Luonto on ratkaissut kuoleman ongelman kahdella tavalla. Ihminen ei ole ymmärtänyt niistä kumpaakaan. Tämä ei ole biologinen vaan kulttuurinen epäonnistuminen, ja se näkyy kaikessa siinä, miten suhtaudumme ikään, kuolemaan, kehitykseen ja ennenkaikkea itse elämään.
Toisaalla on hydra, pieni ja huomaamaton vesieläin, joka ei vanhene lainkaan eikä koskaan. Ei siksi, että se olisi erityisen vahva tai kestävä, päin vastoin. Vaan siksi, ettei se koskaan lukitse itseään aikaan. Sen solut uusiutuvat jatkuvasti. Mikään siinä ei kulu, koska mikään ei pysy. Hydra ei ole nuori eikä vanha. Se on vain olemassa, jatkuvassa nykyhetkessä, vailla historiaa ja vailla tarvetta sellaiselle.
Toisaalla on Turritopsis dohrnii, niin sanottu kuolematon meduusa. Se elää elämänsä loppuun ja kohdatessaan kuolemaan johtavaa stressiä kuten ravinnonpuutetta tai vastaavaa se peruuttaa koko kehityksensä. Aikuinen stressin runtelema meduusa palaa lapseksi. Kehitys kääntyy taaksepäin. Aika mitätöidään ja elämä alkaa uudelleen. Tämä ei ole ajattomuutta kuten hydralla vaan sykliä, ikuista paluuta, jossa mikään ei pääty lopullisesti.
Luonto tuntee siis kaksi kuolemattomuutta. Ajattoman pysyvyyden ja syklisen ikuisen paluun. Ihminen on hylännyt molemmat ja päättänyt rakentaa niiden tilalle huonomman kolmannen vaihtoehdon, jossa eletään ajassa mutta kielletään sen seuraukset.
Hydra muistuttaa klassista jumalkäsitystä. Jumala ei ole ikuinen siksi, että hän eläisi loputtoman pitkään, vaan siksi, että hän ei elä ajassa lainkaan. Ei ole ennen eikä jälkeen, on vain oleminen. Hydra on biologinen vastine tälle ajatukselle. Se ei kanna arpia menneisyydestä eikä suunnittele tulevaa. Se ei tarvitse merkitystä, koska mikään ei katoa. Se vain on.
Turritopsis edustaa toista ääripäätä. Se elää tarinaa, mutta ei päädy kuolemaan sen tullessa loppuun. Se ei vapaudu elämän kierrosta vaan palaa omaan alkuunsa yhä uudelleen. Se on samsara biologisessa muodossa, elämä ilman ratkaisua, kuolema ilman lopullisuutta.
Ihminen elää lineaarisessa ajassa, mutta teeskentelee ettei elä. Me kyllä kasaamme historiaa, mutta emme kanna sitä. Emmekä opi siitä mitään. Me juhlimme edistystä mutta inhoamme sen seurauksia. Me vaadimme jatkuvaa kasvua, mutta pelkäämme vanhenemista. Tämä ristiriita ei ole luonnon pakottama, vaan itse rakennettu.
Nykyinen yhteiskunta perustuu harhalle, että kuolema olisi jokin ratkaistavissa oleva tekninen ongelma. Siksi ikääntymistä hoidetaan markkinointikampanjoilla, kuolemaa peitellään kielellä ja vanhuus eristetään laitoksiin. Elämä typistetään suoritteiksi ja mittareiksi, ikään kuin merkitys syntyisi vain liikkeestä eikä suunnasta.
Hydra ei pelkää kuolemaa, koska sillä ei ole aikaa. Turritopsis ei pelkää kuolemaa, koska sen uhka ei ole sille lopullinen. Ihminen pelkää, koska kuolema katkaisee sen henkilökohtaisen tarinan. Juuri siksi meidän pitäisi suhtautua elämäämme vakavammin, ei kevyemmin. Mutta sen sijaan rakennamme maailman, jossa mikään hyvä ei ole pysyvää, mikään arvokas ei ole lopullista eikä mikään rakkaus ole tarpeeksi tärkeää kestääkseen.
Tämä ei ole viisautta. Ihminen on kuolemattomuuden irvikuva. Elämää ilman merkitystä, ilman muistia ja ilman arvoa.
Hydra opettaa, että elämä voi olla merkityksellistä ilman historiaa. Turritopsis opettaa, että kuoleman uhka ei ole välttämättä loppu. Ihminen on ainoa olento, joka on saanut molemmat lahjaksi, hetkessä elämisen taidon ja ajallisuuden sekä tietoisuuden kaiken rajallisuudesta. Ja silti me käytämme nuo lahjat rakentaaksemme yhteiskunnan, joka pelkää kuolemaa enemmän kuin tyhjää elämää.
Se ei ole biologinen tragedia. Se on moraalinen.
Ja juuri tässä kohtaa esimerkiksi nykyinen työelämä paljastuu erityisen rumana. Se vaatii ihmiseltä hydran kaltaista joustavuutta, jatkuvaa uusiutumista ja loputonta sopeutumista, mutta kieltää siltä hydran ajattomuuden. Nautinnollisen olemisen. Se vaatii Turritopsiksen kaltaista kykyä aloittaa aina alusta, uudelleenkouluttautua, brändätä itsensä uudelleen ja unohtaa eilinen, mutta ei tarjoa sille mahdollisuutta nollata menetyksiä tai uupumusta.
Ihmistä kohdellaan kuin kuolematonta resurssia, vaikka hän on mitä kuolevaisin olento. Työura rakennetaan ikään kuin aikaa olisi loputtomasti, mutta virheet, katkokset CV:ssä ja heikkoudet kirjataan pysyviksi. Pitkäkin monipuolinen työkokemus vanhenee nopeammin kuin ihminen itse, ja uskollisuus järjestelmälle palkitaan lähinnä sillä, että vaatimuksia lisätään.
Hydra ei väsy, koska sillä ei ole syytä siihen, koska se on ajan ja uupumuksen yläpuolella. Turritopsis ei uuvu, koska se palaa stressitilanteissa aina alkuun. Ihminen uupuu, koska hän on kuolevainen, stressaantuva ja ajassa kiinni. Hänen odotetaan uusiutuvan loputtomasti joka hetki, ja kantavan kaiken mukanaan muistelematta mennyttä tai murehtimatta tulevaa.
Nykyinen työelämä ei ole kuitenkaan vain tehotonta ja epäinhimillistä. Se on myös biologisesti ja filosofisesti hyvin ristiriitaista. Se on järjestelmä, joka on rakennettu ikään kuin kuolemaa ei olisi olemassakaan, mutta joka rankaisee armotta niistä merkeistä, joita kuolevaisuus väistämättä meihin jättää. Sairasloma on pelkkä vitsi.
Lopulta kysymys ei ole jaksamisesta, tuottavuudesta tai resilienssistä. Kysymys on siitä, miksi yhteiskunta, joka tietää ihmisen olevan kuolevainen, on päättänyt järjestää kaiken niin kuin kuolema, uupumus ja ihmisen elämänkaari ei olisi totta.
