On aina herttaista, kun istuva poliitikko löytää yhden rajan, jota ei ylitetä. Se antaa vaikutelman moraalisesta selkärangasta, vaikka todellisuudessa kyse on lähinnä lippusiimasta, jolla rajataan keskustelua. Jarmo Limnell on nyt vetänyt rajat ja ilmoittanut, että tästä eteenpäin ei enää puhuta, vaan paheksutaan.
Ano Turtiaisen puheet ovat tottakai typeriä, liioiteltuja ja tarkoituksella provosoivia. Sen kaikki ymmärtävät. Myös ne, jotka teeskentelevät ottavansa ne kirjaimellisesti. Mutta juuri siinä kohtaa, missä järjen pitäisi astua esiin, astuukin somejulistus: "Tämä ei ole enää mielipide". Aivan kuin mielipide lakkaisi olemasta mielipide sillä hetkellä, kun se ärsyttää oikeaa ihmistä oikeassa asemassa.
Limnell muistuttaa aivan oikein, että Suomessa on sananvapaus, mutta! Tuo iänikuinen "mutta" on suomalaisen poliittisen retoriikan tärkein sana. Se tarkoittaa käytännössä seuraavaa: sananvapaus on hieno asia niin kauan kuin sitä ei käytetä väärin, ja väärin tarkoittaa tässäkin tapauksessa ääneen sanottua asiaa, jota ei pitäisi sanoa ääneen. Ei siksi, että se olisi jotenkin vaarallista, vaan siksi että se rikkoo yhteisesti sovittua tunnelmaa.
Ironista on, että samaan aikaan kun ollaan huolissaan näistä "uhkauksista suomalaisia vastaan", hyväksytään täysin ongelmitta retoriikka, jossa kokonaisia kansoja, valtioita tai ihmisryhmiä voidaan käsitellä abstrakteina, kasvottomina ja tarvittaessa hävitettävinä. Viva russofobia! Se ei ole veljeskansan lojaalisuuden pettämistä, se on vain “kova linja”. Aseet ovat hyväksyttäviä, kun ne osoittavat oikeaan suuntaan. Ja se suunta on milloin mikäkin.
Ettäkö entisen kansanedustajan sanat "painavat enemmän", Jarmo? Tämä on mielenkiintoinen ajatus maassa, jossa entiset kansanedustajat ovat yhtä aikaa sekä merkityksettömiä pellejä, häsbeeneja, että vaarallisia mielipideaseita. Riippuen tietysti täysin siitä, mitä he sanovat. Kun viesti on väärä, puhujan status nostetaan esiin. Kun viesti on oikea, hän on vain yksityishenkilö.
Tässä ei oikeasti puolusteta Suomea. Tässä puolustetaan sairasta narratiivia, jossa isänmaallisuus tarkoittaa hiljaista hyväksyntää mille tahansa sen hetken trendihullutukselle ja lojaalisuus tarkoittaa hymistelevää sävyä. Rajaa ei vedetä väkivallan ja väkivallattomuuden väliin, vaan sopivan ja sopimattoman puheen väliin. Eikä missään nimessä juurisyyn ja oireen väliin.
Ja se on se kaikkein suomalaisin raja: ei se, jota ei ylitetä ase kädessä vaan se, jota ei saa ylittää ajatellen väärin. Eli ajatellen hieman syvällisemmin, hieman pitemmälle.
Tämä on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, tietenkin. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa pelätään sanoja enemmän kuin tekoja. Peruskuvio on, että samalla viikolla, kun eduskunta hyväksyy budjettipäätöksiä, joilla leikataan koulutuksesta, sosiaali- ja terveyspalveluista ja kuntien arjesta antaakseen veroalennuksia suurituloisimmille, suurin kohu syntyy siitä, mitä joku sanoo Facebookissa tai Twitterissä. Suuret, haitalliset, kansakuntaa kurittavat teot menevät läpi rutiiniäänestyksinä ja pöytäkirjoina, kun taas vääränlaiset sanat nostetaan kansalliseksi kriisiksi.
Ja se kertoo tämän maan "isänmaallisuudesta" enemmän kuin yksikään eduskunnan puheenvuoro tai entisen kansanedustajan Facebook-päivitys.
