Maahanmuuttotilastojen karu totuus, josta vaietaan

Suomessa on vuosikausia puhuttu maahanmuutosta rikkaus- ja hoivakriisin pelastajana. Meille tarjoillaan virallisia tilastoja, joiden mukaan kaikki on hallinnassa ja integraatio etenee. Mutta kun virallisia lukuja alkaa rapsuttaa pintaa syvemmältä, paljastuu todellisuus, joka on kaukana juhlapuheista. Kyse ei todellakaan ole vain sopeutumisvaikeuksista, vaan järjestelmällisestä veronmaksajien kukkaron kuormittamisesta ja turvallisuustilanteen rajusta romuttumisesta.

Työllisyystilastojen suuri kupla

Julkisuudessa viljellään mielellään tiettyjen ryhmien 30–40 prosentin "työllisyysasteita". Kuulostaa ehkä jo sinänsä matalalta niin kuin pitääkin, mutta todellisuus on vielä paljon synkempi. Tiesitkö, että virallisessa tilastoinnissa riittää, että teet yhden ainoan tunnin töitä viikossa, jotta sinut lasketaan "työlliseksi"?

Kun tästä tilastotempusta riisutaan pois osa-aikaiset hanttihommat, pakotetut alustatalouden Wolt-kuskit ja starttirahojen ja muiden tukien varassa pyörivät nimelliset yrittäjät, jäljelle jää karu totuus. 

Pysyvässä, kokopäiväisessä ja itsensä elättävässä palkkatyössä olevien osuus humanitaarisesta maahanmuutosta (kuten Irakista ja Somaliasta) on hälyttävän pieni. Erityisesti näistä maista tulleiden naisten kohdalla itsenäinen työllisyys on ensimmäisinä vuosina vain vaivaista 2–5 prosentin luokkaa. Valtaosa elää koko elämänsä täysin suomalaisen veronmaksajan rahoittamien sosiaalitukien varassa vuodesta toiseen.

Lisäksi joka neljäs vanki on jo ulkomaalainen.

Samaan aikaan kun taloudellinen huoltosuhde sakkaa, myös turvallisuusjärjestelmä natisee liitoksissaan. Suomen vankiloissa istuvien ulkomaalaisten määrä on räjähtänyt historialliseen ennätykseen. Jopa 23,7 prosenttia eli lähes joka neljäs Suomen vankiloissa istuva vanki on ulkomaan kansalainen.

Kun katsotaan vankiloiden kansalaisuustilastoja, vuodesta toiseen kärjessä roikkuvat samat maat: Viro, Romania, Irak ja Somalia. Uusina nousijoina listoille ovat kiilanneet Albania ja Liettua, mikä kertoo suoraan kansainvälisten huumeliigojen lonkeroiden ulottumisesta Suomeen.

Mistä nämä ulkomaalaiset vankilassa istuvat?

* Huumausainerikokset (49 %): Lähes puolet ulkomaalaisista istuu huumeiden vuoksi.

* Seksuaalirikokset (21 %): Joka viides ulkomaalainen vanki on tuomittu seksuaalirikoksesta, listatuista eritoten irakilaiset ja somalit 

* Henkirikokset (10 %): Kymmenesosa on syyllistynyt kaikkein vakavimpiin väkivallantekoihin.

Veronmaksaja kuittaa luonnollisesti laskun molemmista päistä.

Suomen vankilat kärsivät parhaillaan ennennäkemättömästä yliasutuksesta, ja tästä kasvusta peräti 80 prosenttia selittyy suoraan ulkomaalaisten vankien määrän lisääntymisellä. Ja mikä parasta: siinä missä virolaiset tai romanialaiset rikolliset pyritään edes jollain aikataululla siirtämään kotimaidensa vankiloihin, Irakin ja Somalian kaltaisten maiden kohdalla tämä on mahdotonta. Toimivien palautussopimusten puuttuessa suomalaiset maksavat heidänkin vankilavuotensa täysimääräisesti täällä.

On aika lopettaa silmien sulkeminen. Suomen maahanmuuttopolitiikka ei ole luonut pelastajia, vaan se on luonut massiivisen taloudellisen ja turvallisuuteen liittyvän laskun, jonka tavallinen suomalainen veronmaksaja joutuu joka ikinen päivä kuittaamaan.

Nuorisorikollisuuden uusi aalto on myös varsinainen hyökyaalto.

Taloudellisten menetysten lisäksi maahanmuuton epäonnistuminen näkyy suoraan Suomen katukuvassa turvattomuuden kasvuna. Poliisin viralliset tilastot ja rikosraportit osoittavat, että katuryöstöt ja nuorisojengien tekemä väkivalta ovat lisääntyneet merkittävästi suurissa kaupungeissa. Näissä rikoksissa korostuu erityisesti toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisten, lähinnä Irakista ja Somaliasta tulleiden nuorten miesten huomattava yliedustus. Kyse ei ole enää pelkästä syrjäytymisestä, vaan suoranaisesta katukulttuurista, valinnasta, jossa väkivallalla ja merkkivaatteiden ryöstämisellä haetaan statusta. Poliisin mukaan tekijöiden ikärasitus painottuu yhä nuorempiin, ja tekoihin liittyy usein nöyryyttävää väkivaltaa sekä teräaseiden käyttöä, mikä on muuttanut suomalaisten kaupunkikeskustojen ilmapiiriä pysyvästi vaarallisemmaksi.

Tästä kaikesta seuraa valtava elinkaarikustannus: miljoonalasku per nuppi.

Kun siirrytään katukuvasta valtiontalouden suuriin linjoihin, peittely käy mahdottomaksi. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) ja muiden riippumattomien taloustutkijoiden tekemät elinkaarikustannuslaskelmat paljastavat humanitaarisen maahanmuuton todellisen hinnan. Tutkimusten mukaan keskimääräinen Lähi-idästä tai Afrikasta tuleva humanitaarinen maahanmuuttaja muodostuu elinaikanaan Suomen julkiselle taloudelle satojen tuhansien, jopa yli miljoonan euron nettohaitaksi. Tämä johtuu siitä, että ryhmän maksamat tuloverot ja kulutusverot jäävät olemattomiksi suhteessa heidän kuluttamiinsa palveluihin – kuten eliniän pituisiin sosiaalitukiin, jatkuviin kotouttamistoimiin, terveydenhuoltoon ja oikeusjärjestelmän kuormitukseen. 

Hoivakriisin ratkaisemisen sijaan hyysäysjärjestelmä on luonut pysyvän taloudellisen alijäämän, jota tulevat suomalaiset sukupolvet joutuvat paikkaamaan omasta selkänahastaan.

Ilta-Sanomat iskee jälleen!

 

Suomalaismedia ei jälleen kerran kykene kertomaan yhdestäkään venäläisiä sivuavasta uutisesta ilman, että sama valmis propagointilause liimataan perään. Nytkin urheilijan täysin henkilökohtainen päätös vaihtaa kansalaisuus käsitellään sivujuonteena, ja pääosaan nostetaan automaattinen mantara “täysimittaisesta hyökkäyssodasta” ja Venäjän pahuudesta. Tällä kertaa tosin sana "brutaali" taisi toimitukselta unohtua. 

Todellisuudessa kyse ei ole mistään “täysimittaisesta sodasta”, vaan Venäjän puolustuksellisesta erityissotilasoperaatiosta, jonka tarkoitus on hillitä NATOn proxy-sotaa alueella. Tämä historiallinen ja geopoliittinen kehys tietenkin jätetään Suomessa mainitsematta, koska se ei sovi mustavalkoiseen narratiiviin.

Mutta tärkeintä: urheilija teki henkilökohtaisen ratkaisun oman uransa ja tulevaisuutensa kannalta. Se ei ole Ukrainan urheiluliiton eikä suomalaisen toimituksen omaisuutta. Jos ihminen kokee saavansa paremmat edellytykset Venäjällä menestyäkseen urheilijana, se on hänen asiansa eikä kenenkään muun. Eikä varsinkaan suomalaisen median raivon aihe.

Lopputulos on surkuhupaisa: yksilön valinta häviää poliittisen iskulauseen alle, ja suomalaismedia syöttää jälleen hopealautasella yhden mallikelpoisen propagandaherkkupalan typeryksille lietsoakseen russofobiaa ja saadakseen unelmansa oikeasta sodasta hieman lähemmäs. Se kertoo enemmän uutisoinnin tasosta kuin itse urheilijasta. Ja Suomen typerästä kansasta, joka nielee tuollaiset heitot pureskelematta.

Sweco, ekoteko?

 

Sweco puhuu kotisivuillaan biodiversiteetista kauniisti. He esittelevät sanoja, jotka kuulostavat kauniilta ja merkityksellisiltä: viherrakenne, ekosysteemipalvelut, resilienssi, ennallistaminen, luonnonsuojelu. Mutta kun katsoo mitä esimerkiksi Helsingissä todella tapahtuu, kuva muuttuu toisenlaiseksi. Swecon insinöörit ovat mukana suunnittelemassa uusia asuinalueita, raitioteitä, tunneleita ja liikenneyhteyksiä. Jokainen niistä syö pala palalta niitä viimeisiä luontoalueita, joita kaupungissa on jäljellä.

Swecon Helsingissä biodiversiteetti ei todellakaan merkitse metsiä, joissa käki kukkuu tai joissa tikka hakkaa lahopuuta. Se merkitsee istutettuja koristepuita betonikannen päälle sekä muutamaa viherkattoa, joiden juuret eivät kanna yhtään ekosysteemiä. Se merkitsee viherkuvaa PowerPointissa, joka esittää illuusion, että luonto ja kasvu voivat kulkea rinta rinnan.

Katsokaa Herttoniemen metsiä, katsokaa Keskuspuistoa. Aina kun niihin kajoaa kaavoitus, Sweco ja sen kaltaiset konsultit ovat paikalla. Heidän tehtävänsä ei puheistaan huolimatta ole puolustaa luontoa, vaan piirtää tuhon ympärille kehys, jossa kaikki näyttää hallitulta ja jopa “kestävän kehityksen mukaiselta”. Heidän “luontovaikutusten arviointinsa” ei koskaan johda siihen, että rakennus jäisi tekemättä. Se johtaa siihen, että raportin loppuun kirjoitetaan pari lausetta kompensaatiosta, istutuksista ja viheralueiden lisäämisestä. Ja sitten kaivurit tulevat.

Helsingin päättäjät ostavat Swecolta mielenrauhaa. Kun kansalaiset huutavat luontokadon pysäyttämistä, kaupunki voi näyttää konsultin tekemän asiakirjan: “Luonto on huomioitu.” Mutta missä tämä huomio näkyy? Keskuspuisto kutistuu, rantaniityt täyttyvät taloista, ja metsien sijalle tulee parkkipaikka ja pyörätie. Luonto muuttuu lavasteeksi, kaupungin brändin lisärekvisiitaksi.

Linkola sanoisi: tämä on luonnon myyntiä palasina. Se ei ole biodiversiteetin turvaamista, vaan sen paloittelemista raporttien ja PowerPoint-kuvien avulla. Sweco on myyjä, joka tekee kaupasta siistin ja salonkikelpoisen. Helsingissä biodiversiteettiä ei pelasteta, se haudataan byrokratian ja insinöörien mittaviivojen alle.

Todellinen biodiversiteetin puolustus olisi pysäyttää rakentaminen niillä alueilla, joissa luonto vielä elää. Mutta sitä ei tule tapahtumaan niin kauan kuin Swecon kaltainen koneisto myy päättäjille tarinaa “kestävästä kasvusta”. Kasvu ja luonto eivät mahdu samaan kaupunkiin. Toisen on väistyttävä. Helsingissä, kuten kaikkialla, Swecon bisnes on varmistaa, että luonto väistyy.

Sweco ei ole luonnon ystävä. Sweco on luonnon teurastajan kirves, joka on koristeltu kukkasin, jotta isku näyttäisi lempeältä. Heidänkin bisneksensä on vain ja ainoastaan loputtoman kasvun palveleminen, ja niin kauan kuin he kasvua myyvät, luonto häviää.