Maahanmuuttotilastojen karu totuus, josta vaietaan

Suomessa on vuosikausia puhuttu maahanmuutosta rikkaus- ja hoivakriisin pelastajana. Meille tarjoillaan virallisia tilastoja, joiden mukaan kaikki on hallinnassa ja integraatio etenee. Mutta kun virallisia lukuja alkaa rapsuttaa pintaa syvemmältä, paljastuu todellisuus, joka on kaukana juhlapuheista. Kyse ei todellakaan ole vain sopeutumisvaikeuksista, vaan järjestelmällisestä veronmaksajien kukkaron kuormittamisesta ja turvallisuustilanteen rajusta romuttumisesta.

Työllisyystilastojen suuri kupla

Julkisuudessa viljellään mielellään tiettyjen ryhmien 30–40 prosentin "työllisyysasteita". Kuulostaa ehkä jo sinänsä matalalta niin kuin pitääkin, mutta todellisuus on vielä paljon synkempi. Tiesitkö, että virallisessa tilastoinnissa riittää, että teet yhden ainoan tunnin töitä viikossa, jotta sinut lasketaan "työlliseksi"?

Kun tästä tilastotempusta riisutaan pois osa-aikaiset hanttihommat, pakotetut alustatalouden Wolt-kuskit ja starttirahojen ja muiden tukien varassa pyörivät nimelliset yrittäjät, jäljelle jää karu totuus. 

Pysyvässä, kokopäiväisessä ja itsensä elättävässä palkkatyössä olevien osuus humanitaarisesta maahanmuutosta (kuten Irakista ja Somaliasta) on hälyttävän pieni. Erityisesti näistä maista tulleiden naisten kohdalla itsenäinen työllisyys on ensimmäisinä vuosina vain vaivaista 2–5 prosentin luokkaa. Valtaosa elää koko elämänsä täysin suomalaisen veronmaksajan rahoittamien sosiaalitukien varassa vuodesta toiseen.

Lisäksi joka neljäs vanki on jo ulkomaalainen.

Samaan aikaan kun taloudellinen huoltosuhde sakkaa, myös turvallisuusjärjestelmä natisee liitoksissaan. Suomen vankiloissa istuvien ulkomaalaisten määrä on räjähtänyt historialliseen ennätykseen. Jopa 23,7 prosenttia eli lähes joka neljäs Suomen vankiloissa istuva vanki on ulkomaan kansalainen.

Kun katsotaan vankiloiden kansalaisuustilastoja, vuodesta toiseen kärjessä roikkuvat samat maat: Viro, Romania, Irak ja Somalia. Uusina nousijoina listoille ovat kiilanneet Albania ja Liettua, mikä kertoo suoraan kansainvälisten huumeliigojen lonkeroiden ulottumisesta Suomeen.

Mistä nämä ulkomaalaiset vankilassa istuvat?

* Huumausainerikokset (49 %): Lähes puolet ulkomaalaisista istuu huumeiden vuoksi.

* Seksuaalirikokset (21 %): Joka viides ulkomaalainen vanki on tuomittu seksuaalirikoksesta, listatuista eritoten irakilaiset ja somalit 

* Henkirikokset (10 %): Kymmenesosa on syyllistynyt kaikkein vakavimpiin väkivallantekoihin.

Veronmaksaja kuittaa luonnollisesti laskun molemmista päistä.

Suomen vankilat kärsivät parhaillaan ennennäkemättömästä yliasutuksesta, ja tästä kasvusta peräti 80 prosenttia selittyy suoraan ulkomaalaisten vankien määrän lisääntymisellä. Ja mikä parasta: siinä missä virolaiset tai romanialaiset rikolliset pyritään edes jollain aikataululla siirtämään kotimaidensa vankiloihin, Irakin ja Somalian kaltaisten maiden kohdalla tämä on mahdotonta. Toimivien palautussopimusten puuttuessa suomalaiset maksavat heidänkin vankilavuotensa täysimääräisesti täällä.

On aika lopettaa silmien sulkeminen. Suomen maahanmuuttopolitiikka ei ole luonut pelastajia, vaan se on luonut massiivisen taloudellisen ja turvallisuuteen liittyvän laskun, jonka tavallinen suomalainen veronmaksaja joutuu joka ikinen päivä kuittaamaan.

Nuorisorikollisuuden uusi aalto on myös varsinainen hyökyaalto.

Taloudellisten menetysten lisäksi maahanmuuton epäonnistuminen näkyy suoraan Suomen katukuvassa turvattomuuden kasvuna. Poliisin viralliset tilastot ja rikosraportit osoittavat, että katuryöstöt ja nuorisojengien tekemä väkivalta ovat lisääntyneet merkittävästi suurissa kaupungeissa. Näissä rikoksissa korostuu erityisesti toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisten, lähinnä Irakista ja Somaliasta tulleiden nuorten miesten huomattava yliedustus. Kyse ei ole enää pelkästä syrjäytymisestä, vaan suoranaisesta katukulttuurista, valinnasta, jossa väkivallalla ja merkkivaatteiden ryöstämisellä haetaan statusta. Poliisin mukaan tekijöiden ikärasitus painottuu yhä nuorempiin, ja tekoihin liittyy usein nöyryyttävää väkivaltaa sekä teräaseiden käyttöä, mikä on muuttanut suomalaisten kaupunkikeskustojen ilmapiiriä pysyvästi vaarallisemmaksi.

Tästä kaikesta seuraa valtava elinkaarikustannus: miljoonalasku per nuppi.

Kun siirrytään katukuvasta valtiontalouden suuriin linjoihin, peittely käy mahdottomaksi. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) ja muiden riippumattomien taloustutkijoiden tekemät elinkaarikustannuslaskelmat paljastavat humanitaarisen maahanmuuton todellisen hinnan. Tutkimusten mukaan keskimääräinen Lähi-idästä tai Afrikasta tuleva humanitaarinen maahanmuuttaja muodostuu elinaikanaan Suomen julkiselle taloudelle satojen tuhansien, jopa yli miljoonan euron nettohaitaksi. Tämä johtuu siitä, että ryhmän maksamat tuloverot ja kulutusverot jäävät olemattomiksi suhteessa heidän kuluttamiinsa palveluihin – kuten eliniän pituisiin sosiaalitukiin, jatkuviin kotouttamistoimiin, terveydenhuoltoon ja oikeusjärjestelmän kuormitukseen. 

Hoivakriisin ratkaisemisen sijaan hyysäysjärjestelmä on luonut pysyvän taloudellisen alijäämän, jota tulevat suomalaiset sukupolvet joutuvat paikkaamaan omasta selkänahastaan.

Vilma Nissisen "Mogadishu" -vertaus ei ole rasismia vaan todellisuutta

 

Keskustelu Vilma Nissisen käyttämästä "Suomen Mogadishu" -vertauksesta paljastaa jälleen kerran sen, kuinka tehokkaasti kielen valvonnalla pyritään estämään itse asiaan puuttuminen. Kun todellisuus käy epämukavaksi, huomio siirretään väkisin sanoihin, tunteisiin ja puhujan moraaliin.

Takerrutaan silti hetkeksi sanoihin mekin. Mogadishu ei ole suomalaisessa puheessa ensisijaisesti ihonväriä ja ihmisiä koskeva viittaus, vaan kuvaus turvattomuudesta, toimimattomista rakenteista, jengiytymisestä ja viranomaiskontrollin heikkoudesta. Se, että tämä mielikuva on syntynyt, ei ole suomalaisen arkikielen syy, vaan Somalian ja erityisesti Mogadishun historian ja nykytilan seurausta. Mielikuvia ei synnytetä kielellä, vaan tapahtumilla. Ja Hakunilan lisäksi esimerkiksi Yhdysvalloissa Minnesotassa somaliyhteisössä on tällä hetkellä melkoinen meno.

Väite siitä, että vertaus "kohdistuu ihmisiin eikä paikkoihin", on tyypillinen woke-logiikan temppu: konkreettinen päivänselvä havainto muutetaan moraaliseksi loukkaukseksi. Asuinalueita arvioidaan Suomessa ja maailmalla jatkuvasti: puhutaan levottomista lähiöistä, no-go-alueista, slummeista ja ongelma-alueista. Tämä ei ole ihmisvihaa eikä edes rasismia, vaan yhteiskunnallista todellisuutta koskevaa puhetta.

Lahden vertaus Chicagoon torjutaan sillä perusteella, ettei siihen liity Suomessa elävää vähemmistöä. Tämä paljastaa argumentin ytimen: ongelma ei ole vertaus, vaan se, ettei tiettyjä ryhmiä saa liittää kielteisiin ilmiöihin edes silloin, kun ilmiöt ovat kiistattomia. Tästä seuraa ajatus, että todellisuutta saa kuvata vain, jos se ei loukkaa ketään, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, ettei sitä saa kuvata lainkaan. 

Kirjoituksessa korostetaan jälleen wokettajien lempiasiaa eli "valta-asemaa" ja julkisen henkilön vastuuta. Tämä on jälleen keino yrittää canceloida eli vaientaa ja tehdä näkymättömäksi: mitä näkyvämpi ihminen, sitä vähemmän hän saa sanoa. Lopputulos on tietysti absurdi, sillä tämän wokelogiikan mukaan totuuden puhuminen sallitaan vain yksityisesti ja kuiskaten, mutta julkisesta totuuden lipsauttamisesta odotetaan rituaalista anteeksipyyntöä koko maailmalta.

On myös huomionarvoista, että alueellisen segregaation ja turvattomuuden todellisia syitä ei käsitellä tuossakaan kirjoituksessa lainkaan. Ei puhuta rikostilastoista, koulutuloksista, katujengien etnisestä rakenteesta tai siitä, miksi monet suomalaiset välttelevät tiettyjä alueita. Sen sijaan puhutaan "ilmapiiristä" ja "tunteista"... Tämä ei tietenkään ratkaise mitään, se vain varmistaa, että ongelmat jatkuvat ja jatkuvat ja kärjistyvät.

Edes wokettajilla kysymys ei kuitenkaan ole loukkaantumisesta eikä vastuusta sinänsä, vaan todellisuuden kieltämisestä. Pään pensaaseen tunkemisesta. Kun kieltä aletaan säädellä ideologisin perustein, keskustelu muuttuu väkisinkin näytelmäksi, jossa kaikki tietävät, mistä on kyse, mutta kukaan ei saa sanoa sitä ääneen. Juuri tämä ruokkii katkeruutta, kyynisyyttä ja vastakkainasettelua, ei mikään yksittäinen heitto tai kielletty sana.

Jos Hakunila, Vantaa tai mikä tahansa alue muistuttaa ihmisten mielissä Mogadishua, syy ei todellakaan ole sanassa. Syy on siinä, että vertaus tuntuu monien mielestä olevan hyvin osuva. Ja siihen ei kuuluisi vastata wokettajien moraalisaarnoilla, vaan muuttamalla sitä todellisuutta, jota sana kuvaa.