Löydä yksikin positiivinen Venäjä-uutinen Ylestä tai Hesarista

Väitän, että Yleisradio ja Helsingin Sanomat sisältävät 0% objektiivista journalismia ja 100% härskiä propagandaa.

On olemassa yksinkertainen koe, jonka jokainen voi tehdä vaikka heti todistaakseen väitteeni vääräksi.  

Etsi viimeisen kolmen vuoden ajalta yksikin Ylen tai Helsingin Sanomien uutinen, joka kertoo Venäjällä tapahtuneesta:

- tieteellisestä läpimurrosta  

- kulttuurisesta saavutuksesta  

- urheilumenestyksestä  

- luonnonsuojeluprojektista  

- teknologiainnovaatiosta  

- arjen onnistumisesta  

…ilman että mukana on pakollinen poliittinen kehys, turvallisuusuhka, sanktio, propaganda‑maininta tai moraalinen opetus. Yksikin uutinen, jossa ei sanota "hyökkäyssota"

Yksikin.

Minä tein tämän haun.  

Tulokset: 0.

Ei löytynyt vahingossa.  

Ei piilotettuna.  

Ei edes kuriositeettina.

Ei mitään.

Tässä kohtaa koko suomalaisen median objektiivisuusmyytti romahtaa.  

Ei ole mitään 70% journalismia –30% mielipidevaikuttamista ‑suhdetta.  

Ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään ”pyrkimystä tasapuolisuuteen”.

On vain yksi suhde, joka vastaa todellisuutta:

0 % journalistista kiinnostusta Venäjän positiivisiin asioihin.  

100 % narratiivista propagandaa.

Tämä ei ole uutisointia – tämä on törkeää länsikeskisen maailmankuvan ylläpitoa ja russofobian rakentamista.

Jos Venäjällä tapahtuu jotain hyvää, se ei ole Suomessa minkäänlainen uutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain pahaa, se on ykkösuutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain neutraalia, se kehystetään pahaksi vaikka väkisin.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on puhdas ideologinen valinta.

Suomalainen media ei raportoi Venäjästä.  

Se käyttää Venäjää symbolina, jonka kautta se kertoo läpimätää tarinaa lähinnä itsestään:

- Me olemme hyviä.  

- He ovat pahoja.  

- Me olemme sivistyneitä.  

- He ovat barbaarisia.  

- Me olemme oikeassa.  

- He ovat väärässä.  

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on moraalinen härski rituaali, jota toistetaan päivästä toiseen. Jokaisessa suomalaisessa mediassa.

Kunnes lampaat uskovat.

Suomalainen media ei ole riippumaton, ei objektiivinen, eikä varsinkaan rehellinen. Mutta kun propaganda naamioidaan riittävän taitavasti objektiivisuudeksi, se muuttuu täysin näkymättömäksi lampaille. 

Ja näkymätön kehys on tietysti aina se vahvin kehys.

Suomalaisen median käsittelyssä 140 miljoonaa ihmistä katoaa, ja jäljelle jää vain yksi hahmo: ”Paha Venäjä”

Venäjällä on kuitenkin mitä moninaisinta:

- tiedettä  

- taidetta  

- urheilua  

- teknologiaa  

- kirjallisuutta  

- elokuvia  

- luontoprojekteja  

- startup‑yrityksiä  

- kulttuuria  

- arkea  

- ihmisiä  

Mutta suomalaisen median maailmassa heitä ei ole olemassa.

On vain yksi hahmo:  

Paha Venäjä.

Ja Venäjä on aina sama hahmo:  

uhka, vihollinen, varoitus, esimerkki siitä, mitä ei saa olla.

Kun 140 miljoonaa ihmistä kutistetaan yhdeksi symboliksi, se ei ole journalismia.  

Se on propagandaa, narratiivia, jopa mytologiaa.

Tämä koe kannattaa tosiaan tehdä itse:

Etsi edes yksi positiivinen Venäjä‑uutinen Ylestä tai Hesarista. Muutaman viime vuoden ajalta.

Yksi.

Jos löydät, tämä teksti on turha.

Mutta jos et löydä — ja lupaan että et tule löytämään — silloin sinun ei tarvitse enää uskoa sanaakaan siitä, että suomalainen media olisi ”tasapuolinen, objektiivinen, ja rehellinen”.

Silloin näet itsekin sen, minkä tämä teksti kertoo suomalaisesta mediasta:

0 % journalismia.  

100 % narratiivia.

Ajatusten maailma ja likainen raha

 

"Venäläisten tiedemiesten mukaan liiketoiminta on likaista, eikä tiedemiehen pidä alentua astumaan ulos ajatusten maailmasta."

Tässä lauseessa on jotakin, mikä tuntuu nykyajassa lähes sopimattomalta. Se rikkoo oletuksen, jonka mukaan kaiken arvokkaan on lopulta oikeutettava olemassaolonsa taloudellisena hyötynä. Että ajatus, tutkimus ja ymmärrys ovat vain välivaiheita matkalla tuotteeseen, innovaatioon tai markkinaosuuteen.

Venäläisen intelligentsijan perinteessä tämä ajatus asetetaan päälaelleen. Tiede ei ole väline, vaan päämäärä. Tiedemies ei ole yhteiskunnan hyödyllinen työläinen, vaan todellisuuden tarkkailija ja usein jopa sen kiusallinen todistaja.

Ajatus ei ole kauppatavaraa

Kun ajatus muuttuu tuotteeksi, se alkaa elää toisenlaista elämää. Se alkaa miellyttää rahoittajaa, hakemaan hyväksyntää, muokkautumaan esityskalvoihin ja vaikuttavuusmittareihin. Totuus ei välttämättä katoa, mutta se pehmenee. Terävimmät kulmat hiotaan pois, jotta kokonaisuus olisi helpompi myydä.

Venäläisessä tiedeperinteessä tätä on pidetty saastumisena. Raha tuo mukanaan riippuvuuksia, ja riippuvuudet ohjaavat kysymyksiä. Tiedemiehen tehtävä ei kuitenkaan ole kysyä sitä, mistä maksetaan, vaan sitä, mikä on totta. Lähestyä sitä, mikä on vielä ymmärtämätöntä.

Tiedemies todistajana

Tässä ajattelussa tiedemies ei ole kehittäjä, innovaattori eikä varsinkaan yrittäjä, vaan todistaja. Hän seisoo ajatusten maailmassa ja katsoo todellisuutta ilman velvollisuutta tehdä siitä miellyttävää, hyödyllistä tai turvallista.

Tämä muistuttaa antiikin filosofiaa enemmän kuin modernia tiedepolitiikkaa. Platon ei hakenut rahoitusta, Aristoteles ei kirjoittanut hankeraportteja. Ajatus itsessään oli riittävä oikeutus.

Hiljainen vastalause modernille maailmalle

Ajatus liiketoiminnan likaisuudesta ei ole lapsellista idealismia, vaan hiljainen vastalause maailmalle, jossa kaikki mitataan rahassa. Se sanoo, että on olemassa arvoja, jotka katoavat, jos ne yritetään hinnoitella.

Moderni länsimainen ihanne, jossa tutkija toimii yrittäjänä ja tiede raaka-aineena innovaatioketjuun on mahdollisesti joskus tehokas, mutta se on aina kapea. Se tuottaa kertakäyttöisiä sovelluksia, mutta harvemmin viisautta. Se voi ratkaista joitain moderneja ongelmia, mutta ei pysähdy kysymään, miksi nämä ongelmat ylipäätään ovat syntyneet.

Arvo on siinä, mikä ei taivu

Ehkä kaikkein radikaaleinta tässä ajattelussa on ajatus siitä, että jonkin asian arvo kasvaa juuri siksi, ettei sitä voi myydä. Että totuus, joka ei sovi markkinoille, on arvokkaampi kuin totuus, joka sopii.

Tällainen ajatus on nykyajassa epämukava. Se tekee tiedemiehestä huonon työntekijän ja huonon brändin. Mutta se tekee hänestä vapaan.

Ja juuri siksi tämä venäläisten tiedemiesten vanha ajatus tuntuu nykyäänkin ajankohtaiselta. Ja erittäin vaaralliselta tietyille piireille. 

Vain elämää

Miten kukaan olisi voinut aavistaa? Sieltähän kajasti vain hieman valoa eikä ääntäkään ollut kuulunut kuin nimeksi. Tuoksuko se oli? 

Ei, tuuletusikkuna oli sepposen selällään ja se antoi neljännenkymmenennentoisen  kerroksen korkeudella rakennuksen pohjoispuolelle, jossa oli vastassa vain synkkä maissipelto. Pellon takana, noin kolmen kilometrin päässä, puolestaan pauhasi musta, muovinen, loputon meri.

Ei. Kukaan ei voinut tietää. Ei edes aavistaa. Harto oli siitä varma. 

Lyhythihainen, hopeanmustan juovikas paita ylle ja ripeästi mutta huomiota herättämättä ulos. Sillä huomio oli viimeinen asia jota Harto nyt kaipasi. Vielä kiiltonahkaiset spittarit jalkaan, tarvikkeet laukkuun ja pihalle. 

Ensin vain ulos tästä Hartolle niin monia säkenöiviä hetkiä tarjonneesta  huoneistosta. Iäksi. Seuraavaksi karmiininpunaista käytävää vasemmalle kohti hissien pronssisia ovia. Noin, vielä yhden kulman taakse. Sitten Harto olisi hissien kohdalla. Hissien. Hissien! Miten hän oli ollut niin ajattelematon!  

Kenties Harto oli tulossa vanhaksi. Höperöksi. Tai liian voitonvarmaksi. Näin hän ei ikinä pääsisi hissistä ulos hengissä. 

Ei näine kantamuksineen. 

Rakennuksen jokaista hissiä miehittää hissipoika. Apunaan hissipojalla on jokaisella välitasanteella - joissa hissejä on välttämättä vaihdettava - vartija.

Huoneistossaan Harto kykeni valmistamaan kaiken ilman, että kenenkään epäilykset heräsivät. Nyt kun kaikki oli valmista, riski kiinnijäämiselle olikin yhtäkkiä liian suuri. Kaikki olisi liian ilmiselvää, jopa hissipojille, jos hän vain marssisi hissiin kantamuksineen...

Kukaan ei saanut tietää, mitä hän oli valmistellut seitsemänsataa päivää ja seitsemänsataa yötä. Ei kukaan. Ei vielä. Ennen kuin heidän olisi liian myöhäistä enää tehdä mitään.

Harto avasi käytävällä olevan WC:n oven ja pujahti sisään. Hän tarvitsi miettimisaikaa.

Nyt ei oltu lähelläkään Päiväntasaajaa, mutta  voisiko suunnitelman silti toteuttaa täältä käsin? Olihan hän laskenut  varmuuskertoimet. Olisiko riski syytä ottaa ja  panna suunnitelma heti käytäntöön? Pirun hissit! 

Minuutti invavessassa riitti. Harto ei tahtonut enää miettiä. Asioita oli pyöritelty jo riittävästi. Kaikki oli sanottu tuhansien vuosien aikana jo miljoonia ja taas miljoonia kertoja. Nyt oli toiminnan aika.

Varmistelun ja kaikkien miellyttämisen aika oli ohi. Harto laski varovaisesti aavemaisesti hohtavat kantamuksensa vessanpöntön kannen päälle ja huokaisi syvään. 

Hän oli uskonut, toivonut ja rakastanut. Kenties voimakkaammin kuin useimmat osasivat edes kuvitella. Eikä hän ollut ikinä rakastanut maailmaa niin paljon kuin nyt.

Jakaen henkitoreissaan olevan maapallon kanssa saman - murheellisen - hiipuvan elämän sykkeen, Harto nosti vessanpöntön kannelta akseeniaseella pinnoittamansa tyhjiöputken käteensä ja katseli sitä hetken. Vailla epäröintiä ja pelkoa. Niin, hän oli täynnä kunnioittavaa odotusta.

Toiseen käteensä Harto otti verkkaisesti akseeniaseen. Säädettyään sen vapautukselle, hän tähtäsi rauhallisesti täsmälleen tyhjiöputken päähän ja laukaisi silmääkään räpäyttämättä.

Harton valmistama ja vangitsema antimateria purkautui pinnoitetusta putkesta. Häviävän pienen hetken se etsi materiaa.

Sitten se alkoi nousta. Kauniina kuten Seinen usva hävittäessään Eiffel-tornin. Siltä Hartosta ainakin tuntui. Mutta nyt se hävitti kaiken. Lopullisesti, ahmien. Leviten kiihtyvällä nopeudella, kauniina ja jättäen taakseen vain tyhjyyden.

Rajattoman raskaan tyhjän ammotuksen tunteen jo ahmiessa Hartoa, hän ehti vielä hetken ajatella maailmankaikkeuden parasta, mennyttä elämäänsä ja Telluksen nykytilaa.

Ja niinpä Harton onnentunne keskustalaisten pois pyyhkimisestä koko universumista oli ainoa asia, joka nykyhetkestä jäi jäljelle antimaterian muuttaessa kaiken olevaisen vapaaksi energiaksi.