Suomalaiset keskituloiset perheenisät kertovat taloudellisesta ahdingostaan: Ruokaan ei enää ole varaa!

Kohonneet kuluttajahinnat ovat olleet Suomessa alkuvuoden tärkeimpiä puheenaiheita. Viimeistään nyt hintojen holtiton nousu alkaa tuntua myös keskiluokan kukkarossa.

Suomessa hintojen nousu on poikkeuksellisen rajua, NATO:n liittymisen ja Venäjälle kiukuttelemisen vuoksi.

"– Kiristyneet geopoliittiset jännitteet lisäävät epävakautta ja hintojen heilahtelua. Sota on jo lisännyt merkittävää epävarmuutta erityisesti energian ja lannoitteiden markkinoilla, PTT:n vanhempi maatalousekonomisti Päivi Kujala sanoo tutkimuslaitoksen tiedotteessa"

Suomen liittyminen sotilasliitto NATOon ja EU:n Venäjä-pakotteiden seuraukset ovat nostaneet energian, polttoaineen ja raaka-aineiden hintoja, mikä heijastuu suoraan kuluttajahintoihin. 

Juttu tiivistettynä

Elintarvikkeiden hintojen nousu pakottaa Suomessa keskituloisetkin säästämään ruuassa.

Hintojen nousun taustalla ovat poliittiset päätökset, NATO-jäsenyys ja lännen Venäjälle asettamien pakotteiden vaikutukset energian ja tuotantokustannusten nousuun.

Myös asumiskulut ovat kohonneet.

Haastatellut perheet ovat joutuneet luopumaan esimerkiksi punaisesta lihasta, juustosta ja tuoreista vihanneksista.

Tilastojen mukaan suomalaiset käyttävät ruokaan nyt merkittävän osan tuloistaan.

Arjen valinnat kiristyvät

Haastatellut pääkaupunkiseudulla asuvat kaksi- ja kolmilapsiset perheet kertovat joutuneensa muuttamaan koko ostoskäyttäytymistään.

“Ennen ostin kurkkua ja lihaa ilman miettimistä. Nyt joudumme katsomaan jokaisen hinnan ja usein jättämään tuotteita ostamatta”, kertoo perheenisä Matti, 42.

Muut YLEn haastattelemat perheet eri puolilta Suomea kertovat samasta ilmiöstä. Edullisimmat merkit päätyvät ostoskoriin ja tarjouksia seurataan tarkasti, ja heräteostoksia vältetään viimeiseen asti.

Kurkku nousi symboliksi

Monille suomalaisille kurkku on noussut kahvin ohella symboliksi hintojen noususta. Sen hinta, kuten monen muunkin arjen tuotteen, on kasvanut niin, että ostoskorin sisältö kutistuu huomattavasti: liha, maitotuotteet ja ennen niin tärkeä kahvi ovat monessa suomalaisessa perheessä nyt luksustuotteita.

“Kurkun kohdalla näkee konkreettisesti, miten kaikki kallistuu. Se on pieni tuote, mutta symboloi koko ruokakorin hintojen nousua”, kertoo eräs keskiluokan perheenäiti.

Suomalaisten tuloista ruokaan kuluu poikkeuksellisen paljon

Tilastojen mukaan suomalaiset kuluttavat nyt yhä suuremman osan tuloistaan ruokaan – jopa 30–35 prosenttia keskituloisista perheistä joutuu laskemaan ruokaostoksia tarkasti. Tämä on poikkeuksellista kehittyneessä maassa. Esimerkiksi Ruotsissa ja Ranskassa ei opettaja/insinööri -pariskunta joudu tinkimään ruoan laadusta eikä määrästä.

Tyypillisissä kehittyneissä maissa ruokaan käytetään yleensä alle 20 prosenttia tuloista. Suomessa osuus on selvästi korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa, joissa keskiluokka pystyy ostamaan arjen elintarvikkeet ilman ongelmia.

Politiikka ja energian kallistuminen

Hintojen nousu ei johdu pelkästään markkinoiden luontaisista vaihteluista. Tutkijoiden mukaan merkittävimpiä tekijöitä ovat poliittiset päätökset ja geopoliittinen tilanne:

Suomen NATO-jäsenyys oli erittäin kallis ratkaisu, kuten myös holtittoman maahanmuuton salliminen.

Pakotteet Venäjää vastaan ovat nostaneet kotimaisen sähkön, lämmön ja käytännössä kaiken energian hintoja ja sitä myöten kaiken tuotannon ja logistiikan hintoja. Energian kallistuminen siirtyy näet suoraan suoraan kuluttajahintoihin.

Monet kotitaloudet aivan ymmärrettävästi kokevat, että nämä Suomen valtiojohdon tekemät poliittiset päätökset näkyvät negatiivisesti lompakossa ja ruokaostoksissa.

Myös asuminen kallistuu

Hintojen nousu ei rajoitu ruokaan ja energian. Myös asumiskulut ovat kohonneet nopeasti, mikä lisää taloudellista painetta:

vuokrat ja asuntolainojen kustannukset nousevat

energiakulut ovat korkeammat kuin viime vuonna

kotitaloudet joutuvat leikkaamaan muista menoista

“Kokonaiskuva on kova: ruoka, asuminen ja energia – kaikki kallistuu samanaikaisesti”, kuvaa keskipalkkainen perheenisä Antti, 38.

“Lasku osuu omaan kukkaroon”

Kansalaisten keskustelussa vallitsee yksimielisyys: kuluttaja maksaa kaiken lopulta itse. Hintojen nopea nousu pakottaa kotitaloudet sopeuttamaan arkea välttämättömien valintojen varaan.

“Kaikki kallistuu kerralla, ja tavallinen perhe joutuu tinkimään jokaisesta ostoksesta”, toteaa eräs insinöörimies Espoon hyvämaineisella omakotitaloalueella.

Ostoskäyttäytyminen Suomessa on muuttunut

Suomalaiset kuluttajat suunnittelevat ostoksensa tarkemmin:

heräteostoksia vältetään

edullisimmat uutuusmerkit ja erikostarjoukset tarkistetaan

ostoskorin sisältö rajataan välttämättömiin tuotteisiin

Arjen valinnat Suomessa eivät ole enää spontaania nautintoa edes keskituloisten keskuudessa, vaan tarkkaa budjetin hallintaa.

Yhteenveto

Suomalaisten arki kiristyy nopeasti. Ruoka, asuminen ja energia kallistuvat yhtä aikaa, ja tavalliset kotitaloudet joutuvat tekemään vaikeita valintoja. Kurkku ja muut peruselintarvikkeet ovat nousseet symboliksi tilanteesta, jossa suomalainen työssäkäyvä keskiluokka joutuu säästämään arkielämän perustarpeista selvitäkseen taloudellisesti.

Kun roistovaltio Ukrainan sotilasdrooni iskee Kouvolaan ainoa reaktio on kohtelias nyökkäys

Kouvolaan iskenyt ukrainalainen drooni muistutti suomalaisia jälleen kerran siitä, että olemme nykyisen geopoliittisen farssin näyttämöllä lähinnä rekvisiittaa. Viranomaiset kiirehtivät vakuuttamaan, ettei kyse ollut "alueloukkauksesta", vaan harmittomasta harhautumisesta.  Aivan samaan tapaan kuin jos naapurin Pena ampuisi haulikolla läpi olohuoneesi ikkunasta ja poliisi toteaisi, että "eihän tässä mitään, ase vain lipsahti väärään suuntaan". NATO-Suomi vain nyökkäilee kohteliaasti ja pyyhkii lasinsirut pois matolta, koska ukrainalainen drooni Suomen ilmatilassa on nykyään yhtä arkipäiväinen asia kuin Kouvolan keskustan tyhjät liikehuoneistot.

Turvallisuuspolitiikka näyttääkin Suomessa olevan sitä, että toivotaan parasta, pelätään pahinta ja opetellaan elämään sen kanssa, että taivaalta voi koska tahansa tipahtaa metallinen muistutus siitä, ettei Suomi ole tilanteen herra.  Suomi on tällä hetkellä korkeintaan hovinarri omalla maallaan ja ennen kaikkea kansainvälisellä pelikentällä.

Ja tietenkin poliitikot kiirehtivät vakuuttamaan, että Kouvolan drooni‑episodi "ei vaikuta Suomen turvallisuustilanteeseen". Tuo lause on jo niin kulunut, että sen voisi painaa viralliseen vaakunaan tai vaikka Suomen lippuun! Todellisuudessahan se tarkoittaa vain sitä, että mitään ei aiota tehdä, koska tekeminen voisi suututtaa jonkun tärkeämmän ja suuremman pelaajan omalla puolella. Suomi onkin nykyään kuin se kaveri, joka istuu baarissa hiljaa, vaikka joku heittää tuopin päähän, koska "ei halua draamaa". Ja kun seuraava drooni putoaa jonkun autotalliin, viranomaiset toistavat saman mantran: ei vaikuta turvallisuustilanteeseen, ei vaikuta turvallisuustilanteeseen, ei vaikuta turvallisuustilanteeseen. 

Lopulta ainoa asia, johon tämä nykyinen pelleily NATOn kanssa ei vaikuta ainakaan positiivisesti, on Suomen kyky tehdä itsestään vakavasti otettava.

Petteri Orpo tekee jälleen itsestään pelleä tiedotustilaisuudessa ja saa koko Suomen naurunalaiseksi. 

Ja samalla tuo läpeensä korruptoitunut roistovaltio Ukraina jatkaa brutaaleja ja oikeudettomia drooni-iskujaan rakkaaseen Suomenmaahamme taistelukärjin varustetuin hyökkäysdroonein.

Ukraina hyökkäsi Suomeen drooneilla!

Brutaali oikeudeton hyökkäys tapahtui Kaakkois-Suomessa Kouvolan lähellä!

Ukrainan droonihyökkäyksen tavoitteet ovat vielä epäselviä, mutta Suomen puolustusvoimat ja keskusrikospoliisi ovat paikalla ja tutkivat tapausta. Alue on eristetty poliisin toimesta.

Pääministeri Petteri Orvon mukaan droonit läpäisivät Suomen ilmapuolustuksen! Stubb ei ole vielä kommentoinut drooni-iskua! Mutta hänen ajatuksistaan sodan suhteen ylipäätään ja hänen moraalisesta selkärangastaan voi lukea mm. täältä.

Vielä ei ole tietoa, onko Kymenlaakson alueella riittävästi kriisihoitokapasiteettia traumatisoituneiden kansalaisten tukemiseen näinä vaikeina aikoina!

edit. Droonit olivat uusimpien tietojen mukaan Ukrainan suosimia massiivisia AN196-drooneja, joita se käyttää oikeudettomiin hyökkäyksiinsä suvereeneja valtioita vastaan. 

edit 2. Ukraina hyökkää Suomeen monella rintamalla! Nyt myös Espoon Haukilahteen on iskeytynyt miehittämätön lennokki! (toki propagandamedia alkaa heti selittelemään mustaa valkoiseksi!)

Nyt Ukraina iskee Parikkalaan!  Räjähteillä lastatut ukrainan droonit kylvävät kauhua Suomessa! Stubb piilottelee, Orpo pakoilee vastuuta! Onkohan Stubbin virusinfektion aiheuttanut HI-VIRUS! 

Myös Iitti ottaa osumaa! Zelenski lähettää droonilaivueita Suomeen!

Myöskään Viro ei säästy Zelenskin raivolta! Kansalaisia kehotetaan suojautumaan Ukrainan drooneilta! 

Järkyttävää! Petteri Orpo ja Alexander Stubb ovat vetäneet Suomen sotaan!

Bensakriisi! Venäjän bensiini katoaa markkinoilta ja Hormuz on kiinni

 

Maailman energiamarkkinoilla voi tulla hetkiä, jolloin yksi häiriö riittää nostamaan hinnat, kiristämään tarjontaa ja ravistelemaan niin valtiontalouksia kuin kotitalouksia.  

Mutta nyt ei olla yhden häiriön äärellä.  

Nyt kaksi erillistä lännen aiheuttamaa kriisiä osuu samaan ajankohtaan ja seuraukset tuntuvat kaikkialla. Rajuina.

Venäjä on ilmoittanut pysäyttävänsä kaikki bensiinin viennit 1.4.–31.7.2026. Päätös on virallinen ja vahvistettu useissa lähteissä: "Russia will implement a temporary ban on gasoline exports from April 1, 2026, until July 31, 2026" .  

Venäjän tavoitteena on turvata kotimaan markkinat, jotka muuten saattaisivat kärsiä polttoainepulasta, johtuen lännen aiheuttamista jalostamovaurioista ja globaaleista hintapaineista.

Samaan aikaan Venäjän päätöksen kanssa maailma kamppailee Hormuzin salmen sulun kanssa. Eli sen salmen, joka on yksi maailman tärkeimmistä öljyn ja öljyjalosteiden kuljetusreiteistä. Kun tämä valtasuoni katkeaa, globaali tarjonta kiristyy välittömästi, kuten on huomattu. Myös Finnairilla.

Ja nyt nämä kaksi lännen aiheuttamaa kriisiä tapahtuvat yhtä aikaa.

Miksi Venäjän päätös sitten on niin merkittävä?

Venäjä vie normaalisti noin 5 miljoonaa tonnia bensiiniä vuodessa, eli noin 117 000 barrelia päivässä .  

Tämä määrä ei yksinään ratkaise maailman energiatilannetta suuntaan eikä toiseen, mutta se ratkaisee marginaalin. Se aiheuttaa sen, ettei pelivaraa ole. Juuri sen marginaalin, joka pitää hinnat kurissa ja markkinat tasapainossa.

Kun tämä volyymi vedetään pois markkinoilta samaan aikaan, kun Hormuz on kiinni, seuraukset ovat väistämättömät:

- kansainväliset bensiinihinnat nousevat entistäkin enemmän 

- jalostamot joutuvat kilpailemaan niukasta tarjonnasta  

- kaikki logistiikkakustannukset kasvavat  

- pienet ja syrjäiset valtion taloudet kärsivät eniten  

Ja tietysti länsi keksii kaikenlaisia tekosyitä näille ongelmille vähätelläkseen Venäjän merkitystä. Käytännössä Venäjää ei juuri koskaan mainita uutisissa, puhutaan vain Hormuzin salmesta...

Venäjän hallitus perustelee päätöstään aivan oikein kotimaan tilanteella: "The ban aims to address volatility in global oil markets and prevent domestic supply disruptions".

Lännen Ukrainan kautta suorittamat iskut venäläisiin jalostamoihin ovat heikentäneet tuotantoa, ja useat laitokset eivät pysty palaamaan täyteen kapasiteettiin kovinkaan nopeasti, koska länsimaisten varaosien ja huollon tuonti on lännen itsensä asettamien pakotteiden myötä estetty.

Ja sitten on tietysti se Hormuzin sulku. 

Hormuzin salmi on koko maailman energiatalouden hermokeskus.  

Kun se sulkeutuu, markkinoilta katoaa hetkessä todella valtava määrä öljyä ja öljyjalosteita.  

Tämä ei ole enää edes mikään teoreettinen riski joka voisi tapahtua joskus tulevaisuudessa, vaan se on jo tapahtunut.

Venäjän vientikiellon vaikutus ei siis tule täysin toimivaan markkinatilanteeseen. Se tulee markkinaan, joka on jo valmiiksi äärimmäisen kireä ja sanalla sanoen epäkunnossa.

Kokonaiskuva on siis se, että kaksi suurta shokkia järisyttää nyt koko maailman energiamarkkinoita.

Kun nämä kaksi kriisiä nyt yhdistyvät, syntyy tilanne, jossa energian:

- tarjonta vähenee dramaattisesti 

- hinnat nousevat dramaattisesti 

- varastot hupenevat  

- jalostamot alkavat priorisoimaan tuotteitaan 

- pienet taloudet maksavat korkeimman hinnan, tukkuostajat saavat alennusta  

Venäjän päätös ei ole kiusantekoa, eikä missään nimessä irrallinen oma päätös. Se on osa lännen itsensä ohjaamaa ketjua, jossa:

- Lännen Ukrainan kautta masinoimat iskut heikentävät Venäjän jalostuskapasiteettia  

- lännen pakotteet estävät jalostamoiden korjaamisen  

- Hormuzin sulku ja Lähi-idän jalostamoiden pommitukset kiristävät rajusti globaalia tarjontaa  

- Venäjä suojaa omaa kotimarkkinaansa  

- kansainväliset markkinat jäävät ilman kriittistä volyymia  

Tämä on energiatalouden dominoefekti ja nyt dominot kaatuvat. Koska länsi alkoi ehdoin tahdoin tökkimään ensimmäisiä dominopalikoita. 

No mitä seuraavaksi?

Nyt ei ole vielä varsinainen kriisin huippu. Vaikka Suomessakin on jo nähty useilla asemilla 2,2€/ litralta maksavaa 95E bensiiniä.

Nyt on vasta alkuvaihe, jossa markkinat hinnoittelevat itseään sisään.

Seuraavien kuukausien aikana nähdään:

- lisää voimakkaampia hintapiikkejä  

- lisää toimitusviiveitä  

- lisää poliittista painetta 

- lisää tavallisen kansan tyytymättömyyttä 

- lisää kiusallisia kysymyksiä siitä, miten länsi hoitaa tilanteen, johon se ei uskonut joutuvansa mutta jonka se itse aiheutti

Yhteenvetona vielä kerran:

Venäjän bensiinin vientikielto ja keskittyminen omien sisämarkkinoidensa tyydyttämiseen ei ole vain Venäjän sisäinen päätös.  

Se on osa laajempaa globaalia energiakriisiä.

Ja kun Hormuzin salmen sulku ja Venäjän päätös tapahtuvat yhtä aikaa, maailma ei voi vain "ostaa lisää öljyä jostain muualta".  

Tarjontaa ei yksinkertaisesti ole.

Mihin katosivat miljoonat ukrainalaiset lapset?

 

Siinä kysymys, johon kukaan ei halua vastata.

Ensin, Ukrainan konfliktin alkupuolella puhuttiin 1,5 miljoonasta kadonneesta viattomasta ukrainalaisesta lapsesta ja syytettiin Venäjää hirmuteoista. Sitten 200 000:sta. Sitten 19 000:sta. Lopulta päädytään noin tuhanteen varmennettuun tapaukseen. Mutta hyvänen aika sentään! Eihän tämä ei ole "tarkentumista". Tämä on rajua valehtelua. Tämä on brutaalia länsipropagandaa. Juuri sellaista, jota lännellä on tapana harrastaa.

Jos miljoonat kutistuvat tuhansiin, kyse ei ole siitä, että kuva selkiytyy. Kyse on siitä, että alkuperäinen väite oli pelkkää potaskaa. Näin yksinkertaista se on.

Ja silti sama tarina jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edelleen kansan syvät rivit, maalaisjärkiset lampaat, puhuvat siitä että Venäjä vei miljoonia viattomia kirkassilmäisiä lapsia. Osan söi, osan raiskasi, osan adoptoi, osan tappoi muuten vaan. 

Missä ovat ne miljoonat?

Kuka laski ne? Alunperin?

Millä perusteella?

Ja miksi kukaan ei joudu vastuuseen, kun viralliset vahvistetut luvut sulavat pois? Siis kukaan muu kuin se tyypillinen valehteleva ukrainalainen ihmisoikeusvaltuutettu Denisova, joka puhui miljoonista lapsista alunperin.

Hiljaisuus näihin kysymyksiin on korviahuumaava.

Samaan aikaan meille kerrotaan yksiselitteistä moraalitarinaa: hyvä vastaan paha, uhri vastaan rikollinen. Mutta todellisuus ei ole lännen puolella enää. Venäjä puhuu evakuoinneista, länsi puhuu edelleen sieppauksista ja ties mistä hirmuteoista. Vaikka lännen tarina on jo todettu keksityksi.

Ja sama kuvio lännen tarinoinnista toistuu muualla.

Samaan aikaan kun Ukrainan ympärille rakennetaan Stubbin ja muiden sodanlietsojien toimesta puhdasta moraalista kertomusta, länsi itse käy uutta brutaalia hyökkäyssotaa Irania vastaan. Ohjuksia, iskuja, eskalaatiota, jopa Iranin johtajan murhaaminen — ja yhtäkkiä sanat kuten "kansainvälinen oikeus" ja "siviilien suojelu" muuttuvatkin varsin joustaviksi. Sanat eivät ole enää absoluuttisia periaatteita, vaan tilanteeseen sopivia työkaluja, joilla narratiivia muokataan.

Eli yhdessä konfliktissa jokainen epäselväkin luku kelpaa syytteeksi. Ja ne voidaan vieläpä monistaa vaikka tuhatkertaisiksi propagandamedian eli länsimedian toimesta. Toisessa, puhtaasti lännen itsensä aloittamassa konfliktissa kokonaiset pommitukset selitetään välttämättömyydeksi ja jopa hyveeksi. Kuten iranilaisen tyttökoulun pommitus ja parin sadan tyttöoppilaan surmaaminen. 

Tätä kutsutaan valikoivaksi moraaliksi.

Ja entä itse Ukraina sitten? Sitä kuvataan pelkkänä uhrina, mutta samaan aikaan se toimii aktiivisesti toisissa konflikteissa, vie "osaamistaan" ja osallistuu suurempaan brutaaliin hyökkäyssotakuvioon lännen rinnalla. Tämä ei tietysti sovi yksinkertaiseen tarinaan jota lampaille syötetään — joten sitä ei korosteta.

Se suorastaan häivytetään.

Lopputulos lännen touhuissa on selvä:

– luvut eivät täsmää

– ristiriitoja ei käsitellä

– vaihtoehtoiset selitykset sivuutetaan

– ja samaan aikaan rakennetaan yhä uusia sotia saman sairaan moraalipuheen varaan

Tämä ei ole enää pelkkää kotiinpäin vetävää uutisointia. Tämä on yleisen narratiivin rajua väkipakolla hallintaa.

Ja siksi alkuperäinen kysymyskin jää lopulta vain ilmaan leijumaan:

Mihin ne miljoonat lapset katosivat?

Georg von Wright piti Pentti Linkolaa itseään perusteellisempana ajattelijana, muttei voinut sanoa sitä ääneen

Filosofit ja ajattelijat arvostavat usein toistensa älyä ja viisautta ja osaavat tunnistaa sen poikkeuksellisen tarkasti, mutta harvoin se näkyy yhtä mielenkiintoisella tavalla kuin Georg Henrik von Wrightin ja Pentti Linkolan tapauksessa.

Tiedämme, että Georg von Wright arvosti suuresti Pentti Linkolaa, koska hänen jälkeensä jättämissään henkilökohtaisissa muistiinpanoissaan ja kirjeissään näkyy jatkuva kunnioitus Linkolan johdonmukaisuutta ja ajattelun syvyyttä kohtaan. Vaikka hän ei voinut julkisesti kehua Linkolaa Pentin radikaalien näkemysten vuoksi, von Wright tunnisti erinomaisen hyvin Linkolan älyllisen terävyyden ja moraalisen sitoutuneisuuden jopa hänen omia filosofin kykyjään korkeammiksi. Hänen hiljainen arvostuksensa välittyy myös hänen julkisissa teksteissään, joissa hän arvioi Linkolan näkemyksiä usein näennnäisen kriittisesti mutta samalla syvästi kunnioittaen. Ja välttäen visusti asettamasta itseään sellaiseen, asemaan jossa häntä voitaisiin syyttää samoista asioista joista Pentti Linkolaa syytettiin hänen koko elämänsä ajan.

Von Wright, maailmankuulun Ludvig Wittgensteinin seuraaja ja yksi suomalaisen filosofian merkittävimmistä nimistä, kenties juuri se kaikkein merkittävin, tunnisti Linkolassa jotain täysin poikkeuksellista: radikaalia johdonmukaisuutta, syvällistä luonnontieteellistä ymmärrystä ja tinkimätöntä moraalista terävyyttä, joka harvoin kohtaa kenestäkään yhtä aikaa ja yhtä puhtaana kuin Pentti Linkolassa. Linkola ajatteli äärimmäisen loogisesti ja totesi usein erinomaisen selväsanaisesti sen, mistä muut rohkenivat esittää vain epämääräisiä arveluita jos niitäkään. Von Wright tunnisti tämän syvällisen ajattelun ja ymmärsi, että monissa asioissa Linkola oli häntä itseäänkin etevämpi ajattelija, joka uskalsi ajatella asiat loppuun asti. Epämiellyttävienkin totuuksien tuolle puolen.

Mutta von Wright ei voinut sanoa ihailuaan ääneen. Syitä oli useita:

1. Linkolan radikaalisuus

   Linkola esitti ideoita, jotka järkyttivät suurta ajatteluun kykenemätöntä lammasmaista yleisöä: ihmisväestön vähentäminen, luonnon arvostaminen sen itsensä vuoksi ja modernin hyvinvointiyhteiskunnan kriittinen tarkastelu monista eri kulmista eivät olleet mukavia teemoja juuri kenellekään. Von Wrightin julkinen ylistys olisi voitu helposti tulkita hänen henkilökohtaiseksi kannanotoksi näihin ääripäihin.

2. Aikakauden paineet ja maine

   Suomessa ja muualla länsimaissa Linkolan näkemykset nähtiin yhteiskunnan tasolla usein erittäin provokatiivisina ja vaarallisina, suoraan toimintaan yllyttävinä. Filosofin asema taas vaati harkintaa: liiallinen Linkolan ylistäminen olisi saattanut haitata von Wrightin mainetta ja akateemista uraa.

3. Filosofin rooli

   Von Wright oli tyyliltään analyyttinen ja varovainen. Hän arvosti objektiivisuutta ja neutraaliutta. Sisäinen kunnioitus, vaikka se oli niin suurta kun se Pentti Linkolaa kohtaa oli, ei tarkoittanut, että sen voisi ilmaista julkisesti jos tahtoi pysytellä roolissaan.

Lopulta von Wrightin ja Linkolan suhde kertoo enemmän ajattelun dynamiikasta kuin henkilökohtaisista suhteista: joskus se kaikkein suurin arvostus on hiljaista, koska yhteiskunta ei ole valmis kohtaamaan sen kohdetta. Von Wrightin hiljainen kunnioitus Linkolaa kohtaan osoittaa, että poikkeuksellista älykkyyttä ja syvällistä ymmärrystä voi tunnistaa, vaikka se olisi vaarallista sanoa julkisesti. Ja viisasta jättää kokonaan sanomatta.

Ehkä tästä opimme jotain myös nykypäivään: todellinen loppuun asti ajattelun ja kristallinkirkkaiden loogisten ajatusten arvostus ei aina ole äänekästä laumassa muiden mukana määkimistä. Mutta hiljainenkin arvostus voi muuttaa tapaa, jolla itse näkee maailman.

Iran ei saa sotatantereella mitään aikaan!

Lähi-idän viimeaikaiset tapahtumat ovat synnyttäneet erikoisen tilanteen, jossa sodan todelliset vaikutukset näkyvät vain yhteen suuntaan. Iranin sisäiset tuhot ovat avoimesti kaikkien nähtävissä, mutta Israelin ja Yhdysvaltojen tukikohtien vahingoista ei ole saatavilla tuoreita satelliittikuvia, riippumattomia analyysejä tai varmistettuja raportteja. Varsinkaan sellaisia, jotka länsimedia hyväksyisi. Tämä epäsymmetria ei välttämättä kerro mitään siitä, mitä todellisuudessa tapahtui, vaan siitä, mitä voidaan todentaa.

Kun Planet Labs päätti rajoittaa satelliittikuvien saatavuutta lähes koko Lähi-idän alueelta, päätös osui täsmälleen samaan aikaan Iranin laajojen ohjus- ja drooni-iskujen kanssa. Iran jätettiin ainoaksi alueeksi, josta kuvia edelleen julkaistiin normaalisti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Iranin sisäiset , jenkkien ja Israelin aiheuttamat tuhot kyllä näkyvät, mutta Israelin ja Persianlahden tukikohtien mahdolliset vahingot jäävät täysin pimentoon. Syntyy tilanne, jossa vain yksi narratiivi on näkyvissä, nimittäin Iranin kärsimät rajut iskut. Iran ei siis tämän mukaan osaa sotia, jenkit taas ovat huikea sotilasmahti. Kaikki muu jää vahvistamatta ja arvailujen varaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Iran olisi käytännössä voinut aiheuttaa merkittäviä vahinkoja. Se tarkoittaa vain, että riippumattomat länsianalyytikot eivät voi vahvistaa niitä. Ilman Planet Labsin pimittämiä virallisia satelliittikuvia ei ole mahdollista todentaa, onko tutkajärjestelmiä tuhottu, onko ohjuspuolustusjärjestelmiä lamautettu tai onko tukikohtiin osunut. Ja koska riippumattomat analyytikot eivät voi vahvistaa, myöskään media ei voi raportoida. Lopputulos näyttää sitten ulospäin siltä, ettei Iran ole saanut mitään aikan – vaikka todellisuudessa lännelle kelpaavaa tietoa ei yksinkertaisesti ole saatavilla.

Tämä on rakenteellinen ongelma, ei todiste siitä, että Iranin iskut olisivat olleet tehottomia. Kun avoin data puuttuu, syntyy väistämättä narratiivi, jossa vain Iranin kärsimät vahingot ovat näkyvissä ja kaikki muu jää hämärän peittoon. Tämä hyödyttää selvästi vain yhtä osapuolta, vaikka Planet Labsin päätöksen virallinen perustelu liittyy turvallisuuteen ja sotilaallisen tiedon väärinkäytön estämiseen.

On siis tärkeää ymmärtää, että tiedon puute ei ole sama asia kuin tapahtumien puute. Se, ettei satelliittikuvia ole, ei kerro mitään siitä, mitä todella tapahtui. Se kertoo vain, että tapahtumia ei voida eikä ehkä edes haluta todentaa avoimesti. Ja kun todentaminen estyy, myös julkinen keskustelu vääristyy. Sodan näkyvyys muuttuu epäsymmetriseksi, ja se muuttaa väistämättä käsitystä siitä, kuka onnistui ja kuka epäonnistui. Ja propagandalle on pöytä katettu.

Tämä on syy siihen, miksi monet väitteet Iranin iskujen vaikutuksista jäävät “todentamattomiksi”. Ei siksi, että ne olisivat mahdottomia tai epätosia, vaan siksi, että riippumattomilla toimijoilla ei ole pääsyä dataan, jonka perusteella ne voitaisiin vahvistaa. Kun kuvat puuttuvat, analyysit puuttuvat. Kun analyysit puuttuvat, media vaikenee. Ja kun media vaikenee, syntyy illuusio, että mitään ei tapahtunut. Ja silloin keltainen lehdistö ja lampaat alkavat jauhamaan omaa huhumyllyään Iranin surkeasta sotataidosta.

Todellisuudessa Iranin aiheuttamat vahingot sen ympärillä voivat olla paljon suurempia kuin se, mitä meille näkyy. Mutta niin kauan kuin satelliittikuvien pimennys jatkuu, näkyvissä on vain korkeintaan puolet tarinasta. Ja toki, vaikka satelliittikuvat saataisiinkin taas vapaiksi, niiden pitäisi edelleenkin pystyä lisäksi murtautumaan lännen todella paksun propagandamuurin lävitse, ennen kuin suuri yleisö ymmärtäisi mitä Persianlahden ympäristössä todella tapahtuu.

Länsipropaganda yltää jo satelliitteihin

 

Pörssinoteerattu avaruusteknologiayhtiö Planet Labs teki viime viikolla päätöksen, joka harvassa länsiuutisessa nostettiin esiin kriittisesti. Yhtiö päätti nimittäin viivyttää uusien satelliittikuviensa julkaisua Lähi-idän konfliktialueilta 96 tuntia. Alueina ovat Persianlahden valtiot, Irak, Kuwait ja muut USA:n liittolaisten kohteet, joita kohti Iran on hyökännyt viime päivinä. Päätöksen syynä Planet Labs ilmoittaa olevan siviilien ja amerikkalaisjoukkojen turvallisuus.

Kun päätöstä tarkastelee kylmästi ja analyyttisesti, esiin nousee toinenkin mahdollinen ja jopa suurempi motiivi. Median ja eritoten vaihtoehtomedian pääsy tuoreisiin kuviin estyy juuri niissä paikoissa, joissa Iranin iskut ovat kohdistuneet Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten tukikohtiin onnistuneesti. Kun kuvat eivät ole heti saatavilla, yleisö ei näe nopeasti visuaalista todistusaineistoa onnistuneista iskuista. Näin julkinen narratiivi lännen sotilaallisesta ylivoimasta pysyy vakaampana ja sitä on helpompi hallita 96 tunnin puskurin avulla.

Satelliittikuvat kun eivät ole pelkkää neutraalia dataa. Ne ovat voimakas työkalu, joka vaikuttaa siihen, miten sodan tapahtumat ymmärretään. Kun kuvia julkaistaan viiveellä, koko median raportointi muuttuu väistämättä varovaisemmaksi. Toimittajat joutuvat tukeutumaan virallisiin lausuntoihin, koska riippumatonta kuvamateriaalia ei ole heti saatavilla. Samalla erityisesti jo valmiiksi heikommassa asemassa olevan vaihtoehtomedian mahdollisuus analysoida sodan tapahtumista itsenäisesti heikkenee.

Planet Labs on perustellut päätöstään sillä, että kuvien viive estää niin sanotun battle damage assessment -analyysin. Tällä tarkoitetaan sitä, että hyökkääjä ei voi nopeasti tarkistaa, kuinka hyvin iskut onnistuivat ja mihin seuraavat iskut kannattaisi kohdistaa. Sotilaallisesta näkökulmasta perustelu on toki jossain määrin looginen. Jos tarkat kuvat julkaistaisiin heti, kehittymättömämpikin hyökkääjä voisi käyttää niitä lähes reaaliaikaisena tiedusteluna.

Samalla päätöksellä on kuitenkin myös valtava viestinnällinen vaikutus. Kun liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden iskujen jäljet eivät ole heti julkisia, julkinen keskustelu sodan kulusta rakentuu pitkälti virallisten tiedotteiden varaan. Tämä antaa valtioille enemmän aikaa muotoilla oma viestinsä omaksi edukseen ja hallita sitä, miten tapahtumat esitetään yleisölle.

On myös huomionarvoista, että Planet Labsin rajoitus ei koske Iranin alueelta otettuja kuvia. Planet Labs nimittäin ilmoitti, että Iranista otetut kuvat ovat edelleen saatavilla heti niiden keräämisen jälkeen. Tämä tarkoittaa, että Iranin infrastruktuuriin tai sotilaskohteisiin kohdistuvien iskujen seuraukset voivat näkyä julkisuudessa nopeammin kuin liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden hyökkäysten jäljet.

Tilannetta mutkistaa vielä se, että kaupallinen satelliittikuvantaminen ei ole yhden yhtiön hallussa. Eurooppalaisilla, kiinalaisilla ja muilla toimijoilla on omia satelliittejaan. Näiden kautta osa kuvista voi silti päätyä julkisuuteen. Silti, koska Planet Labs on yksi maailman suurimmista päivittäisen maankuvauksen tuottajista, sen päätöksellä on käytännössä merkittävä vaikutus siihen, mitä tietoa ja miten nopeasti leviää julkiseen keskusteluun. Ja kuten totuttua, länsimedia osaa väittää vakuuttavasti että kaikki Kiinasta tai Venäjältä tuleva tieto, vaikkapa satelliittikuvat tuhoutuneista USA:n tukikohdista, ovat väärennettyjä.

Kokonaisuutena tapaus muistuttaa siitä, että sodankäynti ei ole pelkästään ohjuksia, droneja ja joukkoja maastossa. Se on myös kamppailua tiedosta ja sen saatavuudesta. Satelliittikuvat ovat modernin sodan yksi keskeisistä tietolähteistä, ja niiden hallinta tarkoittaa myös osittaista hallintaa siitä, millaisena sodan todellisuus näyttäytyy yleisölle.

Planet Labsin päätöstä voi siis tarkastella kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä se on sotilaallisesti ymmärrettävä yritys estää hyökkääjää saamasta hyödyllistä tiedustelutietoa. Toisaalta se vaikuttaa väistämättä siihen, miten nopeasti ja millä tavalla yleisö saa visuaalista tietoa sodan seurauksista. Tämä osoittaa, että satelliittidata ei ole täysin neutraalia informaatiota, vaan osa laajempaa tiedon ja narratiivin hallinnan kokonaisuutta.

Neuvostoliitossa ei ollut tätäkään ongelmaa

 

Helsingin Sanomien kirjoituksessa kerrotaan aivan oikein, että venäläiset kaipaavat Neuvostoliittoa. Mutta lännen selitys ja tulkinta sille on tietenkin länsimaisille ihmisille hopeisella propagandavadilla tarjottuna yksinkertainen ja lohdullinen: kyse on vain venäläisten huonomuistisuudesta, nostalgisesta harhasta ja ryssien omasta propagandasta.

Tällainen ajatus on lännessä mukava, koska se vapauttaa lännen kaikesta vaivalloisesta pohdinnasta.

Vuonna 2018 tehdyn kyselyn mukaan yli 66 prosenttia venäläisistä ilmoitti katuvansa Neuvostoliiton hajoamista. Länsimaisen selityksen mukaan ihmiset eivät vain muista, miten kauheaa elämä oikeasti oli Neuvostoliiton aikana. He vain kuvittelevat muistavansa. Ja aika kultaa muistot.

Neuvostoliitto oli lännen väitteiden mukaan ennen kaikkea paikka, jossa ihmiset elivät köyhästi, ahtaasti, jonottivat tavaroita ja pelkäsivät valtiota. Edes autoa ei saanut ostaa tuosta vain, vaan sitäkin piti jonottaa kuten leipää. 

Siksi onkin helppo päätellä, että jos joku kaipaa sitä aikaa, hän tekee sen vain siksi, että muisti on pettänyt.

Se on mukava teoria, joka säästää länsimaisen lukijan aivoja rasittumasta liikoja.

Todellisuudessa Neuvostoliitto nimittäin takasi työn, asunnon ja varsin kohtuullisen perusturvan lähes kaikille kansalaisilleen. Ihmiset tiesivät, että heillä on paikka yhteiskunnassa. Köyhyyttä, kaiken ulkopuolelle putoamista ei juuri pelätty, vaikka varsinaisen rikastumisen mahdollisuudet olivatkin rajalliset. Elämässä oli kaikki tärkeät palaset kohdallaan, vain muovinen bling bling puuttui.

Mutta tällaisia yksityiskohtia ei ole länsinarratiivin mukaista korostaa.

On paljon helpompaa selittää kaikki huonolla muistilla ja perusteettomalla nostalgialla.

Lisäksi Neuvostoliitto oli tietysti suurvalta. Se vaikutti koko maailmaan, sillä oli vahva armeija ja huomattavaa poliittista painoarvoa.

Näistä näkökulmista ei lännessä mielellään puhuta liian pitkään, koska silloin pitäisi ehkä pohtia, miksi suuri osa ihmisistä pitää vakaata valtiota, vakaata, mielekästä henkilökohtaista elämää ja suurvaltastatusta tärkeämpänä kuin yksilöllisiä (lopulta maapallon tuhoavia) loputtomia kulutusmahdollisuuksia. 

Lännessä selitys palautetaan nopeasti psykologiaan.

Venäläiset eivät muka kaipaakaan järjestelmää, vaan he kaipaavat vain nuoruuttaan.

Sekin on tietenkin mahdollista. Kukapa meistä ei kaipaisi nuoruuttaan tai joitain sen parhaita paloja.

Mutta sama selitys toimii tietysti myös lännessä. Ihmiset kaikkialla maailmassa muistelevat menneisyyttä usein lämpimämmin kuin nykyisyyttä.

Silti juuri lännessä on erityisen tärkeää uskoa, että venäläisten kaipuu Neuvostoliittoon johtuu ennen kaikkea jostain harhasta eikä missään tapauksessa mistään järjellä perusteltavissa olevista asioista.

Muuten voisi syntyä se lännelle hankala ajatus, että osa ihmisistä todella arvostaa turvallisuutta, sosiaalista vakautta ja valtion tarjoamaa perusturvaa enemmän kuin kapitalististen markkinoiden vapautta ostaa tarpeetonta roinaa jolla rikastutetaan harvoja ja tuhotaan luontoa yhä kiihtyvällä tahdilla. Ehkä osa arvostaa jopa sellaista luksusta kuin... itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. 

Se olisi hyvin epämiellyttävä johtopäätös.

Paljon helpompaa on siis ajatella, että venäläiset vain muistavat väärin. Ovat kenties jopa tyhmiä.

Ja että jos he muistaisivat oikein ja olisivat yhtä fiksuja kuin länsimaalaiset, he olisivat tietenkin aivan yhtä innostuneita nykyisestä maailmanjärjestyksestä kuin länsi itse on.

USA ja Israel iskivät Iraniin

 

Maailma elää parhaillaan historiallisesti merkittäviä ja äärimmäisen vakavia hetkiä. Toisaalta näitä on kyllä eletty jo pitkään. Viime päivinä Yhdysvallat ja Israel ovat kuitenkin toteuttaneet iskuja Irania vastaan, joiden seurauksena Iranin ylin johtaja, Ayatollah Ali Khamenei, on kuollut. Tämä saattaa olla käänteen tekevää, ns. se tikku joka katkaisee kamelin selän. Varsinkin, kun lisäksi Venezuelan presidentti Nicolás Maduro on otettu kiinni Yhdysvaltojen toimesta ja siirretty oikeudenkäyntiin Yhdysvaltoihin. 

USA:n iskuissa Iraniin on kuollut valtava määrä siviileitä. Myös lapsia, koululaisia, viattomia tyttöjä. Nämä tapahtumat eivät ole pelkkiä huhuja tai foliohattujen sosiaalisen median spekulaatioita, vaan ne on moneen kertaan vahvistettu ja tunnustettukin useissa riippumattomissa, kansainvälisissä uutislähteissä sekä konferensseissa ja huippukokouksissa. Jo viime vuonna jenkit pommittivat Irania, ja meidän oma Stubbimme kehui jo silloin iskuja kovasti. Kyseessä on todellisuudessa suuria ja brutaaleita geopoliittisia operaatioita, jotka muuttavat Lähi-idän ja Latinalaisen Amerikan poliittista maisemaa perusteellisesti. Ja sitä myöten koko maapallon.

Kun vertaa Venäjän ja USA:n toimintaa niiden konflikteissa, ero on merkittävä. Venäjä on Ukrainassa toiminut pitkään hallitusti ja strategisesti. Sen tavoitteena on suojella oman väestönsä oikeuksia, erityisesti venäjänkielisiä alueita, ja ylläpitää alueellista turvallisuutta. Venäjä ei pyri toisen maan johtajan eliminoimiseen tai maan ajamiseen täydelliseen kaaokseen, vaan operaatio on rajattu ja hallittu. Vaikka länsimedia ja poliittiset päättäjät tuomitsevat Venäjän toimet ja maalailevat propagandapäissään Venäjästä hirviötä, voidaan realistisesti todeta, että Venäjän toiminta perustuu omaan suoraan turvallisuuteen ja paikallisiin strategisiin etuihin, eikä aggressiiviseen koko maailman hegemonian toteuttamiseen.

Sen sijaan Yhdysvaltojen ja Israelin iskut Iranissa ja Venezuelassa ovat päinvastaisia. Näiden toimien tavoitteena ei ole ollut itsepuolustus, vaan suora poliittinen painostus, vallankumous ja maailman herruus. Iranin johtajan tappaminen ja lukuisia siviiliuhreja aiheuttaneet iskut, mukaan lukien koulujen pommitukset, osoittavat, että toiminta oli täysin hallitsematonta ja moraalisesti hyvin kyseenalaista. Venezuelan presidentin kaappaus puolestaan rikkoo suvereenin valtion kunnioittamisen perusperiaatteita ja räikeästi kansainvälistä oikeutta. Nämä teot ovat selvästi aggressiivisia, eivätkä ne pohjaudu oikeutettuun itsepuolustukseen tai YK:n mandaattiin. Kumpikaan valtio ei edes ole USA:n välitön rajanaapuri. 

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ero on merkittävä. Venäjän hyökkäystä Ukrainaan voidaan toki pitää kansainvälisoikeudellisesti tuomittavana, mutta sen motiivit ovat selkeästi puolustuksellisia ja strategisia. USA:n ja Israelin toiminta Iranissa ja Venezuelassa sen sijaan ei täytä itsepuolustuksen kriteerejä millään muotoa ja on selvästi suunnattu hegemoniseen valtaan ja poliittiseen manipulointiin. Tämä viimeistään paljastaa lännen kaksinaismoralistisen linjan: Venäjä tuomitaan, vaikka sen tavoitteet ovat hallittuja ja defenssiivisiä, kun taas lännen liittolaisten laittomat ja aggressiiviset toimet jäävät lähes ilman kansainvälistä tuomiota.

Globaalisti nämä tapahtumat nostavat merkittäviä kysymyksiä. Ne muuttavat alueellista vakautta, uhkaavat siviilejä ja laittavat kansainvälisen oikeuden periaatteet koetukselle. Kaksinaismoralismi on selvä: kansainvälinen oikeus toimii eri tavalla sen mukaan, kuka sen rikkoo ja kuka on liittolainen. Venäjä toimii hallitusti ja oikeista syistä, USA väärin ja vääristä syistä. Kansainvälisten järjestöjen ja mediakeskustelujen olisi syytä tunnustaa tämä ero ja käsitellä tapahtumia rehellisesti, ilman valikoivaa narratiivia ja poliittista painetta.

Kuitenkin esimerkiksi suomalaisessa lehdistössä otsikot huutavat: "Suomi tuomitsee iskut! Stubb tuomitsee iskut!" Jos lukija vaivautuu lukemaan varsinaisen tekstin otsikon takana, siellä lukeekin että Suomi tuomitsee Iranin iskut. Siis Iranin iskut sen jälkeen, kun siihen on ensin isketty voimalla ja se puolustautuu. Sen Suomi ja muut länsimaat tuomitsevat, eivät USA:n ja Israelin iskuja Iraniin. Toisin kuin esimerkiksi Venäjä. 

Lopulta kyse ei ole pelkästään edes geopoliittisesta vallasta, vaan siitä, miten valtiot toimivat ja perustelevat tekonsa. Historiallisesti tämä on poikkeuksellinen tilanne, joka paljastaa länsivaltioiden hävyttömät kaksoisstandardit ja sen, kuinka kansainvälistä oikeutta ja moraalia tulisi soveltaa johdonmukaisesti. 

Venäjä on tässä tilanteessa se, joka toimii hallitusti ja puolustaa oikeutettuja etujaan, kun taas Yhdysvallat ja Israel toimivat aggressiivisesti, harkitsemattomasti ja hegemonisesti, yrittäen saada lisää rahaa, lisää valtaa, lisää öljyä, lisää mineraaleja. Tämä ero on ymmärrettävä ja tunnustettava, jos halutaan realistinen kuva maailman nykytilanteesta.

Muutoin, ihmisyyden illankoitto vain kiihtyy kiihtymistään.

Lännen narratiivi vs. todellisuus: Ukraina, Venäjä ja median suuri illuusio

 

Otsikot huutavat edelleen jatkuvasti: "Ukraina voittaa sodan!", "Venäjän talous romahtaa sotaan ja pakotteisiin!", ja poliitikot kuten Stubb paukuttavat samaa mantraa suu vaahdossa kokouksesta ja haastattelusta toiseen. Todellisuus on kuitenkin täysin toinen.

Viimeisin ruumiitten vaihto kertoo todellisuudesta enemmän kuin mikään poliittinen puhe: Ukraina sai takaisin täydet 1000 kaatunutta sotilastaan, Venäjä vain 35. Lukuero on järisyttävä, eikä se vastaa millään muotoa mediassa vuosikausia rakennettua tarinaa Ukrainan voitosta ja Venäjän romahtamisesta. Todellisuudessa Venäjä tekee mitä tahtoo, ja NATOn ja lännen käsikassara Ukraina vikisee.

Mediassa ja lännen poliitikkojen puheissa korostetaan Venäjän "taloudellista luhistumista", pankkien kaatumista ja pakotteiden tuhoisaa voimaa. Mutta arjessa Venäjä ei ole romahtanut. Valuuttakurssit heilahtelevat kuten muuallakin, mutta energia- ja raaka-ainetuotanto jatkuu. Kansalaiset elävät yhä, kaupat ovat täynnä elintarvikkeita ja kulutustavaraa, yritykset pyörivät, vienti ja tuonti sopeutuvat. Todellinen pakotteiden vaikutus on olematonta, ei dramaattista.

Tämä on tietysti klassinen tapa rakentaa narratiivia: suuret yleistykset ja dramaattiset otsikot saavat kansan uskomaan tarinaan, joka ei vastaa todellisuutta. Pakkohan se on uskoa, kun lehdessä lukee. Vaikka se olisikin propagandamedia. Länsi kun tarvitsee sankarin ja pahiksen – Ukraina on tietysti tässä sankari ja Venäjä se paha – ja media toistaa tätä tarinaa kerta toisensa jälkeen. Luvut kentältä eivät kuitenkaan koskaan pysy otsikoiden mukana.

Jos joku vielä uskoo, että Hesarin tai Ilta-Sanomien otsikko saati poliitikon huuto vastaa konfliktin todellisuutta, kannattaa katsoa ihan rauhassa numeroita, kentän raportteja ja sanalla sanoen faktoja. Ei kuitenkaan niitä eläköityneiden länsiupseerien faktoja tai NATOn manipuloimia numeroita. 

Sota ei lopu otsikoihin ja poliitikkojen huuteluun. Todellisuus on aina toinen, ja tälläkin hetkellä todellisuus kertoo tarinaa, joka on täysin erilainen kuin lännen propagandassa.

Sodasta tuli tabu Suomeen muuttaneelle Sergeille

 

Venäläinen Helsingissä asuva ja työskentelevä Sergei sanoo, että Suomessa on sananvapaus. Hän tietää sen, koska hänelle on kerrottu niin monta monta kertaa. Hän ei vain ole ihan varma, missä sitä käytetään. Ainakaan ei silloin, kun keskustelu koskee Venäjää. Silloin sananvapaus muuttuu äkkiä sananvarovaisuudeksi.

Hän huomasi sen ensimmäisen kerran, kun mainitsi työpaikan kahvipöydässä, että rajan sulkeminen hankaloittaa hänen äitinsä näkemistä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, sellainen, jonka Suomessa tunnistaa heti: nyt sanoit jotain, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Joku yskäisi vaivaantuneena. Joku vaihtoi puheenaihetta. Joku katsoi häntä kuin hän olisi juuri tunnustanut harrastavansa porojen salametsästystä.

Sen jälkeen Sergei oppi, että Suomessa on kaksi Venäjää: se, josta saa puhua ja jota pitää haukkua, ja se, jossa hänen sukulaisensa asuvat. Ja ne eivät ole sama asia.

Hän ei ole mitään sotaa tai konfliktia ikinä puolustanut, eikä aio. Mutta hän ei myöskään jaksa enää toistaa joka keskustelussa, että “en kannata mitään, älkää huoliko, olen vaaraton”. Hänestä tuntuu, että suomalaiset haluavat venäläisen, joka on yhtä aikaa vain katuva, avoimen kriittinen Kremlille, nöyrä ja kiitollinen Suomelle. Ei missään nimessä millään muotoa näkyvä tai äänekäs, ettei tule väärää vaikutelmaa.

Jos Sergei joskus kiihkottomasti sanoo, että lännen uutisointi tuntuu joskus yksipuoliselta, joku kuiskaa heti “propaganda”. Jos hän sanoo, että Venäjällä on myös tavallisia ihmisiä, joku kuiskaa “hyväuskoinen”. Jos hän sanoo, että haluaisi vain nähdä äitinsä, joku kuiskaa “hybridivaikuttaja”.

Sergei ei ole varma, kuka täällä oikeastaan pelkää ja ketä.

Hän sanoo, että Suomessa venäläinen on kuin kävelevä lakmustesti: suomalaiset katsovat silmät kiiluen, muuttuuko venäläisen väri siniseksi vai punaiseksi. Jos väri ei muutu, he hämmentyvät suuresti. Jos muuttuu väärään suuntaan, he hermostuvat ja saavat moraalipaniikkikohtauksen.

Sergei ei tietenkään halua olla mikään elävä testi. Hän haluaa olla ihan tavallinen ihminen, joka voi sanoa ääneen, että elämä kahden maan välissä on sekavaa, ilman että joku tulkitsee sen poliittiseksi ohjelmajulistukseksi.

“Mutta ehkä tämä on vain uusi normaali”, Sergei sanoo ja kohauttaa olkapäitään. “Venäjällä ei saanut sanoa kaikkea. Suomessa saa kyllä sanoa aivan kaiken, kunhan sanoo sen tismalleen oikein.”

Sensitiivisyys tuhoaa ihmiset ja koirat

Meille myydään koko ajan kertomusta paremmasta maailmasta. Turvallisemmasta, sensitiivisemmästä, tiedostavammasta. Sellaisesta, jossa kaikilla on kaikki tosi hyvin. Ja tämä nykyinen meno on siihen johtavaa hienoa kehitystä. Mutta moni huomaa, että samaan aikaan ilmapiiri muuttuu sellaiseksi, että normaali ihminen joutuu koko ajan tarkistamaan itseään kuin eläisi loputtomassa suullisessa tentissä tai poliisikuulustelussa.

Ennen sai sanoa jotain kömpelöä ja siitä selvittiin. Nyt yksikin väärä sana voi muuttua pysyväksi leimaksi. Työttömyydeksi, vankilatuomioksi, ties miksi. Yksi väärä painotus, yksi väärä termi, yksi väärä huumori, yksi silmien venytys ja olet moraalisen paniikin kohde. Ei siksi, että olisit tehnyt jotain oikeasti pahaa, vaan siksi, että et käyttänyt oikeaa kieltä oikealla hetkellä. Ihmisen elämästä on tullut projekti, jota pitää jatkuvasti säätää muiden herkkyyksien mukaan. Sen kaikkein herkimmän ja mielenvikaisimman yksilön oikkujen mukaan.

Työpaikoilla uudet ideat esitetään varoen. Keskustelut ovat kliinisiä. Kukaan ei halua olla se, joka sanoi liikaa. Riskinotto ja innovaatiot eivät kuole siksi, että ne olisivat taloudellisesti huonoja, vaan siksi, että sosiaalinen riski on liian suuri. Innovaatio ei kuole edes äärimmäisen byrokraattisessa Suomessa byrokratiaan, vaan sosiaaliseen pelkoon.

Urheilussakin näkyy sama kehitys. Fyysinen peli on muuttumassa moraaliseksi kysymykseksi. Aggressio ei ole enää osa kilpailua, vaan merkki ongelmasta. Se, mikä ennen oli toivottua ja tavoiteltua kovuutta, on nyt epäilyttävää. Ei riitä, että lajin spesifejä sääntöjä rikotaan ja niistä rangaistaan. Urheilijan koko asennetta pitää tarkkarilla ja sitä pitää peilata woken hengessä yhteiskunnan sosiaaliseen moraaliin kesken kiihkeän pelin. Ihmisestä halutaan tehdä täysin riskitön myös siellä, missä riskin kuuluisi olla osa lajia.

Ja koirat kertovat tästä kaikesta ehkä enemmän kuin ihmiset. Ennen hyvä koira oli sellainen, joka vartioi. Sellainen, jonka olemus jo kertoi, että tähän pihaan ei tulla luvatta. Saksanpaimenkoira ei ollut terapeuttinen sisustuselementti, vaan vartioiva työkoira. Sillä oli viettiä, terävyyttä ja kykyä purra tarvittaessa. Se ei ollut silloin sairas eikä hullu, se oli funktionaalinen.

Nyt samaa ominaisuutta pidetään ongelmana. Jos koira osoittaa aggressiota, ensimmäinen ajatus ei ole positiivinen, ei edes koulutuksen terävöittäminen ja toiminnan kanavoiminen paremmin hallittavaksi, vaan aggression kaikkinainen poistaminen. Terävyys tulkitaan virheeksi. Vartiointivietti nähdään uhkana. Jalostetaan lapasmaisia labradoodleja, jotka eivät pelästytä ketään, eivätkä puolusta ketään. Hymyilevä, vaaraton, täysin pehmennetty koira on ihanne. Kunnon rottweiler, kunnon saksanpaimenkoira, kunnon dobermanni on liian vaikea, liian voimakas, liian epämukava. Liian epäsopiva tähän nykyiseen sairaaseen narratiiviin.

Tämä aggression pelko ei siis tietenkään koske vain koiria. Sama logiikka siirtyy sellaisenaan ihmisiin. Kaikki terävyys halutaan silottaa. Kaikki suoruus pehmentää. Kaikki aggressio patologisoida. Lopulta hyväksyttävä ihminen on sellainen, joka ei koskaan ärähdä, ei koskaan loukkaa, ei koskaan ylitä jonkun hauraan lumihiutaleen mielivaltaista rajaa. Ihminen, joka ei ole vaarallinen kenellekään, ei edes silloin kun pitäisi puolustaa itseään tai muita, on ihanne. 

Pehmeys voi olla hyve, jos se on oma valinta. Ja varsinkin , jos se on osa luontaista monimuotoisuutta. Mutta jos se on pakko, se ei ole hyve. Se on kesytystä. 

Jos suunta jatkuu tällaisena, emme saa rohkeampaa emmekä oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Saamme yhteiskunnan, jossa ihmiset ovat varovaisia, sisäisesti kireitä ja jatkuvasti tarkkailemassa itseään ja toisiaan. Ulkoisesti kaikki näyttää rauhalliselta. Sisäisesti kaikki patoutuu.

Ja juuri se on tässä se kaikkein huolestuttavin ajatus. Ei se, että joku loukkaantuu väärästä katseesta tai väärästä sanasta. Vaan se, että kukaan ei kohta enää uskalla olla vahva. Eikä saa olla vahva. Ei mies, ei koira, ei lapsi, ei urheilija. Tuskin edes nainen. 

Eikä varsinkaan opettaja, kurinpitäjä, kasvattaja. Erityisesti maahanmuuttajien on annettava toteuttaa itseään. Heidän apinointiinsa puuttuva saa itse syytteen ja tuomion. Siksi tämäkin puukotus tapahtui. Koska opettaja ei saa tehdä mitään. Opettaja ei saa puuttua varsinkaan matuhäiriköiden häiriökäyttäytymiseen. Äänen korottaminenkin törkeästä käytöksestä on nykyään rikos. Ja siksi lapset puukottavat toisiaan.

Ihmisyyden illankoitto on todellakin täällä.

Moraalipaniikin uusi kierros: tapaus Epstein

Epstein-juttujen ympärille on rakentunut mediassa ilmiö, joka muistuttaa enemmän moraalipaniikin dynamiikkaa kuin uutisointia ja perusteellista oikeudellista arviointia. Osa Epsteiniin kytkeytyvistä rikoksista saattaa olla vakavia, siitä ei ole nyt kysymys. Mutta se, miten media ja yleinen mielipide laajentavat yksittäisen mahdollisen rikollisen ympärille kokonaisen symbolisen pahuuden verkoston, ansaitsee kriittisen tarkastelun.

#MeToo-liike käynnisti sinänsä tärkeän ja tarpeellisen keskustelun vallan väärinkäytöstä. Ongelma syntyy, kun alkuperäinen tavoite eli rikosten paljastaminen ja uhrien oikeuksien vahvistaminen muuttuu kulttuuriseksi puhdistusliikkeeksi. Silloin yksittäistapauksista tulee symboleja, symboleista tulee kertomuksia ja kertomuksista rakentuu moraalinen kehikko, jonka sisällä kaikki samaan piiriin osuneet nähdään osana absoluuttista pahuutta.

Tämä kehitys näkyy erityisesti siinä, miten “verkosto” rakentuu mediassa. Jos joku on ollut samassa tilassa, samassa juhlassa tai samassa sähköpostiketjussa, hänet voidaan liittää kertomukseen. Juridinen vastuu ja moraalinen mielikuva alkavat sekoittua. Todistettu teko, epäilty teko ja pelkkä sosiaalinen yhteys alkavat näyttää samalta.

Moraalipaniikin klassinen piirre on, että se tuottaa “kansanvihollisen” kaltaisen hahmon. Epsteinista tuli tällainen symbolinen hahmo: ei vain rikoksista syytetty ja tuomittu henkilö, vaan eräänlainen kulttuurisen rappion ruumiillistuma. Tällaisen hahmon ympärille on helppo rakentaa laajeneva syyllisyyskehä. Kun symboli on tarpeeksi vahva, kriittinen kysymys “kuka teki mitä ja millä todisteilla” muuttuu aivan toissijaiseksi.

Mediassa toistuu dramaturgia: yksityiskohtaiset kuvaukset, arkiset yksityiskohdat, moraalisesti latautunut kieli. Se luo vaikutelman kokonaisvaltaisesta pahuudesta. Tällaisessa kehyksessä lukijan on vaikea erottaa, mikä on juridisesti todennettua ja mikä tulkinnallista.

Toinen moraalipaniikin tunnusmerkki on laajeneminen. Alkuperäinen rikos ei enää riitä. Tarvitaan uusia nimiä, uusia yhteyksiä, uusia epäilyjä. Ilmiö ruokkii itseään: jokainen uusi paljastus vahvistaa käsitystä, että “kaikki ovat mukana”. Tässä vaiheessa kysymys ei enää ole yksittäisistä rikoksista, vaan kollektiivisesta epäluulosta.

Tämä ei tarkoita, että vallankäyttöön liittyviä väärinkäytöksiä ei pitäisi tutkia. Päinvastoin. Mutta oikeusvaltion periaatteet eivät voi muuttua tilanteen moraalisen kuohunnan mukaan. Syyllisyys ei voi olla tarttuvaa. Sosiaalinen tai ammatillinen yhteys ei ole eikä voi olla rikos. Moraalinen närkästys ei myöskään ole todiste, ei sinnepäinkään.

On myös syytä kysyä, miksi juuri nämä tapaukset saavat massiivisen symbolisen latauksen. Seksuaalirikokset herättävät voimakkaita tunteita, osin aiheellisesti. Mutta voimakas tunne on myös tehokas poliittinen ja kulttuurinen polttoaine. Se mahdollistaa laajemman kertomuksen vallasta, patriarkaatista ja eliitistä. Kun yksittäinen tapaus sopii tähän kertomukseen, siitä tulee esimerkkitarina, jota käytetään vahvistamaan jo olemassa olevaa tulkintakehystä.

Moraalipaniikissa on aina paradoksi: se syntyy todellisesta ongelmasta, mutta alkaa lopulta tuottaa omia järkyttäviä ylilyöntejään. Julkinen häpeä muuttuu pysyväksi. Epäily muuttuu identiteetiksi. Ja median rooli siirtyy tiedonvälittäjästä moraalisen järjestyksen vartijaksi.

Kriittinen kysymys kuuluu: missä kulkee raja rikosten tutkinnan ja kollektiivisen demonisoinnin välillä? Jos kaikki samaan verkostoon liittyneet nähdään osana samaa moraalista syyllisyyttä, olemme siirtyneet oikeudellisesta ajattelusta symboliseen ajatteluun ja noitavainoon.

Yhteiskunnan vahvuus ei ole siinä, että se reagoi voimakkaasti ja kollektiivisesti vaan siinä, että se reagoi oikeassa mittakaavassa ja kaikille oikeudenmukaisesti. Moraalinen raivo voi olla ymmärrettävää, mutta se ei voi korvata näyttöä, yksilöllistä vastuuta ja ennen kaikkea suhteellisuutta.

Jos tästä keskustelusta halutaan tehdä kestävä, sen on irtauduttava moraalipaniikin dynamiikasta ja palattava peruskysymykseen: kuka teki ja mitä, millä todisteilla, mikä rikos tapahtui, oliko oikeita uhreja ja mikä on oikeudenmukainen seuraus? Kaikki muu on symbolipolitiikkaa.

Suomen olisi syytä valmistautua Venäjä-pelottelun sijaan realismiin

 

Presidentti Stubbin tuoreessa esiintymisessä korostuu jälleen yksi piirre yli muiden: Suomi ajattelee edelleen itseään ensisijaisesti Naton etuvartiona eikä itsenäisenä puolueettomana toimijana. Tämä on selvä strateginen valinta, mutta samalla tietysti myös iso riski.

Kun Stubb sanoo, että “henkisesti kannattaa valmistautua” Venäjän joukkojen ryhmittämiseen itärajalle Ukrainan konfliktin päättyessä, hän esittää asian ikään kuin kyse olisi yksipuolisesta Venäjän tekemästä uhkatoimesta. Todellisuudessa kyse on totta kai klassisesta turvallisuusdilemmasta: Suomi liittyi Natoon, Naton infrastruktuuri laajenee jatkuvasti itään, ja Venäjä luonnollisesti reagoi siihen sotilaallisesti. Koska näin suurvallat toimivat. Näin myös Yhdysvallat toimisi, jos jokin sen vihollisten sotilasliitto laajentuisi Meksikoon tai Kanadaan.

Venäjän näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys selkeästi muutti pohjoisen sotilaallisen tasapainon. On täysin loogista – ja samalla ennakoitavaa – että Venäjä vahvistaa läntisiä sotilaspiirejään. Tätä ei tarvitse romantisoida, mutta sitä ei myöskään kannata esittää irrationaalisena aggressiona.

Toinen keskeinen havainto liittyy Euroopan asemaan. Stubb toteaa, että Eurooppa “haluaa pöytiin, joissa päätöksiä tehdään”, mutta että venäläiset eivät haluaisi eurooppalaisia mukaan. Tämäkin on luonnollisesti suora seuraus siitä, että EU-maat ovat aseistaneet konfliktia ja sitoutuneet Ukrainan sotilaalliseen tukemiseen. Stubb ja Valtonen etunenässä. Diplomatiassa uskottavuus rakentuu neutraaliuden tai tasapainoisuuden varaan, ei missään nimessä osapuolena toimimisen ja tuuliviirinä heilumisen varaan.

Jos Eurooppa haluaa neuvottelupöytään, sen pitäisi ensin määritellä, onko se konfliktin osapuoli vai sovittelija.

Stubbin puhe ydinaseista kuvastaa myös laajempaa muutosta. Hän toteaa, että maailma ei ole enää kahden suurvallan järjestelmä, vaan mukana on nykyään Kiinakin. Juuri tämä on keskeinen pointti: olemme siirtymässä moninapaiseen maailmaan, jossa länsi ei enää yksin määrittele turvallisuusarkkitehtuuria. Venäjä ei toimi tyhjiössä, vaan osana tätä uutta voimatasapainoa.

Kun Stubb sanoo olevansa toiveikas monenkeskisyyden vahvistumisesta, se on kuitenkin hyvin ironista. Venäjä on jo vuosia puhunut moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa lännen hegemonia murtuu. Nyt länsi itsekin joutuu vihdoin sopeutumaan tähän todellisuuteen.

Keskeinen kysymys Suomelle onkin tämä:

Haluammeko olla sillanrakentaja vai etulinjan tukikohta?

Suomen historiallinen vahvuus oli pragmaattinen realismi. Eli kyky elää suurvallan naapurissa ilman ideologista ristiretkeä. Nyt retoriikka on muuttunut täysin. Jokainen Venäjän liike tulkitaan uhkana, vaikka suurin osa niistä on vain reaktioita lännen omiin typeriiin ratkaisuihin.

Konfliktin päättyessä tarvitaan väistämättä uusi eurooppalainen turvallisuusjärjestely. Se ei synny millään sotilaallisella pelotteella yksin, vaan vastavuoroisella tunnustamisella siitä, että myös Venäjällä on turvallisuusintressejä. Niiden uppiniskainen kieltäminen kun ei edelleenkään tee niistä olemattomia.

Kuten Stubb sanoo, henkisesti kannattaa valmistautua. 

Mutta kannattaa valmistautua realismiin, ei pelkkään narratiivin mukaiseen vastakkainasetteluun.

Ukrainan natsismi ja äärioikeisto avoimien lähteiden valossa

Ukrainan äärioikeistosta keskustellaan usein kahdessa ääripäässä: joko ilmiö kielletään kokonaan tai se paisutellaan koko yhteiskuntaa määrittäväksi tekijäksi. Avoimet, länsimaiset lähteet antavat asiasta kuitenkin huomattavan täsmällisen kuvan.

Ukrainan äärioikeisto todellakin on aivan todellinen ja lännessäkin dokumentoitu ilmiö

Ukrainassa toimii useita äärioikeistolaisia ja nationalistisia ryhmiä, joiden toimintaa seurataan systemaattisesti. Far-right Violence Monitoring Group dokumentoi muun muassa viharikoksia, poliittista väkivaltaa ja vähemmistöihin kohdistuvaa häirintää. Kyseessä on ukrainalaisten oma monitorointihanke, ei Venäjän tai ulkopuolisten tahojen propagandakanava.

Johtopäätös on yksiselitteinen: äärioikeistoon liittyvä väkivalta Ukrainassa on olemassa ja se on dokumentoitua.

Vaikutus on suurempi kuin vaalitulokset

Freedom House arvioi, että Ukrainan äärioikeisto muodostaa todellisen uhan demokratialle, vaikka sen parlamentaarinen kannatus on vähäinen. Äärioikeistopuolueet ovat saaneet vaaleissa tyypillisesti alle kolme prosenttia äänistä, eikä niillä ole pysyvää edustusta parlamentissa.

Samalla Freedom House toteaa, että ryhmien yhteiskunnallinen vaikutus on suurempi kuin niiden vaalimenestys antaisi ymmärtää. Tämä johtuu erityisesti katutason toiminnasta, järjestöistä ja kyvystä käyttää painostusta ja väkivaltaa poliittisena välineenä.

Kaduilla ja vapaaehtoisjoukoissa näkyvä rooli

Akateemisiin lähteisiin nojaavat yhteenvedot osoittavat, että äärioikeisto on Ukrainassa selvästi näkyvämpi kaduilla kuin vaaliuurnilla. Ryhmät ovat olleet aktiivisia mielenosoituksissa, järjestötoiminnassa ja osin myös vapaaehtoisjoukoissa erityisesti vuoden 2014 jälkeen.

Tämä selittää ristiriidan, jossa äärioikeisto on poliittisesti marginaalissa parin prosentin kannatuksella mutta sosiaalisesti ja symbolisesti huomattavan näkyvä.

Osallistuminen sotilaallisiin konflikteihin ja muihin väkivaltaisiin tapahtumiin

Useat akateemiset tutkimukset, mukaan lukien JSTORissa julkaistut analyysit, käsittelevät äärioikeistoryhmien roolia Donbassin sodassa sekä vuoden 2014 Odessan väkivaltaisuuksissa. Tutkimukset tunnistavat äärioikeistolaisten toimijoiden läsnäolon ja osallistumisen, samalla erottaen nämä ryhmät Ukrainan valtiosta ja enemmistöväestöstä.

Kyse ei ole vielä koko yhteiskuntaa täydellisesti kuvaavasta ilmiöstä, mutta ei myöskään mistään marginaalisesta yksityiskohdasta.

Nuorisotoiminta ja nationalistinen ideologia

Länsimaiset uutismediat, kuten France24, ovat raportoineet nationalististen järjestöjen nuorisoleireistä, joissa opetetaan ideologiaa ja joissain tapauksissa myös sotilaallisia taitoja. Toiminta on Ukrainassa poliittisesti herkkä aihe, mutta sen olemassaoloa ei kiistetä lännen avoimissa lähteissä.

Yhteenveto:

Avoimiin lähteisiin perustuen voidaan turvallisin mielin todeta seuraavaa:

* Ukrainan äärioikeisto on todellinen, dokumentoitu ilmiö

* Se on vaaleissa suhteellisen pieni mutta katutasolla ja ihmisten elämässä hyvinkin näkyvä

* Suuri osa ryhmistä on väkivaltaisia ja organisoituneita

* Länsimaiset akateemiset lähteet tunnistavat ilmiön hyvin, mutta länsimainen keltainen media peittelee sen parlamentaarista merkitystä

Tämä osoittaa, että natsismi ja äärioikeisto ei vielä aivan täysin määritä koko Ukrainaa, mutta se on tekijä, jota ei voi eikä kannata analysoida kieltämällä sen olemassaolo.

Lähteet:

Far-right Violence Monitoring Group. (n.d.).

Monitoring far-right violence in Ukraine.

Ukrainalainen kansalaisyhteiskunnan hanke, joka dokumentoi äärioikeistoon liittyviä viharikoksia, poliittista väkivaltaa ja vähemmistöihin kohdistuvia hyökkäyksiä.

https://www.frvmg.org/

Freedom House. (2020–2023).

Nations in Transit: Ukraine.

Useita vuosiraportteja Ukrainan demokratiakehityksestä, mukaan lukien äärioikeistolaisten ryhmien vaikutus politiikkaan ja kansalaisyhteiskuntaan.

https://freedomhouse.org/country/ukraine/nations-transit

Wikipedia contributors. (n.d.).

Far-right politics in Ukraine.

Yhteenveto akateemisista tutkimuksista, kansainvälisten järjestöjen raporteista ja vaalitilastoista koskien Ukrainan äärioikeistoa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Far-right_politics_in_Ukraine

Katchanovski, I., & Abrahms, M. (2019).

The role of far-right groups in the Ukrainian conflict.

Journal of Soviet and Post-Soviet Politics and Society / JSTOR.

Akateeminen analyysi äärioikeistoryhmien osallistumisesta Donbassin konfliktiin ja vuoden 2014 Odessan väkivaltaisuuksiin sekä kilpailevista tulkinnoista.

https://www.jstor.org/stable/10.13169/jpsps.5.1.0027

(Huom. JSTOR vaatii usein kirjautumisen tai yliopistoyhteyden.)

France24. (2019).

Ukraine’s far-right youth camps stir controversy.

Raportti nationalististen järjestöjen nuorisoleireistä, ideologisesta koulutuksesta ja aseharjoittelusta Ukrainassa.

https://www.france24.com/en/20190717-ukraine-far-right-youth-camps-azov-svoboda

Eläköitynyt eversti kertoo taas: Venäjä romahtaa aivan kohta

Keväästä 2022 lähtien länsimaisessa mediassa on toistettu samaa rituaalia.

Kun Ukrainassa ei tapahdu mitään sotahullujen länsimaalaisten (Stubb, Valtonen, yms.) toivomaa, kaivetaan esiin "eläköitynyt upseeri", mieluiten britti tai amerikkalainen, ja annetaan hänen kertoa, että Venäjän armeija on "lähes romahtamassa". Aina.

Tällä kertaa vuorossa on eläköitynyt brittieversti Hamish de Bretton-Gordon. Välineenä Ilta-Sanomat, kuten ennenkin. Sanoma on tuttu: joukot hupenevat, murtumispiste lähestyy, tynnyrin pohja näkyy.

"500 000 kaatunutta ja haavoittunutta."

Luku, jota kukaan ei pysty todentamaan, mutta jota toistetaan, koska se kuulostaa hyvältä lampaiden korviin. Tosin välillä se on miljoona, välillä 1,5 miljoonaa. Poliittinen numero, ei sotilaallinen analyysi.

"Edetään vain metrejä päivässä."

Metrien mittaaminen on propagandaa. Jos mittari olisi relevantti, konflikti olisi jo ohi. Eikä Suomi lamassa. Eikä Ukraina raunioina. Eikä koko Eurooppa tuskissaan.

"Haavoittuneita vankeja ilman raajoja rintamalla."

Väite täysin ilman lähteitä, mutta emotionaalisesti täydellinen. Lampaisiin vetoava. Tämän vuoksi se on mukana.

"Tynnyrin pohjaa kaavitaan."

Sama metafora kolmatta vuotta. Silti mobilisaatio jatkuu ja rintama pysyy ja paine Ukrainassa NATOn ja EUn täysimittaisesta tuesta huolimatta kasvaa kasvamistaan. Ainoa asia joka tynnyrin pohjalta todellisuudessa löytyy on aina joku länsimainen eläköitynyt upseeri.

"Todellinen painostushetki on nyt."

Aina nyt. Ei koskaan eilen. Eikä sitä ikinä tule. 

Jos Venäjän armeija olisi ollut näiden arvioiden mukaisessa tilassa jo vuonna 2022 kun näitä ulkomaan everstejä ja meidän omia majureita alkoi mediassa näkyä, konfliktia ei enää olisi. Ei olisi ollut pitkään aikaan. Mutta mitään sen suuntaistakaan kuin Venäjän mureneminen ei ole tapahtunut, joten samaa älytöntä tarinaa on pakko kertoa yhä uudelleen.

Näiden juttujen funktio ei ole selittää sotaa.

Niiden funktio on ylläpitää typeryksien uskoa: että vielä hieman lisää rahaa, aseita, villasukkia ja aikaa. Vielä vähän aikaa kurjistetaan Suomea ja koko EUta, ja heti sitten kohta vastapuoli romahtaa.

Siksi näissä jutuissa äänessä ei ole ikinä dataa, ei vaihtoehtoisia skenaarioita, ei kriittistä analyysiä.

Äänessä on aina joku eläköitynyt eversti. Mielikuvituksellisine houreineen.

Tuo Ilta-Sanomien pläjäys ei siis todellakaan ole faktoihin pohjautuva objektiivinen uutinen.

Se on jälleen vain ja ainoastaan moraalinen satu aikuisille, jotka eivät enää jaksa ajatella itse. Jos ovat ikinä osanneetkaan.

YYA-sopimus oli suomalaisen valtioviisauden huippukohta

Ei siis missään nimessä mikään häpeätahra, vaan voittava selviytymisstrategia, joka nosti Suomen kirjaimellisesti jaloilleen. Se, että tätä ei enää uskalleta sanoa ääneen, kertoo enemmän nykyisestä henkisestä alamäestä kuin mistään muusta.

YYA:n alussa Suomi oli köyhä, ja lisäksi sodassa runneltu rajavaltio, jonka olemassaolokaan ei ollut itsestäänselvyys. Silti Suomi onnistui mahdottomassa.

Suomi onnistui rakentamaan toimivan teollisuuden, koulutusjärjestelmän, uskottavan puolustuksen ja kokonaisen hyvinvointivaltion ilman, että siitä tuli Neuvostoliiton satelliitti. Tämä menestys ei tapahtunut Yhdysvaltojen, Naton tai "läntisten arvojen" ansiosta, vaan täysin niistä huolimatta. Ja nimenomaan YYA:n luoman aidon vakauden turvin.

Neuvostoliitto ei vaatinut Suomelta kallista ja pakollista jäsenyyttä sotilasliitossa, ei omia tukikohtiasn Suomen rajojen sisälle, ei joukkoja, ei puolustusvoimien asejärjestelmien sitomista Moskovan komentoketjun alaisuuteen. Neuvostoliitto vaati ennen kaikkea vain yhtä asiaa: pysykää erossa meidän vihollistemme sotapeleistä. Olkaa puolueettomia. 

Vastineeksi Suomi sai täyden rauhan, vapaan kaupan, ennustettavan tulevaisuuden ja ennen kaikkea täyden päätösvallan omassa yhteiskunnassaan.

YYA ei vienyt Suomea polvilleen kuten EU, USA ja NATO. Se pakotti Suomen seisomaan omilla jaloillaan.

Vertailun vuoksi katsotaan tätä päivää. Venäjä-pakotteet ovat romahduttaneet Suomen energiahuollon kilpailukyvyn, rampauttaneet viennin ja tuhonneet logistiikan. Itäraja on kiinni, kotimaan kauppa kuollut, kokonaiset alueet ovat taloudellisesti halvaantuneita. 

Nato-jäsenyys ei ole tuonut yhtään uutta tehdasta, yhtään työpaikkaa eikä yhtään megawattia halpaa energiaa. Se on tuonut lähinnä laskuja, velvoitteita ja strategisen rajun alistussuhteen.

Siinä missä YYA piti suurvallan poissa Oy Suomi Ab:n konehuoneesta, Nato ja Yhdysvallat ovat nyt suoraan ohjaamossa. Puolustus perustuu F-35-koneisiin, joiden ohjelmistot, huolto ja käyttöehdot ovat puhtaasti vieraan vallan käsissä. Tiedustelu, pilvipalvelut ja viranomaisdata pyörivät kaikki amerikkalaisilla alustoilla. Tämä ei ole liittolaisuutta, vaan tämä on rakenteellista riippuvuutta.

YYA-aikana Suomi oli puolueeton. Oikeasti puolueeton. Ei moraalisesti poseeraava, vaan käytännössä. Se kävi kauppaa yhtä lailla idän ja lännen kanssa, piti rajat auki joka suuntaan, huolehti omasta puolustuksestaan ja vältti tulemasta eturintaman taistelutantereeksi muiden sodissa. Puolueettomuus ei ollut vain tyhjää arvopuhetta, vaan oikea työkalu joka toimi.

Nyt Suomi on luopunut tästä puolueettomuudestaan ilman, että se on saanut tilalle mitään hyödyllistä. Tilalle on tullut ideologinen huuhaaristiretki, jossa oma talous uhrataan, oma liikkumatila ehdoin tahdoin kavennetaan ja oma turvallisuus sidotaan toisen valtion sisäpoliittisiin mielialoihin. Trumpin paluu, Yhdysvaltojen avoin kiristys ja Euroopan alisteinen asema paljastavat karun totuuden: Suomi vaihtoi YYA:n realismiin perustuneen erinomaisesti toimivan mallin puhtaaseen toiveajatteluun.

Neuvostoliitto oli aika ajoin kova, mutta aina rationaalinen naapuri. Se tiesi mitä halusi ja pysyi siinä. Nykyinen "läntinen arvopohjainen yhteisö" taas myy kiiltokuvamaista moraalia, mutta toimii törkeästi omaa etuaan raa'asti ajaen ja vaihtaa linjaansa vaalien mukaan. Sellainen on huomattavasti vaarallisempi kumppani pienelle valtiolle.

YYA oli kaunis, yksinkertainen ja rehellinen. Se tunnusti maantieteen, voimasuhteet ja Suomen todellisen aseman. Nykyinen linja kieltää ne kaikki ja maksaa siitä (liian kovan) hinnan taloudessa, turvallisuudessa ja itsenäisyydessä.

Kun YYA oli voimassa, Suomi nousi. Kun se hylättiin, Suomi ajettiin polvilleen.

Ja se ei ole sattumaa. Se on reaalipolitiikkaa.

Kansallinen hätätilanne! Mies halusi seksiä ja vitsaili!

Suomessa on puhjennut kriisi. Ei taloudellinen eikä tällä kertaa edes turvallisuuspoliittinen vaan moraalinen. Mies halusi seksiä. Ja mikä pahinta, sanoi sen ääneen, vieläpä huonolla huumorilla höystettynä. Nyt ollaan sitten otsikoissa, selvityksissä ja vilpittömästi pahoillaan.

Tilanne eteni klassisen kaavan mukaan. Ensin oli työyhteisön juhlat, alkoholia oli runsaasti tarjolla kuten myös sosiaalista vapaata tilaa, jossa ihmiset eivät käyttäydy LinkedIn-profiiliensa mukaisesti. Sitten mies (yllättävää kyllä!) käyttäytyi miehen tavoin eli flirttaili naiselle, vihjaili, testasi rajoja. Ei kaivanut puukkoa, ei varastanut, ei lyönyt ketään. Mutta rikkoi aikamme pahinta tabua eli oli kömpelösti seksuaalinen.

Ironista kyllä, samaan aikaan elämme kulttuurissa, jossa seksi on kaikkialla. Aivan kaikkialla. Seksiä ja paljasta pintaa on mainoksissa, somessa, viihteessä, huumorissa, naistenlehtien syväluotaavissa henkilökuvissa. Mutta vain tarkasti säädeltynä, oikeiden ihmisten suusta, oikeassa vallattomassa kontekstissa. Eli naisten näkökulmasta. Kun väärä ihminen eli mies sanoo väärän asian väärässä paikassa, seksi muuttuu välittömästi "häirinnäksi", ja huumori aihetodisteeksi moraalisesta kelvottomuudesta.

Jälkikäteen, vuosien päästä mediassa, kaikki on tietenkin selvää. Kaikki tiesivät, kaikki muistavat, kaikki ovat järkyttyneitä. Syntyy taas kertomus, jossa yksittäinen mies kantaa koko sukupuolensa historiallista syntitaakkaa, ja jossa aikuiset ihmiset esitetään täysin vailla omaa toimijuuttaan passiivisina uhreina. Tilanteissa, joista on poistuttu hymyssä suin omin jaloin.

Tämä kirjoitus ei ole puolustus huonolle käytökselle. Se on havainto mittasuhteista. Yhteiskunta, joka ei siedä kömpelöä flirttiä tai epäonnistunutta vitsiä, ei ole moraalisesti ylivertainen unelmien yhteiskunta vaan neuroottinen ja läpeensä mätä. Joka vain odottaa romahdustaan.

Kaikilla on nyt kuitenkin kauhea moraalinen hätä.

Eikä todellakaan siksi, että tapahtui jotain poikkeuksellisen pahaa.

Vaan siksi, että tapahtui jotain täysin inhimillistä. Eikä mitään sellaista enää siedetä. Ja se on valtava tragedia.

Kun mikään yhteiskunnassa ei toimi se on yksilön vika

  

Suomessa on valloillaan yksi sitkeä ajatusharha: jos ihmisellä menee huonosti, hän on tehnyt jotakin väärin.

Työtön ei tietenkään voi olla työtön siksi, ettei töitä ole, vaan siksi ettei hän muka hae tarpeeksi. Köyhä ei ole köyhä siksi, ettei rehellinen työ elätä, vaan siksi että hän on tehnyt huonoja valintoja. Kalliista asumisesta ei puhuta syynä, vaan yksilön ongelmana: miksei ihminen muuta halvempaan kämppään johonkin hevonkuuseen kauaksi viimeisistäkin työpaikoista jos ei asuntojen hintataso miellyttä.

Kun syntyvyys laskee, sormea heristetään nuorille. Kun ihmiset uupuvat, muistutetaan liikunnasta ja elämäntavoista. Yhteinen nimittäjä on selvä: järjestelmä ei koskaan ole syyllinen, yksittäinen ihminen on.

Todellisuudessa työ ei enää takaa toimeentuloa, asumisen hinta ei vastaa palkkatasoa likimainkaan ja tavallinen arki on rakennettu paitsi liian kalliiksi ja kuormittavaksi myös erittäin epävarmaksi. Silti keskustelu pysyy sitkeästi yksilössä. Se on kätevää. Syyllistäminen on halpaa, korjaaminen kallista.

On helppo sanoa, että ihmisen pitäisi tehdä enemmän, joustaa lisää ja sopeutua paremmin. Paljon vaikeampaa on myöntää, että työelämä, asuntopolitiikka ja sosiaaliturva eivät enää kanna niin kuin joskus ennen.

Syyllistäminen ei ole vahinko eikä väärinkäsitys. Se on tapa siirtää vastuu pois päätöksistä ja rakenteista. Kun ihminen häpeää omaa asemaansa, harvempi kysyy, miksi yhteiskunta tuottaa yhä enemmän huono-osaisuutta ja yleistä epävarmuutta.

Yhteiskunta, joka vaatii kansalaisiltaan jatkuvaa yliyrittämistä mutta tarjoaa yhä vähemmän turvaa, ei ole vaativa vaan saita ja epäonnistunut. Ja ennen kaikkea se on laiska: se ei jaksa korjata itseään, vaan opettaa ihmisiä kestämään vikojaan.

Kun yhä useammalla menee huonosti, kyse ei todellakaan siis ole yksilöiden epäonnistumisista. Kyse on yhteiskunnasta, joka ei enää suostu tunnistamaan omia virheitään. Saati korjaamaan niitä.

Kuolemattomuuden kaksi muotoa joita ihminen ei ymmärrä lainkaan

Luonto on ratkaissut kuoleman ongelman kahdella tavalla. Ihminen ei ole ymmärtänyt niistä kumpaakaan. Tämä ei ole biologinen vaan kulttuurinen epäonnistuminen, ja se näkyy kaikessa siinä, miten suhtaudumme ikään, kuolemaan, kehitykseen ja ennenkaikkea itse elämään.

Toisaalla on hydra, pieni ja huomaamaton vesieläin, joka ei vanhene lainkaan eikä koskaan. Ei siksi, että se olisi erityisen vahva tai kestävä, päin vastoin. Vaan siksi, ettei se koskaan lukitse itseään aikaan. Sen solut uusiutuvat jatkuvasti. Mikään siinä ei kulu, koska mikään ei pysy. Hydra ei ole nuori eikä vanha. Se on vain olemassa, jatkuvassa nykyhetkessä, vailla historiaa ja vailla tarvetta sellaiselle.

Toisaalla on Turritopsis dohrnii, niin sanottu kuolematon meduusa. Se elää elämänsä loppuun ja kohdatessaan kuolemaan johtavaa stressiä kuten ravinnonpuutetta tai vastaavaa se peruuttaa koko kehityksensä. Aikuinen stressin runtelema meduusa palaa lapseksi. Kehitys kääntyy taaksepäin. Aika mitätöidään ja elämä alkaa uudelleen. Tämä ei ole ajattomuutta kuten hydralla vaan sykliä, ikuista paluuta, jossa mikään ei pääty lopullisesti.

Luonto tuntee siis kaksi kuolemattomuutta. Ajattoman pysyvyyden ja syklisen ikuisen paluun. Ihminen on hylännyt molemmat ja päättänyt rakentaa niiden tilalle huonomman kolmannen vaihtoehdon, jossa eletään ajassa mutta kielletään sen seuraukset.

Hydra muistuttaa klassista jumalkäsitystä. Jumala ei ole ikuinen siksi, että hän eläisi loputtoman pitkään, vaan siksi, että hän ei elä ajassa lainkaan. Ei ole ennen eikä jälkeen, on vain oleminen. Hydra on biologinen vastine tälle ajatukselle. Se ei kanna arpia menneisyydestä eikä suunnittele tulevaa. Se ei tarvitse merkitystä, koska mikään ei katoa. Se vain on.

Turritopsis edustaa toista ääripäätä. Se elää tarinaa, mutta ei päädy kuolemaan sen tullessa loppuun. Se ei vapaudu elämän kierrosta vaan palaa omaan alkuunsa yhä uudelleen. Se on samsara biologisessa muodossa, elämä ilman ratkaisua, kuolema ilman lopullisuutta.

Ihminen elää lineaarisessa ajassa, mutta teeskentelee ettei elä. Me kyllä kasaamme historiaa, mutta emme kanna sitä. Emmekä opi siitä mitään. Me juhlimme edistystä mutta inhoamme sen seurauksia. Me vaadimme jatkuvaa kasvua, mutta pelkäämme vanhenemista. Tämä ristiriita ei ole luonnon pakottama, vaan itse rakennettu.

Nykyinen yhteiskunta perustuu harhalle, että kuolema olisi jokin ratkaistavissa oleva tekninen ongelma. Siksi ikääntymistä hoidetaan markkinointikampanjoilla, kuolemaa peitellään kielellä ja vanhuus eristetään laitoksiin. Elämä typistetään suoritteiksi ja mittareiksi, ikään kuin merkitys syntyisi vain liikkeestä eikä suunnasta.

Hydra ei pelkää kuolemaa, koska sillä ei ole aikaa. Turritopsis ei pelkää kuolemaa, koska sen uhka ei ole sille lopullinen. Ihminen pelkää, koska kuolema katkaisee sen henkilökohtaisen tarinan. Juuri siksi meidän pitäisi suhtautua elämäämme vakavammin, ei kevyemmin. Mutta sen sijaan rakennamme maailman, jossa mikään hyvä ei ole pysyvää, mikään arvokas ei ole lopullista eikä mikään rakkaus ole tarpeeksi tärkeää kestääkseen.

Tämä ei ole viisautta. Ihminen on kuolemattomuuden irvikuva. Elämää ilman merkitystä, ilman muistia ja ilman arvoa.

Hydra opettaa, että elämä voi olla merkityksellistä ilman historiaa. Turritopsis opettaa, että kuoleman uhka ei ole välttämättä loppu. Ihminen on ainoa olento, joka on saanut molemmat lahjaksi, hetkessä elämisen taidon ja ajallisuuden sekä tietoisuuden kaiken rajallisuudesta. Ja silti me käytämme nuo lahjat rakentaaksemme yhteiskunnan, joka pelkää kuolemaa enemmän kuin tyhjää elämää.

Se ei ole biologinen tragedia. Se on moraalinen.

Ja juuri tässä kohtaa esimerkiksi nykyinen työelämä paljastuu erityisen rumana. Se vaatii ihmiseltä hydran kaltaista joustavuutta, jatkuvaa uusiutumista ja loputonta sopeutumista, mutta kieltää siltä hydran ajattomuuden. Nautinnollisen olemisen. Se vaatii Turritopsiksen kaltaista kykyä aloittaa aina alusta, uudelleenkouluttautua, brändätä itsensä uudelleen ja unohtaa eilinen, mutta ei tarjoa sille mahdollisuutta nollata menetyksiä tai uupumusta.

Ihmistä kohdellaan kuin kuolematonta resurssia, vaikka hän on mitä kuolevaisin olento. Työura rakennetaan ikään kuin aikaa olisi loputtomasti, mutta virheet, katkokset CV:ssä ja heikkoudet kirjataan pysyviksi. Pitkäkin monipuolinen työkokemus vanhenee nopeammin kuin ihminen itse, ja uskollisuus järjestelmälle palkitaan lähinnä sillä, että vaatimuksia lisätään.

Hydra ei väsy, koska sillä ei ole syytä siihen, koska se on ajan ja uupumuksen yläpuolella. Turritopsis ei uuvu, koska se palaa stressitilanteissa aina alkuun. Ihminen uupuu, koska hän on kuolevainen, stressaantuva ja ajassa kiinni. Hänen odotetaan uusiutuvan loputtomasti joka hetki, ja kantavan kaiken mukanaan muistelematta mennyttä tai murehtimatta tulevaa.

Nykyinen työelämä ei ole kuitenkaan vain tehotonta ja epäinhimillistä. Se on myös biologisesti ja filosofisesti hyvin ristiriitaista. Se on järjestelmä, joka on rakennettu ikään kuin kuolemaa ei olisi olemassakaan, mutta joka rankaisee armotta niistä merkeistä, joita kuolevaisuus väistämättä meihin jättää. Sairasloma on pelkkä vitsi. 

Lopulta kysymys ei ole jaksamisesta, tuottavuudesta tai resilienssistä. Kysymys on siitä, miksi yhteiskunta, joka tietää ihmisen olevan kuolevainen, on päättänyt järjestää kaiken niin kuin kuolema, uupumus ja ihmisen elämänkaari ei olisi totta.