Luonnonystävien on helppo nyökytellä, kun säätiöt kirjoittavat huolestuneina ylikulutuksesta ja “rakenteiden muuttamisesta”. Professori Sääksjärven teksti on sinänsä ansiokas ja täynnä tietoa, varoituksia ja huolta. Mutta ainoa oikea kysymys kuuluu: onko tämä sitä, mitä maapallo kuolinkamppailussaan tarvitsee selviytyäkseen voittajana? Vai onko tämä jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka sivistynyt eliitti yrittää lääkitä avohaavaa laastarilla?
Ylikulutus ei ole ongelma siksi, että ihmiset ostavat Black Friday -alennuksia. Se on ongelma siksi, että ihmisiä on liikaa, ihmisten materiaalinen elintaso on liian korkea, ja koko nykyinen yhteiskunta kuten kuljetusverkostot, lämmitys, viestintä, ruuantuotanto ja asuminen on suunniteltu palvelemaan samaa järjetöntä päämäärää: yhden lajin rajatonta lisääntymistä ja ylivaltaa muusta luonnosta.
Kun tekstissä peräänkuulutetaan “rakenteellisten järjestelmien muutosta”, unohdetaan se tärkein: järjestelmät ovat seurausta ihmisistä. Ei päinvastoin. Talousjärjestelmää ei voi rakentaa kestävälle pohjalle tässä maailmassa, jossa ihmisväestö kasvaa eikä kukaan halua hillitä sitä sekä jossa materiaaliset vaatimukset kasvavat ja kukaan ei ole valmis luopumaan mistään, mikä vähentäisi mukavuutta. Kulutusta ei hillitä sillä, että “etsiään ratkaisuja” tai “rakennetaan siltoja proteiinikestävyyteen”. Kulutusta hillitään sillä, että kuluttajia on vähemmän ja heidän mahdollisuutensa kuluttaa rajattomasti rajataan.
Tämänkaltaiset Nesslingin hankkeet ovat hyviä yrityksiä. Vilpittömiä, hyvien ihmisten yrityksiä pelastaa edes jotain. Ne ovat sivistyneitä ja järkeviä. Mutta ne eivät ole riittäviä. Ne ovat yritys pelastaa vene, joka on uponnut jo vuosikymmeniä sitten. Kerrassaan herttaisia ovat ajatukset “inspiroivista ryhmistä” ja “uudenlaisista tutkimusajatuksista”. Ikävä kyllä luonnonlait eivät niistä välitä. Ne välittävät biomassasta, energiankulutuksesta ja tilankäytöstä. Ne välittävät siitä, kuinka paljon ihmislaji vie, tuhoaa ja muuttaa. Ne välittävät siitä, lisääntyykö muiden lajien kuolleisuus ja heikkeneekö muiden lajien lisääntymismenestys ihmisen kustannuksella vaiko ei.
Todellinen muutos ei synny seminaareissa eikä rahoitushaussa. Se syntyy vasta silloin, kun ekologisen tuhon pääarkkitehdit suostuvat supistamaan kaiken kulutuksensa murto-osaan, suostuvat luopumaan talouskasvun ajatuksesta, päättävät minimoida väestönsä ja asettavat muun luonnon hyvinvoinnin ihmisen edelle. Mutta siitä ei tietenkään puhuta. On helpompaa rajata ekologinen kriisi yksittäisten sektoreiden ongelmaksi: rakentaminen, proteiinit, logistiikka. Todellisuudessa ongelma on koko ihmisten sivilisaatio.
Sääksjärven kirjoitus on kaunis, mutta samalla traaginen. Se kuvaa hyvin lajin, joka ymmärtää jo olevansa hukassa, mutta joka ei vieläkään uskalla tehdä mitään radikaalia, koska se rikkoisi mukavuuden, kasvun ja edistyksen illuusion. Se sanoo ääneen, että “yksi laji uhkaa muuta elonkehää”, mutta ei uskalla päätellä lausetta loppuun: ja siksi tämän lajin toimintaa on supistettava ankarasti, ei hienovaraisesti ohjattava.
Ei maailma enää kaipaa hankkeita, jotka tutkivat ylikulutusta. Se kaipaisi päättäjiä ja kansoja, jotka ymmärtävät, että luonnon rajat eivät jousta määräänsä enempää. Ja ennen kaikkea: se kaipaisi asian ymmärtäjiltä rohkeutta tehdä kivuliaita leikkauksia, ei uusia rahoitushakuja.
Nesslingin säätiö tekee tärkeää työtä. Professori Sääksjärvi tekee tärkeää työtä. Mutta luonnon näkökulmasta ihmislajin täytyisi tehdä paljon enemmän sekä paljon rajummin ja seurausten pitäisi olla paljon karumpia kuin elintason hienon hieno säätäminen.
Kaikista mieluiten ihmisten kuitenkin pitäisi olla tekemättä yhtään mitään, kirjaimellisesti. Vain silloin luonto saisi tilaa korjata ihmisen tekemät haavat.
