Humanismi on tappanut ihmisyyden. Se on tappanut inhimillisen elämän.
Ja on juuri tappamaisillaan hyvin suuren osan muustakin Maapallolla
tavattavasta elämästä.
Kaiken edeltään tuhoavan humanismin alkusiemen kylvettiin samaan
aikaan ensimmäisten maatalouden siementen kanssa. Sitä ennen ihmislaji
eli inhimillistä ja tasapainoista, kokonaisvaltaisesti palkitsevaa
elämää. Elämää joka tyydytti ja jossa ei kärsitty masennuksesta. Kaikki
kääntyi täydellisesti päälaelleen lähes yhdessä yössä, noin kymmenessä
tuhannessa vuodessa.
Ihmisyyden kulta-aikoina tärkeintä oli elää ja selviytyä. Elää
vuorovaikutuksessa oman perheen ja yhteisön kautta. Elää luonnon kanssa
suorassa vuorovaikutuksessa. Selviytyä hengissä, selviytyä
parittelemaan. Saattaa maailmaan jälkeläisiä jotka elävät. Ennen kaikkea
oleellista oli olla osa sitä ikiaikaista lajien jatkumoa joka täyttää
lajityypillisen tehtävänsä maan päällä eikä piiruakaan vähempää saati
enempää. Kuten kaikki muutkin eliöt tekevät ja ovat aina tehneet –
kamelista kaskelottiin ja arkkibakteerista affeneen.
Nykyihmiselle tärkeintä on haaliminen ja rohmuaminen. Omaisuutta,
mainetta, kunniaa. Tavaran haaliminen tuhoaa elinympäristömme. Maineen
ja kunnian rohmuaminen tappaa vaatimattomuuden ja solidaarisuuden.
Humaanin vastakohta ei ole raakalaismainen. Se on inhimillinen. Onko
tappamisessa jotain pahaa? Onko leijonauros raakalaismainen tappaessaan
gasellin nälkäänsä tai vieraan uroksen siittämät pennut laumassaan
varmistaakseen juuri omien geeniensä eteenpäin siirtymisen? Ei, se on
lajityypillistä ja harmitonta käytöstä. Aivan, harmitonta. Verrattuna
vaikkapa Talvivaaran kaivoksen jätöksiin, avohakkuisiin, vesistöjen
rehevöittämiseen, hyönteis- ja kasvimyrkkyjen tuhoihin tai oikeastaan
mihin tahansa mitä ihmislaji nykyään tekee.
Aiemmin mekin olimme sopeutuneet lajityypilliseen elämäämme. Kaikki
lajit olivat sopeutuneet. Yhtäkkiä me emme olleet. Ei ollut merkitystä
millään muulla kuin ahneudella. Omimisella. Epäterveellä kilpailulla.
Nykyhetki ei merkinnyt mitään. Ei sukulaisuussuhteet, ei
täyttymykselliset onnistumiset, ei mikään. Ainoastaan materian
haaliminen. Materiaksi kelpasi nainen. Materiaksi kelpasi vilja. Mikä
milloinkin, kulloistenkin kulttuuristen hullutusten mukaan. Haaliminen
kiihtyi, haalimme ja rohmusimme yhä uusia asioita vanhojen päälle.
Tyhjät sanat, odotukset ja kaiken altaan murskaavat teot ottivat vallan
ja veivät mukanaan. Olemme nykyisin yhtä erkaantuneita ihmisyydestä ja
lajityypillisestä elämästämme kuin reaalitalous on finanssitaloudesta.
Moni pelkää koneiden kiivaasti kehittyvää tekoälyä. Tekoäly voittaa
jo nyt shakinpeluussa shakkimestareista parhaimmatkin. Moni pelkää, että
se ottaa vallan meistä aidosti älykkäistä ihmisistä kaikkialla. Ihminen
luo pian liian älykkään koneen joka oppii tuottamaan kopioita itsestään
sekä omasta itse luomastaan informaatiosta. Viime aikojen, viime
vuosien, viime tuhansien vuosien ihmisten tekosia katsellessamme voi
vain todeta, että pelkäämme itseämme. Omaa peilikuvaamme. Me olemme se
tekoäly joka ei osaa enää elää ympäristössään siellä ikuisuuden
vallinneiden sääntöjen mukaan. Toimimme tavalla joka rampauttaa kaiken
mistä olemme tulleet. Aivan kuten pelkäämme yliälykkäiksi muuttuvien
robottien valloittavan oman maailmamme. Me olemme jo irtaantuneet
kaikesta olennaisesta. Tuhoamme, myrkytämme, pilaamme ja hävitämme.
Itsemme ja ympäristömme. Emmekä totisesti nauti näistä hetkistä vaikka
tavoittelemmekin niitä sokeasti. Inhimillisen älymme on peitonnut
humanistinen tekoäly.
