"Venäläisten tiedemiesten mukaan liiketoiminta on likaista, eikä tiedemiehen pidä alentua astumaan ulos ajatusten maailmasta."
Tässä lauseessa on jotakin, mikä tuntuu nykyajassa lähes sopimattomalta. Se rikkoo oletuksen, jonka mukaan kaiken arvokkaan on lopulta oikeutettava olemassaolonsa taloudellisena hyötynä. Että ajatus, tutkimus ja ymmärrys ovat vain välivaiheita matkalla tuotteeseen, innovaatioon tai markkinaosuuteen.
Venäläisen intelligentsijan perinteessä tämä ajatus asetetaan päälaelleen. Tiede ei ole väline, vaan päämäärä. Tiedemies ei ole yhteiskunnan hyödyllinen työläinen, vaan todellisuuden tarkkailija ja usein jopa sen kiusallinen todistaja.
Ajatus ei ole kauppatavaraa
Kun ajatus muuttuu tuotteeksi, se alkaa elää toisenlaista elämää. Se alkaa miellyttää rahoittajaa, hakemaan hyväksyntää, muokkautumaan esityskalvoihin ja vaikuttavuusmittareihin. Totuus ei välttämättä katoa, mutta se pehmenee. Terävimmät kulmat hiotaan pois, jotta kokonaisuus olisi helpompi myydä.
Venäläisessä tiedeperinteessä tätä on pidetty saastumisena. Raha tuo mukanaan riippuvuuksia, ja riippuvuudet ohjaavat kysymyksiä. Tiedemiehen tehtävä ei kuitenkaan ole kysyä sitä, mistä maksetaan, vaan sitä, mikä on totta. Lähestyä sitä, mikä on vielä ymmärtämätöntä.
Tiedemies todistajana
Tässä ajattelussa tiedemies ei ole kehittäjä, innovaattori eikä varsinkaan yrittäjä, vaan todistaja. Hän seisoo ajatusten maailmassa ja katsoo todellisuutta ilman velvollisuutta tehdä siitä miellyttävää, hyödyllistä tai turvallista.
Tämä muistuttaa antiikin filosofiaa enemmän kuin modernia tiedepolitiikkaa. Platon ei hakenut rahoitusta, Aristoteles ei kirjoittanut hankeraportteja. Ajatus itsessään oli riittävä oikeutus.
Hiljainen vastalause modernille maailmalle
Ajatus liiketoiminnan likaisuudesta ei ole lapsellista idealismia, vaan hiljainen vastalause maailmalle, jossa kaikki mitataan rahassa. Se sanoo, että on olemassa arvoja, jotka katoavat, jos ne yritetään hinnoitella.
Moderni länsimainen ihanne, jossa tutkija toimii yrittäjänä ja tiede raaka-aineena innovaatioketjuun on mahdollisesti joskus tehokas, mutta se on aina kapea. Se tuottaa kertakäyttöisiä sovelluksia, mutta harvemmin viisautta. Se voi ratkaista joitain moderneja ongelmia, mutta ei pysähdy kysymään, miksi nämä ongelmat ylipäätään ovat syntyneet.
Arvo on siinä, mikä ei taivu
Ehkä kaikkein radikaaleinta tässä ajattelussa on ajatus siitä, että jonkin asian arvo kasvaa juuri siksi, ettei sitä voi myydä. Että totuus, joka ei sovi markkinoille, on arvokkaampi kuin totuus, joka sopii.
Tällainen ajatus on nykyajassa epämukava. Se tekee tiedemiehestä huonon työntekijän ja huonon brändin. Mutta se tekee hänestä vapaan.
Ja juuri siksi tämä venäläisten tiedemiesten vanha ajatus tuntuu nykyäänkin ajankohtaiselta. Ja erittäin vaaralliselta tietyille piireille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti