Ylikulutusta ei voi hienovaraisesti korjata

Luonnonystävien on helppo nyökytellä, kun säätiöt kirjoittavat huolestuneina ylikulutuksesta ja “rakenteiden muuttamisesta”. Professori Sääksjärven teksti on sinänsä ansiokas ja täynnä tietoa, varoituksia ja huolta. Mutta ainoa oikea kysymys kuuluu: onko tämä sitä, mitä maapallo kuolinkamppailussaan tarvitsee selviytyäkseen voittajana? Vai onko tämä jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka sivistynyt eliitti yrittää lääkitä avohaavaa laastarilla?

Ylikulutus ei ole ongelma siksi, että ihmiset ostavat Black Friday -alennuksia. Se on ongelma siksi, että ihmisiä on liikaa, ihmisten materiaalinen elintaso on liian korkea, ja koko nykyinen yhteiskunta kuten kuljetusverkostot, lämmitys, viestintä, ruuantuotanto ja asuminen on suunniteltu palvelemaan samaa järjetöntä päämäärää: yhden lajin rajatonta lisääntymistä ja ylivaltaa muusta luonnosta.

Kun tekstissä peräänkuulutetaan “rakenteellisten järjestelmien muutosta”, unohdetaan se tärkein: järjestelmät ovat seurausta ihmisistä. Ei päinvastoin. Talousjärjestelmää ei voi rakentaa kestävälle pohjalle tässä maailmassa, jossa ihmisväestö kasvaa eikä kukaan halua hillitä sitä sekä jossa materiaaliset vaatimukset kasvavat ja kukaan ei ole valmis luopumaan mistään, mikä vähentäisi mukavuutta. Kulutusta ei hillitä sillä, että “etsiään ratkaisuja” tai “rakennetaan siltoja proteiinikestävyyteen”. Kulutusta hillitään sillä, että kuluttajia on vähemmän ja heidän mahdollisuutensa kuluttaa rajattomasti rajataan.

Tämänkaltaiset Nesslingin hankkeet ovat hyviä yrityksiä. Vilpittömiä, hyvien ihmisten yrityksiä pelastaa edes jotain. Ne ovat sivistyneitä ja järkeviä. Mutta ne eivät ole riittäviä. Ne ovat yritys pelastaa vene, joka on uponnut jo vuosikymmeniä sitten. Kerrassaan herttaisia ovat ajatukset “inspiroivista ryhmistä” ja “uudenlaisista tutkimusajatuksista”. Ikävä kyllä luonnonlait eivät niistä välitä. Ne välittävät biomassasta, energiankulutuksesta ja tilankäytöstä. Ne välittävät siitä, kuinka paljon ihmislaji vie, tuhoaa ja muuttaa. Ne välittävät siitä, lisääntyykö muiden lajien kuolleisuus ja heikkeneekö muiden lajien lisääntymismenestys ihmisen kustannuksella vaiko ei.

Todellinen muutos ei synny seminaareissa eikä rahoitushaussa. Se syntyy vasta silloin, kun ekologisen tuhon pääarkkitehdit suostuvat supistamaan kaiken kulutuksensa murto-osaan, suostuvat luopumaan talouskasvun ajatuksesta, päättävät minimoida väestönsä ja asettavat muun luonnon hyvinvoinnin ihmisen edelle. Mutta siitä ei tietenkään puhuta. On helpompaa rajata ekologinen kriisi yksittäisten sektoreiden ongelmaksi: rakentaminen, proteiinit, logistiikka. Todellisuudessa ongelma on koko ihmisten sivilisaatio.

Sääksjärven kirjoitus on kaunis, mutta samalla traaginen. Se kuvaa hyvin lajin, joka ymmärtää jo olevansa hukassa, mutta joka ei vieläkään uskalla tehdä mitään radikaalia, koska se rikkoisi mukavuuden, kasvun ja edistyksen illuusion. Se sanoo ääneen, että “yksi laji uhkaa muuta elonkehää”, mutta ei uskalla päätellä lausetta loppuun: ja siksi tämän lajin toimintaa on supistettava ankarasti, ei hienovaraisesti ohjattava.

Ei maailma enää kaipaa hankkeita, jotka tutkivat ylikulutusta. Se kaipaisi päättäjiä ja kansoja, jotka ymmärtävät, että luonnon rajat eivät jousta määräänsä enempää. Ja ennen kaikkea: se kaipaisi asian ymmärtäjiltä rohkeutta tehdä kivuliaita leikkauksia, ei uusia rahoitushakuja.

Nesslingin säätiö tekee tärkeää työtä. Professori Sääksjärvi tekee tärkeää työtä. Mutta luonnon näkökulmasta ihmislajin täytyisi tehdä paljon enemmän sekä paljon rajummin ja seurausten pitäisi olla paljon karumpia kuin elintason hienon hieno säätäminen. 

Kaikista mieluiten ihmisten kuitenkin pitäisi olla tekemättä yhtään mitään, kirjaimellisesti. Vain silloin luonto saisi tilaa korjata ihmisen tekemät haavat.

Suomen puolustusvoimien uusi linja

Päivän uutinen varusmiesten melualtistumisesta tinnituksineen on pöyristyttävä. Pöyristyttävää ei ole "kouluttajien huolimattomuus" eikä "teltan vieressä ammutut paukkupatruunat". Ei edes se, että kouluttajien hyökkäys tapahtui yöaikaan kun "sotilaat olivat nukkumassa". Todellinen absurdius on siinä, millaiseksi länsimainen sotilaskulttuuri on muuttunut. 

Oleellista ei ole enää sotilaan kouluttaminen sodan olosuhteisiin vaan sotilaan varjeleminen kaikilta niiltä asioilta, jotka sodassa ovat väistämättömiä. On syntynyt ajatus, että melu, stressi, kovuus ja epämukavuus ovat sellaisia vaaroja, joilta sotilas pitää suojata, vaikka juuri ne määrittävät sodan todellisuuden. Wokeismi on näemmä työntänyt likaiset lonkeronsa jo syvälle puolustusvoimien pyhimpään.

Sotilaan ei saa antaa altistua melulle, koska se voi traumatisoida. Sotilaan ei saa antaa altistua epämukavuudelle, jotta hän ei uuvu. Sotilaan ei saa antaa altistua stressille, jotta kenenkään psyyke ei järky. Samanaikaisesti kuitenkin elätetään ajatusta, että tämä sama sotilas pystyisi toimimaan taistelukentällä, jossa kaikki nämä asiat tulevat yhtä aikaa päälle ja moninkertaisina, suodattamattomina. Sotaharjoitusten oletetaan olevan turvallisia ja miellyttäviä, mukavan pehmoisia ja pörröisiä, mutta oikean sodan oletetaan olevan voitettavissa. Todellisuus ei ikävä kyllä taivu tällaisiin toiveisiin.

Sota on melua. Sota on stressiä. Sota on kaaosta, joka repii ihmistä psyykkisesti ja fyysisesti. Jos se ei tapa, se vammauttaa. Se rampauttaa. Se on univajetta, jatkuvaa rasitusta, kylmää ja kuumuutta. Likaisia olosuhteita. Puutetta ja kauhua. Se on tilanne, jossa varustus pettää, kranaatit jylisevät, savuinen ja pölyinen ilma tärisee ja kuolema kulkee sen varjoissa ja välähdyksissä. Mutta moderni koulutuskulttuuri lännessä haluaa siivota nämä kaikki pois harjoituksista, jotta kukaan ei järkyty. Lopputuloksena on sotilas, jolle ei saisi tulla edes harjoitustasolla epämukavia tuntemuksia. Ei edes paukkupatruuna saa pamahtaa jos sotilas on jo nukahtanut.

Tämä ilmiö on yksi niistä suurista eroista, jotka erottavat länsimaista kulttuuria muista sotilaallisista traditioista. Venäjällä ajatellaan edelleen, että sotilas kestää kaiken ja koulutuksen tehtävä on tehdä hänestä sellainen. Lännessä taas koulutus on muovannut itsestään pois kaiken karheuden ja kovuuden, mutta odotukset suorituskyvystä ovat silti korkeammat kuin koskaan. Tästä syntyy kulttuurinen paradoksi. Harjoituksista karsitaan juuri ne asiaintilat, joihin koulutuksen pitäisi valmistaa.

Uutinen Parolan melualtistumisesta on vain pintatason oire. Se osoittaa, että kouluttajat eivät enää tiedä, miten realismi ja turvallisuus yhdistetään. Jos sotilasta ei saa altistaa kovalle äänelle edes harjoituksessa, jos sotilas ei saa kokea äkillistä stressiä, jos sotilas ei saa joutua tilanteeseen jossa hän ei ehdi varautua, niin miten hän toimii silloin kun todellinen tilanne ei kysy lupaa, ei anna varoitusaikaa eikä vihollinen muista tarjota korvatulppia ennen kuin laukaisee aseensa? Kuinka kauaskantoisia vaurioita syntyy koko yhteiskunnan kaikille tasoille, jos koko elämän pitää olla vauvasta lähtien täysin steriiliä, hajutonta, mautonta ja äänetöntä? Jos kaikki muu paitsi äärimmäinen woketus on kiellettyä.

On turha kuvitella, että sotaa voisi muokata sopimaan nykyiseen pehmeään ajattelutapaan. Ideaalitason toiveet siitä, että melu olisi kohtuullista, stressi hallittavaa ja epämukavuus mahdollisimman vähäistä, eivät toteudu taistelukentällä. Sota ei muutu sen mukaan, mitä koulutusjärjestelmä haluaa sen olevan. Juuri tämän takia tällaiset uutiset ovat niin paljastavan järkyttäviä. Ne eivät kerro pelkästään yksittäisestä tilanteesta, vaan kokonaisesta ajatusmallista, jossa sotilasta ei enää kouluteta sodan todellisiin olosuhteisiin vaan mielikuvaan rauhallisemmasta ja hallitummasta maailmasta, jota ei tosiasiassa ole olemassa. 

Lopulta kysymys kuuluu, mitä sotilaalta enää odotetaan. Jos varusmies ei saisi altistua paukkupatruunan melulle, miten hän altistuu tykistökeskitykselle. Jos varusmiehen yöunia ei saisi häiritä kesken sotaharjoituksia, miten hän toimii kun aito hyökkäys tulee aamuyöllä. Jos koulutuksen realismi poistetaan kokonaan, mihin realismia enää tarvitaan muutenkaan. Ja jos kaikki tämä pehmennys tehdään turvallisuuden nimissä, mitä turvallisuutta todella tavoitellaan. Ei ainakaan kansakunnan.

Näihin kysymyksiin ei yksikään armeijan ohjesääntö anna vastausta, koska ongelma on syvemmällä. Se on kokonaisen kulttuurin mielikuvassa sodasta ja sotilaasta. Ja juuri siksi tämänkaltaiset tapaukset herättävät niin paljon hämmennystä. Ne näyttävät meille, että lännessä koulutetaan sotilaita, joiden ei pitäisi altistua sotaan kuuluville asioille. Siinä on jotain niin sisäisesti ristiriitaista, että se ei voi olla herättämättä ihmetystä omissa. Tai hyökkäyshalua vihollisleirissä.