Wokeismi palvelee väärää mestaria

 

Lännessä on jo vuosia toisteltu mantraa Venäjästä ja sen “hybridivaikuttamisesta”. Sormia on heristelty, on puhuttu disinformaatiosta, trollitehtaista ja ties mistä. Mutta samaan aikaan on jätetty huomaamatta se kaikkein ilmeisin ja vaarallisin ilmiö – se, joka todellisuudessa murentaa länsimaisia yhteiskuntia sisältäpäin kuin etikka kalkkikiveä.

**Jos jokin on Putinin, KGB:n tai minkä tahansa valtiollisen strategin näkökulmasta todellinen kultasuoni, se on lännen oma wokeismi.**

Se on ideologinen itsepurkautumismekanismi, joka tekee kaiken sen, mistä Venäjää syytetään – vieläpä ilmaiseksi ja lännen omaan nilkkaan.

### **Miksi wokeismi on täydellinen ase lännen heikentämiseen?**

1. **Se tuhoaa yhteiskunnallisen yhtenäisyyden.**

   Kun kansa saadaan kahtia taistelemaan kielestä, identiteeteistä ja sukupuolista, kukaan ei enää puhu taloudesta, energiasta tai turvallisuuspolitiikasta. Geopoliittisesti se on lahja – sisäisesti riitautunut kansa ei ole uhka kenellekään.

2. **Se hajottaa perinteiset instituutiot.**

   Koulut, yliopistot, työpaikat ja media alkavat palvella yhä kapeampaa identiteetti-agendaa. Valtio ei tällöin enää seiso vakaalla kivijalalla, vaan jokainen pylväs murenee vähitellen. Vierestä katsova strategisti ei voisi toivoa parempaa.

3. **Se vie huomion pois suurvaltojen oikeista liikkeistä.**

   Kun lännessä tapellaan pronomineista, Venäjä rakentaa energiakäytäviä, suojaa omia rajojaan ja neuvottelee kansainvälisesti.

   Woke on kuin savuverho, jonka läpi länsimaat eivät näe edes omia strategisia virheitään.

### **Ja silti – kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen**

Länsi on niin syvällä omassa ideologisessa kuplassaan, että se luulee wokeismia “edistyksellisyydeksi”. Todellisuudessa se on kuin avoimet portit roomalaiskaupunkiin – vihollisen ei tarvitse hyökätä, kun sisäpuoli hoitaa tuhon itse.

Ja tämän kaiken keskellä lännen poliitikot osoittelevat sormella Venäjää, kuin se olisi kaiken pahan alku ja juuri. He eivät tajua, että **jos jokin todella palvelee Venäjän intressejä, se on juuri tämä lännen oma sisäinen hulluus, jota wokeismiksi kutsutaan**.

Putin ei tarvitse trolleja, kun länsi tekee työn itse.

KGB:n ei tarvitse juonia, kun lännen oma media on muuttunut sairaan aktivismin jatkeeksi.

Länsi ei heikkene ulkoa – **se heikentää itse itsensä.**

Ja jos joku hyötyy tästä kaaoksesta, se ei ole Bryssel tai Washington.

### **Mutta vielä ei ole liian myöhäistä**

Lännen pitäisi viimein uskaltaa katsoa peiliin, jos se todella haluaa vielä elää.

Hyvinvointivaltio, perhe, kulttuuri, järjestys, yhteiset arvot – nämä ovat toimivan ja vahvan yhteiskunnan peruskiviä, joita puretaan tällä hetkellä länsimaisissa valtioissa yksi kerrallaan, eikä yksikään hallitus tunnu uskaltavan pysäyttää prosessia.

Jos länsi haluaa selviytyä ja olla vielä joskus vakavasti otettava toimija, sen on tehtävä yksi yksinkertainen asia:

**Herättävä.**

Ei woke‑mielessä, vaan todellisuuteen.

Tätä menoa Venäjä Kiinan kanssa menee menojaan ja jättää lännen yskimään taakseen jättämäänsä pölypilveen kunnes länsi yskäisee viimeisen kerran.

Putin ja Trump eivät välitä tunteistasi

 Suomalaisille myydään yhä satuversiota Ukrainasta. Sellaista, jossa maailmaa ohjaa oikeudenmukaisuus, kansainväliset säännöt ja vain lännen jalot motiivit. Kauniisti paketoitua propagandaa toistetaan jotta ihmiset voivat jatkaa hyvää mieltä tuottavaa itsepetostaan.

Mutta tämäkään konflikti ei ole sitä mitä kansalle syötetään.

Se on kansainvälisen suurvaltapolitiikan jatkamista väkivalloin ja tässä osapuolina ovat Yhdysvallat ja Venäjä.

Ukraina on täysi statisti, täysin sivuroolissa tässä sotilaallisessa erikoisoperaatiossa.

Eurooppa on myös pelkkä statisti, jonka roolina on taputtaa oikeissa kohdissa, jotta lännen narratiivi pysyy hengissä.

Ja suomalaiset kuvittelevat, että Marinin, Stubbin ja muiden pöhköjen kommentit ratkaisevat jotain.

Kyse on pelkästään suurvaltojen reviiristä ja lännen opportunismista.

On järjetöntä teeskennellä, että kaikki tapahtui tyhjiössä. Että Venäjä vain ”heräsi yhtenä aamuna ja päätti hyökätä”. Mielenvikaisen diktaattorin oikusta. Sellaisen väitteen uskoo vain ihminen, joka katsoo maailmaa kuin Pikku Kakkosta.

Vuosikymmeniä:

* NATO hivuttautui kohti Venäjän rajaa.

* Yhdysvallat aseisti ja koulutti Ukrainan armeijaa.

* Ukraina oli suurvaltojen kiistapaperi, ei aidosti vapaa toimija.

* Länsi käytti Ukrainaa omien etujensa jatkeena.

*Länsi vaihtoi väkivalloin Ukrainan laillisen johtajan omaksi nukkehallitsijakseen

Kutsua tilannetta "brutaaliksi hyökkäyssodaksi" on yhtä rehellistä kuin kutsua saunakaljaa alkoholismiksi. 

Kyllä, Venäjän armeija ja ohjukset ovat aktivoituneet.

Mutta aktivoitumiseen oli selkeä ulkoinen syy. Ja vahvat puolustukselliset perusteet. Eli turvavyöhykkeiden murtuminen, suurvaltakilpailu, ja lännen oma sokea ja aggressiivinen ekspansio joka on häivytetty kulisseihin.

Länsi on kaksinaismoralisti, joka soittaa samaa levyä aina kun se sattuu sitä itseään hyödyttämään.

Säännöt ovat sille itselleen äärimmäisen joustavia:

* Kun Yhdysvallat valloittaa toisella puolella maapalloa sijaitsevan öljyvaltio Irakin → demokratian vienti.

* Kun Venäjä miehittää sille historiallisesti kuuluneen rajallaan sijaitsevan Krimin → brutaali hyökkäyssota.

* Kun Serbiaa pommitetaan jenkkien toimesta ilman kansainvälisen oikeuden lupaa → humanitäärinen interventio.

* Kun Ukraina vedetään väkisin NATO:on jotta saadaan Venäjä puristuksiin→ itsemääräämisoikeus.

Jos joku haluaa liittoutua Venäjän kanssa → vaikutusvaltaa on käytetty väärin, huudetaan autoritarismia, uhkaa, kieroilua.

Tämä ei ole arvopolitiikkaa. Tämä on valikoivaa moraalia. 

Tämä on rajua itsepetosta, jota länsi markkinoi maailmalle ja jonka me täällä kaukana periferiassa ostamme sellaisenaan kuin ale-leivän.

Totuus: Ukraina ei koskaan ollut eikä tule olemaan tämän sodan subjekti.

Kyllä, ukrainalaiset taistelevat, suurin osa toki pitkin hampain ja pakotettuna, mutta taistelevat kuitenkin. 

Päätöksiä tekevät silti ainoastaan Washington ja Moskova.

Jos Yhdysvallat haluaa aseellisen konfliktin jatkuvan → se jatkuu.

Jos Yhdysvallat sulkee rahahanat ja aseiden toimituksen → peli loppuu välittömästi.

Jos Venäjä päättää eskaloida → se eskaloi.

Eurooppa on tässä tarinassa vain moralistinen sivuhahmo, joka lausuu yleviä periaatteita, mutta ei uskalla tehdä mitään, mikä oikeasti vaikuttaisi kumpaankaan osapuoleen tai riskeeraisi Euroopan omat olot. Toki nykyiset pakotteet ovat olemassa, tosin ne ovat osuneet ensisijaisesti Euroopan omaan nilkkaan. Mutta muunlaisia riskejä Eurooppa ei osaa tai uskalla ottaa. Yksittäisiä maita, puolueita ja muutamia viisaita ihmisiä lukuunottamatta.

Ja juuri siksi sotilaallisen erikoisoperaation lopputulos on jo tiedossa.

Ukraina joutuu hyväksymään sopimuksen, joka on sille narratiiviin ostaneiden mielestä epäreilu, katkera ja täynnä sellaisia kohtia, joita jokainen lännessä tuomitsi vielä pari vuotta sitten. Sopimus on täysin erilainen kuin se, jonka länsi sille myi pakottaessaan Ukrainan tähän tilanteeseen.

Kun tarpeeksi kuolleita ruumiita ja maan tasalle tuhottuja kaupunkeja on kertynyt, maailma kääntää kelkkansa ja tulee onneksi vihdoin realismin vuoro.

Aina tulee realismin vuoro, joskus aiemmin, joskus myöhemmin.

Se siitä.

Ei sankaritarinaa.

Ei onnellista loppua.

Ei lännen pelastavaa enkeliä.

Vain se, mikä on väistämätöntä:

**Ukraina joutuu nielemään sen, minkä suurvallat sanovat.**

### **Marinismi oli kivaa, mutta siitä ei tullut reaalipolitiikkaa**

“Hahah! Tie ulos konfliktista on, että Venäjä lähtee.”

Se ei ollut oivallus.

Se oli itkuinen punchline.

Ja itkuiset punchlinet harvoin ohjaavat suurvaltapolitiikkaa.

Länsimedia toki joi tuon lauseen kuin teini energiajuoman ja tunsi hetken ylvästä oikeamielisyyttä.

Mutta kun guaranan ja kofeiinin vaikutukset loppuivat, jäljelle jäi sama kylmä todellisuus, joka oli alusta asti siellä:

> **Suurvallat tekevät mitä haluavat.

> Pienet maat tekevät mitä pystyvät.**

Paasikivi tiesi sen. Kekkonen tiesi sen. Janukovytš tiesi sen. 

Nykyinen wokelänsi ei halua tietää sitä.

Mutta maailma ei välitä siitä, haluaako se. Maailma ei varsinkaan välitä siitä, mitä tekopyhä Suomi typerine tapaihmisineen haluaa tai on haluamattta. 

NATO-jäsenyyden karu todellisuus

 

On helppo puhua arvoista, rohkeudesta ja lännen yhtenäisyydestä. Paljon vaikeampaa on katsoa suoraan realiteetteihin, joilla ei ole mitään tekemistä wokeihanteiden kanssa. Maantiede, historia, sotilaallinen kapasiteetti ja strateginen asema eivät välitä moraalisista periaatteista. Ne vain ovat.

Suomi teki päätöksen asemoitua avoimesti Venäjän viholliseksi tilanteessa, jossa vaihtoehtoja kyllä oli, mutta malttia ei. Turvallisuuspoliittinen logiikka on yksinkertainen: jos sijaitset suuren ydinasevallan rajalla, sinulla on tasan kaksi kestävää toimintamallia. Joko olet puolueeton, uhkaamaton ja hyvissä väleissä tai sitten olet merkittävästi vahvemman liittouman aktiivinen osa. Suomi yritti valita jälkimmäisen, eli NATO:n. Sen vahvuudesta on tosin helppoa olla montaakin mieltä.

Ongelma ei ole puolen valinnassa sinänsä, vaan siinä, että siihen liitettiin todella epärealistisia odotuksia. Liittouma ei poista geografiaa. Nato ei siirrä Suomea pois Venäjän rajalta. Sodan logiikassa rajan läheisyys tarkoittaa aina riskiä, olitpa kumartunut itään tai länteen. Suomi astui suoraan etulinjaan. Koska seurauksia ei arvioitu riittävän kylmästi.

Lisäksi unohdettiin se tosiasia, että suurvallat reagoivat uhkatilanteissa ennen kaikkea kapasiteettiin ja signaaleihin, eivät arvoihin. Venäjä tulkitsee lähialueensa sotilaallisen laajenemisen uhan kautta riippumatta siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja mitä arvoja siellä ajetaan. Tässä pelissä oikeassa oleminen ei suojele ketään. Jos joku siis kuvittelisi lännen olevan enemmän oikeassa ja enemmän hyvien asialla.

Inhorealismi on tässä armoton: Venäjä ei katoa, eikä sen kyky vahingoittaa Suomea katoa. Ei vaikka kaikki oikeat arvot lausuttaisiin ääneen. Ei, vaikka Suomi olisi NATO:n perustajajäsen. Suomi siirtyi rauhantilasta ja hyvistä kauppasuhteista hallitsemattomaan epävarmuuteen ja kylmään sotaan, ja tämän päätöksen hintaa maksetaan koko ajan. Suomen talous sai lopullisen kuoliniskun NATO-jäsenyyden myötä. Lopullinen lasku toki selviää vasta vuosien ja vuosikymmenten kuluttua.

Kysymys ei siis ole siitä, oliko valinta moraalisesti oikea. Kysymys on siitä, oliko se strategisesti järkevä suhteessa riskeihin, joihin Suomi väistämättä sitoutui. Tällä hetkellä näyttää siltä, että päätös tehtiin nopeammin kuin sen seuraukset ehdittiin rehellisesti arvioida. 

Päätöstä tehdessä Suomi kuvitteli astuvansa valoon, mutta häämöttänyt kirkkaus olikin vain sokaisevaa neonhohdetta joka poltti silmät ja ajoi synkkään pimeyteen.