkaan suomalaisen median raivon aihe.

Lopputulos on surkuhupaisa: yksilön valinta häviää poliittisen iskulauseen alle, ja suomalaismedia syöttää jälleen hopealautasella yhden mallikelpoisen propagandaherkkupalan typeryksille lietsoakseen russofobiaa ja saadakseen unelmansa oikeasta sodasta hieman lähemmäs. Se kertoo enemmän uutisoinnin tasosta kuin itse urheilijasta. Ja Suomen typerästä kansasta, joka nielee tuollaiset heitot pureskelematta.