Länsimedian narratiivi hajosi

 

Suomalainen media on onnistunut rakentamaan sellaisen todellisuuden, jossa kaikki tapahtumat jaetaan kahteen koriin: “Venäjä teki sen” ja “Venäjä ei tehnyt sitä”. Jos Venäjä tekee jotain, se on välittömästi uhka, kriisi, eskalaatio, hybridivaikuttamista, provokaatio tai suorastaan brutaali oikeudeton hyökkäyssota. Jos taas joku muu tekee jotain, vaikka kuinka pahaa tahansa, se on vahinko, väärinkäsitys, tekninen ongelma tai “ei aiheuta vaaraa sivullisille”.

Kouvolan droonitapaus paljasti tämän koko rakennelman jälleen kerran.  Ja Parikkalan, ja Iitin...

Kaksi ukrainalaisvalmisteista AN‑196‑droonia iskeytyy Suomen alueelle räjähteillä lastattuna, ja viranomaiset joutuvat räjäyttämään ainakin toisen hallitusti Savistossa. Tämä ei ole mikään pikkujuttu. Tämä on sotilaallinen tapahtuma NATO‑maassa. Mutta miten media reagoi? Pieni juttu, pari lausetta, ja sitten hiljaisuus. Ei analyysiä, ei poliittista keskustelua, ei turvallisuuspoliittista paniikkia. Ei edes sitä perinteistä “asiantuntija kertoo miksi tämä on vakavaa”.

Jos sama drooni olisi ollut venäläinen, koko maa olisi ollut 48 tuntia suorassa lähetyksessä.  

Yle olisi tehnyt suoran erikoislähetyksen, HS olisi julkaissut kolme analyysiä päivässä, MTV olisi kutsunut kaikki mahdolliset ja mahdottomat eläköityneet sotilasasiantuntijat studioon ja poliitikot olisivat jonottaneet kommentoimaan. Oltaisiin puhuttu NATO‑artikloista, hybridisodasta, eskalaatiosta ja siitä, miten Suomi on “etulinjassa” ja seisoo yhtenä rintamana vihollista vastaan. Suu vaahdossa peräänkuulutettaisiin talvisodan henkeä!

Mutta koska drooni oli ukrainalainen, koko tarina muuttui.  

Silloin se on “vahinko”.  

Silloin se “ei liity meihin”.  

Silloin se “ei aiheuta vaaraa”.  

Silloin se “ei ole poliittisesti merkittävää”.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on narratiivinen valinta.

Sama näkyy laajemmassa kuvassa.  

Kun Venäjä liikuttaa joukkoja omalla rajallaan, se on aggressio.  

Kun Yhdysvallat ja Israel tekevät iskun, jossa Iranin ylin johtaja kuolee ja satoja koulutyttöjä menehtyy tuhansien muiden ihmisten ohella, se on “strateginen operaatio”.  

Kun Ukraina aiheuttaa räjähdedrooneillaan vahinkoa ja pelkoa NATO‑maassa, viranomaisten mielestä se “ei aiheuta huolta”.

Narratiivi määrittää kaiken.  

Ei tapahtuma.  

Ei fakta.  

Ei todellisuus.  

Narratiivi.

Ja Kouvolan tapaus oli täydellinen esimerkki siitä, miten media toimii, kun todellisuus ei sovi tarinaan.  

Silloin todellisuus piilotetaan.  

Silloin se minimoidaan.  

Silloin se unohdetaan.

Ei ehkä siksi, että media suoraan valehtelisi.  

Vaan siksi, että media suojelee omaa tarinaansa.  

Ja tarina on tämä:  

Venäjä on uhka.  

Ukraina on liittolainen.  

Länsi on turva.  

Kaikki muu on häiriötä, joka pitää lakaista maton alle.

Mutta Kouvolan droonit eivät olleet häiriö todellisuudessa.  

Ne olivat häiriö mädän lännen mädässä narratiivissa.  

Ja siksi niistä ei saanut tulla iso asia.

.

NATO-jäsenyyden karu todellisuus

 

On helppo puhua arvoista, rohkeudesta ja lännen yhtenäisyydestä. Paljon vaikeampaa on katsoa suoraan realiteetteihin, joilla ei ole mitään tekemistä wokeihanteiden kanssa. Maantiede, historia, sotilaallinen kapasiteetti ja strateginen asema eivät välitä moraalisista periaatteista. Ne vain ovat.

Suomi teki päätöksen asemoitua avoimesti Venäjän viholliseksi tilanteessa, jossa vaihtoehtoja kyllä oli, mutta malttia ei. Turvallisuuspoliittinen logiikka on yksinkertainen: jos sijaitset suuren ydinasevallan rajalla, sinulla on tasan kaksi kestävää toimintamallia. Joko olet puolueeton, uhkaamaton ja hyvissä väleissä tai sitten olet merkittävästi vahvemman liittouman aktiivinen osa. Suomi yritti valita jälkimmäisen, eli NATO:n. Sen vahvuudesta on tosin helppoa olla montaakin mieltä.

Ongelma ei ole puolen valinnassa sinänsä, vaan siinä, että siihen liitettiin todella epärealistisia odotuksia. Liittouma ei poista geografiaa. Nato ei siirrä Suomea pois Venäjän rajalta. Sodan logiikassa rajan läheisyys tarkoittaa aina riskiä, olitpa kumartunut itään tai länteen. Suomi astui suoraan etulinjaan. Koska seurauksia ei arvioitu riittävän kylmästi.

Lisäksi unohdettiin se tosiasia, että suurvallat reagoivat uhkatilanteissa ennen kaikkea kapasiteettiin ja signaaleihin, eivät arvoihin. Venäjä tulkitsee lähialueensa sotilaallisen laajenemisen uhan kautta riippumatta siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja mitä arvoja siellä ajetaan. Tässä pelissä oikeassa oleminen ei suojele ketään. Jos joku siis kuvittelisi lännen olevan enemmän oikeassa ja enemmän hyvien asialla.

Inhorealismi on tässä armoton: Venäjä ei katoa, eikä sen kyky vahingoittaa Suomea katoa. Ei vaikka kaikki oikeat arvot lausuttaisiin ääneen. Ei, vaikka Suomi olisi NATO:n perustajajäsen. Suomi siirtyi rauhantilasta ja hyvistä kauppasuhteista hallitsemattomaan epävarmuuteen ja kylmään sotaan, ja tämän päätöksen hintaa maksetaan koko ajan. Suomen talous sai lopullisen kuoliniskun NATO-jäsenyyden myötä. Lopullinen lasku toki selviää vasta vuosien ja vuosikymmenten kuluttua.

Kysymys ei siis ole siitä, oliko valinta moraalisesti oikea. Kysymys on siitä, oliko se strategisesti järkevä suhteessa riskeihin, joihin Suomi väistämättä sitoutui. Tällä hetkellä näyttää siltä, että päätös tehtiin nopeammin kuin sen seuraukset ehdittiin rehellisesti arvioida. 

Päätöstä tehdessä Suomi kuvitteli astuvansa valoon, mutta häämöttänyt kirkkaus olikin vain sokaisevaa neonhohdetta joka poltti silmät ja ajoi synkkään pimeyteen.