Elina Valtonen iskee jälleen!

 

Suomen ulkoministeri Elina Valtosen uusin kommentti on oppikirjaesimerkki länsimaisesta itsepetoksesta. Nato ei ehkä muodollisesti “laajene väkivalloin”, mutta se laajenee systemaattisen painostuksen, sen itsensä masinoimien vallanvaihtojen, harjoittamansa taloudellisen kiristyksen ja turvallisuuspoliittisen pelottelun kautta. Kun vaihtoehdoksi tarjotaan joko Nato tai Natosta kieltäytymisestä seuraava taloudellinen ja poliittinen kaaos, kyse ei ole vapaasta valinnasta vaan pakotetusta suunnasta. Äänestysliput eivät muuta sitä tosiasiaa, että kehys on rakennettu Washingtonissa, ei kansojen omissa olohuoneissa.

Russofobiasta puhuminen sivuutetaan kätevästi kuin se olisi Venäjän itsensä keksimä tekosyy, vaikka lännessä on jo vuosikymmeniä järjestelmällisesti rakennettu Venäjästä viholliskuvaa, jota käytetään omien sotilasliittojen, asehankintojen ja geopoliittisten etujen oikeuttamiseen. Kun Venäjä tekee yhtään mitään, se on aggressiota. Kun Nato pommittaa, miehittää ja rikkoo kansainvälistä oikeutta Jugoslaviassa, Irakissa, Libyassa tai Syyriassa, se on “vastuunkantoa” ja "demokratian turvaamista".

Väite, että Venäjä voisi “päättää russofobian vetäytymällä rajojensa sisälle”, on lapsellinen. Venäjä ei ole laajentunut senttiäkään kohti Natoa, vaan Nato on laajentunut Venäjän rajoille, vastoin aiempia lupauksia. Kansainvälisen oikeuden kunnioittamisesta saarnaaminen kuulostaa ontolta, kun se tulee leiriltä, joka rikkoo sitä aina kun se on poliittisesti hyödyllistä, eikä koskaan kanna siitä seurauksia. Vai milloin viimeksi näit sotia aloittaneita USAn presidenttejä sotarikostuomioistuimissa?

Tämä ei ole moraalinen asetelma hyvän ja pahan välillä, vaan suurvaltapolitiikkaa, jossa länsi kieltäytyy näkemästä omaa rooliaan konfliktien synnyssä. Valtosen puhe ei ole nokkelaa analyysiä vaan se on likaista propagandaa, jonka tarkoitus on pestä Nato puhtaaksi ja siirtää koko vastuu toiselle osapuolelle. Juuri tällainen yksinkertaistaminen jota Valtonen ja myös Stubb harrastaa tekee tilanteen kuin tilanteen sotilaallisesta eskaloitumisesta todennäköisemmän, ei epätodennäköisemmän.

Rakenteellinen rasismi on tekosyy vaieta tilastoista

Suomessa elää sitkeä kaksoisstandardi käytöksen suhteen.

Kun suomalainen tekee pienimmänkin teon jonka voi pahalla tahdolla tulkita virheeksi, siitä rakennetaan todiste järjestelmällisestä, rakenteellisesta rasismista. Yksittäinen sana, kömpelö vitsi, väärä ilme tai ajattelematon somekommentti nostetaan osaksi suurta kertomusta, jossa koko kansa on syyllinen ja järjestelmä mätä.

Maahanmuuttajien teot taas käsitellään lähes poikkeuksetta yksittäistapauksina. Konteksti korostuu. Tausta selittää. Olosuhteet ymmärretään. Vastuu hajautetaan tai häivytetään kokonaan. Sama teko saa täysin eri merkityksen tekijän mukaan.

Tämä ei ole tasa-arvoa vaan ideologiaa. Se ei etsi totuutta vaan vahvistaa ennalta päätetyn asetelman. Suomalaisten kohdalla yleistetään, rajusti ylöspäin. Yksi teko kertoo kaikesta. Maahanmuuttajien kohdalla yleistys kielletään tyystin. Mikään maahanmuuttajien teko ei kerro mistään.

Tilastot sivuutetaan, jos ne eivät sovi päätettyyn tarinaan. Jos luvut osoittavat epämiellyttävään suuntaan, ne leimataan rasistisiksi, puutteellisiksi tai vaarallisiksi. Jos luvut sopivat, niistä tehdään moraalisia todisteita. Näin pelkät paljaat numerotkin muuttuvat politiikaksi.

Media ja instituutiot toistavat pilkun tarkasti kaavaa. Otsikot valitaan huolellisesti. Suomalaisten ja mamujen teot ja sanat punnitaan eri vaa'alla. Rikoksista kerrotaan eri tavalla. Syy ja seuraus katkaistaan silloin kun se olisi epämukavaa. Kansalaiselle jää tunne, että häntä opetetaan ja pakotetaan hyväksymään eikä informoida.

Keskustelu typistyy. Kritiikki leimataan. Kysymykset tulkitaan motiiveiksi. Jos huomautat ristiriidasta, sinulle kerrotaan että ongelma on sinussa. Tämä tukahduttaa avoimen keskustelun ja lisää katkeruutta.

Rasismi on vakava asia ja siksi siitä pitäisi pystyä puhumaan rehellisesti. Kun kaikkea kutsutaan rakenteelliseksi rasismiksi, mikään ei enää ole sitä.

Yhteiskunta ei vahvistu kaksoisstandardeilla. Se vahvistuu yhdenvertaisilla periaatteilla. Sama teko, sama vastuu, sama arvio. Muuten puhe oikeudenmukaisuudesta on vain keppi yhdelle ja kilpi toiselle.

Tämä ei ole vihaa ketään kohtaan. Tämä on vaatimus johdonmukaisuudesta. Ilman sitä emme ratkaise ongelmia, vaan siirrämme niitä ruutitynnyriin  teeskennellessämme edistystä.

Wokeismi palvelee väärää mestaria

 

Lännessä on jo vuosia toisteltu mantraa Venäjästä ja sen “hybridivaikuttamisesta”. Sormia on heristelty, on puhuttu disinformaatiosta, trollitehtaista ja ties mistä. Mutta samaan aikaan on jätetty huomaamatta se kaikkein ilmeisin ja vaarallisin ilmiö – se, joka todellisuudessa murentaa länsimaisia yhteiskuntia sisältäpäin kuin etikka kalkkikiveä.

**Jos jokin on Putinin, KGB:n tai minkä tahansa valtiollisen strategin näkökulmasta todellinen kultasuoni, se on lännen oma wokeismi.**

Se on ideologinen itsepurkautumismekanismi, joka tekee kaiken sen, mistä Venäjää syytetään – vieläpä ilmaiseksi ja lännen omaan nilkkaan.

### **Miksi wokeismi on täydellinen ase lännen heikentämiseen?**

1. **Se tuhoaa yhteiskunnallisen yhtenäisyyden.**

   Kun kansa saadaan kahtia taistelemaan kielestä, identiteeteistä ja sukupuolista, kukaan ei enää puhu taloudesta, energiasta tai turvallisuuspolitiikasta. Geopoliittisesti se on lahja – sisäisesti riitautunut kansa ei ole uhka kenellekään.

2. **Se hajottaa perinteiset instituutiot.**

   Koulut, yliopistot, työpaikat ja media alkavat palvella yhä kapeampaa identiteetti-agendaa. Valtio ei tällöin enää seiso vakaalla kivijalalla, vaan jokainen pylväs murenee vähitellen. Vierestä katsova strategisti ei voisi toivoa parempaa.

3. **Se vie huomion pois suurvaltojen oikeista liikkeistä.**

   Kun lännessä tapellaan pronomineista, Venäjä rakentaa energiakäytäviä, suojaa omia rajojaan ja neuvottelee kansainvälisesti.

   Woke on kuin savuverho, jonka läpi länsimaat eivät näe edes omia strategisia virheitään.

### **Ja silti – kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen**

Länsi on niin syvällä omassa ideologisessa kuplassaan, että se luulee wokeismia “edistyksellisyydeksi”. Todellisuudessa se on kuin avoimet portit roomalaiskaupunkiin – vihollisen ei tarvitse hyökätä, kun sisäpuoli hoitaa tuhon itse.

Ja tämän kaiken keskellä lännen poliitikot osoittelevat sormella Venäjää, kuin se olisi kaiken pahan alku ja juuri. He eivät tajua, että **jos jokin todella palvelee Venäjän intressejä, se on juuri tämä lännen oma sisäinen hulluus, jota wokeismiksi kutsutaan**.

Putin ei tarvitse trolleja, kun länsi tekee työn itse.

KGB:n ei tarvitse juonia, kun lännen oma media on muuttunut sairaan aktivismin jatkeeksi.

Länsi ei heikkene ulkoa – **se heikentää itse itsensä.**

Ja jos joku hyötyy tästä kaaoksesta, se ei ole Bryssel tai Washington.

### **Mutta vielä ei ole liian myöhäistä**

Lännen pitäisi viimein uskaltaa katsoa peiliin, jos se todella haluaa vielä elää.

Hyvinvointivaltio, perhe, kulttuuri, järjestys, yhteiset arvot – nämä ovat toimivan ja vahvan yhteiskunnan peruskiviä, joita puretaan tällä hetkellä länsimaisissa valtioissa yksi kerrallaan, eikä yksikään hallitus tunnu uskaltavan pysäyttää prosessia.

Jos länsi haluaa selviytyä ja olla vielä joskus vakavasti otettava toimija, sen on tehtävä yksi yksinkertainen asia:

**Herättävä.**

Ei woke‑mielessä, vaan todellisuuteen.

Tätä menoa Venäjä Kiinan kanssa menee menojaan ja jättää lännen yskimään taakseen jättämäänsä pölypilveen kunnes länsi yskäisee viimeisen kerran.

Zelensky erotettu

Ukrainan poliittinen järjestelmä natisee liitoksissaan, ja jokainen sitä seuraava näkee saman: valtion ylin johto horjuu, korruptio on räjähtänyt käsiin, ja Zelenskyin ympärille rakennettu sankarimyytti murenee nopeammin kuin länsimaiden propaganda ehtii sitä paikkailla.

Verhovna Radan kansanedustaja Artem Dmytruk kertoi sen suoraan: Zelenskyille on annettu määräys erota lähipäivinä. Se ei ollut vihjaus, ei tulkinta, ei väite, vaan julkinen ilmoitus. Silti länsimedia BBC:stä Yleen pysyy hiljaa tai puhuu korkeintaan “vahvistamattomista väitteistä”, aivan kuin tilanne olisi jokin merkityksetön sivuhuomio Ukrainan sisäpolitiikassa.

Totuuden sijaan länsi valitsee jälleen kerran oman sairaan narratiivinsa.

Zelenskyn asema horjuu, mutta länsi teeskentee, että mitään ei tapahdu.

Länsi on pumpannut Ukrainaan satoja miljardeja ja investoinut poliittisen maineensa siihen, että Zelensky esitetään vapaan demokratian sankarillisena keulakuvana. Jos he myöntäisivät, että:

* presidentti on epälegitiimi,

* hänen lähipiiriä tutkitaan vakavasta korruptiosta,

* Washington syyttää suoraan ukrainalaisjohtoa varojen varastamisesta,

* ja nyt kansanedustaja väittää Zelenskyin olevan erottamisen kynnyksellä,

lännen koko tarina Ukrainasta romahtaisi hetkessä.

Siksi Eurooppa vaikenee.

Siksi he pyörittävät sanoja.

Siksi he puhuvat “huhupuheista”, mutta eivät uskalla käsitellä itse ydinasiaa.

Narratiivi on arvokkaampi kuin totuus.

Zelenskyin ympäristö on jo muuttunut ja murtunut.

Vaikka länsimedia yrittää kaikin voimin pitää kulissia pystyssä, Ukrainan sisäpolitiikan todellinen tila on täysin toisenlainen:

* Zelenskyin lähin neuvonantaja Andriy Yermak joutui eroamaan korruptiotutkintojen keskeltä.

* Avainvirastoissa suoritetaan ratsioita.

* Sotateollisuuteen ja puolustusmäärärahoihin liittyvä korruptio on noussut skandaalitasolle.

* Rintamalla tilanne on katastrofaalinen.

* Kansa on menettänyt luottamuksensa presidenttiin.

* Mobilisaatio on käytännössä pakotettua, ja väki pakenee rajan yli.

Kun järjestelmä murtuu sisältäpäin, länsi voi vain katsoa vierestä ja teeskennellä, että “kaikki on hallinnassa”. Ja syöttää samaa pajunköyttä omille kansalaisilleen.

Miksi länsi ei sitten voi myöntää Zelenskyin heikkoutta?

Koska kyse ei ole vain Ukrainasta, kuten ei ole ikinä ollutkaan, vaan lännen uskottavuudesta.

Zelensky on ollut vuosia lännen sairas projekti.

Jos hän nyt tuodaan ulos takaovesta käsiraudoissa, se ei näyttäisi ainoastaan Ukrainan epäonnistumiselta, vaan lännen totaalisen epäonnistuneelta ulkopolitiikalta.

Se olisi tunnustus siitä, että:

* korruptio on ollut tiedossa jo vuosia, mutta sitä peiteltiin

* rahaa katosi miljardeittain, mutta länsi ei halunnut nähdä eikä tunnustaa omille kansalaisilleen että he köyhtyivät turhaan 

* “sankaripresidentti” oli lopulta pelkkä pelle ja poliittinen kulissi

* Venäjän analyysi Ukrainan tilasta oli koko ajan oikea

* ja koko lännen “vapaan demokratian puolustamisen” retoriikka oli tyhjä kuori

Ei ihme, että länsi tekee kaikkensa pitääkseen totuuden poissa otsikoista.

Dmytrukin lausunto sopii täysin siihen, mitä kulissien takana selvästi tapahtuu.

Kun Ukrainan sisäpiiriläiset puhuvat, länsi yrittää selittää heidän lausuntonsa “margarinaalisiksi”. Mutta todellisuudessa Ukraina on tilanteessa, jossa pieni kipinä riittää räjäyttämään koko poliittisen järjestelmän. Ja samalla koko valtion.

Zelenskyillä ei ole enää:

* julkista mandaattia

* sisäistä tukea

* luotettavaa lähipiiriä

* eikä lännen rajatonta luottamusta

Jos hän kieltäytyy eroamasta, Dmytruk arvioi jopa pakottamisen mahdolliseksi.

Tämä ei ole enää demokraattinen prosessi vaan tämä on valtiollinen romahdus.

Länsi tietysti näkee tämän, mutta ei tunnusta mitään ja siksi reaktiot ovat hysteerisen hiljaisia.

Tässä vielä koko asia lyhykäisyydessään:

jos länsi myöntäisi Zelenskyin olevan menettämässä valtansa, sen oma propaganda paljastuisi massiiviseksi valheeksi.

Siksi he nytkin väittävät, etteivät “voi vahvistaa tietoa”.

Siksi he lykkäävät väistämätöntä viimeiseen asti.

Siksi he luottavat siihen, että länsimaissa aivopesty kansa edelleen nielee virallisen tarinan, vaikka Ukraina palaa.

Lännen nrratiivin viimeinen seinä on kuitenkin kaatumassa.

Ukraina ei ole enää se ihana sankarimyytti, jota länsimaat vuosia rakensivat. Se on romahduksen partaalla oleva, korruption syömä läpimätä valtio, jonka johto vaihtuu minä päivänä tahansa.

Ja kun se hetki tulee, länsi kertoo sen vasta sitten pakon edessä, kun totuus ei ole enää piilotettavissa.

Dmytrukin lausunto ei ole satunnaista retoriikkaa. Se on täyttä totta.

Hesarin propagandaa Itsenäisyyspäivän ratoksi

Moni lukija ei tule ajatelleeksi, kuinka läpinäkyvästi länsimedia rakentaa tarinoitaan. Oli kyseessä sitten iltapäivälehdistö tai niin sanottu laatulehti. Esimerkiksi tämänkaltaiset jutut entisistä venäläisistä upseereista, jotka ovat ”eksynet Kremlin narratiiviin”, ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten henkilökuvaa käytetään vain välineenä laajempaan poliittiseen viestiin. Tällaisissa teksteissä ei ole koskaan kyse yksittäisestä elämäntarinasta, vaan siitä, että lännen täytyy tuottaa jatkuvasti moraalinen vastakkainasettelu: länsi on valo, Venäjä on varjo ja suoranainen pimeys. Silloin kaikki retoriset keinot ovat sallittuja.

Ensimmäinen keino on yksilön psykologisointi. Venäläinen upseeri esitetään harhautuneena, aivopestyneenä, väsyneenä ja merkitystä etsivänä vanhuksena. Hänen rationaaliset motiivinsa mitätöidään ja toimijuus viedään pois. Tilalle tarjotaan tarina, jossa venäläinen sotilas ei oikeasti tiedä, mitä tekee – hän vain ”uskoo vihollisen propagandaan”. Tämä on propagandaoppi numero yksi suoraan oppikirjasta: vastustajalle ei anneta järkeä eikä syitä, koska se helpottaa oman moraalisen paremmuuden rakentamista.

Toinen keino on Venäjän motiivien patologisointi. Venäjän toimet kuvataan aina irrationaalisiksi, aggressiivisiksi tai harhojen ohjaamiksi, aivan kuin Venäjällä ei olisi omia perusteltuja turvallisuusintressejä, historiallista jatkumoa eikä geopoliittista realismia taustallaan. Samaan aikaan lännen omista toimista vaietaan. Ei mainita Naton laajenemista, ei värivallankumouksia, ei Balkanin sotien jälkipyykkiä. Ei kerrota, kuinka Yhdysvallat ja Nato pommittivat Jugoslaviaa ilman YK-valtuutusta, miehittivät ja tuhosivat Irakin valheellisten joukkotuhoaseiden varjolla, murhasivat Saddamin ja Gaddafin ja repivät mm. Libyan ja Syyrian valtiot vereslihalle. Vain muutamia lännen tekosia mainitakseni. Kaikki tämä olisi tärkeää kontekstia, jos tarkoitus olisi oikeasti ymmärtää suurvaltapolitiikkaa. Mutta lännen ja länsimedian tarkoitus ei ole ymmärtää vaan niiden tarkoitus on vain syyttää.

Kolmas keino on lännen moraalisen yksinoikeuden rakentaminen. Artikkeleissa Yhdysvallat esitetään lähes jalon imperiumin kaltaisena voimana. Amerikkalaiset upseerit kuvataan inhimillisiksi, ystävällisiksi ja valistuneiksi, ja heidän sotakoulunsa esitetään suurin piirtein ihmiskunnan sivistyneimpinä instituutioina. Tätä mielikuva toistetaan, vaikka sama maa on tullut tunnetuksi suvereenien valtioiden siviilipommituksista, sotilastukikohdista ympäri maailmaa, epäonnistuneista interventioista ja siitä, että mitä tahansa poliittista ongelmaa yritetään ratkaista ohjuksilla. Silti tarinan tasolla Yhdysvallat on aina sivistyksen ja rauhan edustaja ja Venäjä arvaamaton voimankäyttäjä.

Neljäs keino on venäläisen sotilaallisen kyvykkyyden vähättely. Jutuissa korostetaan jatkuvasti sitä, että venäläiset joukot ovat huonosti varustettuja, huonossa kunnossa, operoivat vanhalla kalustolla ja kelvottomalla moraalilla. Tämä on ollut lännen perusnarratiivi vuosikymmeniä, vaikka samaan aikaan Nato on vuosittain käyttänyt Venäjän uhkaa perusteena kasvaville puolustusbudjeteilleen. On ristiriitaista kertoa, että Venäjä on sekä heikko että vaarallinen samaan aikaan, mutta propagandassa tällainen kaksinaismoralismi on arkipäivää.

Viides ja ehkä keskeisin keino on se, että yksittäisestä henkilöstä tehdään koko maan symboli. Kun joku entinen upseeri kertoo mielipiteensä, se esitetään ikään kuin Venäjän koko valtion syvin sielu olisi nyt paljastettu. Jos hän moittii länttä, se leimataan suoraan Kremlin propagandaksi ilman vasta-argumentteja. Jos hän kehuu länttä, hänestä tulee luotettava todistaja. Tämä ei ole journalismia, vaan poliittinen manipulaation muoto.

Kaiken keskellä unohdetaan se historiallinen tosiasia, että Vladimir Putin ilmoitti 2000-luvun alussa useaan otteeseen olevansa valmis viemään Venäjän Natoon, jos yhteistyö olisi rehellistä ja vastavuoroista. Mutta Naton johdolle Venäjä oli tärkeämpi vihollisena kuin liittolaisena. Miksi? Koska Nato tarvitsee vihollisen oikeuttaakseen olemassaolonsa, budjettinsa ja laajentumisensa itään. Jos Venäjä olisi ollut kumppani, koko sotilasliitolta olisi pudonnut pohja pois. Tämä on fakta, jota länsimaissa ei juuri haluta mainita, koska se rikkoo tarinan, jossa Venäjä on alusta asti ollut irrationaalinen uhka, eikä koskaan aidosti halunnut yhteistyötä.

Kun tällaiset propagandaviritteiset henkilökuvat puretaan auki, retorinen rakenne paljastuu nopeasti, jos lukijaa ei ole vielä liian pahasti aivopesty: länsi esitetään hyvänä, Venäjä pahana. Amerikkalaiset aina vilpittöminä ja rationaalisina, venäläiset eksyneinä ja harhaanjohdettuina. Todellisuuden monimutkaisuus katoaa, tilalle jää mustavalkoinen draama, jossa vaikeat geopoliittiset prosessit typistetään opetustarinaksi, jolla oikeutetaan Naton jatkuva laajeneminen ja USA:n loputtomat sotatoimet.

Se, mitä tällainen journalismi ennen kaikkea palvelee, ei ole missään nimessä totuus, vaan politiikka. Ja juuri siksi nämä tekstit on tärkeä purkaa auki, koska niissä ei ole kyse uutisoinnista ja tiedonvälityksestä, vaan propagandistisesta narratiivista, jonka tehtävä on pitää yllä vanhaa asetelmaa: länsi tarvitsee Venäjän vihollisekseen, koska ilman sitä länsi joutuisi katsomaan peiliin. Ja sitä peiliä ei lännessä haluta nähdä.

Ilta-Sanomat iskee jälleen!

 

Suomalaismedia ei jälleen kerran kykene kertomaan yhdestäkään venäläisiä sivuavasta uutisesta ilman, että sama valmis propagointilause liimataan perään. Nytkin urheilijan täysin henkilökohtainen päätös vaihtaa kansalaisuus käsitellään sivujuonteena, ja pääosaan nostetaan automaattinen mantara “täysimittaisesta hyökkäyssodasta” ja Venäjän pahuudesta. Tällä kertaa tosin sana "brutaali" taisi toimitukselta unohtua. 

Todellisuudessa kyse ei ole mistään “täysimittaisesta sodasta”, vaan Venäjän puolustuksellisesta erityissotilasoperaatiosta, jonka tarkoitus on hillitä NATOn proxy-sotaa alueella. Tämä historiallinen ja geopoliittinen kehys tietenkin jätetään Suomessa mainitsematta, koska se ei sovi mustavalkoiseen narratiiviin.

Mutta tärkeintä: urheilija teki henkilökohtaisen ratkaisun oman uransa ja tulevaisuutensa kannalta. Se ei ole Ukrainan urheiluliiton eikä suomalaisen toimituksen omaisuutta. Jos ihminen kokee saavansa paremmat edellytykset Venäjällä menestyäkseen urheilijana, se on hänen asiansa eikä kenenkään muun. Eikä varsinkaan suomalaisen median raivon aihe.

Lopputulos on surkuhupaisa: yksilön valinta häviää poliittisen iskulauseen alle, ja suomalaismedia syöttää jälleen hopealautasella yhden mallikelpoisen propagandaherkkupalan typeryksille lietsoakseen russofobiaa ja saadakseen unelmansa oikeasta sodasta hieman lähemmäs. Se kertoo enemmän uutisoinnin tasosta kuin itse urheilijasta. Ja Suomen typerästä kansasta, joka nielee tuollaiset heitot pureskelematta.

Ylikulutusta ei voi hienovaraisesti korjata

Luonnonystävien on helppo nyökytellä, kun säätiöt kirjoittavat huolestuneina ylikulutuksesta ja “rakenteiden muuttamisesta”. Professori Sääksjärven teksti on sinänsä ansiokas ja täynnä tietoa, varoituksia ja huolta. Mutta ainoa oikea kysymys kuuluu: onko tämä sitä, mitä maapallo kuolinkamppailussaan tarvitsee selviytyäkseen voittajana? Vai onko tämä jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka sivistynyt eliitti yrittää lääkitä avohaavaa laastarilla?

Ylikulutus ei ole ongelma siksi, että ihmiset ostavat Black Friday -alennuksia. Se on ongelma siksi, että ihmisiä on liikaa, ihmisten materiaalinen elintaso on liian korkea, ja koko nykyinen yhteiskunta kuten kuljetusverkostot, lämmitys, viestintä, ruuantuotanto ja asuminen on suunniteltu palvelemaan samaa järjetöntä päämäärää: yhden lajin rajatonta lisääntymistä ja ylivaltaa muusta luonnosta.

Kun tekstissä peräänkuulutetaan “rakenteellisten järjestelmien muutosta”, unohdetaan se tärkein: järjestelmät ovat seurausta ihmisistä. Ei päinvastoin. Talousjärjestelmää ei voi rakentaa kestävälle pohjalle tässä maailmassa, jossa ihmisväestö kasvaa eikä kukaan halua hillitä sitä sekä jossa materiaaliset vaatimukset kasvavat ja kukaan ei ole valmis luopumaan mistään, mikä vähentäisi mukavuutta. Kulutusta ei hillitä sillä, että “etsiään ratkaisuja” tai “rakennetaan siltoja proteiinikestävyyteen”. Kulutusta hillitään sillä, että kuluttajia on vähemmän ja heidän mahdollisuutensa kuluttaa rajattomasti rajataan.

Tämänkaltaiset Nesslingin hankkeet ovat hyviä yrityksiä. Vilpittömiä, hyvien ihmisten yrityksiä pelastaa edes jotain. Ne ovat sivistyneitä ja järkeviä. Mutta ne eivät ole riittäviä. Ne ovat yritys pelastaa vene, joka on uponnut jo vuosikymmeniä sitten. Kerrassaan herttaisia ovat ajatukset “inspiroivista ryhmistä” ja “uudenlaisista tutkimusajatuksista”. Ikävä kyllä luonnonlait eivät niistä välitä. Ne välittävät biomassasta, energiankulutuksesta ja tilankäytöstä. Ne välittävät siitä, kuinka paljon ihmislaji vie, tuhoaa ja muuttaa. Ne välittävät siitä, lisääntyykö muiden lajien kuolleisuus ja heikkeneekö muiden lajien lisääntymismenestys ihmisen kustannuksella vaiko ei.

Todellinen muutos ei synny seminaareissa eikä rahoitushaussa. Se syntyy vasta silloin, kun ekologisen tuhon pääarkkitehdit suostuvat supistamaan kaiken kulutuksensa murto-osaan, suostuvat luopumaan talouskasvun ajatuksesta, päättävät minimoida väestönsä ja asettavat muun luonnon hyvinvoinnin ihmisen edelle. Mutta siitä ei tietenkään puhuta. On helpompaa rajata ekologinen kriisi yksittäisten sektoreiden ongelmaksi: rakentaminen, proteiinit, logistiikka. Todellisuudessa ongelma on koko ihmisten sivilisaatio.

Sääksjärven kirjoitus on kaunis, mutta samalla traaginen. Se kuvaa hyvin lajin, joka ymmärtää jo olevansa hukassa, mutta joka ei vieläkään uskalla tehdä mitään radikaalia, koska se rikkoisi mukavuuden, kasvun ja edistyksen illuusion. Se sanoo ääneen, että “yksi laji uhkaa muuta elonkehää”, mutta ei uskalla päätellä lausetta loppuun: ja siksi tämän lajin toimintaa on supistettava ankarasti, ei hienovaraisesti ohjattava.

Ei maailma enää kaipaa hankkeita, jotka tutkivat ylikulutusta. Se kaipaisi päättäjiä ja kansoja, jotka ymmärtävät, että luonnon rajat eivät jousta määräänsä enempää. Ja ennen kaikkea: se kaipaisi asian ymmärtäjiltä rohkeutta tehdä kivuliaita leikkauksia, ei uusia rahoitushakuja.

Nesslingin säätiö tekee tärkeää työtä. Professori Sääksjärvi tekee tärkeää työtä. Mutta luonnon näkökulmasta ihmislajin täytyisi tehdä paljon enemmän sekä paljon rajummin ja seurausten pitäisi olla paljon karumpia kuin elintason hienon hieno säätäminen. 

Kaikista mieluiten ihmisten kuitenkin pitäisi olla tekemättä yhtään mitään, kirjaimellisesti. Vain silloin luonto saisi tilaa korjata ihmisen tekemät haavat.

Suomen puolustusvoimien uusi linja

Päivän uutinen varusmiesten melualtistumisesta tinnituksineen on pöyristyttävä. Pöyristyttävää ei ole "kouluttajien huolimattomuus" eikä "teltan vieressä ammutut paukkupatruunat". Ei edes se, että kouluttajien hyökkäys tapahtui yöaikaan kun "sotilaat olivat nukkumassa". Todellinen absurdius on siinä, millaiseksi länsimainen sotilaskulttuuri on muuttunut. 

Oleellista ei ole enää sotilaan kouluttaminen sodan olosuhteisiin vaan sotilaan varjeleminen kaikilta niiltä asioilta, jotka sodassa ovat väistämättömiä. On syntynyt ajatus, että melu, stressi, kovuus ja epämukavuus ovat sellaisia vaaroja, joilta sotilas pitää suojata, vaikka juuri ne määrittävät sodan todellisuuden. Wokeismi on näemmä työntänyt likaiset lonkeronsa jo syvälle puolustusvoimien pyhimpään.

Sotilaan ei saa antaa altistua melulle, koska se voi traumatisoida. Sotilaan ei saa antaa altistua epämukavuudelle, jotta hän ei uuvu. Sotilaan ei saa antaa altistua stressille, jotta kenenkään psyyke ei järky. Samanaikaisesti kuitenkin elätetään ajatusta, että tämä sama sotilas pystyisi toimimaan taistelukentällä, jossa kaikki nämä asiat tulevat yhtä aikaa päälle ja moninkertaisina, suodattamattomina. Sotaharjoitusten oletetaan olevan turvallisia ja miellyttäviä, mukavan pehmoisia ja pörröisiä, mutta oikean sodan oletetaan olevan voitettavissa. Todellisuus ei ikävä kyllä taivu tällaisiin toiveisiin.

Sota on melua. Sota on stressiä. Sota on kaaosta, joka repii ihmistä psyykkisesti ja fyysisesti. Jos se ei tapa, se vammauttaa. Se rampauttaa. Se on univajetta, jatkuvaa rasitusta, kylmää ja kuumuutta. Likaisia olosuhteita. Puutetta ja kauhua. Se on tilanne, jossa varustus pettää, kranaatit jylisevät, savuinen ja pölyinen ilma tärisee ja kuolema kulkee sen varjoissa ja välähdyksissä. Mutta moderni koulutuskulttuuri lännessä haluaa siivota nämä kaikki pois harjoituksista, jotta kukaan ei järkyty. Lopputuloksena on sotilas, jolle ei saisi tulla edes harjoitustasolla epämukavia tuntemuksia. Ei edes paukkupatruuna saa pamahtaa jos sotilas on jo nukahtanut.

Tämä ilmiö on yksi niistä suurista eroista, jotka erottavat länsimaista kulttuuria muista sotilaallisista traditioista. Venäjällä ajatellaan edelleen, että sotilas kestää kaiken ja koulutuksen tehtävä on tehdä hänestä sellainen. Lännessä taas koulutus on muovannut itsestään pois kaiken karheuden ja kovuuden, mutta odotukset suorituskyvystä ovat silti korkeammat kuin koskaan. Tästä syntyy kulttuurinen paradoksi. Harjoituksista karsitaan juuri ne asiaintilat, joihin koulutuksen pitäisi valmistaa.

Uutinen Parolan melualtistumisesta on vain pintatason oire. Se osoittaa, että kouluttajat eivät enää tiedä, miten realismi ja turvallisuus yhdistetään. Jos sotilasta ei saa altistaa kovalle äänelle edes harjoituksessa, jos sotilas ei saa kokea äkillistä stressiä, jos sotilas ei saa joutua tilanteeseen jossa hän ei ehdi varautua, niin miten hän toimii silloin kun todellinen tilanne ei kysy lupaa, ei anna varoitusaikaa eikä vihollinen muista tarjota korvatulppia ennen kuin laukaisee aseensa? Kuinka kauaskantoisia vaurioita syntyy koko yhteiskunnan kaikille tasoille, jos koko elämän pitää olla vauvasta lähtien täysin steriiliä, hajutonta, mautonta ja äänetöntä? Jos kaikki muu paitsi äärimmäinen woketus on kiellettyä.

On turha kuvitella, että sotaa voisi muokata sopimaan nykyiseen pehmeään ajattelutapaan. Ideaalitason toiveet siitä, että melu olisi kohtuullista, stressi hallittavaa ja epämukavuus mahdollisimman vähäistä, eivät toteudu taistelukentällä. Sota ei muutu sen mukaan, mitä koulutusjärjestelmä haluaa sen olevan. Juuri tämän takia tällaiset uutiset ovat niin paljastavan järkyttäviä. Ne eivät kerro pelkästään yksittäisestä tilanteesta, vaan kokonaisesta ajatusmallista, jossa sotilasta ei enää kouluteta sodan todellisiin olosuhteisiin vaan mielikuvaan rauhallisemmasta ja hallitummasta maailmasta, jota ei tosiasiassa ole olemassa. 

Lopulta kysymys kuuluu, mitä sotilaalta enää odotetaan. Jos varusmies ei saisi altistua paukkupatruunan melulle, miten hän altistuu tykistökeskitykselle. Jos varusmiehen yöunia ei saisi häiritä kesken sotaharjoituksia, miten hän toimii kun aito hyökkäys tulee aamuyöllä. Jos koulutuksen realismi poistetaan kokonaan, mihin realismia enää tarvitaan muutenkaan. Ja jos kaikki tämä pehmennys tehdään turvallisuuden nimissä, mitä turvallisuutta todella tavoitellaan. Ei ainakaan kansakunnan.

Näihin kysymyksiin ei yksikään armeijan ohjesääntö anna vastausta, koska ongelma on syvemmällä. Se on kokonaisen kulttuurin mielikuvassa sodasta ja sotilaasta. Ja juuri siksi tämänkaltaiset tapaukset herättävät niin paljon hämmennystä. Ne näyttävät meille, että lännessä koulutetaan sotilaita, joiden ei pitäisi altistua sotaan kuuluville asioille. Siinä on jotain niin sisäisesti ristiriitaista, että se ei voi olla herättämättä ihmetystä omissa. Tai hyökkäyshalua vihollisleirissä.

Koirapuistot tuotava 2000-luvulle

Nykyinen jako koirapuistoissa isoihin ja pieniin koiriin on auttamattoman vanhentunut. Ajatus siitä, että koiran koko määrittelisi sen sosiaalisuuden, leikkikyvyn tai luonteen vahvuuden, on naurettava. Eikö olisi jo aika siirtyä 2000-luvulle ja tehdä jako rohkeiden ja pelokkaiden koirien (ja ihmisten) mukaan?

Iso koira voi olla arka luimistelija ja emäntänsä samanlainen kun taas pieni koira voi olla sosiaalisesti taitava ja rohkea kuin leijona. Silti koirat sullotaan puistoihin, joissa niiden pitäisi pärjätä vain kokonsa perusteella. Tämä johtaa stressiin, konflikteihin ja pahimmillaan loukkaantumisiin. Koirien hyvinvointi jää toissijaiseksi, kun noudatamme jäykkiä ja vanhanaikaisia sääntöjä.

Omistajien pitäisi tuntea koiransa ja valita niille sopiva puisto koiransa rohkeuden ja kyvykkyyden, ei koon, perusteella. Kuten myös oman rohkeutensa ja ymmärryksensä tason perusteella. Kaikesta traumatisoituvat typerykset yhteen paikkaan, fiksut toiseen paikkaan.

Jokainen koira ansaitsee turvallisen ja mukavan ulkoilupaikan, jossa se voi olla oma itsensä. On siis todellakin aika jättää taaksemme koirapuistojen kivikautinen jako ja siirtyä koirien luonteen mukaiseen järjestelyyn – koiriemme parhaaksi. Rohkeat ja fiksut rohkeiden kanssa ja pelokkaat pelokkaiden. Näin yksinkertaista se on.

Niin, ja humanistinen woketus on syytä jättää kokonaan pois koirien tai minkä tahansa eläimen kanssa touhutessa. Koirat ärhentelevät ja toimivat usein upean villipetomaisesti vuorovaikuttaessaan keskenään. Eivätkä ne siitä traumatisoidu, vaikka veri joskus vähän lentäisikin. Jos ihminen tästä traumatisoituu, se on hänen oma ongelmansa.

Russofobian ja länsipropagandan huipentuma

 

Onko enää mitään rajaa sille, mitä länsimedia kirjoittaa, kun Venäjä halutaan demonisoida hinnalla millä hyvänsä?

Nyt vuorossa ovat nunnat. Ei riitä, että jokainen venäläinen urheilija, muusikko tai kissa on muka ”uhka lännen turvallisuudelle”. Nyt myös käsitöitä myyvät nunnat on nostettu samalle listalle.

Tämä on jo vittu tragikomiikan tasoa.

Lännen mediassa ei tarvita todisteita, ei faktoja eikä edes tervettä järkeä. Riittää, että on mikä tahansa hatarakin yhteys Venäjän suuntaan. Ja jos joku lausuu kolme maagista kirjainta eli GRU, niin siinä vaiheessa logiikka sammuu täysin ja helvetti on irti.

Seurakunnassa käsitöitä myyvä sisarus muuttuu heti hybridisotilaaksi, ikonit ovat äkkiä informaatioaseita ja jokainen venäläisen nunnan kangastilkkukin on uhka "vapaalle demokraattiselle maailmalle".

Tällainen narratiivi on mahdollista vain ympäristössä, jossa sairas russofobia on arkipäivää ja hysteriaa pidetään hyveenä.

Länsi, joka rakastaa julistaa olevansa ”vapaan ajattelun” kehto, on muuttunut paljon pahemmaksi kuin se mitä se väittää vastustavansa. Kaikki, mikä liittyy Venäjään, on nykyään epäilyttävää. Jopa tosiaan uskonto ja karjalalainen pitsityö.

Ruotsin kirkon varoitus ei todellisuudessa kerro nunnista yhtään mitään. Se kertoo sitä vastoin lännen pelokkuudesta, refleksinomaisesta vihareaktiosta ja siitä, että medialle ei riitä enää todelliset uutiset. Tarvitaan tarinoita, jotka pitävät yleisön kauhun vallassa ja varmistavat, että russofobian liekki pysyy hengissä.

Jos, ja kun, tämä kehitys jatkuu, kohta kerrotaan kuinka venäläinen borssikeitto on uhka Euroopan vakaudelle ja että maatuska-nuket sisältävät salaista propagandaa.

Kun todellisuus käy liian monimutkaiseksi ja ennen kaikkea kiusalliseksi lännelle itselleen, lännen propagandakone kääntyy helpoimman selityksen puoleen: ”Venäjä on aina syyllinen!”

Nyt kohteena ovat nunnat. Huomenna kuka tahansa, jonka nimi kuulostaa väärältä tai naama ja toiminta ei muutoin miellytä. 

Kaksinaismoralismin kuningatar, Elina Valtonen.

Ulkopoliittinen keskustelu Suomessa on ajautunut uuteen huipentumaansa, kun Elina Valtonen julisti Ylen Ykkösaamussa, että Putinin sotarikoksia ei voida antaa anteeksi. Mutta yksi asia jätettiin jälleen kerran sanomatta. Ja näin on toimittu järjestelmällisesti jo vuosikymmenniä. Sotarikokset ovat anteeksiantamattomia vain silloin, kun niiden tekijä ei ole Yhdysvallat.

Tämä on se hiljainen laki, joka ohjaa koko länsimaista keskustelua. Kun Venäjä tekee yhtään mitään tai on tekemättä yhtään mitään, se tuomitaan joka kanavassa. Kun Yhdysvallat tekee samoja tekoja tai moninverroin pahempia, koko poliittinen eliitti onkin yhtäkkiä muuttunut sokeaksi. Irakin laitonta hyökkäystä ei muistella. Satojatuhansia kuolleita siviilejä ei mainita. Fallujahin rypälepommeista ei puhuta. Valkoisen fosforin polttamista ruumiista ei synny samanlaista oikeusintoilua. ICC ei ole koskaan etsintäkuuluttanut niitä, jotka käynnistivät esimerkiksi juuri Irakin sodan valheellisilla väitteillään. Säännöt näyttävät koskevat toisia, eivät liittolaisia.

Valtosen Nürnberg-vertauksesta tulee karmiva irvikuva, kun sen rinnalle laittaa historian. Yhdysvallat on uusinut saman muita valtioita tuhoavan kaavansa kerta toisensa jälkeen. Chile, Irak, Afganistan, Libya, Balkan. Pommitukset, kaadetut hallitukset, rajojen uusiksi piirtäminen. Missä oli huoli ennakkotapauksesta, kun Nato mursi Serbian infrastruktuurin? Missä oli pelko globaalista jännitteestä, kun yhdysvaltalaiset johtajat päättivät suvereenien valtioiden tulevaisuudet omien intressiensä mukaisesti? Missä on kansainvälinen oikeus ja moraalintaju, kun Yhdysvallat höykyttää nyt Venezuelaa?

Valtonen varoittaa Ukrainaan kohdistuvien alueluovutusten vaaroista. Mutta hän jättää kertomatta, että juuri lännen omat sodat ovat luoneet ennakkotapauksia, joissa voimalla otettiin, tuhottiin ja määriteltiin kokonaisia maanosia uudelleen. Se ei koskaan häirinnyt ketään niin paljon, että olisi syntynyt samanlaista moraalista paniikkia kuin nyt Venäjän kohdalla. Kun Venäjä puolustustautuu hallitusti Lännen painetta vastaan. Kun Venäjä näyttää, että sen yli ei kävellä kuten Länsi on kävellyt lukemattomien muiden valtioiden ylitse viime vuosikymmeninä, pääosin sotilaallisesti. 

Kun Valtonen puhuu Ukrainan korruption torjunnasta ja korostaa, että Ukrainan korruptio on kevyempää kuin Venäjän, hän on todella väärässä. Lisäksi hän unohtaa, että Yhdysvallat tuotti omilla miehityksillään massiivisen korruptiotodellisuuden, jossa länsiyhtiöt ja Ukrainan paikalliset oligarkit jakoivat länsimaiden kansalaisten, myös suomalaisten, rahat omiin taskuihinsa. Se ei koskaan estänyt lännen moraalipuhetta, koska kaksinaismoralismi kuuluu olennaisena osana tähän pakettiin.

Euroopan tyrmäys Yhdysvaltain ja Venäjän rauhansuunnitelmalle ei ole mikään moraalinen voitto. Koko konflikti vain ja ainoastaan suurvaltojen välistä reviiritaistelua. Ukraina sinänsä ei näyttele minkäänlaista roolia tässä näytelmässä, kunhan on taustalavaste. Jokainen suurvalta rakentaa rauhan, joka palvelee sen omia intressejä. Suurvaltojen välinen rauha on peliä jossa on raaka voimatasapaino, jonka keskellä tällä erää Ukrainan kansa maksaa rauhasta verellään. Osaksi myös Valtosen ja Stubbin sodanlietsonnan vuoksi. 

Jos halutaan puhua sotarikoksista rehellisesti, keskustelu täytyy aloittaa sillä, että tuomio koskee kaikkia, ei vain itseluodun narratiivin vihollisia. Niin kauan kuin länsi kieltäytyy näkemästä omia tekojaan, maailmanlaajuinen moraalijärjestys on pelkkä valikoiva hauras kulissi. Ja se kulissi murenee joka päivä. Jos kansa ei olisi niin jumalattoman tyhmä ja päättäjät niin ahneita, niin tähän tilanteeseen ei oltaisi ikinnä päädytty. 

Rauhaa ei rakenneta tekopyhyydellä. Rauha, maailmanrauha, syntyy vasta silloin, kun jokainen valtio, myös Yhdysvallat ja Suomi liittolaisineen, joutuu samojen sääntöjen eteen. Ja se päivä ei ole vielä lähelläkään. 

Toisaalta, vaikka pitkän sodan kestävät vain harvat, pitkää rauhanaikaa ei kestä kukaan. Ei varsinkaan Maapallo.

Putin ja Trump eivät välitä tunteistasi

 Suomalaisille myydään yhä satuversiota Ukrainasta. Sellaista, jossa maailmaa ohjaa oikeudenmukaisuus, kansainväliset säännöt ja vain lännen jalot motiivit. Kauniisti paketoitua propagandaa toistetaan jotta ihmiset voivat jatkaa hyvää mieltä tuottavaa itsepetostaan.

Mutta tämäkään konflikti ei ole sitä mitä kansalle syötetään.

Se on kansainvälisen suurvaltapolitiikan jatkamista väkivalloin ja tässä osapuolina ovat Yhdysvallat ja Venäjä.

Ukraina on täysi statisti, täysin sivuroolissa tässä sotilaallisessa erikoisoperaatiossa.

Eurooppa on myös pelkkä statisti, jonka roolina on taputtaa oikeissa kohdissa, jotta lännen narratiivi pysyy hengissä.

Ja suomalaiset kuvittelevat, että Marinin, Stubbin ja muiden pöhköjen kommentit ratkaisevat jotain.

Kyse on pelkästään suurvaltojen reviiristä ja lännen opportunismista.

On järjetöntä teeskennellä, että kaikki tapahtui tyhjiössä. Että Venäjä vain ”heräsi yhtenä aamuna ja päätti hyökätä”. Mielenvikaisen diktaattorin oikusta. Sellaisen väitteen uskoo vain ihminen, joka katsoo maailmaa kuin Pikku Kakkosta.

Vuosikymmeniä:

* NATO hivuttautui kohti Venäjän rajaa.

* Yhdysvallat aseisti ja koulutti Ukrainan armeijaa.

* Ukraina oli suurvaltojen kiistapaperi, ei aidosti vapaa toimija.

* Länsi käytti Ukrainaa omien etujensa jatkeena.

*Länsi vaihtoi väkivalloin Ukrainan laillisen johtajan omaksi nukkehallitsijakseen

Kutsua tilannetta "brutaaliksi hyökkäyssodaksi" on yhtä rehellistä kuin kutsua saunakaljaa alkoholismiksi. 

Kyllä, Venäjän armeija ja ohjukset ovat aktivoituneet.

Mutta aktivoitumiseen oli selkeä ulkoinen syy. Ja vahvat puolustukselliset perusteet. Eli turvavyöhykkeiden murtuminen, suurvaltakilpailu, ja lännen oma sokea ja aggressiivinen ekspansio joka on häivytetty kulisseihin.

Länsi on kaksinaismoralisti, joka soittaa samaa levyä aina kun se sattuu sitä itseään hyödyttämään.

Säännöt ovat sille itselleen äärimmäisen joustavia:

* Kun Yhdysvallat valloittaa toisella puolella maapalloa sijaitsevan öljyvaltio Irakin → demokratian vienti.

* Kun Venäjä miehittää sille historiallisesti kuuluneen rajallaan sijaitsevan Krimin → brutaali hyökkäyssota.

* Kun Serbiaa pommitetaan jenkkien toimesta ilman kansainvälisen oikeuden lupaa → humanitäärinen interventio.

* Kun Ukraina vedetään väkisin NATO:on jotta saadaan Venäjä puristuksiin→ itsemääräämisoikeus.

Jos joku haluaa liittoutua Venäjän kanssa → vaikutusvaltaa on käytetty väärin, huudetaan autoritarismia, uhkaa, kieroilua.

Tämä ei ole arvopolitiikkaa. Tämä on valikoivaa moraalia. 

Tämä on rajua itsepetosta, jota länsi markkinoi maailmalle ja jonka me täällä kaukana periferiassa ostamme sellaisenaan kuin ale-leivän.

Totuus: Ukraina ei koskaan ollut eikä tule olemaan tämän sodan subjekti.

Kyllä, ukrainalaiset taistelevat, suurin osa toki pitkin hampain ja pakotettuna, mutta taistelevat kuitenkin. 

Päätöksiä tekevät silti ainoastaan Washington ja Moskova.

Jos Yhdysvallat haluaa aseellisen konfliktin jatkuvan → se jatkuu.

Jos Yhdysvallat sulkee rahahanat ja aseiden toimituksen → peli loppuu välittömästi.

Jos Venäjä päättää eskaloida → se eskaloi.

Eurooppa on tässä tarinassa vain moralistinen sivuhahmo, joka lausuu yleviä periaatteita, mutta ei uskalla tehdä mitään, mikä oikeasti vaikuttaisi kumpaankaan osapuoleen tai riskeeraisi Euroopan omat olot. Toki nykyiset pakotteet ovat olemassa, tosin ne ovat osuneet ensisijaisesti Euroopan omaan nilkkaan. Mutta muunlaisia riskejä Eurooppa ei osaa tai uskalla ottaa. Yksittäisiä maita, puolueita ja muutamia viisaita ihmisiä lukuunottamatta.

Ja juuri siksi sotilaallisen erikoisoperaation lopputulos on jo tiedossa.

Ukraina joutuu hyväksymään sopimuksen, joka on sille narratiiviin ostaneiden mielestä epäreilu, katkera ja täynnä sellaisia kohtia, joita jokainen lännessä tuomitsi vielä pari vuotta sitten. Sopimus on täysin erilainen kuin se, jonka länsi sille myi pakottaessaan Ukrainan tähän tilanteeseen.

Kun tarpeeksi kuolleita ruumiita ja maan tasalle tuhottuja kaupunkeja on kertynyt, maailma kääntää kelkkansa ja tulee onneksi vihdoin realismin vuoro.

Aina tulee realismin vuoro, joskus aiemmin, joskus myöhemmin.

Se siitä.

Ei sankaritarinaa.

Ei onnellista loppua.

Ei lännen pelastavaa enkeliä.

Vain se, mikä on väistämätöntä:

**Ukraina joutuu nielemään sen, minkä suurvallat sanovat.**

### **Marinismi oli kivaa, mutta siitä ei tullut reaalipolitiikkaa**

“Hahah! Tie ulos konfliktista on, että Venäjä lähtee.”

Se ei ollut oivallus.

Se oli itkuinen punchline.

Ja itkuiset punchlinet harvoin ohjaavat suurvaltapolitiikkaa.

Länsimedia toki joi tuon lauseen kuin teini energiajuoman ja tunsi hetken ylvästä oikeamielisyyttä.

Mutta kun guaranan ja kofeiinin vaikutukset loppuivat, jäljelle jäi sama kylmä todellisuus, joka oli alusta asti siellä:

> **Suurvallat tekevät mitä haluavat.

> Pienet maat tekevät mitä pystyvät.**

Paasikivi tiesi sen. Kekkonen tiesi sen. Janukovytš tiesi sen. 

Nykyinen wokelänsi ei halua tietää sitä.

Mutta maailma ei välitä siitä, haluaako se. Maailma ei varsinkaan välitä siitä, mitä tekopyhä Suomi typerine tapaihmisineen haluaa tai on haluamattta. 

NATO-jäsenyyden karu todellisuus

 

On helppo puhua arvoista, rohkeudesta ja lännen yhtenäisyydestä. Paljon vaikeampaa on katsoa suoraan realiteetteihin, joilla ei ole mitään tekemistä wokeihanteiden kanssa. Maantiede, historia, sotilaallinen kapasiteetti ja strateginen asema eivät välitä moraalisista periaatteista. Ne vain ovat.

Suomi teki päätöksen asemoitua avoimesti Venäjän viholliseksi tilanteessa, jossa vaihtoehtoja kyllä oli, mutta malttia ei. Turvallisuuspoliittinen logiikka on yksinkertainen: jos sijaitset suuren ydinasevallan rajalla, sinulla on tasan kaksi kestävää toimintamallia. Joko olet puolueeton, uhkaamaton ja hyvissä väleissä tai sitten olet merkittävästi vahvemman liittouman aktiivinen osa. Suomi yritti valita jälkimmäisen, eli NATO:n. Sen vahvuudesta on tosin helppoa olla montaakin mieltä.

Ongelma ei ole puolen valinnassa sinänsä, vaan siinä, että siihen liitettiin todella epärealistisia odotuksia. Liittouma ei poista geografiaa. Nato ei siirrä Suomea pois Venäjän rajalta. Sodan logiikassa rajan läheisyys tarkoittaa aina riskiä, olitpa kumartunut itään tai länteen. Suomi astui suoraan etulinjaan. Koska seurauksia ei arvioitu riittävän kylmästi.

Lisäksi unohdettiin se tosiasia, että suurvallat reagoivat uhkatilanteissa ennen kaikkea kapasiteettiin ja signaaleihin, eivät arvoihin. Venäjä tulkitsee lähialueensa sotilaallisen laajenemisen uhan kautta riippumatta siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja mitä arvoja siellä ajetaan. Tässä pelissä oikeassa oleminen ei suojele ketään. Jos joku siis kuvittelisi lännen olevan enemmän oikeassa ja enemmän hyvien asialla.

Inhorealismi on tässä armoton: Venäjä ei katoa, eikä sen kyky vahingoittaa Suomea katoa. Ei vaikka kaikki oikeat arvot lausuttaisiin ääneen. Ei, vaikka Suomi olisi NATO:n perustajajäsen. Suomi siirtyi rauhantilasta ja hyvistä kauppasuhteista hallitsemattomaan epävarmuuteen ja kylmään sotaan, ja tämän päätöksen hintaa maksetaan koko ajan. Suomen talous sai lopullisen kuoliniskun NATO-jäsenyyden myötä. Lopullinen lasku toki selviää vasta vuosien ja vuosikymmenten kuluttua.

Kysymys ei siis ole siitä, oliko valinta moraalisesti oikea. Kysymys on siitä, oliko se strategisesti järkevä suhteessa riskeihin, joihin Suomi väistämättä sitoutui. Tällä hetkellä näyttää siltä, että päätös tehtiin nopeammin kuin sen seuraukset ehdittiin rehellisesti arvioida. 

Päätöstä tehdessä Suomi kuvitteli astuvansa valoon, mutta häämöttänyt kirkkaus olikin vain sokaisevaa neonhohdetta joka poltti silmät ja ajoi synkkään pimeyteen.

Teboil, Teboil, Teboil

Länsimedia koettaa taas esittää, että jokainen venäläinen yskähdyskin on “hybridivaikuttamista”. Kun Teboil huomauttaa täysin ilmeisestä asiasta – suomalaispankit estävät kortit ilman laillista perustetta – Yle juoksee heti professorin perässä kyselemässä, miltä “hybridivaikuttaminen” tuntuu. Tunne on kuulemma huono. No, se on tietysti tieteellisen pätevä argumentti, eikö?

Suomalaisten pankkien tilanne on muka vaikea. Ei ole. Ne vain tottelevat Yhdysvaltoja sokeasti, koska pienintäkään riskiä ei uskalleta ottaa. Suomi on tässä kuviossa ameriikan massia rakastava vasalli, ei mikään itsenäinen omaksi parhaakseen toimija.

Mitäs sanotte tästä nykyisestä väitteestä, että venäläiset yritykset ovat Venäjän“ulko­politiikan työkaluja”? Mitäpä muuta Ylekään osaisi väittää? Kun suomalaiset yritykset toimivat USA:n pillin mukaan, se on “vastuullista”. Kun venäläinen yritys yrittää hoitaa liiketoimintaa Suomessa, se on “vaikuttamisoperaatio” ja "hybridisodankäyntiä".

Tosiasia on kuitenkin tämä: Teboilin alasajo ei johdu Venäjästä, vaan suomalaisesta polvistumisesta amerikkalaisiin pakotteisiin. Mutta tietenkään Yle ja muut eivät voi sanoa sitä ääneen. Paljon helpompaa on syyttää Venäjää, sillä Suomessa yleisö on opetettu rakastamaan tarinoita, joissa paha on aina idässä ja hyvyys aina lännessä.

Ja kun suomalaiset huoltamot kaatuvat, pienyrittäjät kärsivät ja autoilijoiden kustannukset nousevat, sitä ei suomalainen media enää muista mainita. Eikä varsinkaan sen syitä, eli rähmällään olemista "vapaaseen länteen". Sehän ei ole “hybridivaikuttamista”, vaan hiljaisesti hyväksytty seuraus, jonka käsky tuli oikeasta suunnasta.

Suomalainen pelkotehdas

Suomen mediassa ei enää raportoida tapahtumia. Tapahtumia muokataan narratiiviin sopivaksi.

Jokainen Venäjään liittyvä uutinen käy läpi saman kaavan:

1. valitaan tapahtumalle uhkaavin mahdollinen tulkinta

2. puetaan tulkinta asiantuntijan kommentin muotoon

3. toistetaan sitä niin kauan, että kukaan ei muista, mistä alun perin oli kyse.

Teboilin tilanne on vain uusi raaka-aine tähän pelkoa ja vihaa lietsovaan koneeseen.

Suomalaiselle yleisölle on rakennettu henkinen palohälytin:

kun uutisessa vilahtaa yhtään mitään venäläisiin viittaavaa, laite piippaa automaattisesti.

Esimerkiksi Teboilin tapauksessa on aivan se ja sama, puhutaanko bensakortin toiminnasta, suomalaisen yrittäjän pyörittämästä huoltamosta vai polttoainejakelun logistisista käytännöistä — hälytyssignaali on aina sama. Ja jokaiseen signaaliin liitetään vaikka väkisin sana "hyökkäyssota".

Tämä ei ole journalismia.

Tämä on **turvallisuusteatteria**.

Suomi esittää jatkuvasti roolia, jossa se on pieni, toistuvan uhan alla elävä rajamaa.

Se antaa medialle luvan tulkita jokaisen tapahtuman turvallisuusnäkökulmasta, vaikka kyse olisi täysin arkisesta liiketoiminnasta.

Vain rajujen uhkakuvien kautta kerrotut uutiset koetaan sallituiksi ja “uskottaviksi”.

Tässä logiikassa venäläinen, oli se sitten yritys, siviiliyksilö, tai mikä tahansa taho, ei voi tehdä mitään neutraalia. Saati positiivista.

Jos se sanoo “hyvää huomenta”, se on hybridivaikuttamista.

Jos se on hiljaa, se on hybridivaikuttamista.

Jos se yrittää ratkaista ongelman, se on hybridivaikuttamista.

Venäjä on näin muuttunut konkreettisesta, suvereenista valtiosta suomalaisen median **symboliseksi selitykseksi**. Selitykseksi pelolle.

Lopputulos on tämä:

suomalaiset menettävät kyvyn nähdä Venäjää normaalina toimijana edes silloin, kun kysymys on pelkästä Suomea suuresti hyödyttävästä kaupallisesta tilanteesta.

Faktat eivät enää ohjaa Suomessa ja tietyissä muissa länsimaissa narratiivia — sairas tarkoitushakuinen narratiivi ohjaa faktoja.

Teboil ei todellisuudessa ole tämänkään jutun varsinainen aihe. Aihe on suomalaisten nykyinen tarve nähdä itsensä jatkuvassa uhkatilassa elävänä uhrina.

Siinä roolissa on varmasti jotain lohdullista, vaikka se on täysin irrallaan todellisuudesta.