Suomalaisessa nykykirjallisuudessa vallitsee kummallinen paradoksi. Kriitikot ja palkintoraadit sekä ostava yleisö jonottavat vuodesta toiseen jakamaan kiitosta tekstille, joka on niin kliinistä, ennalta-arvattavaa ja tylsää, että se melkein sattuu. Puhun tietysti Tommi Kinnusesta – kirjailijasta, joka onnistuu tekemään historian suurimmistakin tragedioista ja ihmiskohtaloista jotain, mikä tuntuu kuivalta näkkileivältä.
Kinnusen tekstejä lukiessa ei voi välttyä tunteelta, että kulissien takana on punakynää heristelevä opettaja. Ja niinhän siellä onkin. Lauseet ovat niin loppuun asti viilattuja ja äidinkielen sääntökirjan mukaan hengettömiksi rytmitettyjä, että niistä kuolee kaikki elämä. Se on sellaista "jäävuoritekniikkaa" ja "vaikeista aiheista vaikenemisen kuvaamista", joka näyttää paperilla ja säätiöiden tantoille suunnatuissa apurahahakemuksissa hyvältä, mutta jättää täysijärkisen lukijan täysin kylmäksi. Kun joka ikinen teos – aiheesta riippumatta – tarjoillaan samalla alakuloisella, näennäisen itsetietoisella ja mukaopettavaisella vireellä, alkaa homma tuntua pelkältä vitsiltä. Hahmojen suuhun on sovitettu niin paperista ja huoliteltua tekstiä, että heidän puolestaan melkein hävettää.
Se ei ole ihmiskuvausta; se on kaavamaista suorittamista, jota vain tylsääkin tylsempi äikän ope osaa.
Mutta onneksi on olemassa toinen Tommi. Tommi Liimatta.
Kun siirtyy Kinnusen kurinalaisesta kurjuudesta Liimatan proosan pariin, on kuin astuisi tunkkaisesta luokkahuoneesta raikkaaseen ulkoilmaan myrskyävän valtameren ja kukkivien niittyjen ääreen. Liimatta nimittäin ymmärtää jotain sellaista, mikä Kinnuselta tuntuu puuttuvan kokonaan: kieli ei ole mikään paperinmakuinen suoritus jossa pitää vältellä kaikkea etäisestikin kiinnostavaa, vaan nimenomaan elävä leikkikenttä jossa kaikki on mahdollista.
Siinä missä Kinnunen vääntää moraalia rautalangasta ja sovittaa modernin, tiedostavan nykyihmisen ajatuksia sokeasti menneisyyden hahmoille, Liimatta havainnoi. Ja hän tekee sen ihailtavan ja pelottavan tarkasti. Liimatan lakoninen huumori, absurdien arkipäiväisten yksityiskohtien bongaaminen ja ennen kaikkea täysin ennustamattomat lauserakenteet osoittavat, mitä aito sanankäytön mestaruus tarkoittaa. Hänen tekstissään on muusikon rytmitaju ja visualistin silmä – lauseet rullaavat eteenpäin tuoreesti ja vailla mitään pakotettua kahden pennin sentimentaalisuutta.
Liimatan teokset, kuten massiivinen Autarktis, yllättävästi leikittelevä ja lukijaa kuin pässiä narussa ympäriinsä vetelevä Rautanaula tai huikeat muistelmasarjat kuten Manset osoittavat, että elämää, menneisyyttä ja ihmisen kasvua voi kuvata ilman, että lukijaa tarvitsee hukuttaa synkkyyteen tai "opettaa tavoille" . Liimatta luottaa lukijaansa. Hän antaa kielen itsessään luoda maailman, kun taas Kinnunen yrittää epätoivoisesti rakentaa maailmaa ja pakottaa kielen sen vangiksi.
Jos siis haluaa lukea oppikirjamaista puisevaa draamaa, jossa kieli on valmiiksi pureskeltua ja hahmot pelkkiä symboleita, kannattaa kääntyä Kinnusen puoleen. Mutta jos haluaa kokea, mihin suomen kieli parhaimmillaan pystyy, kun sille annetaan tilaa hengittää, elää ja sekoilla – silloin valinta on se parempi Tommi eli Tommi Liimatta. Oikeita kirjailijoita kun ei tehdä äidinkielen open sääntökirjoilla.
Tämä kahden Tommin välinen äärimmäisen syvä kuilu paljastaakin jotain hyvin synkkää nykyisen lukevan yleisön kollektiivisesta älystä ja estetiikan tajusta. Se, että Kinnusen kaltaista laskelmallista ja tasapaksua kerrontaa ostetaan lavatolkulla, kertoo karua kieltä kuluttajien järjenjuoksusta ja mukavuudenhalusta. Nykyihminen ei tunnu kaipaavan kirjallisuudelta älyllistä haastetta, kielellistä ilotulitusta tai taiteellista riskiä. Sen sijaan halutaan tuttua ja turvallista, valmiiksi pureskeltua ns. "laatukirjallisuutta", joka ei horjuta maailmankuvaa vaan tarjoilee odotetut laimeat emootiot täsmällisesti ja tasaisesti salonkikelpoisista aiheista. Kinnusen ostaminen on tylsän ihmisen turvaratkaisu – se on kirjallinen vastine Ikealle.
Kun lukijoiden kognitiivinen kapasiteetti ja esteettinen rima on tällä tasolla, jossa sääntöjä noudattava mekaaninen suorittaminen sekoitetaan taiteeseen, kinnuset loistavat. Liimatan kaltaiset aidot kielen uudistajat jäävät väistämättä liian vaikeiksi niille, jotka haluavat vain mukavasti nukahtaa tutun kurjuuden äärellä muutaman monotonisen sivun jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti