Suomessa on valloillaan yksi sitkeä ajatusharha: jos ihmisellä menee huonosti, hän on tehnyt jotakin väärin.
Työtön ei tietenkään voi olla työtön siksi, ettei töitä ole, vaan siksi ettei hän muka hae tarpeeksi. Köyhä ei ole köyhä siksi, ettei rehellinen työ elätä, vaan siksi että hän on tehnyt huonoja valintoja. Kalliista asumisesta ei puhuta syynä, vaan yksilön ongelmana: miksei ihminen muuta halvempaan kämppään johonkin hevonkuuseen kauaksi viimeisistäkin työpaikoista jos ei asuntojen hintataso miellyttä.
Kun syntyvyys laskee, sormea heristetään nuorille. Kun ihmiset uupuvat, muistutetaan liikunnasta ja elämäntavoista. Yhteinen nimittäjä on selvä: järjestelmä ei koskaan ole syyllinen, yksittäinen ihminen on.
Todellisuudessa työ ei enää takaa toimeentuloa, asumisen hinta ei vastaa palkkatasoa likimainkaan ja tavallinen arki on rakennettu paitsi liian kalliiksi ja kuormittavaksi myös erittäin epävarmaksi. Silti keskustelu pysyy sitkeästi yksilössä. Se on kätevää. Syyllistäminen on halpaa, korjaaminen kallista.
On helppo sanoa, että ihmisen pitäisi tehdä enemmän, joustaa lisää ja sopeutua paremmin. Paljon vaikeampaa on myöntää, että työelämä, asuntopolitiikka ja sosiaaliturva eivät enää kanna niin kuin joskus ennen.
Syyllistäminen ei ole vahinko eikä väärinkäsitys. Se on tapa siirtää vastuu pois päätöksistä ja rakenteista. Kun ihminen häpeää omaa asemaansa, harvempi kysyy, miksi yhteiskunta tuottaa yhä enemmän huono-osaisuutta ja yleistä epävarmuutta.
Yhteiskunta, joka vaatii kansalaisiltaan jatkuvaa yliyrittämistä mutta tarjoaa yhä vähemmän turvaa, ei ole vaativa vaan saita epäonnistunut. Ja ennen kaikkea se on laiska: se ei jaksa korjata itseään, vaan opettaa ihmisiä kestämään vikojaan.
Kun yhä useammalla menee huonosti, kyse ei todellakaan siis ole yksilöiden epäonnistumisista. Kyse on yhteiskunnasta, joka ei enää suostu tunnistamaan omia virheitään. Saati korjaamaan niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti