Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 26. huhtikuuta 2026

Löydä yksikin positiivinen Venäjä-uutinen Ylestä tai Hesarista


Väitän, että Yleisradio ja Helsingin Sanomat sisältävät 0% objektiivista journalismia ja 100% härskiä propagandaa.

On olemassa yksinkertainen koe, jonka jokainen voi tehdä vaikka heti todistaakseen väitteeni vääräksi.  

Etsi viimeisen kolmen vuoden ajalta yksikin Ylen tai Helsingin Sanomien uutinen, joka kertoo Venäjällä tapahtuneesta:


- tieteellisestä läpimurrosta  

- kulttuurisesta saavutuksesta  

- urheilumenestyksestä  

- luonnonsuojeluprojektista  

- teknologiainnovaatiosta  

- arjen onnistumisesta  


…ilman että mukana on pakollinen poliittinen kehys, turvallisuusuhka, sanktio, propaganda‑maininta tai moraalinen opetus. Yksikin uutinen, jossa ei sanota "hyökkäyssota"


Yksikin.


Minä tein tämän haun.  

Tulokset: 0.


Ei löytynyt vahingossa.  

Ei piilotettuna.  

Ei edes kuriositeettina.


Ei mitään.


Tässä kohtaa koko suomalaisen median objektiivisuusmyytti romahtaa.  

Ei ole mitään 70% journalismia –30% mielipidevaikuttamista ‑suhdetta.  

Ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään ”pyrkimystä tasapuolisuuteen”.


On vain yksi suhde, joka vastaa todellisuutta:


0 % journalistista kiinnostusta Venäjän positiivisiin asioihin.  

100 % narratiivista propagandaa.


Tämä ei ole uutisointia – tämä on törkeää länsikeskisen maailmankuvan ylläpitoa ja russofobian rakentamista.


Jos Venäjällä tapahtuu jotain hyvää, se ei ole Suomessa minkäänlainen uutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain pahaa, se on ykkösuutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain neutraalia, se kehystetään pahaksi vaikka väkisin.


Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on puhdas ideologinen valinta.


Suomalainen media ei raportoi Venäjästä.  

Se käyttää Venäjää symbolina, jonka kautta se kertoo läpimätää tarinaa lähinnä itsestään:


- Me olemme hyviä.  

- He ovat pahoja.  

- Me olemme sivistyneitä.  

- He ovat barbaarisia.  

- Me olemme oikeassa.  

- He ovat väärässä.  


Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on moraalinen härski rituaali, jota toistetaan päivästä toiseen. Jokaisessa suomalaisessa mediassa.

Kunnes lampaat uskovat.


Suomalainen media ei ole riippumaton, ei objektiivinen, eikä varsinkaan rehellinen. Mutta kun propaganda naamioidaan riittävän taitavasti objektiivisuudeksi, se muuttuu täysin näkymättömäksi lampaille. 

Ja näkymätön kehys on tietysti aina se vahvin kehys.


Suomalaisen median käsittelyssä 140 miljoonaa ihmistä katoaa, ja jäljelle jää vain yksi hahmo: ”Paha Venäjä”


Venäjällä on kuitenkin mitä moninaisinta:

- tiedettä  

- taidetta  

- urheilua  

- teknologiaa  

- kirjallisuutta  

- elokuvia  

- luontoprojekteja  

- startup‑yrityksiä  

- kulttuuria  

- arkea  

- ihmisiä  


Mutta suomalaisen median maailmassa heitä ei ole olemassa.


On vain yksi hahmo:  

Paha Venäjä.


Ja Venäjä on aina sama hahmo:  

uhka, vihollinen, varoitus, esimerkki siitä, mitä ei saa olla.


Kun 140 miljoonaa ihmistä kutistetaan yhdeksi symboliksi, se ei ole journalismia.  

Se on propagandaa, narratiivia, jopa mytologiaa.


Tämä koe kannattaa tosiaan tehdä itse:


Etsi edes yksi positiivinen Venäjä‑uutinen Ylestä tai Hesarista. Muutaman viime vuoden ajalta.

Yksi.


Jos löydät, tämä teksti on turha.


Mutta jos et löydä — ja lupaan että et tule löytämään — silloin sinun ei tarvitse enää uskoa sanaakaan siitä, että suomalainen media olisi ”tasapuolinen, objektiivinen, ja rehellinen”.


Silloin näet itsekin sen, minkä tämä teksti kertoo suomalaisesta mediasta:


0 % journalismia.  

100 % narratiivia.

maanantai 19. tammikuuta 2026

Kun mikään yhteiskunnassa ei toimi se on yksilön vika

  

Suomessa on valloillaan yksi sitkeä ajatusharha: jos ihmisellä menee huonosti, hän on tehnyt jotakin väärin.

Työtön ei tietenkään voi olla työtön siksi, ettei töitä ole, vaan siksi ettei hän muka hae tarpeeksi. Köyhä ei ole köyhä siksi, ettei rehellinen työ elätä, vaan siksi että hän on tehnyt huonoja valintoja. Kalliista asumisesta ei puhuta syynä, vaan yksilön ongelmana: miksei ihminen muuta halvempaan kämppään johonkin hevonkuuseen kauaksi viimeisistäkin työpaikoista jos ei asuntojen hintataso miellyttä.

Kun syntyvyys laskee, sormea heristetään nuorille. Kun ihmiset uupuvat, muistutetaan liikunnasta ja elämäntavoista. Yhteinen nimittäjä on selvä: järjestelmä ei koskaan ole syyllinen, yksittäinen ihminen on.

Todellisuudessa työ ei enää takaa toimeentuloa, asumisen hinta ei vastaa palkkatasoa likimainkaan ja tavallinen arki on rakennettu paitsi liian kalliiksi ja kuormittavaksi myös erittäin epävarmaksi. Silti keskustelu pysyy sitkeästi yksilössä. Se on kätevää. Syyllistäminen on halpaa, korjaaminen kallista.

On helppo sanoa, että ihmisen pitäisi tehdä enemmän, joustaa lisää ja sopeutua paremmin. Paljon vaikeampaa on myöntää, että työelämä, asuntopolitiikka ja sosiaaliturva eivät enää kanna niin kuin joskus ennen.

Syyllistäminen ei ole vahinko eikä väärinkäsitys. Se on tapa siirtää vastuu pois päätöksistä ja rakenteista. Kun ihminen häpeää omaa asemaansa, harvempi kysyy, miksi yhteiskunta tuottaa yhä enemmän huono-osaisuutta ja yleistä epävarmuutta.

Yhteiskunta, joka vaatii kansalaisiltaan jatkuvaa yliyrittämistä mutta tarjoaa yhä vähemmän turvaa, ei ole vaativa vaan saita ja epäonnistunut. Ja ennen kaikkea se on laiska: se ei jaksa korjata itseään, vaan opettaa ihmisiä kestämään vikojaan.

Kun yhä useammalla menee huonosti, kyse ei todellakaan siis ole yksilöiden epäonnistumisista. Kyse on yhteiskunnasta, joka ei enää suostu tunnistamaan omia virheitään. Saati korjaamaan niitä.