Suomalainen media ja hyväksytyn mielipiteen rajat

Jälleen on suomalaisille tuutattu juttu, joka on oppikirjaesimerkki siitä, miten suomalainen valtamedia **rakentaa narratiivin**, ei niinkään raportoi todellisuutta.

Muutama keskeinen huomio ja vasta-argumentti, joihin koko Iltasanomien pläjäyksen uskottavuus kaatuu:

**1. Valikoitu todistusaineisto = propaganda**

Juttu nojaa käytännössä yhteen ihmistyyppiin: *”oikeanlaiseen”* venäläiseen, eli Venäjältä paenneeseen, liberaaliin, länteen identifioituvaan kulttuurihenkilöön. Enää puuttuu, että hän olisi ylipainoinen lesbo. Hänen näkemyksensä esitetään totuutena *”kaikista venäläisistä Suomessa”*.

Tämä ei ole journalismia vaan **kehystämistä**: ensin valitaan sopiva todistaja, sitten hänen kokemuksistaan tehdään rankka yleistys. Sellainen joka sopii sen hetkiseen narratiiviin.

**2. Täydellinen kaksoisstandardi: Ano Turtiainen**

Kun suomalainen kansanedustaja **hakee turvapaikkaa Venäjältä**, sitä ei käsitellä humanitaarisena ratkaisuna ja kaikkien suomalaisten salattuna haaveena paeta Stubbin ja Orpon tyranniaa ja heidän kurjistamaansa Suomea vaan yksilön moraalisena hairahduksena, lähes maanpetoksena.

Kun venäläinen hakee turvapaikkaa Suomesta, hän on automaattisesti rohkea totuudenpuhuja ja tarkkanäköinen yhteiskuntakriitikko.

Sama teko, täysin eri moraalinen arvio.

**3. ”Propagandan uhka” on yksisuuntainen käsite**

Venäjän katsotaan *masinoivan* Suomessa asuvia venäjänkielisiä.

Mutta koskaan ei kysytä:

* miksi heidän luottamuksensa suomalaiseen mediaan on matala

* miksi heidän kokemuksensa Suomesta eivät vastaa virallista YLE:n tai Hesarin kertomusta

* miksi *vastakkainen mielipide* tulkitaan aina propagandan seuraukseksi eikä rationaaliseksi arvioksi

Jos ihminen ei usko suoraan valtioon kytköksissä olevaan YLE:n tai vaikka IS:ään, se ei voi jutun logiikassa johtua **journalismin laadusta**, vaan ainoastaan Venäjän vaikutuksesta. Tämä on älyllisesti laiska ja autoritaarinen oletus.

**4. MICE-retoriikka on modernia punapelkoa**

Liuhton MICE-selitys on 2020-luvun versio kylmän sodan ”viidennestä kolonnasta”.

Sillä voidaan perustella:

* valvonta

* syrjintä

* kollektiivinen epäluulo

  ilman, että yksittäistä tekoa tai rikosta tarvitsee osoittaa.

Ihmisistä tulee **potentiaalisia vihollisia pelkän taustansa vuoksi**, mikä ironisesti muistuttaa juuri sitä autoritaarista ajattelua, jota jutussa väitetään vastustettavan.

**5. ”Pehmeä valta” tarkoittaa käytännössä uudelleenkoulutusta**

Ajatus siitä, että venäjänkielisille pitäisi *näyttää oikeita elokuvia* ja *oikeaa kulttuuria*, jotta he ajattelisivat oikein, on häkellyttävän avoin. Suorastaan paljastava.

Se ei ole integraatiota vaan **ideologista ohjausta**. Ja vieläpä täysin sokeana sille, miltä se kohderyhmästä näyttää. Enää puuttuu lentolehtiset joihin olisi painettu ylistäviä sanoja Suomesta ja joita jaettaisiin lentokoneista miljoonittain venäläisten kaupunkien yllä.

**6. Todellinen ongelma: Suomi ei siedä mielipidepluralismia**

Jutun todellinen viesti ei olekaan Venäjä, vaan tämä:

> Suomessa asuva venäläinen saa olla turvassa vain, jos hän ajattelee tismalleen oikein.

Jos hän:

* seuraa venäläistä mediaa

* epäilee Natoa

* ei jaa suomalaista sotaretoriikkaa

→ hänestä tulee välittömästi”riski”, ”uhka” ja ”masinoitu”.

Tämä ei ole lähelläkään liberaalia demokratiaa. Tämä on **pehmeästi paketoitua kovaa mielipidekontrollia**.

Lyhyesti:

Juttu ei kerro mahdollisesta Venäjän propagandasta. Se **on** suomalaista propagandaa puhtaimmillaan.

Suomalaiseen tapaan siistiä, "moraalista" ja kaiken maailman asiantuntijoilla silattua.

Lisää satuja aikuisille tarjoilee Jarmo Limnell

 

On aina herttaista, kun istuva poliitikko löytää yhden rajan, jota ei ylitetä. Se antaa vaikutelman moraalisesta selkärangasta, vaikka todellisuudessa kyse on lähinnä lippusiimasta, jolla rajataan keskustelua. Jarmo Limnell on nyt vetänyt rajat ja ilmoittanut, että tästä eteenpäin ei enää puhuta, vaan paheksutaan.

Ano Turtiaisen puheet ovat tottakai typeriä, liioiteltuja ja tarkoituksella provosoivia. Sen kaikki ymmärtävät. Myös ne, jotka teeskentelevät ottavansa ne kirjaimellisesti. Mutta juuri siinä kohtaa, missä järjen pitäisi astua esiin, astuukin somejulistus: "Tämä ei ole enää mielipide". Aivan kuin mielipide lakkaisi olemasta mielipide sillä hetkellä, kun se ärsyttää oikeaa ihmistä oikeassa asemassa.

Limnell muistuttaa aivan oikein, että Suomessa on sananvapaus, mutta! Tuo iänikuinen "mutta" on suomalaisen poliittisen retoriikan tärkein sana. Se tarkoittaa käytännössä seuraavaa: sananvapaus on hieno asia niin kauan kuin sitä ei käytetä väärin, ja väärin tarkoittaa tässäkin tapauksessa ääneen sanottua asiaa, jota ei pitäisi sanoa ääneen. Ei siksi, että se olisi jotenkin vaarallista, vaan siksi että se rikkoo yhteisesti sovittua tunnelmaa.

Ironista on, että samaan aikaan kun ollaan huolissaan näistä "uhkauksista suomalaisia vastaan", hyväksytään täysin ongelmitta retoriikka, jossa kokonaisia kansoja, valtioita tai ihmisryhmiä voidaan käsitellä abstrakteina, kasvottomina ja tarvittaessa hävitettävinä. Viva russofobia! Se ei ole veljeskansan lojaalisuuden pettämistä, se on vain “kova linja”. Aseet ovat hyväksyttäviä, kun ne osoittavat oikeaan suuntaan. Ja se suunta on milloin mikäkin.

Ettäkö entisen kansanedustajan sanat "painavat enemmän", Jarmo? Tämä on mielenkiintoinen ajatus maassa, jossa entiset kansanedustajat ovat yhtä aikaa sekä merkityksettömiä pellejä, häsbeeneja, että vaarallisia mielipideaseita. Riippuen tietysti täysin siitä, mitä he sanovat. Kun viesti on väärä, puhujan status nostetaan esiin. Kun viesti on oikea, hän on vain yksityishenkilö. 

Tässä ei oikeasti puolusteta Suomea. Tässä puolustetaan sairasta narratiivia, jossa isänmaallisuus tarkoittaa hiljaista hyväksyntää mille tahansa sen hetken trendihullutukselle ja lojaalisuus tarkoittaa hymistelevää sävyä. Rajaa ei vedetä väkivallan ja väkivallattomuuden väliin, vaan sopivan ja sopimattoman puheen väliin. Eikä missään nimessä juurisyyn ja oireen väliin. 

Ja se on se kaikkein suomalaisin raja: ei se, jota ei ylitetä ase kädessä vaan se, jota ei saa ylittää ajatellen väärin. Eli ajatellen hieman syvällisemmin, hieman pitemmälle.

Tämä on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, tietenkin. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa pelätään sanoja enemmän kuin tekoja. Peruskuvio on, että samalla viikolla, kun eduskunta hyväksyy budjettipäätöksiä, joilla leikataan koulutuksesta, sosiaali- ja terveyspalveluista ja kuntien arjesta antaakseen veroalennuksia suurituloisimmille, suurin kohu syntyy siitä, mitä joku sanoo Facebookissa tai Twitterissä. Suuret, haitalliset, kansakuntaa kurittavat teot menevät läpi rutiiniäänestyksinä ja pöytäkirjoina, kun taas vääränlaiset sanat nostetaan kansalliseksi kriisiksi. 

Ja se kertoo tämän maan "isänmaallisuudesta" enemmän kuin yksikään eduskunnan puheenvuoro tai entisen kansanedustajan Facebook-päivitys.