YK:n ihmisoikeuksilla voisi pyyhkiä perseen

 

YK:n ihmisoikeusjulistus on kuin Live, love, laugh -mietelausetaulu valtion viraston seinällä:  

kaunis, juhlava, ja täysin merkityksetön, kun arki alkaa.

Paperilla ja juhlapuheissa julistetaan: “Kaikilla on oikeus ihmisarvoiseen elämään.”  

Käytännössä: “Valitettavasti hakemustasi ihmisarvoiseen elämään ei voida tällä kertaa hyväksyä.”

---

1. Ihmisoikeudet ovat olevinaan ylimmän tason yleviä periaatteita. Mutta käytännössä arki elää alimman tason sääntöjen mukaan.

Kun oikeus kotiin törmää vuokranantajan tulovaatimukseen ja ahneuteen,  

voittaja ei ole todellakaan ole YK:n julistama ihmisoikeus.

Kun oikeus terveyteen törmää sairaanhoitopiirin resurssipulaan,  voittaja ei ole ihmisoikeus.

Kun oikeus siedettävään toimeentuloon törmää yrityksen voiton maksimointiin tai Kelan ja sosiaalitoimen tulkintaan,  voittaja ei ole ihmisoikeus.

Ihmisoikeudet ovat siis kuin komea sateenvarjo, joka toimii vain silloin kun ei sada.

---

2. Lait, asetukset ja ohjeet menevät aina ihmisoikeuksien edelle

Tämä on se kohta, jota kukaan ei jaksa sanoa ääneen, mutta kaikki tietävät:

Ihmisoikeudet eivät ole oikeasti velvoittavia. Ne eivät velvoita ketään eikä mitään yhtään mihinkään.

Lait sen sijaan ovat velvoittavia. Asetukset ovat. Viranomaisohjeet ovat.  

Excel-taulukot ovat.

Jos laki sanoo yhtä ja ihmisoikeusjulistus toista,  

oikeassa ihmisten arjessa laki voittaa aina.

Jos viranomaisen sisäinen ohje sanoo yhtä ja ihmisoikeusjulistus toista,  

arjessa voittaa se sisäinen ohje.

Jos järjestelmä sanoo että “ei resursseja”,  

ihmisoikeus ei muutu rahaksi.

---

3. Ihmisoikeudet ovat lupauksia, jotka voidaan ohittaa sanomalla “valitettavasti”.

“Valitettavasti emme voi tarjota asuntoa.”  

→ oikeus kotiin ei toteudu.

“Valitettavasti hoitojonot ovat pitkät.”  

→ oikeus terveyteen ei toteudu.

“Valitettavasti et täytä ehtoja.”  

→ oikeus toimeentuloon ei toteudu.

“Valitettavasti päätös on kielteinen.”  

→ oikeus ihmisarvoiseen elämään ei toteudu.

Ihmisoikeudet eivät kaadu agressiiviseen väkivaltaan ja hirmutyranniaan.  

Ne kaatuvat ystävälliseen sähköpostiin, joka alkaa sanalla “valitettavasti”.

---

4. Ihmisoikeudet ovat voimassa vain, jos mikään muu sääntö ei tule väliin.

Ja väliin tulee aina jokin:

* budjetti  

* resurssipula  

* tulkinta  

* ohjeistus  

* käytäntö  

* priorisointi  

* kilpailu  

* “ei kuulu toimivaltaan”  

* “ei ole lakisääteinen tehtävä”  

* “ei ole määrärahoja”  

Ihmisoikeudet ovat kuin lupaus, jonka voi aina perua vetoamalla “olosuhteisiin”. Ja ennen kaikkea rahaan.

---

5. Lopputulos: Ihmisoikeudet ovat edelleen olemassa – ne vain ovat alistettuja käytännössä kaikelle.

Ne ovat olemassa vain niin kauan kuin mikään muu asetus, laki tai normi ei ole (varsinkaan taloudellisessa) ristiriidassa niiden kanssa.

Ja koska arjessa kaikki on ristiriidassa niiden kanssa,  

ihmisoikeudet todella ovat lähinnä koristeellinen taustakuva, jota näytetään juhlapuheissa.

Arjessa YK:n juhlalliset sanat ovat:

* ohitettavissa  

* sivuutettavissa  

* ehdollisia  

* tulkinnanvaraisia  

* budjettiriippuvaisia  

* priorisoitavissa pois  

Ihmisoikeudet eivät ole oikeasti mitään oikeuksia.  

Ne ovat hauraita toiveita, jotka häviävät aina, kun vastassa on kova laki, asetus, ohje tai oikeaa rahaa käyttävä budjetti.

Mukava helle!

Ilmoja pitelee. Esimerkiksi Ranskassa kesäkuu 2026 on ollut melkoinen.

Ranskalainen upea keskiaikainen kaupunki Poitiers päätti nyt +40 asteen helteillä pitää kauneimman koristeellisen ikivanhan Parc des Blossac -puistonsa avoinna ympäri vuorokauden, tehdä jokaisesta uimahallistaan maksuttoman ja siirtää kaupunginvaltuuston kokouksen viileämpiin tiloihin, koska kokoustiloissa on kerta kaikkiaan liian kuuma. Koulut etsivät epätoivoisesti rakennustensa yksittäisiä viileimpiä huoneita, aivan kuin kyse olisi jonkinlaisesta lämpöpakolaisuudesta. Ja niinhän se onkin. Kaupungintalo sulkee ovensa tavallista aikaisemmin, museot lyhentää aukioloaikojaan, ja koko kaupunki mukautuu helteeseen kaikin mahdollisin keinoin.

Tämä ei ole poikkeus. Tämä on se tulevaisuus, josta on varoitettu – ja joka on nyt toteutumassa.

Poitiersin toimet ovat sinänsä hyvin arkisia mutta samalla hyvin paljastavia:

– normaalisti yöajaksi suljetut puistot pidetään avoinna ympäri vuorokauden tai niiden aukioloa pidennetään, koska ulkoilma ja varjoa tarjoavat puut ovat nyt kriittistä infrastruktuuria helteen näännyttämille ihmisille 

– uimahallit ovat maksuttomia, koska viileä vesi on varsin yksinkertainen keino pysytellä hengissä neljänkympin helteillä 

– koulut ottavat käyttöön rakennustensa viileimpiä tiloja mm. kellareissa, jotka eivät välttämättä ole normaalisti lainkaan opetuskäytössä, koska lapset eivät voi viettää päiviään tukalan kuumissa ylempien kerrosten ikkunallisissa luokkahuoneissa

– erityisesti ulkotyöntekijöiden työaikoja siirretään pois päivän kuumimmilta tunneilta tai työt perutaan kokonaan 

Tämä on ilmastonmuutokseen sopeutumista käytännössä. Ei juhlapuheita, ei viherpesua, eikä abstrakteja "vihreitä tavoitteita", vaan konkreettista arjen uudelleenjärjestelyä, jotta ihmiset pysyvät toimintakykyisinä. Ja hengissä.

Kun kokonainen kaupunki (monet muutkin ranskalaiset kaupungit Poitiersin lisäksi) joutuu muuttamaan aukioloaikojaan, siirtämään kokouksia ja kaivamaan siedettävän viileitä tiloja toiminnoilleen, kyse ei ole enää pelkästä meteorologiasta ja säästä. Kyse on siitä, että lämpötila ja ilmasto alkaa ohjata ihmisten toimintaa ja päätöksentekoa.

Ilmastonmuutos ei ole siis enää pelkkä muuhun luontoon liittyvä ympäristökysymys.

Se on infrastruktuurikysymys.

Se on terveys- ja turvallisuuskysymys.

Se on budjettikysymys.

Se on kysymys siitä, miten yhteiskunta ylipäätään toimii esimerkiksi juuri Ranskassa kesäkuussa.

Ja silti moni vielä väittää, ettei tämä ole kovin vakavaa.

Asiaa on helppo vähätellä, jos ei satu olemaan vaikkapa se opettaja, joka yrittää pitää ilmastoinnista huolimatta yli 30-asteisen luokkahuoneen lämmöstä sekaisin menneet oppilaat aisoissa, tai se varaton vanhus, jonka asunto lämpenee kuin sauna tai kasvihuone. On helppo puhua "liioittelusta", jos ei itse joudu miettimään, missä kaupungin viilein tila sijaitsee. Siis sellainen tila, jossa oleminen on siedettävää.

Ilmastonmuutos ei ole mielipidekysymys.

Ilmastonmuutos on esimerkiksi juuri lämpötila, joka nousee sellaiseksi johon ihmiset ja kaupungin toiminnot ja luonto ei ole sopeutunut.

Poitiers näyttää nyt esimerkkiä siitä, miltä Euroopan kesät tulevat yhä useammin näyttämään.

Tämä ei ole yksittäinen tapaus. Ranskassa lähes kaikki departmenttit ovat samojen kysymysten äärellä. Tämä on esikatselu 2030- ja 2040-lukujen kesistä monissa maissa:

– kaupungit muuttuvat tilanteisiin kaikin keinoin sopeutumaan pyrkiviksi hätätilassa toimiviksi kokonaisuuksiksi

– puistot muuttuvat turvapaikoiksi

– uimahallit muuttuvat julkisiksi jäähdytyspaikoiksi

-valtava määrä ihmisiä tulee kuolemaan vähintäänkin välillisesti kuumuuteen 

– ja meistä kaikista tulee ihmisiä, jotka elämme yhä enemmän ilmaston ehdoilla

Poitiers ei tee nyt mitään radikaalia, vaikka se ottikin ohjat omiin käsiinsä ennen kuin valtio antoi virallisia määräyksiä.

Se vain toimii aktiivisesti todellisuudessa, jonka moni muu yrittää vielä kiistää. Vaikka kuolonuhreja alkaa jo tulemaan kiihtyvällä tahdilla. 

Urheilu urheiluna – miksi Yle tuo mädän propagandansa jalkapallostudioon?

 

Penkiurheilija haluaa urheilulähetykseltään ennen kaikkea yhtä asiaa: pakoa arjesta ja keskittymistä itse peliin. Kun kyseessä on jalkapallon MM-kisat 2026, katsoja odottaa näkevänsä studiossa vihreän nurmen taktiikoita, analyysejä maailman parhaista pelaajista ja puhdasta urheilun draamaa. Ylen Koppi-ohjelma on kuitenkin päättänyt tuoda studion lavastukseen elementtejä, jotka herättävät kysymyksen siitä, missä määrin urheilun varjolla tehdään nykyään poliittista viestintää ja tuetaan lännen sairasta narratiivia.

Katsojan silmään pistää välittömästi studion taustalla näkyvä ukrainalaisen Andri Ševtšenkon pelipaita. Kyseessä on poikkeuksellinen näkyvyys, sillä paidan nimi ja numero erottuvat lavasteista huomattavasti selkeämmin kuin monien muiden jalkapallohistorian todellisten suuruuksien, kuten Pelén tai Maradonan, muistoesineet. 

Jalkapallofani kysyy tässä kohtaa syystäkin: miksi ukrainalaisen pelaajan paita on nostettu näkyvimmälle paikalle?

Urheilulliset perustelut ainakin ovat varsin ontuvat.

Ševtšenko oli toki kiistatta huippupelaaja ja voitti urallaan jopa Kultaisen pallonkin, mutta MM-kisojen historiallisessa kontekstissa hänen saavutuksensa kalpenevat monien muiden rinnalla. Ukraina pääsi vuonna 2006 puolivälieriin, mikä oli hieno saavutus maalle tuolloin, mutta MM-historian suuressa kuvassa se on vain pieni alaviite jos sitäkään.

Jos studion keskeisimmällä paikalla haluttaisiin kunnioittaa puhtaasti pelillisiä ansioita ja MM-historian legendoja, paikan tulisi kuulua vaikkapa Miroslav Kloselle, Ronaldolle, Zinedine Zidanelle tai Lionel Messille. Eli miehille, jotka ovat ratkaisseet maailmanmestaruuksia ja murtaneet ennätyksiä. Heidän sijastaan katsojalle tarjoillaan kuitenkin symboliikkaa, joka kytkeytyy suoraan nykyhetken geopoliittiseen tilanteeseen.

YLEn ei tulisi aliarvioida katsojia tällä tavoin.

Kun julkisen palvelun media tuo urheilustudioon symboleita, jotka noudattavat suoraan uutistoimituksen poliittisia linjoja, syntyy väistämättä vaikutelma alleviivaamisesta ja tuputtamisesta. Katsojat seuraavat uutisia uutiskanavilta ja muodostavat maailmanpoliittiset mielipiteensä siellä. Urheilulähetyksen muuttaminen kantaaottavaksi lavasteeksi tuntuu monesta katsojasta mauttomalta ja tarpeettomalta politisoinnilta.

Julkisen palvelun median tulisi muistaa, että urheilu on parhaimmillaan silloin, kun se yhdistää ihmisiä yli poliittisten rajojen. Kun studioon rakennetaan tarkoituksellisia visuaalisia painotuksia, rikotaan urheilun pyhä perussääntö: anna pelin puhua puolestaan.

The Sketch from Belfast That Lied — And the System That Thinks You Won’t Notice

 

There are two images every European should see side by side.

Image one: the real photo of the man accused of nearly beheading someone in Belfast.  

Image two: the courtroom sketch — a masterpiece of denial, a portrait of a man who simply does not exist.

In the sketch, the suspect’s African features are washed away. His skin is lightened. His face is softened. His identity is blurred into a politically acceptable beige. It’s as if the artist was told: “Draw him, but don’t draw him too truthfully. Someone might get upset.”

This isn’t art.  

This is propaganda.

And people are done pretending otherwise.

While Belfast is erupting — buses burning, police injured, neighborhoods on edge — the institutions responsible for truth are busy editing reality like a PR department in meltdown mode. They’re terrified of the wrong narrative, the wrong optics, the wrong conclusions.

So they do what cowards always do:  

They hide the truth and hope you won’t notice.

But you noticed.

Everyone noticed.

Because the sketch is not just a sketch.  

It’s a symbol of a culture that has become allergic to honesty.

A culture where:

- violent crimes are softened with euphemisms  

- suspects are visually “neutralized”  

- media outlets tiptoe around facts  

- and anyone who points out the obvious is labeled the problem  

Meanwhile, ordinary people — the ones who actually live with the consequences — are told to shut up, calm down, and stop “misinterpreting” what they can see with their own eyes.

That era is over.

The Belfast sketch is the moment the mask slipped.  

It’s the moment millions realized: they’re not just hiding the truth — they’re rewriting it.

And here’s the part the establishment still doesn’t understand:

When institutions stop telling the truth, people stop listening to institutions.  

When people stop listening, they stop obeying.  

And when they stop obeying, the streets take over.

Belfast isn’t an accident.  

It’s a warning.

A warning that trust is gone.  

A warning that people are done being gaslit.  

A warning that the public will not tolerate a system that lies to their face and calls it “sensitivity.”

If the courts, the media, and the political class want to regain even a shred of credibility, they can start with something very simple:

Stop lying.  

Stop sanitizing.  

Stop drawing fiction.  

Show reality — even when it’s ugly.  

Especially when it’s ugly.

Because the alternative is already here, and it’s spreading.

Moderni jalkapallo on rikki

 

Legendaarinen Hollannin maajoukkueen ja mm. AC Milanin ja Chelsean entinen hyökkäävä keskikenttäpelaaja ja valmentaja Ruud Gullit sanoi hiljattain, ettei jaksa enää katsoa jalkapalloa.  

Ei siksi, että hän olisi jo niin vanha tai muuten vaan katkera, vaan siksi että peli on hänestä muuttunut lajiksi, jota hän ei enää oikein edes tunnista.

> “Football has become absolutely horrible.”

Se kuulostaa dramaattiselta määritelmältä rakkaasta jalkapallosta, mutta kun avaa silmänsä, huomaa kyllä nopeasti että Ruud Gullit ei liioittele yhtään.

Peli kertakaikkiaan on muuttunut tavalla, joka näkyy jokaisessa pienessä hetkessä pelin aikana. Pelistä on kadonnut ilo.

USA:n MM-turnaus 1994 oli ensimmäinen kerta kun jalkapallo näytti joltakin aivan muulta kuin jalkapallolta, joltain aivan muulta kuin kuningaslajilta.

Silloin tosin pelillisesti onneksi vielä vain yhden, mutta kisoissa kuitenkin suhteellisen hyvin menestyneen joukkueen osalta.

Jos haluaa ymmärtää, missä moderni jalkapallo alkoi mennä pahasti vinoon, kannattaa siis palata vuoteen 1994.  

USA:n joukkue oli silloin kuin laboratorio-olosuhteissa rakennettu ennakkokuva siitä, mitä piti tuleman koko jalkapallomaailmassa.

USA:n joukkueen pelaajat olivat:

- nopeita  

- vahvoja  

- kestäviä  

- kurinalaisia  

…mutta he eivät pelanneet jalkapalloa.  

He olivat urheilijoita, jotka sillä hetkellä käyttivät fysiikkaansa jalkapallolta näyttävään lajia.

FIFA:n tekninen raportti kuvasi heidän peliään kohteliaasti “high intensity, direct play”.  

Käytännössä se tarkoitti: juostaan hulluna, taklataan, juostaan lisää, ja katsotaan mitä tapahtuu. Ei romuluiseen klassiseen tunteita pursuavaan brittityyliin, vaan laskelmoituun tyyliin.

He eivät kunnioittaneet pelin sisäistä logiikkaa, he eivät siirrelleet palloa ja itseään kuten vihreän veran shakissa oli aina ollut tapana.  

He kunnioittivat vain brutaaleja laskelmia ja fysiikkaa.

Silloin se oli harvinainen poikkeustapaus.  

Nyt se on koko Euroopan huippujalkapallon perusmalli.

Pelaajat ovat monella tapaa parempia urheilijoita kuin koskaan ja siksi peli on tylsempää.

Tämä on se ironia, jota monikaan ei halua sanoa ääneen.

Nykyiset rivipelaajat ovat:

- nopeampia kuin (douppaamattomat) 90-luvun pikajuoksijat  

- monin verroin kestävämpiä kuin 80-luvun legendaariset keskikentän moottorit  

- vahvempia kuin 70-luvun härkämäisimmätkään topparit  

- ja juoksevat pelissä enemmän kuin mikään sukupolvi ennen heitä 

UEFA:n fyysiset raportit näyttävät, että sprinttien määrä on kolminkertaistunut 1990-luvulta.  

VO₂max-arvot ovat nousseet futaajilla tasolle, joka ennen kuului vain huippuluokan kestävyysurheilijoille.

Tekniset erot ovat samalla kaventuneet.  

Kaikki osaavat saman peruspaketin.  

Kaikki prässäävät samalla tavalla.  

Kaikki pelaavat samalla rytmillä.

Kun kaikki ovat superurheilijoita, kukaan ei enää erotu taidolla eikä näkemyksellä. Ei halua, eikä varsinkaan saa.

Moderni jalkapallo ei olekaan enää peliä, se on insinöörimäinen prosessi.

Tämä on se muutos, jonka Ruud Gullit selvästi näkee.  

Ja jonka jokainen katsoja varmasti tuntee, vaikka ei osaisi selittää sitä.

Nykyjalkapallo on:

- kulmapotkujen pakottamista  

- rajaheittojen pakottamista  

- katkojen pakottamista  

- erikoistilanteiden pakottamista, joita voi harjoitella  

- riskien minimointia  

- todennäköisyyksien optimointia  

Esimerkiksi Valioliigassa Crystal Palace teki menneellä kaudella 50 % kaikista maaleistaan erikoistilanteista.  

Liverpool palkkasi erikoisvalmentajan sivurajaheittoihin. Ja kaikki muistamme 2016 EM-kisoista Islannin, joka teki pitkistä sivurajaheitoistaan suorastaan tavaramerkin.

Manchester City pitää keskimäärin palloa otteluissa 67 % ajasta, mutta laukoo vähemmän kuin koskaan ennen.

Esimerkiksi pallonhallinnan ajatuksena nykyään ei olekaan se, että pyritään upeaan juonikkaaseen riskejäkin sisältävään hyökkäykseen vaan se, että vastustaja ei voi tehdä mitään jos sillä ei ole palloa.

Näitä, ja monia muitakin uusia tapoja, tuli kiihtyvällä tahdilla 1994 MM-kisojen jälkeen jalkapalloon. Ei siksi, että pelistä tulisi enemmän jalkapalloa, entistäkin kauniimpaa ja entistäkin viihdyttävämpää.  

Vaan siksi, että pyritään tehokkuuteen hinnalla millä hyvänsä.

Joku xG ei sinänsä ole vihollinen, mutta se on kyllä muuttanut kaiken.

xG itsessään ei siis ole paha.  

Data ei ole paha.  

VAR ei ole paha.

Kova kunto ei ole paha.

Mutta kun data alkaa määrittää, mitä kannattaa tehdä, peli muuttuu väistämättä.

xG sanoo, että tietyillä prosenttien eroilla cutback on tehokkain → kaikki tekevät cutbackeja.  

xG sanoo, että matala keskitys on paras → korkeat keskitykset katoavat.  

Pressing data sanoo, että intensiteetti voittaa → kaikki juoksevat kuin sprintterit.

Ja kun kaikki tekevät samaa, peli näyttää samalta. Ja tylsältä.

MM-kisat 2026 tulevat olemaan tämän kehityksen uusin ja ultimaattisin peili.

Maajoukkueilla ei yleensäkään ole aikaa rakentaa monimutkaisia taktiikoita. Ja kaikki pelaajat ovat syntyneet tähän post 1994 aikaan.

Siksi joukkueet turvautuvat siihen, mikä toimii varmasti:

- fyysinen intensiteetti  

- suorat hyökkäykset  

- erikoistilanteet  

- kollektiivinen juoksuvoima  

- riskien minimointi  

Toisin sanoen: MM-kisat näyttävät modernin jalkapallon sellaisena kuin se on — ilman seurojen pitkien omien historioiden kaunistavaa kerrosta.

Miksi tämä sitten harmittaa?

Ei siksi, että ennen kaikki olisi ollut paremmin.  

Vaan siksi, että ennen jalkapallo oli jalkapalloa. Nyt se on vain urheilua. Se muistuttaa enemmän kolmen tonnin esteitä kuin kunnon futismatsia.

Se oli rytmiä, improvisaatiota, virheitä, huippusuorituksia, yllätyksiä, epäselviä tilanteita.

Se oli sitä, että joku keksi jotain, mitä kukaan ei ollut keskusjohtoisesti lukemattomia kertoja varsinaisesti harjoitellut. Siinä pyrittiin tekemään maaleja, ei voittamaan sivurajaheittoja hyökkäyskolmanneksella. Se oli persoonien ja tyylien taistelua. Pelaaja sai tuoda kentälle itsensä.

Gullit tuskin kaipaa nostalgiaa.  

Hän valittaa siitä, että jalkapallomaailma on itse tyystin unohtanut, miltä jalkapallon kuuluisi näyttää.

USA:n joukkue ei 1994 tehnyt mitään jalkapallolaissa määriteltyä rikosta. He vain pelasivat maailman hienointa peliä kuin insinöörit. Ja kun jalkapallosta tulee insinööritiedettä, se lakkaa olemasta jalkapallotaidetta.

Loppuun vielä suora pitempi lainaus itse legendaariselta Ruud Gullitilta aiheesta:

"I see players trying to create corner kicks, trying to create throw-ins, I see ball boys ready to give towels to the players. Football has become absolutely HORRIBLE. I hope that this is not the path we are heading at." 

"l am waiting for players who will take on defenders again, someone like Lamine Yamal. I am missing the joy! I just don't enjoy football anymore." 

"Everyone is executing tasks on the pitch. Where are the players dribbling? Where are the players with b*lls? WHÝ IS EVERYONE PASSING?! PASSING! PASSING! PASSING"