Vertailua Venäjän ja Yhdysvaltojen tekosista

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.

Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.

Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.

Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.

Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.

Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.

Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.

Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...

Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.

Lisää satuja aikuisille tarjoilee Jarmo Limnell

 

On aina herttaista, kun istuva poliitikko löytää yhden rajan, jota ei ylitetä. Se antaa vaikutelman moraalisesta selkärangasta, vaikka todellisuudessa kyse on lähinnä lippusiimasta, jolla rajataan keskustelua. Jarmo Limnell on nyt vetänyt rajat ja ilmoittanut, että tästä eteenpäin ei enää puhuta, vaan paheksutaan.

Ano Turtiaisen puheet ovat tottakai typeriä, liioiteltuja ja tarkoituksella provosoivia. Sen kaikki ymmärtävät. Myös ne, jotka teeskentelevät ottavansa ne kirjaimellisesti. Mutta juuri siinä kohtaa, missä järjen pitäisi astua esiin, astuukin somejulistus: "Tämä ei ole enää mielipide". Aivan kuin mielipide lakkaisi olemasta mielipide sillä hetkellä, kun se ärsyttää oikeaa ihmistä oikeassa asemassa.

Limnell muistuttaa aivan oikein, että Suomessa on sananvapaus, mutta! Tuo iänikuinen "mutta" on suomalaisen poliittisen retoriikan tärkein sana. Se tarkoittaa käytännössä seuraavaa: sananvapaus on hieno asia niin kauan kuin sitä ei käytetä väärin, ja väärin tarkoittaa tässäkin tapauksessa ääneen sanottua asiaa, jota ei pitäisi sanoa ääneen. Ei siksi, että se olisi jotenkin vaarallista, vaan siksi että se rikkoo yhteisesti sovittua tunnelmaa.

Ironista on, että samaan aikaan kun ollaan huolissaan näistä "uhkauksista suomalaisia vastaan", hyväksytään täysin ongelmitta retoriikka, jossa kokonaisia kansoja, valtioita tai ihmisryhmiä voidaan käsitellä abstrakteina, kasvottomina ja tarvittaessa hävitettävinä. Viva russofobia! Se ei ole veljeskansan lojaalisuuden pettämistä, se on vain “kova linja”. Aseet ovat hyväksyttäviä, kun ne osoittavat oikeaan suuntaan. Ja se suunta on milloin mikäkin.

Ettäkö entisen kansanedustajan sanat "painavat enemmän", Jarmo? Tämä on mielenkiintoinen ajatus maassa, jossa entiset kansanedustajat ovat yhtä aikaa sekä merkityksettömiä pellejä, häsbeeneja, että vaarallisia mielipideaseita. Riippuen tietysti täysin siitä, mitä he sanovat. Kun viesti on väärä, puhujan status nostetaan esiin. Kun viesti on oikea, hän on vain yksityishenkilö. 

Tässä ei oikeasti puolusteta Suomea. Tässä puolustetaan sairasta narratiivia, jossa isänmaallisuus tarkoittaa hiljaista hyväksyntää mille tahansa sen hetken trendihullutukselle ja lojaalisuus tarkoittaa hymistelevää sävyä. Rajaa ei vedetä väkivallan ja väkivallattomuuden väliin, vaan sopivan ja sopimattoman puheen väliin. Eikä missään nimessä juurisyyn ja oireen väliin. 

Ja se on se kaikkein suomalaisin raja: ei se, jota ei ylitetä ase kädessä vaan se, jota ei saa ylittää ajatellen väärin. Eli ajatellen hieman syvällisemmin, hieman pitemmälle.

Tämä on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, tietenkin. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa pelätään sanoja enemmän kuin tekoja. Peruskuvio on, että samalla viikolla, kun eduskunta hyväksyy budjettipäätöksiä, joilla leikataan koulutuksesta, sosiaali- ja terveyspalveluista ja kuntien arjesta antaakseen veroalennuksia suurituloisimmille, suurin kohu syntyy siitä, mitä joku sanoo Facebookissa tai Twitterissä. Suuret, haitalliset, kansakuntaa kurittavat teot menevät läpi rutiiniäänestyksinä ja pöytäkirjoina, kun taas vääränlaiset sanat nostetaan kansalliseksi kriisiksi. 

Ja se kertoo tämän maan "isänmaallisuudesta" enemmän kuin yksikään eduskunnan puheenvuoro tai entisen kansanedustajan Facebook-päivitys.

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

 

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

Elämme aikaa, jossa moraalikompassi on herkkä ja äärimmäisen valikoiva. Yksilön tasolla se on tarkka kuin huippukirurgin veitsi: jokainen sana punnitaan, jokainen ele tulkitaan, jokainen vanha lause ja sometykkäys kaivetaan esiin. Yksikin väärä toimi – mieluiten jostain vuosien takaa – riittää siihen että moraalikompassi hälyttää! 

Anteeksianto ei luonnollisesti kuulu repertuaariin. Mikään selitys ei kelpaa. Konteksti on epäilyttävä käsite.

Mutta sama moraali vaihtaa muotoa heti, kun kohteen mittakaava kasvaa yksittäistä sanaa tai elettä suuremmaksi.

Kokonaisen ihmisen voi näet pyyhkiä työelämästä, mediasta ja julkisesta tilasta hyvällä omallatunnolla. Sitä ei kutsuta kiusaamiseksi tai millään tavoin negatiiviseksi toiminnaksi, vaan vastuunkannoksi. Se ei ole lynkkaus, vaan seuraus. Eleen tai sanan takana oleva ihminen ei olekaan enää ihminen, vaan varoittava esimerkki.

Ja jos yksilö on liian pieni kohde, voidaan sujuvasti siirtyä instituutioihin, puolueisiin, kansoihin ja jopa kokonaisiin valtioihin. Kokonainen maa voidaan hyvinkin canceloida, jos se ei sovi oikeaan tarinaan. Ei tarvitse ymmärtää historiaa, ei kansakuntien omia intressejä tai edes todellisuutta. Riittää, että moraalikompassi on hälyttänyt. Kun oikea paha on kompassin toimesta nimetty, sen kanssa ei neuvotella.

Tässä piilee aikamme suuri ristiriita:Yksilöltä vaaditaan moraalista täydellisyyttä, mutta kollektiiville sallitaan moraalinen rajattomuus.

Ei saa kiusata. Ei saa loukata. Ei saa käyttää vääriä sanoja, ei edes leikillään. Mutta kun lynkkausjoukko päättää, että nyt puhdistetaan, kaikki on sallittua. Ylilyöntejä ei ole. Ura voidaan tappaa, maine polttaa, kokonainen elämä päättää. Yhden pienen eleen tai sanan vuoksi. Ja kaiken tämän voi tehdä hymyillen, koska tarkoitus on "hyvä".

Tämä ei ole empatiaa. Tästä ei seuraa mitään hyvää. Tämä on häpeällistä moraalista performanssia.

Todellinen moraali mitattaisiin siinä, kykeneekö tällainen järjestelmä pidättäytymään kostosta myös silloin, kun sillä on siihen valta. Siinä, osaako se erottaa typeryyden pahuudesta ja virheen rikoksesta. Mutta se olisi vaativaa. Paljon helpompaa on rakentaa maailma, jossa sanat ovat vaarallisempia kuin teot ja oikea leiri vapauttaa kaikesta vastuusta. Tällä hetkellä se on wokettajien ja kaikesta toisten puolesta loukkaantujien leiri. 

Niinpä elämme ajassa, jossa vitsi on vakavampi kuin pommi, twiitti pahempi kuin sota ja väärä sana suurempi synti kuin kokonaisen ihmisen tai valtion mitätöinti.