Legendaarinen Hollannin maajoukkueen ja mm. AC Milanin ja Chelsean entinen hyökkäävä keskikenttäpelaaja ja valmentaja Ruud Gullit sanoi hiljattain, ettei jaksa enää katsoa jalkapalloa.
Ei siksi, että hän olisi jo niin vanha tai muuten vaan katkera, vaan siksi että peli on hänestä muuttunut lajiksi, jota hän ei enää oikein edes tunnista.
> “Football has become absolutely horrible.”
Se kuulostaa dramaattiselta määritelmältä rakkaasta jalkapallosta, mutta kun avaa silmänsä, huomaa kyllä nopeasti että Ruud Gullit ei liioittele yhtään.
Peli kertakaikkiaan on muuttunut tavalla, joka näkyy jokaisessa pienessä hetkessä pelin aikana. Pelistä on kadonnut ilo.
USA:n MM-turnaus 1994 oli ensimmäinen kerta kun jalkapallo näytti joltakin aivan muulta kuin jalkapallolta, joltain aivan muulta kuin kuningaslajilta.
Silloin tosin pelillisesti onneksi vielä vain yhden, mutta kisoissa kuitenkin suhteellisen hyvin menestyneen joukkueen osalta.
Jos haluaa ymmärtää, missä moderni jalkapallo alkoi mennä pahasti vinoon, kannattaa siis palata vuoteen 1994.
USA:n joukkue oli silloin kuin laboratorio-olosuhteissa rakennettu ennakkokuva siitä, mitä piti tuleman koko jalkapallomaailmassa.
USA:n joukkueen pelaajat olivat:
- nopeita
- vahvoja
- kestäviä
- kurinalaisia
…mutta he eivät pelanneet jalkapalloa.
He olivat urheilijoita, jotka sillä hetkellä käyttivät fysiikkaansa jalkapallolta näyttävään lajia.
FIFA:n tekninen raportti kuvasi heidän peliään kohteliaasti “high intensity, direct play”.
Käytännössä se tarkoitti: juostaan hulluna, taklataan, juostaan lisää, ja katsotaan mitä tapahtuu. Ei romuluiseen klassiseen tunteita pursuavaan brittityyliin, vaan laskelmoituun tyyliin.
He eivät kunnioittaneet pelin sisäistä logiikkaa, he eivät siirrelleet palloa ja itseään kuten vihreän veran shakissa oli aina ollut tapana.
He kunnioittivat vain brutaaleja laskelmia ja fysiikkaa.
Silloin se oli harvinainen poikkeustapaus.
Nyt se on koko Euroopan huippujalkapallon perusmalli.
Pelaajat ovat monella tapaa parempia urheilijoita kuin koskaan ja siksi peli on tylsempää.
Tämä on se ironia, jota monikaan ei halua sanoa ääneen.
Nykyiset rivipelaajat ovat:
- nopeampia kuin (douppaamattomat) 90-luvun pikajuoksijat
- monin verroin kestävämpiä kuin 80-luvun legendaariset keskikentän moottorit
- vahvempia kuin 70-luvun härkämäisimmätkään topparit
- ja juoksevat pelissä enemmän kuin mikään sukupolvi ennen heitä
UEFA:n fyysiset raportit näyttävät, että sprinttien määrä on kolminkertaistunut 1990-luvulta.
VO₂max-arvot ovat nousseet futaajilla tasolle, joka ennen kuului vain huippuluokan kestävyysurheilijoille.
Tekniset erot ovat samalla kaventuneet.
Kaikki osaavat saman peruspaketin.
Kaikki prässäävät samalla tavalla.
Kaikki pelaavat samalla rytmillä.
Kun kaikki ovat superurheilijoita, kukaan ei enää erotu taidolla eikä näkemyksellä. Ei halua, eikä varsinkaan saa.
Moderni jalkapallo ei olekaan enää peliä, se on insinöörimäinen prosessi.
Tämä on se muutos, jonka Ruud Gullit selvästi näkee.
Ja jonka jokainen katsoja varmasti tuntee, vaikka ei osaisi selittää sitä.
Nykyjalkapallo on:
- kulmapotkujen pakottamista
- rajaheittojen pakottamista
- katkojen pakottamista
- erikoistilanteiden pakottamista, joita voi harjoitella
- riskien minimointia
- todennäköisyyksien optimointia
Esimerkiksi Valioliigassa Crystal Palace teki menneellä kaudella 50 % kaikista maaleistaan erikoistilanteista.
Liverpool palkkasi erikoisvalmentajan sivurajaheittoihin. Ja kaikki muistamme 2016 EM-kisoista Islannin, joka teki pitkistä sivurajaheitoistaan suorastaan tavaramerkin.
Manchester City pitää keskimäärin palloa otteluissa 67 % ajasta, mutta laukoo vähemmän kuin koskaan ennen.
Esimerkiksi pallonhallinnan ajatuksena nykyään ei olekaan se, että pyritään upeaan juonikkaaseen riskejäkin sisältävään hyökkäykseen vaan se, että vastustaja ei voi tehdä mitään jos sillä ei ole palloa.
Näitä, ja monia muitakin uusia tapoja, tuli kiihtyvällä tahdilla 1994 MM-kisojen jälkeen jalkapalloon. Ei siksi, että pelistä tulisi enemmän jalkapalloa, entistäkin kauniimpaa ja entistäkin viihdyttävämpää.
Vaan siksi, että pyritään tehokkuuteen hinnalla millä hyvänsä.
Joku xG ei sinänsä ole vihollinen, mutta se on kyllä muuttanut kaiken.
xG itsessään ei siis ole paha.
Data ei ole paha.
VAR ei ole paha.
Kova kunto ei ole paha.
Mutta kun data alkaa määrittää, mitä kannattaa tehdä, peli muuttuu väistämättä.
xG sanoo, että tietyillä prosenttien eroilla cutback on tehokkain → kaikki tekevät cutbackeja.
xG sanoo, että matala keskitys on paras → korkeat keskitykset katoavat.
Pressing data sanoo, että intensiteetti voittaa → kaikki juoksevat kuin sprintterit.
Ja kun kaikki tekevät samaa, peli näyttää samalta. Ja tylsältä.
MM-kisat 2026 tulevat olemaan tämän kehityksen uusin ja ultimaattisin peili.
Maajoukkueilla ei yleensäkään ole aikaa rakentaa monimutkaisia taktiikoita. Ja kaikki pelaajat ovat syntyneet tähän post 1994 aikaan.
Siksi joukkueet turvautuvat siihen, mikä toimii varmasti:
- fyysinen intensiteetti
- suorat hyökkäykset
- erikoistilanteet
- kollektiivinen juoksuvoima
- riskien minimointi
Toisin sanoen: MM-kisat näyttävät modernin jalkapallon sellaisena kuin se on — ilman seurojen pitkien omien historioiden kaunistavaa kerrosta.
Miksi tämä sitten harmittaa?
Ei siksi, että ennen kaikki olisi ollut paremmin.
Vaan siksi, että ennen jalkapallo oli jalkapalloa. Nyt se on vain urheilua. Se muistuttaa enemmän kolmen tonnin esteitä kuin kunnon futismatsia.
Se oli rytmiä, improvisaatiota, virheitä, huippusuorituksia, yllätyksiä, epäselviä tilanteita.
Se oli sitä, että joku keksi jotain, mitä kukaan ei ollut keskusjohtoisesti lukemattomia kertoja varsinaisesti harjoitellut. Siinä pyrittiin tekemään maaleja, ei voittamaan sivurajaheittoja hyökkäyskolmanneksella. Se oli persoonien ja tyylien taistelua. Pelaaja sai tuoda kentälle itsensä.
Gullit tuskin kaipaa nostalgiaa.
Hän valittaa siitä, että jalkapallomaailma on itse tyystin unohtanut, miltä jalkapallon kuuluisi näyttää.
USA:n joukkue ei 1994 tehnyt mitään jalkapallolaissa määriteltyä rikosta. He vain pelasivat maailman hienointa peliä kuin insinöörit. Ja kun jalkapallosta tulee insinööritiedettä, se lakkaa olemasta jalkapallotaidetta.
Loppuun vielä suora pitempi lainaus itse legendaariselta Ruud Gullitilta aiheesta:
"I see players trying to create corner kicks, trying to create throw-ins, I see ball boys ready to give towels to the players. Football has become absolutely HORRIBLE. I hope that this is not the path we are heading at."
"l am waiting for players who will take on defenders again, someone like Lamine Yamal. I am missing the joy! I just don't enjoy football anymore."
"Everyone is executing tasks on the pitch. Where are the players dribbling? Where are the players with b*lls? WHÝ IS EVERYONE PASSING?! PASSING! PASSING! PASSING"
