Suomessa puhutaan paljon "arvopohjasta", mutta kummallisesti arvot pätevät vain silloin, kun ne palvelevat lännen itsekästä materiaalista etua. Puhutaan demokratiasta, vapaudesta ja oikeusvaltiosta – mutta missä oli demokratia, kun Jugoslavia pommitettiin? Missä oli vapaus, kun Irakissa kylvettiin kuolemaa massiivisten valheiden varjolla?
Nyt sama tarina toistuu Ukrainassa. Meille kerrotaan, että Venäjä hyökkäsi "ilman syytä", että Ukraina on "demokratian etulinja", ja että länsi puolustaa "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä". Mutta mitä sääntöjä nämä ovat – ja kuka ne on kirjoittanut?
Ukraina on pahainen pelinappula lännelle. Eikä missään nimessä Venäjälle minkään tason päämäärä tai "maailman valloituksen" alkupiste.
Ukrainaa on aseistettu jo vuodesta 2014. Maan sisäinen hajaannus, kielivähemmistöjen sorto ja äärimielisten ryhmien valtaannousu eivät koskaan olleet lännen huolenaihe. Päinvastoin: kaikki, mikä kohdistui Venäjän vaikutusvallan heikentämiseen, oli sallittua ja sitä tuettiin kaikin keinoin. Venäjän raja-alueelle haluttiin pysyvä kriisi, jotta Venäjä ei voisi vakautua, kasvaa eikä haastaa länttä geopoliittisesti.
Media ohjaa tässäkin asiassa tavisten mielipiteitä. Länsimainen media ei raportoi tapahtumista neutraalisti, se keskittyä rakentamaan mielikuvia. Zelenskyistä tehtiin sankarillinen vapauden symboli, vaikka hän sulki oppositiomedioita, kielsi puolueita ja keskitti vallan presidentinhallintoon. Vaikka jo valmiiksi yhden maailman korruptoneimman maan korruptio on vain lisääntynyt kaiken aikaa "hänen kaudellaan". Samaan aikaan Venäjää on demonisoitu tavalla, jota ei nähty edes pahimman kylmän sodan aikana. Jokainen uutinen vahvisti jo valittua tarinaa: Venäjä on paha, Ukraina hyökkäyksen viaton uhri, ja länsi puolustaa "arvoja". Ja kansa uskoo kaiken mikä lehdessä lukee tai uutisissa sanotaan. Harva pysähtyy kysymään: miksi kaikki näyttää niin mustavalkoiselta?
Kun Yhdysvallat käytti jälleen tuhansia miljardeja "sodan päättämiseen" Irakissa ja Afganistanissa, läntinen maailma katsoi hiljaa ihaillen. Hyväksyen. Kun NATO pommitti Belgradia ilman YK:n mandaatteja, se oli ihana pikkuinen "humanitaarinen interventio". Venäjän puuttuessa rajallaan käynnissä olevaan sekoiluun, se oli "laiton invaasio". Joka piti välittömästi tuomita tai olet Venäjän kätyri ja länsimaisen demokratian vastustaja. Kuka päätti, mikä on laillista? Kuka päätti kuka saa hyökätä, kuka ei?
Tämä ei tarkoita, että Venäjä olisi puhdas pulmunen. Mutta se tarkoittaa, että lännen moraalinen ylemmyys on rakennettu itsekkyydelle valikoivan historian varaan. Silloin moraali ei ole universaalia yhteiseen hyvään pyrkimistä – se on valloitusstrategiaa. Se on kaksinaismoralismia.
Entä NATO sitten? Se ei ole puolustusliitto – se on etupiirien sotakoneisto.
Kun Suomi liittyi Natoon, meille vakuuteltiin, että kyseessä on "turvallisuusyhteisö". Todellisuudessa liityimme sotilaalliseen liittoumaan, joka on vuosikymmenien ajan toiminut Yhdysvaltain geopoliittisena käsivartena. NATO ei puolusta rauhaa – se vie lännen rajaa kohti kilpailijoita aggressiivisesti. Nyt tuo raja kulkee jo läpi Ukrainan, ja se kulkee myös Suomen ja Venäjän halki kuin jäätynyt tulilanka. Joka sulaa tätä tahtia nopeasti. NATO toi sodan uhkan Suomen rajalle välittämättä meidän kansallisista intresseistä.
Mitä lähempänä Venäjän ydintä lännen aseet ovat, sitä herkemmäksi tilanne käy. NATO:n jäsenyys ei poista mitään uhkia – se tuo ne kotiovelle. Turvatakuu on vain termi, jolla yksinkertaiset ihmiset saadaan voitettua omalle puolelle, ei mitään muuta. Ei mitään konkreettista hyvää. Ja Suomi, tuo hiljainen mutta kuuliainen oppilas, suostui vielä rakentamaan tukikohtia ja isäntämaasopimuksia, joista kansa ei saanut edes äänestää.
Vihdoinkin vuonna 2025 valheiden huntu alkaa repeilemään.
Donald Trump on jälleen Valkoisessa talossa. Hän ei esitä hymyilevää "demokratian" suojelijaa, vaan on se mikä hän on - liikemies, joka katsoo tulostaulua. Kun Zelensky vieraili Washingtonissa keväällä 2025, tapaaminen ei ollut hymistelevää teatteria. Se ei ollut lämminhenkinen lässytystuokio – se oli tyly. Trump läksytti Ukrainaa varojen haaskaamisesta, vaati selityksiä ja antoi ymmärtää, että tukihanat suljetaan, ellei "realistisia tavoitteita" aseteta. Myös eurooppalaiset johtajat, Macron ja Scholz, ovat alkaneet puhua rauhan tarpeesta – ei enää sodan "voittamisesta". Vaikkakin hekin ajavat edelleen kaksilla rattailla.
Zelensky on menettänyt osan lännen tuesta ja yhä enemmän myös kansansa luottamuksen. Netti on täynnä videoita, joissa "vapaaehtoisia ylväitä ukrainalaismiehiä" rekrytoidaan sotaväkeen puolustamaan rakasta maataan. Kuka tahansa näitä videoita vilkaiseva näkee mistä todellisuudessa on kysymys. Ukrainassa kuohuu, mutta media keskittyy edelleen maan kuvaamiseen onnelana ja johdon kuvaamiseen sankarina. Tarina pysyy median yhteisesti sopimana hengissä, vaikka totuus on aivan toinen.
Suomikin on mukana tässä tarinassa, vieläpä erittäin vahvasti. Ainakin omasta mielestään. Suomi toistaa kuuliaisesti jokaisen repliikin, jonka Bryssel tai Washington kirjoittaa. Varsinkin ennen Trumpin nousua uudelleen valtaan Suomi oli niin rähmällään Bidenin suuntaan että Brezhnev ja kumppanit olisivat kateellisia. Mutta olemme vain pienen pieni sivuhahmo suuressa näytelmässä. Me luulemme puolustavamme jotain"arvoja", vaikka todellisuudessa puolestamme vain vieraiden valtakeskusten itsekkäitä etuja.
Jokaisen, joka luulee kykenevänsä ymmärtämään yhtään mitään, olisi syytä viimeistään nyt pysähtyä ja kysyä: näkeekö maailman omin silmin – vai median muokkaaman läpeensä käsikirjoitetun tarinan läpi?
Vuosi 2025 ei ole vain geopoliittisen siirtymän vuosi – se on moraalisen rehellisyyden testi. Joko alamme vihdoinkin nähdä maailman sellaisena kuin se on – tai jatkamme piinaavan tuhon tiellä elämistä toisten kirjoittamassa käsikirjoituksessa.
