Filosofit ja ajattelijat arvostavat usein toistensa älyä ja viisautta ja osaavat tunnistaa sen poikkeuksellisen tarkasti, mutta harvoin se näkyy yhtä mielenkiintoisella tavalla kuin Georg Henrik von Wrightin ja Pentti Linkolan tapauksessa.
Tiedämme, että Georg von Wright arvosti suuresti Pentti Linkolaa, koska hänen jälkeensä jättämissään henkilökohtaisissa muistiinpanoissaan ja kirjeissään näkyy jatkuva kunnioitus Linkolan johdonmukaisuutta ja ajattelun syvyyttä kohtaan. Vaikka hän ei voinut julkisesti kehua Linkolaa Pentin radikaalien näkemysten vuoksi, von Wright tunnisti erinomaisen hyvin Linkolan älyllisen terävyyden ja moraalisen sitoutuneisuuden jopa hänen omia filosofin kykyjään korkeammiksi. Hänen hiljainen arvostuksensa välittyy myös hänen julkisissa teksteissään, joissa hän arvioi Linkolan näkemyksiä usein näennnäisen kriittisesti mutta samalla syvästi kunnioittaen. Ja välttäen visusti asettamasta itseään sellaiseen, asemaan jossa häntä voitaisiin syyttää samoista asioista joista Pentti Linkolaa syytettiin hänen koko elämänsä ajan.
Von Wright, maailmankuulun Ludvig Wittgensteinin seuraaja ja yksi suomalaisen filosofian merkittävimmistä nimistä, kenties juuri se kaikkein merkittävin, tunnisti Linkolassa jotain täysin poikkeuksellista: radikaalia johdonmukaisuutta, syvällistä luonnontieteellistä ymmärrystä ja tinkimätöntä moraalista terävyyttä, joka harvoin kohtaa kenestäkään yhtä aikaa ja yhtä puhtaana kuin Pentti Linkolassa. Linkola ajatteli äärimmäisen loogisesti ja totesi usein erinomaisen selväsanaisesti sen, mistä muut rohkenivat esittää vain epämääräisiä arveluita jos niitäkään. Von Wright tunnisti tämän syvällisen ajattelun ja ymmärsi, että monissa asioissa Linkola oli häntä itseäänkin etevämpi ajattelija, joka uskalsi ajatella asiat loppuun asti. Epämiellyttävienkin totuuksien tuolle puolen.
Mutta von Wright ei voinut sanoa ihailuaan ääneen. Syitä oli useita:
Linkola esitti ideoita, jotka järkyttivät suurta ajatteluun kykenemätöntä lammasmaista yleisöä: ihmisväestön vähentäminen, luonnon arvostaminen sen itsensä vuoksi ja modernin hyvinvointiyhteiskunnan kriittinen tarkastelu monista eri kulmista eivät olleet mukavia teemoja juuri kenellekään. Von Wrightin julkinen ylistys olisi voitu helposti tulkita hänen henkilökohtaiseksi kannanotoksi näihin ääripäihin.
2. Aikakauden paineet ja maine
Suomessa ja muualla länsimaissa Linkolan näkemykset nähtiin yhteiskunnan tasolla usein erittäin provokatiivisina ja vaarallisina, suoraan toimintaan yllyttävinä. Filosofin asema taas vaati harkintaa: liiallinen Linkolan ylistäminen olisi saattanut haitata von Wrightin mainetta ja akateemista uraa.
3. Filosofin rooli
Von Wright oli tyyliltään analyyttinen ja varovainen. Hän arvosti objektiivisuutta ja neutraaliutta. Sisäinen kunnioitus, vaikka se oli niin suurta kun se Pentti Linkolaa kohtaa oli, ei tarkoittanut, että sen voisi ilmaista julkisesti jos tahtoi pysytellä roolissaan.
Lopulta von Wrightin ja Linkolan suhde kertoo enemmän ajattelun dynamiikasta kuin henkilökohtaisista suhteista: joskus se kaikkein suurin arvostus on hiljaista, koska yhteiskunta ei ole valmis kohtaamaan sen kohdetta. Von Wrightin hiljainen kunnioitus Linkolaa kohtaan osoittaa, että poikkeuksellista älykkyyttä ja syvällistä ymmärrystä voi tunnistaa, vaikka se olisi vaarallista sanoa julkisesti. Ja viisasta jättää kokonaan sanomatta.
Ehkä tästä opimme jotain myös nykypäivään: todellinen loppuun asti ajattelun ja kristallinkirkkaiden loogisten ajatusten arvostus ei aina ole äänekästä laumassa muiden mukana määkimistä. Mutta hiljainenkin arvostus voi muuttaa tapaa, jolla itse näkee maailman.
