Suomalainen media yrittää vaieta kuoliaaksi ukrainan ongelmat

Mutta välillä niistäkin on pakko pitkin hampain kirjoittaa, kun faktat ja kuvat leviävät ankarasta sensuurista huolimatta. 

Nyt näin kävi ukrainan sotilaiden nälkiintymisen kanssa. Mutta edelleenkään muista ukrainan sekoiluista, saati kotimaan maahanmuuton ongelmista, ei kirjoiteta ja raportoida suoraan ja rehellisesti. Ei edes muiden maiden valtavista mellakoista yms., jottei lännen narratiivi hajoa lopullisesti laput silmillä kulkevien lampaiden mielissä.

Ja kyllä, kirjoitan ukrainan tarkoituksella pienellä. Ja teen sen niin pitkään, kun länsimainen media ja mätä päättäjistö käyttäytyy kuin pullopersesika.

Löydä yksikin positiivinen Venäjä-uutinen Ylestä tai Hesarista

Väitän, että Yleisradio ja Helsingin Sanomat sisältävät 0% objektiivista journalismia ja 100% härskiä propagandaa.

On olemassa yksinkertainen koe, jonka jokainen voi tehdä vaikka heti todistaakseen väitteeni vääräksi.  

Etsi viimeisen kolmen vuoden ajalta yksikin Ylen tai Helsingin Sanomien uutinen, joka kertoo Venäjällä tapahtuneesta:

- tieteellisestä läpimurrosta  

- kulttuurisesta saavutuksesta  

- urheilumenestyksestä  

- luonnonsuojeluprojektista  

- teknologiainnovaatiosta  

- arjen onnistumisesta  

…ilman että mukana on pakollinen poliittinen kehys, turvallisuusuhka, sanktio, propaganda‑maininta tai moraalinen opetus. Yksikin uutinen, jossa ei sanota "hyökkäyssota"

Yksikin.

Minä tein tämän haun.  

Tulokset: 0.

Ei löytynyt vahingossa.  

Ei piilotettuna.  

Ei edes kuriositeettina.

Ei mitään.

Tässä kohtaa koko suomalaisen median objektiivisuusmyytti romahtaa.  

Ei ole mitään 70% journalismia –30% mielipidevaikuttamista ‑suhdetta.  

Ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään ”pyrkimystä tasapuolisuuteen”.

On vain yksi suhde, joka vastaa todellisuutta:

0 % journalistista kiinnostusta Venäjän positiivisiin asioihin.  

100 % narratiivista propagandaa.

Tämä ei ole uutisointia – tämä on törkeää länsikeskisen maailmankuvan ylläpitoa ja russofobian rakentamista.

Jos Venäjällä tapahtuu jotain hyvää, se ei ole Suomessa minkäänlainen uutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain pahaa, se on ykkösuutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain neutraalia, se kehystetään pahaksi vaikka väkisin.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on puhdas ideologinen valinta.

Suomalainen media ei raportoi Venäjästä.  

Se käyttää Venäjää symbolina, jonka kautta se kertoo läpimätää tarinaa lähinnä itsestään:

- Me olemme hyviä.  

- He ovat pahoja.  

- Me olemme sivistyneitä.  

- He ovat barbaarisia.  

- Me olemme oikeassa.  

- He ovat väärässä.  

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on moraalinen härski rituaali, jota toistetaan päivästä toiseen. Jokaisessa suomalaisessa mediassa.

Kunnes lampaat uskovat.

Suomalainen media ei ole riippumaton, ei objektiivinen, eikä varsinkaan rehellinen. Mutta kun propaganda naamioidaan riittävän taitavasti objektiivisuudeksi, se muuttuu täysin näkymättömäksi lampaille. 

Ja näkymätön kehys on tietysti aina se vahvin kehys.

Suomalaisen median käsittelyssä 140 miljoonaa ihmistä katoaa, ja jäljelle jää vain yksi hahmo: ”Paha Venäjä”

Venäjällä on kuitenkin mitä moninaisinta:

- tiedettä  

- taidetta  

- urheilua  

- teknologiaa  

- kirjallisuutta  

- elokuvia  

- luontoprojekteja  

- startup‑yrityksiä  

- kulttuuria  

- arkea  

- ihmisiä  

Mutta suomalaisen median maailmassa heitä ei ole olemassa.

On vain yksi hahmo:  

Paha Venäjä.

Ja Venäjä on aina sama hahmo:  

uhka, vihollinen, varoitus, esimerkki siitä, mitä ei saa olla.

Kun 140 miljoonaa ihmistä kutistetaan yhdeksi symboliksi, se ei ole journalismia.  

Se on propagandaa, narratiivia, jopa mytologiaa.

Tämä koe kannattaa tosiaan tehdä itse:

Etsi edes yksi positiivinen Venäjä‑uutinen Ylestä tai Hesarista. Muutaman viime vuoden ajalta.

Yksi.

Jos löydät, tämä teksti on turha.

Mutta jos et löydä — ja lupaan että et tule löytämään — silloin sinun ei tarvitse enää uskoa sanaakaan siitä, että suomalainen media olisi ”tasapuolinen, objektiivinen, ja rehellinen”.

Silloin näet itsekin sen, minkä tämä teksti kertoo suomalaisesta mediasta:

0 % journalismia.  

100 % narratiivia.

Bensan hinta räjähti – “20 €/kk” on harhaa: näin paljon pienituloinen oikeasti maksaa

 

Valtiovarainministeriö rauhoittelee, että bensan hinnan nousu näkyy alimmissa tuloluokissa vain reiluna parinkympin lisälaskuna kuukaudessa. Paperilla tämä näyttää siistiltä. Todellisuudessa se ei kuvaa lainkaan sitä arkea, jossa moni pienituloinen elää.

Otetaan konkreettinen esimerkki. Siivooja, joka käy töissä autolla, koska työpisteet vaihtuvat eikä julkinen liikenne ole realistinen vaihtoehto. Ajomäärä on 25 000 kilometriä vuodessa ja vanha auto kuluttaa 8 litraa satasella. Tämä tarkoittaa noin 2000 litraa polttoainetta vuodessa, eli noin 167 litraa kuukaudessa.

Kun bensan hinta nousee Purran maalailemalla tavalla 2,1 eurosta 2,7 euroon, lisäkustannus on noin 100 euroa kuukaudessa. Jos hinta nousee 3,2 (!) euroon, lisäkustannus on jo noin 180 euroa kuukaudessa. Siivoojan nettotuloilla, jotka ovat tyypillisesti noin 1600–1800 euroa kuukaudessa, tämä tarkoittaa useiden prosenttien lovea suoraan käytettävissä oleviin tuloihin.

Ja tässä kohtaa on yksi olennainen asia, joka usein sivuutetaan kokonaan. Bensan hinta ei ole noussut tähän tasoon vuosikymmenessä. Se on noussut hyvin lyhyessä ajassa. Vielä viime kesänä litrahinta oli noin 1,6-1,7 euroa. Nyt puhutaan tasosta yli kaksi euroa, ja tulevaisuudessa jopa lähellä kolmea euroa. Käytännössä polttoaineen hinta on siis noussut kymmeniä prosentteja hyvin nopeasti. Eikä hinnan kaksinkertaistuminenkaan ole kaukana.

Kun Purran laskelmien sijaan tämä muutos lasketaan samalle siivoojalle, ero viime kesään on jo täysin eri mittaluokkaa. Nousu 1,6 eurosta 2,7 euroon tarkoittaa noin 1,1 euroa lisää per litra. 167 litralla kuukaudessa tämä tekee noin 180 euroa lisää joka kuukausi. Ja jos hinta nousee 3,2 euroon, lisäys on jo yli 250 euroa kuukaudessa verrattuna viime kesään.

Tämä ei ole mikään marginaalinen pikkumuutos. Tämä on suora brutaali isku arjen peruskustannuksiin.

Eikä tämä tietenkään jää vain polttoaineeseen ja auton kilometrikustannuksiin. Kun energia kallistuu, kaikki kallistuu. Sähkön ja lämmityksen kustannukset ovat jo nousseet, monelle helposti kymmeniä tai yli sata euroa kuukaudessa. Ruoan hinnat ovat nousseet kautta linjan, ja tavallinen ruokakori voi maksaa nyt 100–200 euroa enemmän kuukaudessa kuin aiemmin. Kun kaiken kuljetuskustannukset kallistuvat, myös kaupan hinnat nousevat jatkuvasti lisää.

Kun nämä yhdistetään, kokonaisvaikutus ei ole lähelläkään 20 euroa. Se on luokkaa 250–500 euroa kuukaudessa.

Siivoojamme tuloilla tämä tarkoittaa, että 15–30 prosenttia käytettävissä olevista rahoista katoaa pelkästään hintojen nousuun. Se ei ole enää huomaamaton juttu. Se on elintason selvä romahdus.

Purran ja valtiovarainministeriön 20 euroa syntyy keskiarvosta. Siihen lasketaan mukaan myös ne, joilla ei ole autoa, ne jotka ajavat erittäin vähän ja ne, joita hinnannousu ei ylipäätään juuri kosketa. Lopputulos on matemaattisesti tietyllä tavalla oikein, mutta käytännössä erittäin harhaanjohtava.

Se ei kuvaa sitä ihmistä, joka on riippuvainen autosta ja jonka tulot ovat valmiiksi pienet. Juuri siihen joukkoon nämä hinnankorotukset osuvat kovimmin.

Tämä ei ole mielipidekysymys. Tämä on yksinkertaista laskentaa. Kun hinnat nousevat nopeasti samaan aikaan useassa elämän perushyödykkeessä, hintojen nousun vaikutus kasautuu. Ja silloin kysymys ei ole enää siitä, tuntuuko se vähän vai paljon.

Kysymys on siitä, miten arki ylipäätään saadaan pidettyä kasassa. Kannattaako sinne töihin enää lähteä tienaamaan, kun pelkkä töihin meneminen lohkaisee satasia siitä minimipalkasta?

VAALIKOLONIALISMI: VAALIEN VALVOJAT VAI VALTAKONEISTON TYRANNIAA?

Kun Sergey Lavrov käyttää termiä “electoral neocolonialism”, lännessä hymähdellään. Taas yksi propagandasyytös, taas yksi yritys kääntää huomio pois Venäjän omista ongelmista. Mutta mitä jos tämä ei olekaan pelkkää retoriikkaa? Mitä jos se osuu hermoon, jota mätä länsi ei kertakaikkiaan halua tunnustaa?

Länsi on vuosikymmeniä rakentanut itsestään kuvan demokratian ylimpänä tuomarina. Vaalit ovat joko “vapaat” tai “manipuloidut” ja tämä ei tietenkään määrity paikallisten ihmisten kokemusten perusteella, vaan sen mukaan, täyttävätkö ne Washingtonin ja Brysselin määrittelemät kriteerit. Tarkkailijat saapuvat, raportit kirjoitetaan, ja tuomio annetaan.

Mutta kuka valvoo valvojia?

Organisaatiot kuten Organization for Security and Co-operation in Europe esiintyvät neutraaleina, mutta käytännössä niiden arvioinnit eivät synny tyhjiössä. Ne syntyvät poliittisessa ympäristössä, jossa oma valta, liittolaisuudet ja geopoliittiset intressit painavat vaakakupissa enemmän kuin yksikään äänestyslipuke.

Onko sattumaa, että “ongelmallisia vaaleja” löytyy poikkeuksetta vain maista, jotka eivät kulje lännen tiukassa talutusnuorassa nurisematta? Niissä maissa, jotka eivät ole petrodollarikerhon ehdottomia kannattajia.

Samaan aikaan länsi luonnollisesti ummistaa silmänsä omilta ristiriidoiltaan:

– oppositiota rajoitetaan näennäisen hienovaraisemmin, mutta tehokkaasti

– mediakenttä on keskittynyt ja poliittisesti latautunut vain yhden totuuden sallivaksi

– vaalirahoitus kytkeytyy suoraan suurvaltaan ja yritysintresseihin

Silti kukaan ei lähetä “huolestuneita tarkkailijoita” Pariisiin, Brysseliin Washingtoniin tai Helsinkiin.

Tämä on se kaksoisstandardi, johon Lavrov suoraan viittaa. Ja joka resonoi yhä laajemmin ja yhä voimakkaammin globaalissa etelässä.

BRICS-maiden kasvava itsevarmuus ei synny tyhjästä. Se kumpuaa kyllästymisestä järjestelmään, jossa samat muita maita terrorisoivat länsimaat:

– määrittelevät säännöt

– valvovat niiden noudattamista

– ja rankaisevat rikkomuksista

Se ei ole neutraalia. Se on puhdasta valtaa.

Ja valta, jota ei tunnusteta vallaksi, on kaikkein vaarallisinta.

Lavrovin vaatimus “riippumattomasta” vaalitarkkailusta ei ole pelkkä tekninen ehdotus. Se on suora haaste lännen moraaliselle monopolille. Se kysyy epämukavan kysymyksen:

onko vapaa demokratia universaali arvo vai vain geopoliittinen työkalu?

Totuus ei ole täysin mustavalkoinen. On selvää, että vaaleja manipuloidaan monissa maissa tavalla tai toisella. Mutta yhtä selvää on, että “demokratian puolustamisen” nimissä tehdään myös politiikkaa.  Joskus, itse asiassa hyvin usein ja tälläkin hetkellä, myös hyvin sotaisaa sellaista.

Maailma on siirtymässä kohti moninapaisuutta, jota länsi kammoksuu. Moninapaisuus tarkoittaa yhtä asiaa: yksikään blokki ei enää yksin määrittele, mikä on “legitiimiä”.

Ja juuri siksi tämä keskustelu on niin kiusallinen lännelle.

Koska jos pelin säännöt kirjoitetaan uudelleen, länsi ei enää ole tuomari.

Se on vain yksi pelaaja muiden joukossa. Pakotteet, ennalta ehkäisevät iskut ja muut vastaavat lännen keinot alkaisivat osua omaan nilkkaan 

Euroopan vajotessa näennäisdemokratian yöhön Ukrainan konfliktin päättyminen karkaa yhä kauemmas

Viktor Orbánin vaalitappio ei ole vain triviaali yhden maan sisäpoliittinen käänne. Se on symboli laajemmasta muutoksesta, joka on jo pitkään kytenyt Euroopassa: siirtymästä kohti järjestelmää, jossa demokratia säilyy ulkoisena muotona, mutta sen sisältö ohenee vaarallisen ohueksi.

Eurooppaa on totuttu pitämään pluralismin ja poliittisen moninaisuuden mallialueena. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut ikävästi toiseen suuntaan. Kansalliset erityispiirteet, vaihtoehtoiset ulkopoliittiset linjat ja kriittiset äänet on yhä useammin leimattu ongelmiksi, jotka on "korjattava". Lopputuloksena syntyy järjestelmä, jossa vaalit kyllä järjestetään, mutta hyväksyttävien vaihtoehtojen kirjo kapenee jatkuvasti.

Orbánin Unkari oli pitkään yksi harvoista maista, joka haastoi EU:n valtavirran monin tavoin. Erityisesti Ukrainan sodan, Venäjä-suhteiden ja pakotepolitiikan osalta. Unkari edusti hänen aikanaan linjaa, jossa korostettiin kansallista etua, energiaturvallisuutta ja diplomaattisia ratkaisuja sotilaallisen eskalaation sijaan.

Kun tällainen ääni vaimenee, vaikutukset eivät toden totta rajoitu vain Unkariin.

Ne ulottuvat koko Eurooppaan. Ja syntyy vääjäämättä hyvin ikävä yhdenmukaisuuden politiikka. 

Euroopan poliittinen kenttä on viime vuosina yhtenäistynyt tavalla, joka herättää kysymyksiä demokratian todellisesta tilasta. Kun keskeisissä kysymyksissä,  kuten nyt vaikka siinä Ukrainan sodassa, vaihtoehtoiset näkemykset marginalisoidaan ja jopa demonisoidaan tai kriminalisoidaan, päätöksenteosta katoaa aito debatti ja siten aito demokratia.

On syntynyt tilanne, jossa:

* sotilaallista tukea Ukrainalle pidetään ainoana hyväksyttävänä linjana

* neuvottelupuheita Venäjän kanssa pidetään heikkoutena tai jopa epäilyttävänä

* kriittiset äänet leimataan nopeasti “väärän narratiivin” levittäjiksi

Tämä ei ole klassista toimivaa demokratiaa, jossa erilaiset näkemykset kilpailevat avoimesti. Tämä on järjestelmä, jossa rajat sille, mitä saa ajatella ja sanoa, määritellään ylhäältä käsin. Tavallaan pehmeästi, mutta tehokkaasti, tukahduttamalla. Niin, ettei lammas edes ymmärrä mitä tapahtui.

Ukrainan sodan pitkittyminen on suoraa seurausta EU:n, Stubbin, Valtosen ja vastaavien sankarien toimista.

Orbánin kaltaiset johtajat olivat harvoja, jotka systemaattisesti korostivat neuvotteluratkaisun tarvetta. Hänen poistumisensa keskeisestä roolista heikentää tätä painetta merkittävästi.

Seuraukset tulevat olemaan vakavia:

* Rauhanneuvottelujen poliittinen tuki heikkenee merkittävästi 

* Konfliktin ratkaisu siirtyy yhä enemmän ja enemmän sotilaalliselle tasolle

* Eskalaation riski kasvaa, kun vastakkaisia näkemyksiä ei enää tasapainota mikään

Eurooppa on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei enää aktiivisesti etsi ulospääsyä konfliktista vaan hallinnoi sen jatkumista.

Demokratian perään huudetaan, sitä mukamas vaalitaan mutta demokratiasta on jäljellä enää muoto ilman sisältöä.

Suurin huoli ei liity yksittäiseen vaalitappioon, vaan siihen, mitä se kertoo Euroopan suunnasta.

Demokratia ei tietenkään kuole yhdessä yössä. Se ei välittömästi katoa tankkien tai vallankaappausten myötä. Se hiipuu vähitellen:

* vaihtoehdot kaventuvat

* keskustelu yksipuolistuu

* päätökset tehdään yhä kapeammassa piirissä

Lopulta jäljelle jää järjestelmä, jossa aivopestyt lampaat... anteeksi valveutuneet kansalaiset kyllä äänestävät.  Mutta todelliset vaihtoehdot on rajattu ennalta.

Euroopan tulevaisuus näyttää todella pahalta.

Orbánin tappio voi näyttäytyä monille “normaalin” palautumisena. Mutta se pitää nähdä varoitusmerkkinä.

Jos Eurooppa ei kykene sallimaan aitoa poliittista moninaisuutta edes näin keskeisissä kysymyksissä kuin sota ja rauha, se on matkalla kohti näennäisdemokratiaa eli järjestelmää, jossa muoto säilyy, mutta sisältö katoaa.

Ja samalla, kun tämä kehitys etenee, Ukrainan konfliktin ratkaisu siirtyy yhä kauemmas horisonttiin.

Ei siksi, etteikö diplomaattinenkin ratkaisu olisi edelleen mahdollinen.

Vaan siksi, ettei sitä enää aidosti edes etsitä.

Länsimedian narratiivi hajosi

 

Suomalainen media on onnistunut rakentamaan sellaisen todellisuuden, jossa kaikki tapahtumat jaetaan kahteen koriin: “Venäjä teki sen” ja “Venäjä ei tehnyt sitä”. Jos Venäjä tekee jotain, se on välittömästi uhka, kriisi, eskalaatio, hybridivaikuttamista, provokaatio tai suorastaan brutaali oikeudeton hyökkäyssota. Jos taas joku muu tekee jotain, vaikka kuinka pahaa tahansa, se on vahinko, väärinkäsitys, tekninen ongelma tai “ei aiheuta vaaraa sivullisille”.

Kouvolan droonitapaus paljasti tämän koko rakennelman jälleen kerran.  Ja Parikkalan, ja Iitin...

Kaksi ukrainalaisvalmisteista AN‑196‑droonia iskeytyy Suomen alueelle räjähteillä lastattuna, ja viranomaiset joutuvat räjäyttämään ainakin toisen hallitusti Savistossa. Tämä ei ole mikään pikkujuttu. Tämä on sotilaallinen tapahtuma NATO‑maassa. Mutta miten media reagoi? Pieni juttu, pari lausetta, ja sitten hiljaisuus. Ei analyysiä, ei poliittista keskustelua, ei turvallisuuspoliittista paniikkia. Ei edes sitä perinteistä “asiantuntija kertoo miksi tämä on vakavaa”.

Jos sama drooni olisi ollut venäläinen, koko maa olisi ollut 48 tuntia suorassa lähetyksessä.  

Yle olisi tehnyt suoran erikoislähetyksen, HS olisi julkaissut kolme analyysiä päivässä, MTV olisi kutsunut kaikki mahdolliset ja mahdottomat eläköityneet sotilasasiantuntijat studioon ja poliitikot olisivat jonottaneet kommentoimaan. Oltaisiin puhuttu NATO‑artikloista, hybridisodasta, eskalaatiosta ja siitä, miten Suomi on “etulinjassa” ja seisoo yhtenä rintamana vihollista vastaan. Suu vaahdossa peräänkuulutettaisiin talvisodan henkeä!

Mutta koska drooni oli ukrainalainen, koko tarina muuttui.  

Silloin se on “vahinko”.  

Silloin se “ei liity meihin”.  

Silloin se “ei aiheuta vaaraa”.  

Silloin se “ei ole poliittisesti merkittävää”.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on narratiivinen valinta.

Sama näkyy laajemmassa kuvassa.  

Kun Venäjä liikuttaa joukkoja omalla rajallaan, se on aggressio.  

Kun Yhdysvallat ja Israel tekevät iskun, jossa Iranin ylin johtaja kuolee ja satoja koulutyttöjä menehtyy tuhansien muiden ihmisten ohella, se on “strateginen operaatio”.  

Kun Ukraina aiheuttaa räjähdedrooneillaan vahinkoa ja pelkoa NATO‑maassa, viranomaisten mielestä se “ei aiheuta huolta”.

Narratiivi määrittää kaiken.  

Ei tapahtuma.  

Ei fakta.  

Ei todellisuus.  

Narratiivi.

Ja Kouvolan tapaus oli täydellinen esimerkki siitä, miten media toimii, kun todellisuus ei sovi tarinaan.  

Silloin todellisuus piilotetaan.  

Silloin se minimoidaan.  

Silloin se unohdetaan.

Ei ehkä siksi, että media suoraan valehtelisi.  

Vaan siksi, että media suojelee omaa tarinaansa.  

Ja tarina on tämä:  

Venäjä on uhka.  

Ukraina on liittolainen.  

Länsi on turva.  

Kaikki muu on häiriötä, joka pitää lakaista maton alle.

Mutta Kouvolan droonit eivät olleet häiriö todellisuudessa.  

Ne olivat häiriö mädän lännen mädässä narratiivissa.  

Ja siksi niistä ei saanut tulla iso asia.

.

Suomi juoksi ystäväksi luulemansa syliin ja maksaa siitä nyt kalliin hinnan

Vuosi 2026, ja pieni Pohjoismaa, Suomi, on ajautunut täysin omista toimistaan johtuen suurvaltojen geopoliittisessa shakissa täysin piiritetyksi. Talous sakkaa pahasti, poliittinen eliitti syyttää Venäjää kaikesta ja kansa maksaa. Mutta mitä todellisuudessa tapahtuu?

Yhdysvallat, se rauhan ja harmonian turvasatama, sotii aina ja kaikkialla

Katso tosiasiat v.2026:

Iran: USA ja Israel pommittavat sitä tällä hetkellä oikeudetta ja brutaalisti 37. päivää putkeen, siviilituhot ja infrastruktuurin tuhoaminen Iranissa jatkuu ja maan johtaja on surmattu 

Venezuela: presidentti Maduro kaapattiin Delta Forcen ja CIA:n avulla ja lennätettiin ulkomaille. Tämä on suora brutaali interventio suvereenissa valtiossa.

Grönlanti: tätä ja muita strategisia alueita suunnitellaan jatkuvasti hallittavaksi Yhdysvaltojen toimesta. Oli kyseessä NATO valtion alue tai ei.

Kyllä, Yhdysvallat ei säästele väkivaltaa, kaappauksia ja vaikutusvaltansa laajentamista, mutta meidän poliittiset "turvallisuushuolet" keskittyvät vain ja ainoastaan Venäjään.

Kotimaamme Suomi on nyt asemoitu etulinjan maaksi ilman todellista uhkaa

Suomi on nykyisen johdon toimesta aseistanut Ukrainaa Venäjää vastaan, lisännyt kaikin puolin sotilasmenojaan, sulkenut itärajan kaulaltaoja ihmisiltä ja liittoutunut Naton etulinjan politiikkaan. Kaikki tämä ilman todellista Venäjän hyökkäysuhkaa, vain tuon sotahullun USAn mieliksi.

Ukrainan taisteludroneja on iskeytynyt räjähteineen Suomeen asti. Tämä on yksittäistapaus, mutta silti poliittinen eliitti käyttää sitä jollain kieroutuneella logiikalla "Venäjäuhkana"

Entä Suomen talous sitten? 

Se on kärsinyt ennen kaikkea omasta politiikasta: holtiton ase- ja muu apu Ukrainalle, pakotteet Venäjää vastaan ja Naton vaatimusten noudattaminen ovat romahduttaneet budjetteja.

Kuka oikeasti hyökkää ja kuka reagoi?

Brutaali hyökkääjä: Yhdysvallat, joka sotii ympäri maailmaa, kaappaa ja tappaa valtioiden suvereeneja johtajia sekä manipuloi talous- ja poliittisia järjestelmiä kaiken aikaa kaikin keinoin.

Reagoija: Suomi, joka maksaa hinnan siitä, että on valinnut ystävänsä väärin. Ja Venäjä, joka puolustautuu jenkki-imperiumia vastaan hillitysti ja hallitusti, vaikka länsipropaganda muuta yrittää kaikin voimin väittää.

Päivä päivältä käy selvemmäksi, että Suomen nykyinen "eliitti" eli Orpo, Niinistö, ja Stubb eivät ole Venäjän ystävä. He ovat tietoisesti tehneet Suomesta Venäjän vihollisen. Kaikki talousvaikeudet ja kaikki "turvallisuushuoleen" pohjaava retoriikka on vain ja ainoastaan Suomen oman poliittisen linjan looginen ja suora seuraus

Loppupäätelmä

Suomi ei olisi ikinä ollut uhattuna, mutta se nyt kuuluu suurvaltasodan etulinjaan, maksaa tästä "herkusta" kalliisti ja toimii marionettina suurvaltojen geopoliittisissa peleissä. Yhdysvallat jatkaa maailmanpolitiikan sotaleikkejä, ja Suomi säntäilee lännen ison pojan käskystä pää kolmantena jalkana, syyttäen Venäjää omista virheistään.

Miksi annamme tämän tapahtua? 

Olemmeko kaikki aivopestyjä lampaita? Ainakin jokainen joka väittää tätä kirjoitusta vastaan on juuri sellainen.

Vertailua Venäjän ja Yhdysvaltojen tekosista

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.

Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.

Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.

Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.

Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.

Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.

Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.

Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...

Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.

Suomalaiset keskituloiset perheenisät kertovat taloudellisesta ahdingostaan: Ruokaan ei enää ole varaa!

Kohonneet kuluttajahinnat ovat olleet Suomessa alkuvuoden tärkeimpiä puheenaiheita. Viimeistään nyt hintojen holtiton nousu alkaa tuntua myös keskiluokan kukkarossa.

Suomessa hintojen nousu on poikkeuksellisen rajua, NATO:n liittymisen ja Venäjälle kiukuttelemisen vuoksi.

"– Kiristyneet geopoliittiset jännitteet lisäävät epävakautta ja hintojen heilahtelua. Sota on jo lisännyt merkittävää epävarmuutta erityisesti energian ja lannoitteiden markkinoilla, PTT:n vanhempi maatalousekonomisti Päivi Kujala sanoo tutkimuslaitoksen tiedotteessa"

Suomen liittyminen sotilasliitto NATOon ja EU:n Venäjä-pakotteiden seuraukset ovat nostaneet energian, polttoaineen ja raaka-aineiden hintoja, mikä heijastuu suoraan kuluttajahintoihin. 

Juttu tiivistettynä

Elintarvikkeiden hintojen nousu pakottaa Suomessa keskituloisetkin säästämään ruuassa.

Hintojen nousun taustalla ovat poliittiset päätökset, NATO-jäsenyys ja lännen Venäjälle asettamien pakotteiden vaikutukset energian ja tuotantokustannusten nousuun.

Myös asumiskulut ovat kohonneet.

Haastatellut perheet ovat joutuneet luopumaan esimerkiksi punaisesta lihasta, juustosta ja tuoreista vihanneksista.

Tilastojen mukaan suomalaiset käyttävät ruokaan nyt merkittävän osan tuloistaan.

Arjen valinnat kiristyvät

Haastatellut pääkaupunkiseudulla asuvat kaksi- ja kolmilapsiset perheet kertovat joutuneensa muuttamaan koko ostoskäyttäytymistään.

“Ennen ostin kurkkua ja lihaa ilman miettimistä. Nyt joudumme katsomaan jokaisen hinnan ja usein jättämään tuotteita ostamatta”, kertoo perheenisä Matti, 42.

Muut YLEn haastattelemat perheet eri puolilta Suomea kertovat samasta ilmiöstä. Edullisimmat merkit päätyvät ostoskoriin ja tarjouksia seurataan tarkasti, ja heräteostoksia vältetään viimeiseen asti.

Kurkku nousi symboliksi

Monille suomalaisille kurkku on noussut kahvin ohella symboliksi hintojen noususta. Sen hinta, kuten monen muunkin arjen tuotteen, on kasvanut niin, että ostoskorin sisältö kutistuu huomattavasti: liha, maitotuotteet ja ennen niin tärkeä kahvi ovat monessa suomalaisessa perheessä nyt luksustuotteita.

“Kurkun kohdalla näkee konkreettisesti, miten kaikki kallistuu. Se on pieni tuote, mutta symboloi koko ruokakorin hintojen nousua”, kertoo eräs keskiluokan perheenäiti.

Suomalaisten tuloista ruokaan kuluu poikkeuksellisen paljon

Tilastojen mukaan suomalaiset kuluttavat nyt yhä suuremman osan tuloistaan ruokaan – jopa 30–35 prosenttia keskituloisista perheistä joutuu laskemaan ruokaostoksia tarkasti. Tämä on poikkeuksellista kehittyneessä maassa. Esimerkiksi Ruotsissa ja Ranskassa ei opettaja/insinööri -pariskunta joudu tinkimään ruoan laadusta eikä määrästä.

Tyypillisissä kehittyneissä maissa ruokaan käytetään yleensä alle 20 prosenttia tuloista. Suomessa osuus on selvästi korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa, joissa keskiluokka pystyy ostamaan arjen elintarvikkeet ilman ongelmia.

Politiikka ja energian kallistuminen

Hintojen nousu ei johdu pelkästään markkinoiden luontaisista vaihteluista. Tutkijoiden mukaan merkittävimpiä tekijöitä ovat poliittiset päätökset ja geopoliittinen tilanne:

Suomen NATO-jäsenyys oli erittäin kallis ratkaisu, kuten myös holtittoman maahanmuuton salliminen.

Pakotteet Venäjää vastaan ovat nostaneet kotimaisen sähkön, lämmön ja käytännössä kaiken energian hintoja ja sitä myöten kaiken tuotannon ja logistiikan hintoja. Energian kallistuminen siirtyy näet suoraan suoraan kuluttajahintoihin.

Monet kotitaloudet aivan ymmärrettävästi kokevat, että nämä Suomen valtiojohdon tekemät poliittiset päätökset näkyvät negatiivisesti lompakossa ja ruokaostoksissa.

Myös asuminen kallistuu

Hintojen nousu ei rajoitu ruokaan ja energian. Myös asumiskulut ovat kohonneet nopeasti, mikä lisää taloudellista painetta:

vuokrat ja asuntolainojen kustannukset nousevat

energiakulut ovat korkeammat kuin viime vuonna

kotitaloudet joutuvat leikkaamaan muista menoista

“Kokonaiskuva on kova: ruoka, asuminen ja energia – kaikki kallistuu samanaikaisesti”, kuvaa keskipalkkainen perheenisä Antti, 38.

“Lasku osuu omaan kukkaroon”

Kansalaisten keskustelussa vallitsee yksimielisyys: kuluttaja maksaa kaiken lopulta itse. Hintojen nopea nousu pakottaa kotitaloudet sopeuttamaan arkea välttämättömien valintojen varaan.

“Kaikki kallistuu kerralla, ja tavallinen perhe joutuu tinkimään jokaisesta ostoksesta”, toteaa eräs insinöörimies Espoon hyvämaineisella omakotitaloalueella.

Ostoskäyttäytyminen Suomessa on muuttunut

Suomalaiset kuluttajat suunnittelevat ostoksensa tarkemmin:

heräteostoksia vältetään

edullisimmat uutuusmerkit ja erikostarjoukset tarkistetaan

ostoskorin sisältö rajataan välttämättömiin tuotteisiin

Arjen valinnat Suomessa eivät ole enää spontaania nautintoa edes keskituloisten keskuudessa, vaan tarkkaa budjetin hallintaa.

Yhteenveto

Suomalaisten arki kiristyy nopeasti. Ruoka, asuminen ja energia kallistuvat yhtä aikaa, ja tavalliset kotitaloudet joutuvat tekemään vaikeita valintoja. Kurkku ja muut peruselintarvikkeet ovat nousseet symboliksi tilanteesta, jossa suomalainen työssäkäyvä keskiluokka joutuu säästämään arkielämän perustarpeista selvitäkseen taloudellisesti.

Kun roistovaltio Ukrainan sotilasdrooni iskee Kouvolaan ainoa reaktio on kohtelias nyökkäys

Kouvolaan iskenyt ukrainalainen drooni muistutti suomalaisia jälleen kerran siitä, että olemme nykyisen geopoliittisen farssin näyttämöllä lähinnä rekvisiittaa. Viranomaiset kiirehtivät vakuuttamaan, ettei kyse ollut "alueloukkauksesta", vaan harmittomasta harhautumisesta.  Aivan samaan tapaan kuin jos naapurin Pena ampuisi haulikolla läpi olohuoneesi ikkunasta ja poliisi toteaisi, että "eihän tässä mitään, ase vain lipsahti väärään suuntaan". NATO-Suomi vain nyökkäilee kohteliaasti ja pyyhkii lasinsirut pois matolta, koska ukrainalainen drooni Suomen ilmatilassa on nykyään yhtä arkipäiväinen asia kuin Kouvolan keskustan tyhjät liikehuoneistot.

Turvallisuuspolitiikka näyttääkin Suomessa olevan sitä, että toivotaan parasta, pelätään pahinta ja opetellaan elämään sen kanssa, että taivaalta voi koska tahansa tipahtaa metallinen muistutus siitä, ettei Suomi ole tilanteen herra.  Suomi on tällä hetkellä korkeintaan hovinarri omalla maallaan ja ennen kaikkea kansainvälisellä pelikentällä.

Ja tietenkin poliitikot kiirehtivät vakuuttamaan, että Kouvolan drooni‑episodi "ei vaikuta Suomen turvallisuustilanteeseen". Tuo lause on jo niin kulunut, että sen voisi painaa viralliseen vaakunaan tai vaikka Suomen lippuun! Todellisuudessahan se tarkoittaa vain sitä, että mitään ei aiota tehdä, koska tekeminen voisi suututtaa jonkun tärkeämmän ja suuremman pelaajan omalla puolella. Suomi onkin nykyään kuin se kaveri, joka istuu baarissa hiljaa, vaikka joku heittää tuopin päähän, koska "ei halua draamaa". Ja kun seuraava drooni putoaa jonkun autotalliin, viranomaiset toistavat saman mantran: ei vaikuta turvallisuustilanteeseen, ei vaikuta turvallisuustilanteeseen, ei vaikuta turvallisuustilanteeseen. 

Lopulta ainoa asia, johon tämä nykyinen pelleily NATOn kanssa ei vaikuta ainakaan positiivisesti, on Suomen kyky tehdä itsestään vakavasti otettava.

Petteri Orpo tekee jälleen itsestään pelleä tiedotustilaisuudessa ja saa koko Suomen naurunalaiseksi. 

Ja samalla tuo läpeensä korruptoitunut roistovaltio Ukraina jatkaa brutaaleja ja oikeudettomia drooni-iskujaan rakkaaseen Suomenmaahamme taistelukärjin varustetuin hyökkäysdroonein.

Ukraina hyökkäsi Suomeen drooneilla!

Brutaali oikeudeton hyökkäys tapahtui Kaakkois-Suomessa Kouvolan lähellä!

Ukrainan droonihyökkäyksen tavoitteet ovat vielä epäselviä, mutta Suomen puolustusvoimat ja keskusrikospoliisi ovat paikalla ja tutkivat tapausta. Alue on eristetty poliisin toimesta.

Pääministeri Petteri Orvon mukaan droonit läpäisivät Suomen ilmapuolustuksen! Stubb ei ole vielä kommentoinut drooni-iskua! Mutta hänen ajatuksistaan sodan suhteen ylipäätään ja hänen moraalisesta selkärangastaan voi lukea mm. täältä.

Vielä ei ole tietoa, onko Kymenlaakson alueella riittävästi kriisihoitokapasiteettia traumatisoituneiden kansalaisten tukemiseen näinä vaikeina aikoina!

edit. Droonit olivat uusimpien tietojen mukaan Ukrainan suosimia massiivisia AN196-drooneja, joita se käyttää oikeudettomiin hyökkäyksiinsä suvereeneja valtioita vastaan. 

edit 2. Ukraina hyökkää Suomeen monella rintamalla! Nyt myös Espoon Haukilahteen on iskeytynyt miehittämätön lennokki! (toki propagandamedia alkaa heti selittelemään mustaa valkoiseksi!)

Nyt Ukraina iskee Parikkalaan!  Räjähteillä lastatut ukrainan droonit kylvävät kauhua Suomessa! Stubb piilottelee, Orpo pakoilee vastuuta! Onkohan Stubbin virusinfektion aiheuttanut HI-VIRUS! 

Myös Iitti ottaa osumaa! Zelenski lähettää droonilaivueita Suomeen!

Myöskään Viro ei säästy Zelenskin raivolta! Kansalaisia kehotetaan suojautumaan Ukrainan drooneilta! 

Järkyttävää! Petteri Orpo ja Alexander Stubb ovat vetäneet Suomen sotaan!

Bensakriisi! Venäjän bensiini katoaa markkinoilta ja Hormuz on kiinni

 

Maailman energiamarkkinoilla voi tulla hetkiä, jolloin yksi häiriö riittää nostamaan hinnat, kiristämään tarjontaa ja ravistelemaan niin valtiontalouksia kuin kotitalouksia.  

Mutta nyt ei olla yhden häiriön äärellä.  

Nyt kaksi erillistä lännen aiheuttamaa kriisiä osuu samaan ajankohtaan ja seuraukset tuntuvat kaikkialla. Rajuina.

Venäjä on ilmoittanut pysäyttävänsä kaikki bensiinin viennit 1.4.–31.7.2026. Päätös on virallinen ja vahvistettu useissa lähteissä: "Russia will implement a temporary ban on gasoline exports from April 1, 2026, until July 31, 2026" .  

Venäjän tavoitteena on turvata kotimaan markkinat, jotka muuten saattaisivat kärsiä polttoainepulasta, johtuen lännen aiheuttamista jalostamovaurioista ja globaaleista hintapaineista.

Samaan aikaan Venäjän päätöksen kanssa maailma kamppailee Hormuzin salmen sulun kanssa. Eli sen salmen, joka on yksi maailman tärkeimmistä öljyn ja öljyjalosteiden kuljetusreiteistä. Kun tämä valtasuoni katkeaa, globaali tarjonta kiristyy välittömästi, kuten on huomattu. Myös Finnairilla.

Ja nyt nämä kaksi lännen aiheuttamaa kriisiä tapahtuvat yhtä aikaa.

Miksi Venäjän päätös sitten on niin merkittävä?

Venäjä vie normaalisti noin 5 miljoonaa tonnia bensiiniä vuodessa, eli noin 117 000 barrelia päivässä .  

Tämä määrä ei yksinään ratkaise maailman energiatilannetta suuntaan eikä toiseen, mutta se ratkaisee marginaalin. Se aiheuttaa sen, ettei pelivaraa ole. Juuri sen marginaalin, joka pitää hinnat kurissa ja markkinat tasapainossa.

Kun tämä volyymi vedetään pois markkinoilta samaan aikaan, kun Hormuz on kiinni, seuraukset ovat väistämättömät:

- kansainväliset bensiinihinnat nousevat entistäkin enemmän 

- jalostamot joutuvat kilpailemaan niukasta tarjonnasta  

- kaikki logistiikkakustannukset kasvavat  

- pienet ja syrjäiset valtion taloudet kärsivät eniten  

Ja tietysti länsi keksii kaikenlaisia tekosyitä näille ongelmille vähätelläkseen Venäjän merkitystä. Käytännössä Venäjää ei juuri koskaan mainita uutisissa, puhutaan vain Hormuzin salmesta...

Venäjän hallitus perustelee päätöstään aivan oikein kotimaan tilanteella: "The ban aims to address volatility in global oil markets and prevent domestic supply disruptions".

Lännen Ukrainan kautta suorittamat iskut venäläisiin jalostamoihin ovat heikentäneet tuotantoa, ja useat laitokset eivät pysty palaamaan täyteen kapasiteettiin kovinkaan nopeasti, koska länsimaisten varaosien ja huollon tuonti on lännen itsensä asettamien pakotteiden myötä estetty.

Ja sitten on tietysti se Hormuzin sulku. 

Hormuzin salmi on koko maailman energiatalouden hermokeskus.  

Kun se sulkeutuu, markkinoilta katoaa hetkessä todella valtava määrä öljyä ja öljyjalosteita.  

Tämä ei ole enää edes mikään teoreettinen riski joka voisi tapahtua joskus tulevaisuudessa, vaan se on jo tapahtunut.

Venäjän vientikiellon vaikutus ei siis tule täysin toimivaan markkinatilanteeseen. Se tulee markkinaan, joka on jo valmiiksi äärimmäisen kireä ja sanalla sanoen epäkunnossa.

Kokonaiskuva on siis se, että kaksi suurta shokkia järisyttää nyt koko maailman energiamarkkinoita.

Kun nämä kaksi kriisiä nyt yhdistyvät, syntyy tilanne, jossa energian:

- tarjonta vähenee dramaattisesti 

- hinnat nousevat dramaattisesti 

- varastot hupenevat  

- jalostamot alkavat priorisoimaan tuotteitaan 

- pienet taloudet maksavat korkeimman hinnan, tukkuostajat saavat alennusta  

Venäjän päätös ei ole kiusantekoa, eikä missään nimessä irrallinen oma päätös. Se on osa lännen itsensä ohjaamaa ketjua, jossa:

- Lännen Ukrainan kautta masinoimat iskut heikentävät Venäjän jalostuskapasiteettia  

- lännen pakotteet estävät jalostamoiden korjaamisen  

- Hormuzin sulku ja Lähi-idän jalostamoiden pommitukset kiristävät rajusti globaalia tarjontaa  

- Venäjä suojaa omaa kotimarkkinaansa  

- kansainväliset markkinat jäävät ilman kriittistä volyymia  

Tämä on energiatalouden dominoefekti ja nyt dominot kaatuvat. Koska länsi alkoi ehdoin tahdoin tökkimään ensimmäisiä dominopalikoita. 

No mitä seuraavaksi?

Nyt ei ole vielä varsinainen kriisin huippu. Vaikka Suomessakin on jo nähty useilla asemilla 2,2€/ litralta maksavaa 95E bensiiniä.

Nyt on vasta alkuvaihe, jossa markkinat hinnoittelevat itseään sisään.

Seuraavien kuukausien aikana nähdään:

- lisää voimakkaampia hintapiikkejä  

- lisää toimitusviiveitä  

- lisää poliittista painetta 

- lisää tavallisen kansan tyytymättömyyttä 

- lisää kiusallisia kysymyksiä siitä, miten länsi hoitaa tilanteen, johon se ei uskonut joutuvansa mutta jonka se itse aiheutti

Yhteenvetona vielä kerran:

Venäjän bensiinin vientikielto ja keskittyminen omien sisämarkkinoidensa tyydyttämiseen ei ole vain Venäjän sisäinen päätös.  

Se on osa laajempaa globaalia energiakriisiä.

Ja kun Hormuzin salmen sulku ja Venäjän päätös tapahtuvat yhtä aikaa, maailma ei voi vain "ostaa lisää öljyä jostain muualta".  

Tarjontaa ei yksinkertaisesti ole.

Mihin katosivat miljoonat ukrainalaiset lapset?

 

Siinä kysymys, johon kukaan ei halua vastata.

Ensin, Ukrainan konfliktin alkupuolella puhuttiin 1,5 miljoonasta kadonneesta viattomasta ukrainalaisesta lapsesta ja syytettiin Venäjää hirmuteoista. Sitten 200 000:sta. Sitten 19 000:sta. Lopulta päädytään noin tuhanteen varmennettuun tapaukseen. Mutta hyvänen aika sentään! Eihän tämä ei ole "tarkentumista". Tämä on rajua valehtelua. Tämä on brutaalia länsipropagandaa. Juuri sellaista, jota lännellä on tapana harrastaa.

Jos miljoonat kutistuvat tuhansiin, kyse ei ole siitä, että kuva selkiytyy. Kyse on siitä, että alkuperäinen väite oli pelkkää potaskaa. Näin yksinkertaista se on.

Ja silti sama tarina jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edelleen kansan syvät rivit, maalaisjärkiset lampaat, puhuvat siitä että Venäjä vei miljoonia viattomia kirkassilmäisiä lapsia. Osan söi, osan raiskasi, osan adoptoi, osan tappoi muuten vaan. 

Missä ovat ne miljoonat?

Kuka laski ne? Alunperin?

Millä perusteella?

Ja miksi kukaan ei joudu vastuuseen, kun viralliset vahvistetut luvut sulavat pois? Siis kukaan muu kuin se tyypillinen valehteleva ukrainalainen ihmisoikeusvaltuutettu Denisova, joka puhui miljoonista lapsista alunperin.

Hiljaisuus näihin kysymyksiin on korviahuumaava.

Samaan aikaan meille kerrotaan yksiselitteistä moraalitarinaa: hyvä vastaan paha, uhri vastaan rikollinen. Mutta todellisuus ei ole lännen puolella enää. Venäjä puhuu evakuoinneista, länsi puhuu edelleen sieppauksista ja ties mistä hirmuteoista. Vaikka lännen tarina on jo todettu keksityksi.

Ja sama kuvio lännen tarinoinnista toistuu muualla.

Samaan aikaan kun Ukrainan ympärille rakennetaan Stubbin ja muiden sodanlietsojien toimesta puhdasta moraalista kertomusta, länsi itse käy uutta brutaalia hyökkäyssotaa Irania vastaan. Ohjuksia, iskuja, eskalaatiota, jopa Iranin johtajan murhaaminen — ja yhtäkkiä sanat kuten "kansainvälinen oikeus" ja "siviilien suojelu" muuttuvatkin varsin joustaviksi. Sanat eivät ole enää absoluuttisia periaatteita, vaan tilanteeseen sopivia työkaluja, joilla narratiivia muokataan.

Eli yhdessä konfliktissa jokainen epäselväkin luku kelpaa syytteeksi. Ja ne voidaan vieläpä monistaa vaikka tuhatkertaisiksi propagandamedian eli länsimedian toimesta. Toisessa, puhtaasti lännen itsensä aloittamassa konfliktissa kokonaiset pommitukset selitetään välttämättömyydeksi ja jopa hyveeksi. Kuten iranilaisen tyttökoulun pommitus ja parin sadan tyttöoppilaan surmaaminen. 

Tätä kutsutaan valikoivaksi moraaliksi.

Ja entä itse Ukraina sitten? Sitä kuvataan pelkkänä uhrina, mutta samaan aikaan se toimii aktiivisesti toisissa konflikteissa, vie "osaamistaan" ja osallistuu suurempaan brutaaliin hyökkäyssotakuvioon lännen rinnalla. Tämä ei tietysti sovi yksinkertaiseen tarinaan jota lampaille syötetään — joten sitä ei korosteta.

Se suorastaan häivytetään.

Lopputulos lännen touhuissa on selvä:

– luvut eivät täsmää

– ristiriitoja ei käsitellä

– vaihtoehtoiset selitykset sivuutetaan

– ja samaan aikaan rakennetaan yhä uusia sotia saman sairaan moraalipuheen varaan

Tämä ei ole enää pelkkää kotiinpäin vetävää uutisointia. Tämä on yleisen narratiivin rajua väkipakolla hallintaa.

Ja siksi alkuperäinen kysymyskin jää lopulta vain ilmaan leijumaan:

Mihin ne miljoonat lapset katosivat?

Georg von Wright piti Pentti Linkolaa itseään perusteellisempana ajattelijana, muttei voinut sanoa sitä ääneen

Filosofit ja ajattelijat arvostavat usein toistensa älyä ja viisautta ja osaavat tunnistaa sen poikkeuksellisen tarkasti, mutta harvoin se näkyy yhtä mielenkiintoisella tavalla kuin Georg Henrik von Wrightin ja Pentti Linkolan tapauksessa.

Tiedämme, että Georg von Wright arvosti suuresti Pentti Linkolaa, koska hänen jälkeensä jättämissään henkilökohtaisissa muistiinpanoissaan ja kirjeissään näkyy jatkuva kunnioitus Linkolan johdonmukaisuutta ja ajattelun syvyyttä kohtaan. Vaikka hän ei voinut julkisesti kehua Linkolaa Pentin radikaalien näkemysten vuoksi, von Wright tunnisti erinomaisen hyvin Linkolan älyllisen terävyyden ja moraalisen sitoutuneisuuden jopa hänen omia filosofin kykyjään korkeammiksi. Hänen hiljainen arvostuksensa välittyy myös hänen julkisissa teksteissään, joissa hän arvioi Linkolan näkemyksiä usein näennnäisen kriittisesti mutta samalla syvästi kunnioittaen. Ja välttäen visusti asettamasta itseään sellaiseen, asemaan jossa häntä voitaisiin syyttää samoista asioista joista Pentti Linkolaa syytettiin hänen koko elämänsä ajan.

Von Wright, maailmankuulun Ludvig Wittgensteinin seuraaja ja yksi suomalaisen filosofian merkittävimmistä nimistä, kenties juuri se kaikkein merkittävin, tunnisti Linkolassa jotain täysin poikkeuksellista: radikaalia johdonmukaisuutta, syvällistä luonnontieteellistä ymmärrystä ja tinkimätöntä moraalista terävyyttä, joka harvoin kohtaa kenestäkään yhtä aikaa ja yhtä puhtaana kuin Pentti Linkolassa. Linkola ajatteli äärimmäisen loogisesti ja totesi usein erinomaisen selväsanaisesti sen, mistä muut rohkenivat esittää vain epämääräisiä arveluita jos niitäkään. Von Wright tunnisti tämän syvällisen ajattelun ja ymmärsi, että monissa asioissa Linkola oli häntä itseäänkin etevämpi ajattelija, joka uskalsi ajatella asiat loppuun asti. Epämiellyttävienkin totuuksien tuolle puolen.

Mutta von Wright ei voinut sanoa ihailuaan ääneen. Syitä oli useita:

1. Linkolan radikaalisuus

   Linkola esitti ideoita, jotka järkyttivät suurta ajatteluun kykenemätöntä lammasmaista yleisöä: ihmisväestön vähentäminen, luonnon arvostaminen sen itsensä vuoksi ja modernin hyvinvointiyhteiskunnan kriittinen tarkastelu monista eri kulmista eivät olleet mukavia teemoja juuri kenellekään. Von Wrightin julkinen ylistys olisi voitu helposti tulkita hänen henkilökohtaiseksi kannanotoksi näihin ääripäihin.

2. Aikakauden paineet ja maine

   Suomessa ja muualla länsimaissa Linkolan näkemykset nähtiin yhteiskunnan tasolla usein erittäin provokatiivisina ja vaarallisina, suoraan toimintaan yllyttävinä. Filosofin asema taas vaati harkintaa: liiallinen Linkolan ylistäminen olisi saattanut haitata von Wrightin mainetta ja akateemista uraa.

3. Filosofin rooli

   Von Wright oli tyyliltään analyyttinen ja varovainen. Hän arvosti objektiivisuutta ja neutraaliutta. Sisäinen kunnioitus, vaikka se oli niin suurta kun se Pentti Linkolaa kohtaa oli, ei tarkoittanut, että sen voisi ilmaista julkisesti jos tahtoi pysytellä roolissaan.

Lopulta von Wrightin ja Linkolan suhde kertoo enemmän ajattelun dynamiikasta kuin henkilökohtaisista suhteista: joskus se kaikkein suurin arvostus on hiljaista, koska yhteiskunta ei ole valmis kohtaamaan sen kohdetta. Von Wrightin hiljainen kunnioitus Linkolaa kohtaan osoittaa, että poikkeuksellista älykkyyttä ja syvällistä ymmärrystä voi tunnistaa, vaikka se olisi vaarallista sanoa julkisesti. Ja viisasta jättää kokonaan sanomatta.

Ehkä tästä opimme jotain myös nykypäivään: todellinen loppuun asti ajattelun ja kristallinkirkkaiden loogisten ajatusten arvostus ei aina ole äänekästä laumassa muiden mukana määkimistä. Mutta hiljainenkin arvostus voi muuttaa tapaa, jolla itse näkee maailman.

Iran ei saa sotatantereella mitään aikaan!

Lähi-idän viimeaikaiset tapahtumat ovat synnyttäneet erikoisen tilanteen, jossa sodan todelliset vaikutukset näkyvät vain yhteen suuntaan. Iranin sisäiset tuhot ovat avoimesti kaikkien nähtävissä, mutta Israelin ja Yhdysvaltojen tukikohtien vahingoista ei ole saatavilla tuoreita satelliittikuvia, riippumattomia analyysejä tai varmistettuja raportteja. Varsinkaan sellaisia, jotka länsimedia hyväksyisi. Tämä epäsymmetria ei välttämättä kerro mitään siitä, mitä todellisuudessa tapahtui, vaan siitä, mitä voidaan todentaa.

Kun Planet Labs päätti rajoittaa satelliittikuvien saatavuutta lähes koko Lähi-idän alueelta, päätös osui täsmälleen samaan aikaan Iranin laajojen ohjus- ja drooni-iskujen kanssa. Iran jätettiin ainoaksi alueeksi, josta kuvia edelleen julkaistiin normaalisti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Iranin sisäiset , jenkkien ja Israelin aiheuttamat tuhot kyllä näkyvät, mutta Israelin ja Persianlahden tukikohtien mahdolliset vahingot jäävät täysin pimentoon. Syntyy tilanne, jossa vain yksi narratiivi on näkyvissä, nimittäin Iranin kärsimät rajut iskut. Iran ei siis tämän mukaan osaa sotia, jenkit taas ovat huikea sotilasmahti. Kaikki muu jää vahvistamatta ja arvailujen varaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Iran olisi käytännössä voinut aiheuttaa merkittäviä vahinkoja. Se tarkoittaa vain, että riippumattomat länsianalyytikot eivät voi vahvistaa niitä. Ilman Planet Labsin pimittämiä virallisia satelliittikuvia ei ole mahdollista todentaa, onko tutkajärjestelmiä tuhottu, onko ohjuspuolustusjärjestelmiä lamautettu tai onko tukikohtiin osunut. Ja koska riippumattomat analyytikot eivät voi vahvistaa, myöskään media ei voi raportoida. Lopputulos näyttää sitten ulospäin siltä, ettei Iran ole saanut mitään aikan – vaikka todellisuudessa lännelle kelpaavaa tietoa ei yksinkertaisesti ole saatavilla.

Tämä on rakenteellinen ongelma, ei todiste siitä, että Iranin iskut olisivat olleet tehottomia. Kun avoin data puuttuu, syntyy väistämättä narratiivi, jossa vain Iranin kärsimät vahingot ovat näkyvissä ja kaikki muu jää hämärän peittoon. Tämä hyödyttää selvästi vain yhtä osapuolta, vaikka Planet Labsin päätöksen virallinen perustelu liittyy turvallisuuteen ja sotilaallisen tiedon väärinkäytön estämiseen.

On siis tärkeää ymmärtää, että tiedon puute ei ole sama asia kuin tapahtumien puute. Se, ettei satelliittikuvia ole, ei kerro mitään siitä, mitä todella tapahtui. Se kertoo vain, että tapahtumia ei voida eikä ehkä edes haluta todentaa avoimesti. Ja kun todentaminen estyy, myös julkinen keskustelu vääristyy. Sodan näkyvyys muuttuu epäsymmetriseksi, ja se muuttaa väistämättä käsitystä siitä, kuka onnistui ja kuka epäonnistui. Ja propagandalle on pöytä katettu.

Tämä on syy siihen, miksi monet väitteet Iranin iskujen vaikutuksista jäävät “todentamattomiksi”. Ei siksi, että ne olisivat mahdottomia tai epätosia, vaan siksi, että riippumattomilla toimijoilla ei ole pääsyä dataan, jonka perusteella ne voitaisiin vahvistaa. Kun kuvat puuttuvat, analyysit puuttuvat. Kun analyysit puuttuvat, media vaikenee. Ja kun media vaikenee, syntyy illuusio, että mitään ei tapahtunut. Ja silloin keltainen lehdistö ja lampaat alkavat jauhamaan omaa huhumyllyään Iranin surkeasta sotataidosta.

Todellisuudessa Iranin aiheuttamat vahingot sen ympärillä voivat olla paljon suurempia kuin se, mitä meille näkyy. Mutta niin kauan kuin satelliittikuvien pimennys jatkuu, näkyvissä on vain korkeintaan puolet tarinasta. Ja toki, vaikka satelliittikuvat saataisiinkin taas vapaiksi, niiden pitäisi edelleenkin pystyä lisäksi murtautumaan lännen todella paksun propagandamuurin lävitse, ennen kuin suuri yleisö ymmärtäisi mitä Persianlahden ympäristössä todella tapahtuu.

Länsipropaganda yltää jo satelliitteihin

 

Pörssinoteerattu avaruusteknologiayhtiö Planet Labs teki viime viikolla päätöksen, joka harvassa länsiuutisessa nostettiin esiin kriittisesti. Yhtiö päätti nimittäin viivyttää uusien satelliittikuviensa julkaisua Lähi-idän konfliktialueilta 96 tuntia. Alueina ovat Persianlahden valtiot, Irak, Kuwait ja muut USA:n liittolaisten kohteet, joita kohti Iran on hyökännyt viime päivinä. Päätöksen syynä Planet Labs ilmoittaa olevan siviilien ja amerikkalaisjoukkojen turvallisuus.

Kun päätöstä tarkastelee kylmästi ja analyyttisesti, esiin nousee toinenkin mahdollinen ja jopa suurempi motiivi. Median ja eritoten vaihtoehtomedian pääsy tuoreisiin kuviin estyy juuri niissä paikoissa, joissa Iranin iskut ovat kohdistuneet Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten tukikohtiin onnistuneesti. Kun kuvat eivät ole heti saatavilla, yleisö ei näe nopeasti visuaalista todistusaineistoa onnistuneista iskuista. Näin julkinen narratiivi lännen sotilaallisesta ylivoimasta pysyy vakaampana ja sitä on helpompi hallita 96 tunnin puskurin avulla.

Satelliittikuvat kun eivät ole pelkkää neutraalia dataa. Ne ovat voimakas työkalu, joka vaikuttaa siihen, miten sodan tapahtumat ymmärretään. Kun kuvia julkaistaan viiveellä, koko median raportointi muuttuu väistämättä varovaisemmaksi. Toimittajat joutuvat tukeutumaan virallisiin lausuntoihin, koska riippumatonta kuvamateriaalia ei ole heti saatavilla. Samalla erityisesti jo valmiiksi heikommassa asemassa olevan vaihtoehtomedian mahdollisuus analysoida sodan tapahtumista itsenäisesti heikkenee.

Planet Labs on perustellut päätöstään sillä, että kuvien viive estää niin sanotun battle damage assessment -analyysin. Tällä tarkoitetaan sitä, että hyökkääjä ei voi nopeasti tarkistaa, kuinka hyvin iskut onnistuivat ja mihin seuraavat iskut kannattaisi kohdistaa. Sotilaallisesta näkökulmasta perustelu on toki jossain määrin looginen. Jos tarkat kuvat julkaistaisiin heti, kehittymättömämpikin hyökkääjä voisi käyttää niitä lähes reaaliaikaisena tiedusteluna.

Samalla päätöksellä on kuitenkin myös valtava viestinnällinen vaikutus. Kun liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden iskujen jäljet eivät ole heti julkisia, julkinen keskustelu sodan kulusta rakentuu pitkälti virallisten tiedotteiden varaan. Tämä antaa valtioille enemmän aikaa muotoilla oma viestinsä omaksi edukseen ja hallita sitä, miten tapahtumat esitetään yleisölle.

On myös huomionarvoista, että Planet Labsin rajoitus ei koske Iranin alueelta otettuja kuvia. Planet Labs nimittäin ilmoitti, että Iranista otetut kuvat ovat edelleen saatavilla heti niiden keräämisen jälkeen. Tämä tarkoittaa, että Iranin infrastruktuuriin tai sotilaskohteisiin kohdistuvien iskujen seuraukset voivat näkyä julkisuudessa nopeammin kuin liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden hyökkäysten jäljet.

Tilannetta mutkistaa vielä se, että kaupallinen satelliittikuvantaminen ei ole yhden yhtiön hallussa. Eurooppalaisilla, kiinalaisilla ja muilla toimijoilla on omia satelliittejaan. Näiden kautta osa kuvista voi silti päätyä julkisuuteen. Silti, koska Planet Labs on yksi maailman suurimmista päivittäisen maankuvauksen tuottajista, sen päätöksellä on käytännössä merkittävä vaikutus siihen, mitä tietoa ja miten nopeasti leviää julkiseen keskusteluun. Ja kuten totuttua, länsimedia osaa väittää vakuuttavasti että kaikki Kiinasta tai Venäjältä tuleva tieto, vaikkapa satelliittikuvat tuhoutuneista USA:n tukikohdista, ovat väärennettyjä.

Kokonaisuutena tapaus muistuttaa siitä, että sodankäynti ei ole pelkästään ohjuksia, droneja ja joukkoja maastossa. Se on myös kamppailua tiedosta ja sen saatavuudesta. Satelliittikuvat ovat modernin sodan yksi keskeisistä tietolähteistä, ja niiden hallinta tarkoittaa myös osittaista hallintaa siitä, millaisena sodan todellisuus näyttäytyy yleisölle.

Planet Labsin päätöstä voi siis tarkastella kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä se on sotilaallisesti ymmärrettävä yritys estää hyökkääjää saamasta hyödyllistä tiedustelutietoa. Toisaalta se vaikuttaa väistämättä siihen, miten nopeasti ja millä tavalla yleisö saa visuaalista tietoa sodan seurauksista. Tämä osoittaa, että satelliittidata ei ole täysin neutraalia informaatiota, vaan osa laajempaa tiedon ja narratiivin hallinnan kokonaisuutta.

Neuvostoliitossa ei ollut tätäkään ongelmaa

 

Helsingin Sanomien kirjoituksessa kerrotaan aivan oikein, että venäläiset kaipaavat Neuvostoliittoa. Mutta lännen selitys ja tulkinta sille on tietenkin länsimaisille ihmisille hopeisella propagandavadilla tarjottuna yksinkertainen ja lohdullinen: kyse on vain venäläisten huonomuistisuudesta, nostalgisesta harhasta ja ryssien omasta propagandasta.

Tällainen ajatus on lännessä mukava, koska se vapauttaa lännen kaikesta vaivalloisesta pohdinnasta.

Vuonna 2018 tehdyn kyselyn mukaan yli 66 prosenttia venäläisistä ilmoitti katuvansa Neuvostoliiton hajoamista. Länsimaisen selityksen mukaan ihmiset eivät vain muista, miten kauheaa elämä oikeasti oli Neuvostoliiton aikana. He vain kuvittelevat muistavansa. Ja aika kultaa muistot.

Neuvostoliitto oli lännen väitteiden mukaan ennen kaikkea paikka, jossa ihmiset elivät köyhästi, ahtaasti, jonottivat tavaroita ja pelkäsivät valtiota. Edes autoa ei saanut ostaa tuosta vain, vaan sitäkin piti jonottaa kuten leipää. 

Siksi onkin helppo päätellä, että jos joku kaipaa sitä aikaa, hän tekee sen vain siksi, että muisti on pettänyt.

Se on mukava teoria, joka säästää länsimaisen lukijan aivoja rasittumasta liikoja.

Todellisuudessa Neuvostoliitto nimittäin takasi työn, asunnon ja varsin kohtuullisen perusturvan lähes kaikille kansalaisilleen. Ihmiset tiesivät, että heillä on paikka yhteiskunnassa. Köyhyyttä, kaiken ulkopuolelle putoamista ei juuri pelätty, vaikka varsinaisen rikastumisen mahdollisuudet olivatkin rajalliset. Elämässä oli kaikki tärkeät palaset kohdallaan, vain muovinen bling bling puuttui.

Mutta tällaisia yksityiskohtia ei ole länsinarratiivin mukaista korostaa.

On paljon helpompaa selittää kaikki huonolla muistilla ja perusteettomalla nostalgialla.

Lisäksi Neuvostoliitto oli tietysti suurvalta. Se vaikutti koko maailmaan, sillä oli vahva armeija ja huomattavaa poliittista painoarvoa.

Näistä näkökulmista ei lännessä mielellään puhuta liian pitkään, koska silloin pitäisi ehkä pohtia, miksi suuri osa ihmisistä pitää vakaata valtiota, vakaata, mielekästä henkilökohtaista elämää ja suurvaltastatusta tärkeämpänä kuin yksilöllisiä (lopulta maapallon tuhoavia) loputtomia kulutusmahdollisuuksia. 

Lännessä selitys palautetaan nopeasti psykologiaan.

Venäläiset eivät muka kaipaakaan järjestelmää, vaan he kaipaavat vain nuoruuttaan.

Sekin on tietenkin mahdollista. Kukapa meistä ei kaipaisi nuoruuttaan tai joitain sen parhaita paloja.

Mutta sama selitys toimii tietysti myös lännessä. Ihmiset kaikkialla maailmassa muistelevat menneisyyttä usein lämpimämmin kuin nykyisyyttä.

Silti juuri lännessä on erityisen tärkeää uskoa, että venäläisten kaipuu Neuvostoliittoon johtuu ennen kaikkea jostain harhasta eikä missään tapauksessa mistään järjellä perusteltavissa olevista asioista.

Muuten voisi syntyä se lännelle hankala ajatus, että osa ihmisistä todella arvostaa turvallisuutta, sosiaalista vakautta ja valtion tarjoamaa perusturvaa enemmän kuin kapitalististen markkinoiden vapautta ostaa tarpeetonta roinaa jolla rikastutetaan harvoja ja tuhotaan luontoa yhä kiihtyvällä tahdilla. Ehkä osa arvostaa jopa sellaista luksusta kuin... itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. 

Se olisi hyvin epämiellyttävä johtopäätös.

Paljon helpompaa on siis ajatella, että venäläiset vain muistavat väärin. Ovat kenties jopa tyhmiä.

Ja että jos he muistaisivat oikein ja olisivat yhtä fiksuja kuin länsimaalaiset, he olisivat tietenkin aivan yhtä innostuneita nykyisestä maailmanjärjestyksestä kuin länsi itse on.

USA ja Israel iskivät Iraniin

 

Maailma elää parhaillaan historiallisesti merkittäviä ja äärimmäisen vakavia hetkiä. Toisaalta näitä on kyllä eletty jo pitkään. Viime päivinä Yhdysvallat ja Israel ovat kuitenkin toteuttaneet iskuja Irania vastaan, joiden seurauksena Iranin ylin johtaja, Ayatollah Ali Khamenei, on kuollut. Tämä saattaa olla käänteen tekevää, ns. se tikku joka katkaisee kamelin selän. Varsinkin, kun lisäksi Venezuelan presidentti Nicolás Maduro on otettu kiinni Yhdysvaltojen toimesta ja siirretty oikeudenkäyntiin Yhdysvaltoihin. 

USA:n iskuissa Iraniin on kuollut valtava määrä siviileitä. Myös lapsia, koululaisia, viattomia tyttöjä. Nämä tapahtumat eivät ole pelkkiä huhuja tai foliohattujen sosiaalisen median spekulaatioita, vaan ne on moneen kertaan vahvistettu ja tunnustettukin useissa riippumattomissa, kansainvälisissä uutislähteissä sekä konferensseissa ja huippukokouksissa. Jo viime vuonna jenkit pommittivat Irania, ja meidän oma Stubbimme kehui jo silloin iskuja kovasti. Kyseessä on todellisuudessa suuria ja brutaaleita geopoliittisia operaatioita, jotka muuttavat Lähi-idän ja Latinalaisen Amerikan poliittista maisemaa perusteellisesti. Ja sitä myöten koko maapallon.

Kun vertaa Venäjän ja USA:n toimintaa niiden konflikteissa, ero on merkittävä. Venäjä on Ukrainassa toiminut pitkään hallitusti ja strategisesti. Sen tavoitteena on suojella oman väestönsä oikeuksia, erityisesti venäjänkielisiä alueita, ja ylläpitää alueellista turvallisuutta. Venäjä ei pyri toisen maan johtajan eliminoimiseen tai maan ajamiseen täydelliseen kaaokseen, vaan operaatio on rajattu ja hallittu. Vaikka länsimedia ja poliittiset päättäjät tuomitsevat Venäjän toimet ja maalailevat propagandapäissään Venäjästä hirviötä, voidaan realistisesti todeta, että Venäjän toiminta perustuu omaan suoraan turvallisuuteen ja paikallisiin strategisiin etuihin, eikä aggressiiviseen koko maailman hegemonian toteuttamiseen.

Sen sijaan Yhdysvaltojen ja Israelin iskut Iranissa ja Venezuelassa ovat päinvastaisia. Näiden toimien tavoitteena ei ole ollut itsepuolustus, vaan suora poliittinen painostus, vallankumous ja maailman herruus. Iranin johtajan tappaminen ja lukuisia siviiliuhreja aiheuttaneet iskut, mukaan lukien koulujen pommitukset, osoittavat, että toiminta oli täysin hallitsematonta ja moraalisesti hyvin kyseenalaista. Venezuelan presidentin kaappaus puolestaan rikkoo suvereenin valtion kunnioittamisen perusperiaatteita ja räikeästi kansainvälistä oikeutta. Nämä teot ovat selvästi aggressiivisia, eivätkä ne pohjaudu oikeutettuun itsepuolustukseen tai YK:n mandaattiin. Kumpikaan valtio ei edes ole USA:n välitön rajanaapuri. 

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ero on merkittävä. Venäjän hyökkäystä Ukrainaan voidaan toki pitää kansainvälisoikeudellisesti tuomittavana, mutta sen motiivit ovat selkeästi puolustuksellisia ja strategisia. USA:n ja Israelin toiminta Iranissa ja Venezuelassa sen sijaan ei täytä itsepuolustuksen kriteerejä millään muotoa ja on selvästi suunnattu hegemoniseen valtaan ja poliittiseen manipulointiin. Tämä viimeistään paljastaa lännen kaksinaismoralistisen linjan: Venäjä tuomitaan, vaikka sen tavoitteet ovat hallittuja ja defenssiivisiä, kun taas lännen liittolaisten laittomat ja aggressiiviset toimet jäävät lähes ilman kansainvälistä tuomiota.

Globaalisti nämä tapahtumat nostavat merkittäviä kysymyksiä. Ne muuttavat alueellista vakautta, uhkaavat siviilejä ja laittavat kansainvälisen oikeuden periaatteet koetukselle. Kaksinaismoralismi on selvä: kansainvälinen oikeus toimii eri tavalla sen mukaan, kuka sen rikkoo ja kuka on liittolainen. Venäjä toimii hallitusti ja oikeista syistä, USA väärin ja vääristä syistä. Kansainvälisten järjestöjen ja mediakeskustelujen olisi syytä tunnustaa tämä ero ja käsitellä tapahtumia rehellisesti, ilman valikoivaa narratiivia ja poliittista painetta.

Kuitenkin esimerkiksi suomalaisessa lehdistössä otsikot huutavat: "Suomi tuomitsee iskut! Stubb tuomitsee iskut!" Jos lukija vaivautuu lukemaan varsinaisen tekstin otsikon takana, siellä lukeekin että Suomi tuomitsee Iranin iskut. Siis Iranin iskut sen jälkeen, kun siihen on ensin isketty voimalla ja se puolustautuu. Sen Suomi ja muut länsimaat tuomitsevat, eivät USA:n ja Israelin iskuja Iraniin. Toisin kuin esimerkiksi Venäjä. 

Lopulta kyse ei ole pelkästään edes geopoliittisesta vallasta, vaan siitä, miten valtiot toimivat ja perustelevat tekonsa. Historiallisesti tämä on poikkeuksellinen tilanne, joka paljastaa länsivaltioiden hävyttömät kaksoisstandardit ja sen, kuinka kansainvälistä oikeutta ja moraalia tulisi soveltaa johdonmukaisesti. 

Venäjä on tässä tilanteessa se, joka toimii hallitusti ja puolustaa oikeutettuja etujaan, kun taas Yhdysvallat ja Israel toimivat aggressiivisesti, harkitsemattomasti ja hegemonisesti, yrittäen saada lisää rahaa, lisää valtaa, lisää öljyä, lisää mineraaleja. Tämä ero on ymmärrettävä ja tunnustettava, jos halutaan realistinen kuva maailman nykytilanteesta.

Muutoin, ihmisyyden illankoitto vain kiihtyy kiihtymistään.

Lännen narratiivi vs. todellisuus: Ukraina, Venäjä ja median suuri illuusio

 

Otsikot huutavat edelleen jatkuvasti: "Ukraina voittaa sodan!", "Venäjän talous romahtaa sotaan ja pakotteisiin!", ja poliitikot kuten Stubb paukuttavat samaa mantraa suu vaahdossa kokouksesta ja haastattelusta toiseen. Todellisuus on kuitenkin täysin toinen.

Viimeisin ruumiitten vaihto kertoo todellisuudesta enemmän kuin mikään poliittinen puhe: Ukraina sai takaisin täydet 1000 kaatunutta sotilastaan, Venäjä vain 35. Lukuero on järisyttävä, eikä se vastaa millään muotoa mediassa vuosikausia rakennettua tarinaa Ukrainan voitosta ja Venäjän romahtamisesta. Todellisuudessa Venäjä tekee mitä tahtoo, ja NATOn ja lännen käsikassara Ukraina vikisee.

Mediassa ja lännen poliitikkojen puheissa korostetaan Venäjän "taloudellista luhistumista", pankkien kaatumista ja pakotteiden tuhoisaa voimaa. Mutta arjessa Venäjä ei ole romahtanut. Valuuttakurssit heilahtelevat kuten muuallakin, mutta energia- ja raaka-ainetuotanto jatkuu. Kansalaiset elävät yhä, kaupat ovat täynnä elintarvikkeita ja kulutustavaraa, yritykset pyörivät, vienti ja tuonti sopeutuvat. Todellinen pakotteiden vaikutus on olematonta, ei dramaattista.

Tämä on tietysti klassinen tapa rakentaa narratiivia: suuret yleistykset ja dramaattiset otsikot saavat kansan uskomaan tarinaan, joka ei vastaa todellisuutta. Pakkohan se on uskoa, kun lehdessä lukee. Vaikka se olisikin propagandamedia. Länsi kun tarvitsee sankarin ja pahiksen – Ukraina on tietysti tässä sankari ja Venäjä se paha – ja media toistaa tätä tarinaa kerta toisensa jälkeen. Luvut kentältä eivät kuitenkaan koskaan pysy otsikoiden mukana.

Jos joku vielä uskoo, että Hesarin tai Ilta-Sanomien otsikko saati poliitikon huuto vastaa konfliktin todellisuutta, kannattaa katsoa ihan rauhassa numeroita, kentän raportteja ja sanalla sanoen faktoja. Ei kuitenkaan niitä eläköityneiden länsiupseerien faktoja tai NATOn manipuloimia numeroita. 

Sota ei lopu otsikoihin ja poliitikkojen huuteluun. Todellisuus on aina toinen, ja tälläkin hetkellä todellisuus kertoo tarinaa, joka on täysin erilainen kuin lännen propagandassa.

Sodasta tuli tabu Suomeen muuttaneelle Sergeille

 

Venäläinen Helsingissä asuva ja työskentelevä Sergei sanoo, että Suomessa on sananvapaus. Hän tietää sen, koska hänelle on kerrottu niin monta monta kertaa. Hän ei vain ole ihan varma, missä sitä käytetään. Ainakaan ei silloin, kun keskustelu koskee Venäjää. Silloin sananvapaus muuttuu äkkiä sananvarovaisuudeksi.

Hän huomasi sen ensimmäisen kerran, kun mainitsi työpaikan kahvipöydässä, että rajan sulkeminen hankaloittaa hänen äitinsä näkemistä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, sellainen, jonka Suomessa tunnistaa heti: nyt sanoit jotain, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Joku yskäisi vaivaantuneena. Joku vaihtoi puheenaihetta. Joku katsoi häntä kuin hän olisi juuri tunnustanut harrastavansa porojen salametsästystä.

Sen jälkeen Sergei oppi, että Suomessa on kaksi Venäjää: se, josta saa puhua ja jota pitää haukkua, ja se, jossa hänen sukulaisensa asuvat. Ja ne eivät ole sama asia.

Hän ei ole mitään sotaa tai konfliktia ikinä puolustanut, eikä aio. Mutta hän ei myöskään jaksa enää toistaa joka keskustelussa, että “en kannata mitään, älkää huoliko, olen vaaraton”. Hänestä tuntuu, että suomalaiset haluavat venäläisen, joka on yhtä aikaa vain katuva, avoimen kriittinen Kremlille, nöyrä ja kiitollinen Suomelle. Ei missään nimessä millään muotoa näkyvä tai äänekäs, ettei tule väärää vaikutelmaa.

Jos Sergei joskus kiihkottomasti sanoo, että lännen uutisointi tuntuu joskus yksipuoliselta, joku kuiskaa heti “propaganda”. Jos hän sanoo, että Venäjällä on myös tavallisia ihmisiä, joku kuiskaa “hyväuskoinen”. Jos hän sanoo, että haluaisi vain nähdä äitinsä, joku kuiskaa “hybridivaikuttaja”.

Sergei ei ole varma, kuka täällä oikeastaan pelkää ja ketä.

Hän sanoo, että Suomessa venäläinen on kuin kävelevä lakmustesti: suomalaiset katsovat silmät kiiluen, muuttuuko venäläisen väri siniseksi vai punaiseksi. Jos väri ei muutu, he hämmentyvät suuresti. Jos muuttuu väärään suuntaan, he hermostuvat ja saavat moraalipaniikkikohtauksen.

Sergei ei tietenkään halua olla mikään elävä testi. Hän haluaa olla ihan tavallinen ihminen, joka voi sanoa ääneen, että elämä kahden maan välissä on sekavaa, ilman että joku tulkitsee sen poliittiseksi ohjelmajulistukseksi.

“Mutta ehkä tämä on vain uusi normaali”, Sergei sanoo ja kohauttaa olkapäitään. “Venäjällä ei saanut sanoa kaikkea. Suomessa saa kyllä sanoa aivan kaiken, kunhan sanoo sen tismalleen oikein.”