Totuus tulee valmiiksi pureskeltuna

Mediassa ja politiikassa on nykyään vain yksi sääntö: älä jätä kansalle vaihtoehtoja. Kun maailmassa tapahtuu jotain, sille määritellään yksi ainoa oikea selitys ja hyväksytty termistö. Tämä yksinkertaistaa ajattelua, mutta ennen kaikkea se ohjaa sitä.  

Otetaan esimerkki. Ensin oli "Ukrainan kriisi", sitten "Venäjän hyökkäys", lopulta "brutaali hyökkäyssota". Joka askeleella vaihtoehdot kapenivat, ja nyt jopa naapurin vähämielinen Pertti, joka ennen puhui "Ukrainan tilanteesta", käyttää samoja sanoja kuin poliitikko tai Helsingin Sanomien pääkirjoitus – vaikkei ole varma, mitä "brutaali" edes tarkoittaa.  

Tässä on logiikka. Jos halutaan, ettei kansa ajattele liikaa, annetaan valmiiksi pureskellut sanat. Ei ole "Venäjän ja lännen välistä valtapolitiikkaa", ei "geopoliittista kriisiä", on vain "hyökkäyssota". "Brutaali" sellainen. Ei ole "maahanmuuttopolitiikan ongelmia", on vain "rasismi". Ja luonnon tuho ei johdu siitä, että väestöä on liikaa ja kulutusjärjestelmä sairasta – ei, syy on "hiilidioksidipäästöissä", jotka ratkeavat sillä, että maksat vähän enemmän sähköstäsi.  

Kun keskustelu rajoitetaan hyväksyttyihin termeihin, ihmiset alkavat käyttämään niitä kuin huomaamattaan. Mieti vaikka seuraavaa: toimittaja työntää mikrofonin Juupajoen perusmummon suuhun ja kysyy Venäjästä. Jos mummo mutisee jotain "sodasta" tai "Ukrainan tilanteesta", sitä ei koskaan päästetä ulos. Mutta jos hänelle syötetään sanat "brutaali hyökkäyssota" ja "julma diktaattori" niin *hups*, se on otsikoissa. Entä jos mummo ei vain suostu käyttämään oikeita sanoja? Ei hätää, editoidaan vähän. Narratiivi pysyy puhtaana.  

Sama kaava toistuu muuallakin. Ei kysytä, haluaako joku maahanmuuttoa, vaan ilmoitetaan, että se on välttämätöntä ja hyvä asia. Ei keskustella, onko sukupuolella biologista perustaa, vaan todetaan, että "sukupuolentutkimuslaitoksen parrakkaat naiset ovat jo päättäneet asian". Tosin vain silloin, kun se sattuu sopimaan narratiiviin – transsukupuolisuus on todellista biologiaa, mutta sukupuoli muuten on sosiaalinen konstruktio. Logiikka? Ei tarvita, kun on oikeat sanat.  

Ja se tärkein: Länsi on aina oikeassa. Kun Nato pommittaa, se on "vakauttava operaatio". Kun Venäjä tekee jotain, se on "joukkotuho". Kun USA masinoi vallankaappauksen, se on "demokratian edistämistä". Kun Venäjä tukee kapinallisia, se on "hybridisodankäyntiä".   

Mutta kyse ei ole faktoista. Kyse on siitä, että ihmisten ajattelu pidetään hallinnassa. Annetaan kansalle valmiit sanat, ja heidän mielensä seuraa perässä. Ja jos joku kehtaa puhua eri termeillä, hän on väärässä ja hänet pitää vaientaa.  

Se, mitä nyt kutsutaan "sanomisen vastuuksi" tai "väärän tiedon torjumiseksi", on vain uusi versio vanhasta pelistä: kontrolloi kieltä, niin kontrolloit todellisuutta. Ja kansa pysyy ruodussa.  

Seuraavaksi? Ehkä "työttömyys" muuttuu "muutoksen mahdollistamaksi vapaudeksi". Ehkä "väestöräjähdys" on "moninaisuuden lisäämistä". Ehkä "luonnon tuhoaminen" on vain "kestävä kehitys". Tai ehkä nämä termit ovat jo käytössä.

Ja kaikki toistavat näitä. Koska vaihtoehtoja ei anneta.

Myytti vapaasta tahdosta

Vapaata tahtoa ei ole. Toistan, vapaata tahtoa ei ole.

Jos joku luulee pitävänsä ylikaiken vaikkapa kal... kulttuurista ja pil... pullasta, kaikki mielihalut niitä kohtaan lähtevät heti pois kun influenssavirus iskee. Vaikka ne olisivat ilman virusta mielessä joka sekunti. Vaikka olisit määrittänyt itsesi ja elämäsi - koko identiteettisi - niiden kautta.

Eihän sen pitäisi vaikuttaa omiin itsenäisiin itse omilla aivoilla keksittyihin aitoihin ajatuksiin, jos jokainen lihas on kipeä ja on kuumeinen olo. Yhtä lailla pitäisi kulttuuri ja pulla olla mielessä niin sairaana kuin fyysisesti terveenäkin. 

Ihmisen aivothan ovat universumin kehittynein laskentakone ja aivojemme kuoriosan poimujen miljardien aivosolujen täydellinen tietoinen hallinta erottaa meidät muista kaiken maailman täällä vielä tallustelevista käppäisistä elukoista. Korkeammat aivotoiminnat, tiedättehän.

Mutta! Löysä lööperi ihmisen ylivertaisista kognitiivisista kyvyistä on todellakin vain...löysää lööperiä. Tarinaa, jolla pyritään pönkittämään  ihmisten muka erityislaatuista asemaa maailman valtiaina. Joskus motiivina on uskonnolliset syyt, joskus taas syyt jotka pyrkivät oikeuttamaan sen tuhon jonka muka ylivertaisina olemme maapallolle tehneet. Joskus vaan rehellisyyden puute.

Jokainen voi itse seuraavan kerran sairastuessaan todeta asian niin selkeästi, että voin täysin luottavaisin tiedemiehen mielin todeta vapaan tahdon olevan vain myytti.

Länsimaisen yhteiskunnan romahdus on käynnissä

Syynä vääjäämättä lähestyvään rajuun loppuromahdukseen ei kuitenkaan ole Vladimir Putin. Syynä ei ole ilmastonmuutos eikä sitäkin suurempi maapallon hyvinvoinnin järisyttäjä eli biodiversiteettikriisi. Syynä ei ole maalaisten umpimielisyys eikä kaupunkilaisten sähköautokiima.

Syynä on se, että kaikki niistä perusperiaatteista, jotka aiemmin edesauttoivat synnyttämään yhteiskuntia ja pitämään yhteiskuntia koossa erilaisten haasteiden uhatessa niiden olemassaoloa, ovat kadonneet. Aiemmat ihanteet ovat jopa muuttuneet kielletyksi toiminnaksi.

Lännen rappio on tosiasia. Länsimaiden toinen suupieli puhuu ihanteista ylevään sävyyn, toisesta valuu samaan aikaan kaikki ihanteet alleen hukuttavaa itsekkyyden kuolaa. Rumaa sanaa ei saa sanoa, mutta rynnäkkökivääreitä saa viedä konttikaupalla veljeskansaa kaatamaan. Koska propagandasyötti on nielaistu ja hyvesignalointi ei muuta salli.

Aiemmin kuvittelin, että raha on kaiken pahan alku ja juuri. Mutta se on vain harmiton väline. Väline, jolla toki toteutetaan äärimmäistä pahaa eli epätervettä itsekkyyttä. Ilman rahaakin rappio on väistämätön ja elämän tappio selviö.

Länsimaiset ihmiset eivät enää ole valmiita kantamaan vastuuta mistään tekemästään. He ovat ulkoistaneet kaiken. He ovat ulkoistaneet järjen käytön, periaatteensa, terveen varovaisuuden, harkinnan, toisten auttamisen, itsensä kehittämisen, sinnikkyyden. Jopa rakkauden. Aivan kaiken. 

Jokaisen helposti havaittava käytännön esimerkki tästä on kaikkialle tunkeva wokeismi cancel-kulttuureineen. Kiukutteleva teini ja valtionpäämiehet ovat saman loitsun alla. Yhtä pientä hyvää puolustettaessa ollaan valmiita tuhomaan monta suurta hyvää. He – wokeihmiset – ovat valmiita tuhomaan kaiken.

Kenen tahansa lähimmäisen elämä voidaan tuhota sillä, että hän lausuu wokeismiin kuulumattoman sanan väärässä paikassa tai hän katsoo wokeismin pähkähulluun ideologiaan kuulumattomalla ilmeellä toista ihmistä. Riippumatta henkilön ansioista yhteiskunnan hyväksi. Samalla kun Nobelin rauhanpalkintoja saavat ihmiset, jotka aloittavat kokonaisia kansakuntia tuhoavia perusteettomia raakoja hyökkäyssotia tai samalla kun taloudellisella yltäkylläisyydellä siunataan ihmisiä, joiden panos yhteiskunnalle on luonnon tuhoaminen mahdollisimman tehokkaasti ja eriarvoisuuden kasvattaminen.

Wokeismi on sairaus. Sairaan mielen tuottama epäonnistunut sopeuma, joka ei kasvata ihmiskunnan kokonaiskelpoisuutta. Saati maapallon. Wokeisteja voidaankin pitää uhreina, sillä lajityypillisen elämän katoaminen modernissa yhteiskunnassa on sairastuttanut heidät perinpohjaisesti. Nyt, kun koko yhteiskunta alkaa pikkuhiljaa pyörimään näiden sairaiden yksilöiden sairaiden mielten mukaisesti, on peli lopullisesti menetetty. 

Wokeistit cancel-kulttuureineen vetävät maton alta anteeksipyynnön autuaaksi tekevältä voimalta. He vetävät maton alta uuden oppimiselta. He ovat puritanisteja, fundamentalisteja. He ovat unohtaneet kultaisen säännön. He pyyhkivät ilmeensäkään värähtämättä sukupuolineutraalit lattaperseensä rakkauden kaksoiskäskyllä.

Mikään ei enää pidä yhteiskuntia koossa. Työpaikalta haetaan vaan rahaa. Naapuri on vihollinen. Kassajonossa hidasteleva kolikoitaan laskeva mummo ärsyttää suunnattomasti. Yläkerrassa pattereita hakkaava ja tauotta itkevä taapero saa sapen kiehumaan. Vaikka yksilö pitäisi kohdata yksilönä. Avustaen, ymmärtäen ja rakastaen. Nostaen.

Suurin osa ihmisistä ei osaa tehdä enää mitään. Nurmikon leikkuu on liian raskasta ja aikaa vievää. Sämpylöiden teko liian monimutkaista. Vain omien oikeuksien penäämistä ja itsensä nostamista arvostetaan työnä ja harrastuksena. Viisastelua, yksityiskohtiin tarttumista ja sanojen halkomista jumaloidaan, ymmärtämättä kokonaisuuksia tai edes niitä halkaistuja sanoja. Korkeinta taitoa on hassujen videoiden tekeminen ja pyllykuvien suoltaminen sosiaaliseen mediaan. Sairaan markkinatalouden sairaiden lakien mukaisesti mehevästä pyllykuvasta maksetaankin suurempi korvaus kuin lasten hoitamisesta tai luonnonsuojelemisesta.

Talkooväkeä ei enää löydä juuri mihinkään toimeen. Taloyhtiöiden hallituksiin päättämään naapuruston hyvinvoinnista on vaikea saada jäseniä. Länsimaista ihmisiä kiinnostaa vain oma suora hyvinvointi. Hetkellinen ja piinaavan pinnallinen sairaan mielen rauha. 

Vanha sanonta Venäjästä pitää aina vain paikkansa, siis sanonta siitä että siellä ei mikään toimi mutta kaikki järjestyy.  Länsimaissa nykyään kaikki toimii näennäisen kivasti. Silti mikään ei järjesty. Asiat eivät hoidu. Asioita ei voi laittaa hoitumaan. Aina on jokin pykälä tulkittavissa niin, että jonkun yksilön oikeuksia poljetaan. Velvollisuuksista viis. Länsimaissa tekeminen rajoittuu itselleen pikavoittojen tuottamiseen. Ei henkiseen hyvinvointiin, ei yhteisen hyvän kartuttamiseen. Ei edes siihen, että naapurille sanotaan päivää. Wokeihmisille riittää se, kunhan oma sillä hetkellä koettu identiteetti on pönkitetty kaikille kallein perustein, vaikka identiteetin arvo yhteiskunnan toiminnalle olisi kuinka negatiivinen.

Oikeudet ymmärretään väärin. Velvollisuuksiahan ei länsimaissa enää ole. Väärinymmärrettyjen oikeuksien turvin tuhotaan paitsi meitä elättävä luonto myös kanssaihmisten elämä. Nykyisin tuomitaan nakkikioskilla nahistelusta tai baarin vessassa yhteisymmärryksessä tapahtuneesta yhdynnästä vankilaan, jos toinen osapuoli vuosia tapahtuman jälkeen saa ajatuksen laittaa sanan sanaa vastaan - wokesanan inhimillistä sanaa vastaan. Kehon käyttäminen kun on aina väkivaltaista ja siten kollektiivisesti tuomittavaa aggressiota. Vaikka fyysisyys ja aggressio pitävät ja ovat aina ylläpitäneet elämää enemmän kuin yksikään wokeideologian oppi on ikinä kykenevä.

Yhtäkkiä onkin sitä parempi, mitä ylipainoisempi yksilö on ja mitä enemmän hän on päästään sekaisin. Säyseyttä vaalitaan elinvoimaisuuden kustannuksella, kunhan passiivisen dominanssin keinoin säyseä massa muistaa canceloida heikot alleen. Lihava katkera nainen onkin emansipoitunut jumalatar, vaikka yhteiskunnan tasolla hän on harmittava kuluerä. Vahva johtaja on toksinen patriarkka. Woke yrittää väkisin muuttaa luonnonvalinnan miljoonien vuosien työn mieleisekseen.

Syitä käytökseen ei edes yritetä etsiä. Miksi jokin vahva yhteiskunta ilmoittaa saaneensa tarpeekseen ja osoittaa sen verisin erikoisoperaatioin? Voisiko se kokea aitoa yhteiskuntatason uhkaa? Miksi wokeihminen ei edes kysy syitä asioihin joilla on merkitystä? Asioihin, jotka tapahtuvat yksilön ulkopuolella. Miksi vallalla oleva päätön narratiivi sallii tuomitsemisen silloin kun siihen ei ole mitään perusteita mutta kieltää sen silloin kun syynä on ilmiselvästi mielenvikaisuus ja vähintäänkin ajattelun jättäminen alkutekijöihinsä sekä faktojen kieltäminen?

Mikään yhteiskunta ei voi toimia nykyisen kaltaisin opein ja ihantein. Roomakaan ei hajonnut vihollisen hyökkäyksiin. Se hajosi itsekkyyteen. Se hajosi oman aikansa wokeismiin ja cancel-kulttuuriin. Se hajosi oikeuksien nujertaessa velvollisuudet.

Kun ihminen tekee itsestään numeron ja vaatii koko ympäröivää yhteiskuntaa muuttamaan suhtautumistaan yksilöön yksilön kulloistenkin oikkujen mukaiseksi, ollaan jo niin kaukana yhteiskunnan toimintaedellytyksistä, että on parasta lyödä hanskat suoraan tiskiin. Viimeinen sammuttakoon valot.

Toukokuun viidestoista, neitsyys ja Marabou

Väistyvä kuumuus nakersi tilaa illalle. Hämärä sai. Odotit meitä saapuvaksi, märkänä. Huojuit puolelta toiselle. Emme malttaneet odottaa. Sinuun oli jo astuttu. Minä en. Nyt oli sen aika.

Lupia ei kyselty. Armoa ei olisi kukaan saanut. Ensin arasti päällä. Sitten syvälle. Sisään. Olit juuri oikean kokoinen. Tiukka, mutta et liian. Muodokas, mutta sulavalinjainen. Kunnioitettava.

Avasin köydet. Kiristin otetta.
Pusersimme minkä pystyimme. Samassa tahdissa. Lukemattomien pinkin ja violetin välistä löytyvien  sävyjen maalatessa  vastasyntyneeseen yöhön mitä uskomattomimpia tunnelmia. Jossain mittaamattomien matkojen takana  soi silläkin hetkellä ryhävalaan haikea loppumaton  valitus ”Missä on minun omani…kaipaan sitä…antakaa…”

Marabou värähteli kuin Biskajanlahden ristiaallokko olisi sitä piiskannut. Mutta se olin minä. Ja toverini, vanha merimies. Kuutamo ei ollut ikinä ollut niin valoisa. Tähdet eivät kuunaan niin sykkiviä. Kuin sinä yönä.

Oikean neitsyyden voi saada - ja menettää - vain kerran, luulin. Marabou tiesi paremmin.

Riisuimme genuaa kuin nimettömiä. Hivelsimme rantautumispoijuja kuin sukkanauhoja. Tuskin tiesin mitä olin tekemässä. Ymmärsin vain rakastavani sitä. Yhä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Lotinaa ja litinää. Loisketta. Marabou valittaa alla. Nautinnosta. Keinuttelee hohtavan valkeita tumman puun sävyttämiä kupeitaan. Leikittelee uusien merimiestensä ankarien menneiden vuosien kovettamilla tunteilla. Näyttää miesten syrjäisen karuille ulkoluodoille pirskottujen silvottujen sielujen vielä elämää sykkivän toivon. Antaa sen herätä.  Odottaa miehiltä koko ajan lisää ja antaa joka ainoa hetki enemmän.

Marabou antaa miesten unelmoida lopullisesta turvasta jännityksen sylissä. Itsensä elämän hallinnasta. Stora Hästö, Gränså, Sundholm, Rysäkari, Tallinn, Le Havre, Alexandria. Erisnimet eivät enää merkinneet mitään. Oli vain yksi paikka, jossa olivat kaikki. Yksi hetki, jossa maailma tapahtui. Yksi elämä. Merkityksellinen ja kaunis. Elämä, jossa neitsyydellä oli itseisarvo. Eikä sen arvoa voinut kukaan viedä. Sen enempää kuin itse neitsyyttäkään. Jokainen liike suuntasi sitä kohti. Jokainen sana rakensi rakkauden alttaria Maraboulle ja miehille.

Alttaria, jonka ääreen on hyvä silloin tällöin hiljentyä elämään. Kiitos, Marabou.

Vain elämää

Miten kukaan olisi voinut aavistaa? Sieltähän kajasti vain hieman valoa eikä ääntäkään ollut kuulunut kuin nimeksi. Tuoksuko se oli? 

Ei, tuuletusikkuna oli sepposen selällään ja se antoi neljännenkymmenennentoisen  kerroksen korkeudella rakennuksen pohjoispuolelle, jossa oli vastassa vain synkkä maissipelto. Pellon takana, noin kolmen kilometrin päässä, puolestaan pauhasi musta, muovinen, loputon meri.

Ei. Kukaan ei voinut tietää. Ei edes aavistaa. Harto oli siitä varma. 

Lyhythihainen, hopeanmustan juovikas paita ylle ja ripeästi mutta huomiota herättämättä ulos. Sillä huomio oli viimeinen asia jota Harto nyt kaipasi. Vielä kiiltonahkaiset spittarit jalkaan, tarvikkeet laukkuun ja pihalle. 

Ensin vain ulos tästä Hartolle niin monia säkenöiviä hetkiä tarjonneesta  huoneistosta. Iäksi. Seuraavaksi karmiininpunaista käytävää vasemmalle kohti hissien pronssisia ovia. Noin, vielä yhden kulman taakse. Sitten Harto olisi hissien kohdalla. Hissien. Hissien! Miten hän oli ollut niin ajattelematon!  

Kenties Harto oli tulossa vanhaksi. Höperöksi. Tai liian voitonvarmaksi. Näin hän ei ikinä pääsisi hissistä ulos hengissä. 

Ei näine kantamuksineen. 

Rakennuksen jokaista hissiä miehittää hissipoika. Apunaan hissipojalla on jokaisella välitasanteella - joissa hissejä on välttämättä vaihdettava - vartija.

Huoneistossaan Harto kykeni valmistamaan kaiken ilman, että kenenkään epäilykset heräsivät. Nyt kun kaikki oli valmista, riski kiinnijäämiselle olikin yhtäkkiä liian suuri. Kaikki olisi liian ilmiselvää, jopa hissipojille, jos hän vain marssisi hissiin kantamuksineen...

Kukaan ei saanut tietää, mitä hän oli valmistellut seitsemänsataa päivää ja seitsemänsataa yötä. Ei kukaan. Ei vielä. Ennen kuin heidän olisi liian myöhäistä enää tehdä mitään.

Harto avasi käytävällä olevan WC:n oven ja pujahti sisään. Hän tarvitsi miettimisaikaa.

Nyt ei oltu lähelläkään Päiväntasaajaa, mutta  voisiko suunnitelman silti toteuttaa täältä käsin? Olihan hän laskenut  varmuuskertoimet. Olisiko riski syytä ottaa ja  panna suunnitelma heti käytäntöön? Pirun hissit! 

Minuutti invavessassa riitti. Harto ei tahtonut enää miettiä. Asioita oli pyöritelty jo riittävästi. Kaikki oli sanottu tuhansien vuosien aikana jo miljoonia ja taas miljoonia kertoja. Nyt oli toiminnan aika.

Varmistelun ja kaikkien miellyttämisen aika oli ohi. Harto laski varovaisesti aavemaisesti hohtavat kantamuksensa vessanpöntön kannen päälle ja huokaisi syvään. 

Hän oli uskonut, toivonut ja rakastanut. Kenties voimakkaammin kuin useimmat osasivat edes kuvitella. Eikä hän ollut ikinä rakastanut maailmaa niin paljon kuin nyt.

Jakaen henkitoreissaan olevan maapallon kanssa saman - murheellisen - hiipuvan elämän sykkeen, Harto nosti vessanpöntön kannelta akseeniaseella pinnoittamansa tyhjiöputken käteensä ja katseli sitä hetken. Vailla epäröintiä ja pelkoa. Niin, hän oli täynnä kunnioittavaa odotusta.

Toiseen käteensä Harto otti verkkaisesti akseeniaseen. Säädettyään sen vapautukselle, hän tähtäsi rauhallisesti täsmälleen tyhjiöputken päähän ja laukaisi silmääkään räpäyttämättä.

Harton valmistama ja vangitsema antimateria purkautui pinnoitetusta putkesta. Häviävän pienen hetken se etsi materiaa.

Sitten se alkoi nousta. Kauniina kuten Seinen usva hävittäessään Eiffel-tornin. Siltä Hartosta ainakin tuntui. Mutta nyt se hävitti kaiken. Lopullisesti, ahmien. Leviten kiihtyvällä nopeudella, kauniina ja jättäen taakseen vain tyhjyyden.

Rajattoman raskaan tyhjän ammotuksen tunteen jo ahmiessa Hartoa, hän ehti vielä hetken ajatella maailmankaikkeuden parasta, mennyttä elämäänsä ja Telluksen nykytilaa.

Ja niinpä Harton onnentunne keskustalaisten pois pyyhkimisestä koko universumista oli ainoa asia, joka nykyhetkestä jäi jäljelle antimaterian muuttaessa kaiken olevaisen vapaaksi energiaksi.

Biotaloudella Suomi kuntoon!

Ikiliikkuja on vihdoin keksitty.

Ensin Kemira/Yara valmistaa ja myy isot kasat fosforia lannoitteeksi maatiloille. Hyvään hintaan. Seuraavaksi se myy fosforin valmistuksen sivutuotteena syntyneen valtavan kipsijätevuorensa samoille maatiloille, pelloille levitettäväksi, uutena innovatiivisena ravinteita pidättävänä ratkaisuna. Jälleen tietysti kovaan hintaan. Estämään ravinteiden valumista vesistöihin jotteivät vesistöt rehevöityisi.

Jos kuitenkin on käynyt niin ikävästi, että vesistöt rehevöityvät ylenpalttisten fosforivalumien seurauksena, ei hätää! Siihenkin löytyy ratkaisu. Nimittäin massiivinen määrä polyalumiinikloridia (mm. Littoistenjärven pelastamiseksi 200 tonnia, Kemiralta), tietysti kunnon hintaan.

Vastuullista ja innovatiivista yritystoimintaa, kiitos Kemira/Yara. Miten luonto onkaan ikinä tullut toimeen ilman ihmisen neroutta?

Paavo, numero seitsemän

Toisessa kädessäni passi, toisessa karvahattu, potkaisin voimalla salin ovet auki. Ovien lävähtäessä levälleen karjaisin minkä viskin korventamasta kurkunpäästäni sain:” Milläs tiskillä täällä äänestetään Paavoa!”

Jo valmiiksi hiljainen äänestyspiste hiljeni tyystin. Ihmiset pysähtyivät kuin taikaiskusta ja alkoivat tuijottamaan ovelle. Salin perällä istumassa ollut järjestysmies nousi ja alkoi hitaasti kävelemään minua kohti. Käänsin vaistomaisesti rintamasuuntani kohti tuota keski-ikäistä siilitukkaista entistä kehonrakentajaa ja puristin oikean käteni refleksinomaisesti nyrkkiin. Vasen kulmakarvani laskeutui, oikea vastaavasti nousi, lihaksikkaitten leukaperieni painaessa hampaitani yhä tiiviimmin yhteen. Huomasin samalla ajattelevani:” Tämähän on silkkaa fasismia.”

Vaalirauhaa turvaavan järjestysmiehen lähestyessä vedin syvään henkeä ja annoin rintakehäni nousta uhkaaviin mittoihin hartioitteni laskeutuessa rentoutuneina alaspäin. Nyrkkiin puristuneen käteni sormet avautuivat vielä kerran ja tekivät raukean viuhkamaisen liikkeen vain puristuakseen heti kohta entistä tiukemmin uudelleen nyrkkiin. Nyt järjestysmies seisoi jo metrin päässä edessäni ja hänen kätensä näytti tavoittelevan vyötäröllä roikkuvaa anustapin muotoista kumipamppua. Salin hiljaisuus oli edelleen rikkumaton. Edes kynien kahinaa äänestyslapuilla ei kuulunut, ihmisten hengityksestä puhumattakaan.

Astuin askeleen eteenpäin. Järjestysmiehen otsalla näkyi hikikarpaloita. Nyt kuulin hänen sydämensä kiihkeän pamppailun. Oma pulssini pysytteli tukevasti leposykkeen puolella eikä otsallani näkynyt pisaraakaan ylimääräistä suolaista nestettä, sen voin vaikka vannoa. Järjestysmiehen rintapielessä oli nimikyltti kuin Hesen kesäharjoittelijoilla ikään. ”Mitäs Hannu?”, tokaisin. Mutta Hannu ei saanut tiristettyä sanaa suustaan. Kulmakarvani edelleen eritasossa tuijotin suoraan Hannun silmiin ja jatkoin: ”Tulin äänestämään. Missä täällä äänestetään Paavoa?” Mutta Hannu pysyi vaiti.

Kaupungin keskusvaalilautakunnan varapuheenjohtajan, Neiti Ala-Sumpun, kaunismuotoinen pää kohosi viereisen tiskin takaa. Ala-Sumpun hunajainen ääni soi hiljaisuuden keskellä korvissani kuin tuhannen enkelin laulu hänen lausuessaan hieman epävarmasti mutta samalla kovin kutsuvasti: ”Täällähän sitä Paavoa sopii äänestää.” Selvitin kurkkuni karheutta kröhäisemällä kertaalleen Hannun kasvojen edessä siirtääkseni hänet pois tieltäni. Reitin ollessa nyt selvä, kävelin kuin öljytyin lantein Neiti Ala-Sumpun luo ja avasin keskustelun. ”Jaahas, jaahas. Numero seitsemänhän se oli?” tiedustelin neidiltä. Paavon numerohan oli totta kai jo valmiiksi erehtymättömästi mielessäni, mutta vanhat korvani janosivat neidin pulppuavaa viserrystä sisäänsä aivan samoin kuin ikivanha haapa janosi koloonsa valkoselkätikkaa.

Ala-Sumppu lateli hyvin istuvassa valkeassa kauluspaidassaan viralliset vaalivirkailijan lauseensa ja piirsin paperiin komean seitsikön. Noustessani tuolilta ja suudellessani hyvästä palvelusta kiittäen neidin kämmenselkää näin sivusilmällä, että saliin tullessani täysin lamaantunut väkijoukko alkoi pikkuhiljaa liikuskella ja supattelemaan keskenään. Ainoastaan Hannu seisoi edelleen niillä sijoillaan, mutta oli toiselta puolen varustevyötään löytänyt kumipatukan sijaan suklaapatukan, jota mutusti lähes maanisesti kuolan valuessa suupielistä kilpaa otsan hikinorojen kanssa.

”Tällainen ääni Paavolle tänään”, kajautin vielä äänestyssaliin poistuessani säröillä olevista lasisista pariovista hiljalleen hämärtyvään tammikuiseen iltapäivään.

  

Avoin kirje alkoholin puolesta

Alkoholista on jälleen keskusteltu vilkkaasti ja ansiokkaasti mediassa (mm. lukemattomat kirjoitukset ja haastattelut Helsingin Sanomissa viime vuosina). Keskustelijoina on ollut eri alojen asiantuntijoita, poliitikkoja ja kadunmiehiä. Moni, mm. Kaarlo Simojoki, päihdetyön erikoislääkäri, haluaisi rajoittaa alkoholin saatavuutta. Tähän alkoholin demonisointikuoroon on liittynyt moni keskustaan päin kallellaan oleva vaikuttaja ja ns. puskalaiset sekä lestadiolaistaustaiset poliitikot. Tahdon tuoda yhden unohdetun näkökulman mukaan keskusteluun, nimittäin evolutiivisen ulottuvuuden.

Alkoholi ei ole uusi keksintö ihmiskunnan historiassa. Sitä ei keksinyt Irwin Goodman 70-luvulla, ei olutta panneet luostarimunkit 500-luvulla, ei edes Jeesus kaksituhatta vuotta sitten muuttaessaan veden viiniksi. Ihmisellä ja alkoholilla on paljon pitempi ja kiinteä, jopa elimellinen yhteinen historia. Ja se näkyy suoraan geeneissämme. Hallituksemme päätökset maitokaupan oluiden prosenttirajoista ovat pelkkiä lillukanvarsia alkoholikeskustelussa.

Alkoholiin pitäisi osata suhtautua mutkattomasti. Kuin veteen. Puolikas pullo punaviiniä arkilounaalla työkaverien kanssa pitäisi olla aivan normaalitila. Pieni päihtymys. Ikävä kyllä nykyaikana pientä päihtymystä ei sallita muutoin kuin erikoistilanteissa, juhlittaessa tai lomaillessa. Ellei ole rappioalkoholisti. Uskallan väittää, että seitinohuessa monet työt sujuisivat jopa paremmin kuin stressaantuneena selvin päin!

Uskallan myös väittää, että mikäli alkoholin demonisointi loppuisi ja myöntäisimme (siis jopa ne pappissukujen hurskaat, tekopyhät ja muuten vain paremmat ihmiset), että ihminen on elimellisesti sopeutunut käyttämään alkoholia, moni häpeästä kumpuava ongelma alkoholiin liittyen kaikkoaisi. Yksi tärkeä syy alkoholismiin on nimittäin se, että alkoholin käyttöä pitää peitellä tai häpeillä. Tai rehvastella. Kenen etua palvelee se, että hyvää työtä tekevä hitsaaja tai asentaja saa potkut töistä haistuaan työpaikalla viinalle? Meidän tulee hyväksyä se, että olemme miljoonia vuosia nauttineet alkoholia. Ja alkoholin käyttö tulisi käytännössäkin vihdoin sallia kaikilla tasoilla. Töissäkin. Kuten useimmat johtavassa asemassa olevat jo omalla kohdallaan tekevätkin. Miksi Hesari muuten teki Ullanlinnan Arskasta koskettavan, jopa ylistävän, jutun vaikka kyseessä oli puliukko?

Toki ongelmia voisi alkoholin vapautuksen jälkeen edelleenkin tulla yksilötasolla, mutta ei johtuen tiukkapipoisista ja yksiulotteisista toisista ihmisistä vaan omista valinnoista ja yhteiskunnan yleisestä surullisesta jamasta. Populaatiotason negatiiviset vaikutukset, johon ylilääkärit ja ravitsemustieteilijät vetoavat, tulevat todennäköisesti olemaan positiivisia alkoholin vapautuksen jälkeen. Esimerkiksi Välimeren maissa alkoholinkäyttö on ollut pitkään vapaampaa ja siellä moni elää terveen, hyvän ja pitkän elämän nauttien jatkuvasti viiniä. Venäjällä toki ryypätään rankasti ja elinajanodote on kohtuullisen lyhyt mutta siihen on syynä enemmän kaikki muu kuin alkoholi. Venäjällä alkoholi on vain oire ja seuraus. Kohta sama tilanne on Suomessakin, jollei yhteiskuntaamme saada iloa ja onnellisuutta.

Kysymys ei ole siis vain saatavuuden sallimisesta, vaan myös alkoholin käytön sallimisesta. Yhteisö pystyy puuttumaan ongelmakäyttöön rakkaudella ja yhteisöllisyydellä. Räkäkännissä virheitä tekevät  toimistojen vastaanottovirkailijat saisivat nuhteita, mutta työnsä esimerkillisesti pikkuhiprakassa tekevät työntekijät saisivat seitinohuessa olevat asiakkaat entistä paremmalle tuulelle. Kukapa meistä ei olisi kuullut sanontaa: humalassa asiat vain tuntuvat luonnistuvan!

Itse ajavat autot kolkuttavat jo oven takana, robotit hoitavat tarkkuutta vaativat kokoonpanotyöt jne. Kohtuullisessa maistissa olisi meidän kaikkien varsin helppoa elää, ilman mitään hätää. Miksemme voisi alkaa nauttimaan elämästä, kukin tavallamme. Oppisimme kuuntelemaan itseämme. Jos tekee mieli ottaa olut tai lasillinen kuohuviiniä, voisimme ottaa sen. Vaikka työpaikalla. Jos ei tee mieli, ei sitä tarvitsisi väkipakolla juoda vaikka olisi pomon 60v. juhlat tai pikkuserkun kesähäät.

Jo kymmenen miljoonaa vuotta sitten esi-isiemme ADH-4 geenissä tapahtui mutaatio joka edesauttoi selviytymistä silloisessa elinympäristössä. Esi-isämme pystyivät tämän vuoksi käyttämään ravinnokseen alkoholia sisältäviä käyneitä hedelmiä tulematta sairaiksi. Maahan pudonneen alkoholikäyneen hedelmän energiasisältö on noin kaksinkertainen verrattuna tuoreeseen yhä puussa roikkuvaan hedelmään.  Ympäristössä jossa energiasta on aina ollut enemmän tai vähemmän pulaa, tämän mutaation syntyminen on siis ollut huomattava etu. Tästä syystä meillä on yhä tietty himo alkoholia kohtaan, sillä parhaiten tuota alkoholiresurssia hyödyntäneet saivat eniten jälkeläisiä. Kädellisten lahkossa tämä mutaatio on niillä lajeilla jotka ovat laskeutuneet puista maanpinnalle. Voitaneen jopa sanoa että ilman sitä ei olisi kannattanut laskeutua puista.

ADH-4 geenimutaation ansiosta pystymme polttamaan alkoholia jopa neljäkymmentä kertaa tehokkaammin kuin lajit joilla tätä mutaatiota ei ole. Sen ansiosta emme humallu silmittömästi pienehköistä määristä alkoholia. Avainsana on pienehkö.

Alkoholin käytöstä seuraavat haitat ihmiskunnalle tänä päivänä johtuvat aivan muista syistä kuin alkoholin absoluuttisesta sopimattomuudesta meille. Tärkein syy on nykyisen kaltaisen elämäntyylin sopimattomuus ja se saa ihmiset tarttumaan pulloon. Nykyinen länsimainen elämämme ei ole lajityypillistä ja mielekästä eli sellaista johon ihminen on evolutiivisen historiansa kuluessa sopeutunut. Seurauksena on alkoholismia, ylipainoa, masentuneisuutta, itsemurhia, sydän- ja verisuonitauteja. Kaikki nykyaikaisen kulttuurimme sivutuotteita, joita ei metsästäjä-keräilijäyhteisöissä tavata. Nykyisestä ankeudesta on paljolti kiittäminen maanviljelyn aloittamista, joka oli yksi suurimmista virheistä jonka ihmiskunta on ikinä tehnyt.

Sen sijaan, että aina mietimme vastausta kysymykseen miten, kannattaisi välillä kysyä ja etsiä vastauksia kysymykseen miksi. Miksi tartumme nyt pulloon niin hanakasti? Miksi meille ei enää tänä päivänä riitä sama määrä alkoholia joka on riittänyt meille kymmenen miljoona vuotta? Vastaukset sinun pitäisi jo tietää, jos luit ylläolevan ajatuksella.

Faktan tiputtelua, rakkaudella.

Eilinen oli juuri kääntynyt täksi päiväksi, kun Merikarhu lupasi viimein itselleen: Olen onnellinen! Tästä päivästä lähtien Merikarhu eläisi vain onnelleen. Ja parasta mitä hän tiesi oli matkailu! Ruumiinrakenteensa vuoksi lentokoneen penkit eivät olisi hänen ahteriaan imaisseet, autojen ahtaat oviaukot olivat myöskin ylitsepääsemätön este hänen automatkailuhaaveilleen, joten Merikarhulla oli lopulta vain kaksi vaihtoehtoa toteuttaa matkailuviettiään ­– joko pyöräillen tai uimalla. Koska magneettikentät kuiskivat Merikarhun aivojen pohjassa sijaitsevalle suuntavaistokeskukselle haluavansa hänet kyläkierroksille romanttiseen ja seesteiseen vanhaan Itä-Eurooppaan, joutui Merikarhu etsimään pyylevän ruhonsa alle erikoisvalmisteisen polkupyörän.

Nuorempana Merikarhu oli alati onnellinen. Hänellä oli positiivinen, joskin melko reipas ote elämään. Iän mukanaan tuomat haasteet kuten elinikäiseksi suunnittelemansa parisuhteen päättyminen Rouva Merikarhun joutuessa Herra Hain hampaisiin sai hänet kuitenkin etsimään elämänsä tarkoitusta uudelleen. Ja nyt, viilettäessään evät viuhuen Via Balticaa kohti etelää terve puna vihakuopissaan, hän tunsi ensi kerran vuosiin syvään uurtuneiden vihakuoppiensa muuttuvan jälleen hymykuopiksi. Tosin karvaisiksi ja tavattoman suuriksi, mutta hymykuopiksi kaikki tyynni. Hän tunsi lähestyvänsä jotain kaunista jota ei kuitenkaan osannut vielä sen tarkemmin kuvailla edes mielessään. Mutta hän tiesi ettei tältä matkalta palatessaan olisi enää entisensä.

Kolme viikkoa kului. Merikarhun erikoistukeva kulkupeli rullaili eteenpäin kevyesti kuin silli vuoksessa, ja Merikarhu tunsi olevansa onnellinen. Hän oli jo morjenstanut tuttavallisesti satulasta Bialowicen visenteille ja ulvonut kilpaa Karpaattien susien kanssa puuskuttaessaan vuorenrinteillä kohti yhä eteläisempiä matkakohteitaan. Matkan määränpäätä ei tiennyt sillä hetkellä kukaan. Vähiten tyytyväisenä pyöräilevä Merikarhu itse. Hän tiesi vain että matkan on jatkuttava.

“Viskoelastinen, sellainen minä olen”, hymähteli Merikarhu mielessään pompotellessaan erikoistukevalla polkupyörällään Tiranan torien terrakotta-kivetyksillä. Siinä ikivanhalla torilla, joka oli ollut niin ottomaanien, kommunistien ja herra paratkoon ties kenen ikeen alla, Merikarhun matkailuvaisto alkoi yllättäen osoittaa laantumisen merkkejä. Ei tehnyt mieli jatkaa enää mihinkään. Kenties syynä oli pulleron energiarasvavarastojen totaalinen hupeneminen kampien pyörittämiseen. Tai tuo tumma tulisilmäinen albaaninarttu, joka tarjoili pelmenejä ja iski silmää siinä torikahvilan terassilla, ainoastaan kaulapantaan pukeutuneena. Kenties syynä oli sukellus rehellisten ja aitojen maaseudun eläinten sekaan hektisen Helsingin ja kosmisen Keravan city-kanien ja muiden pupeltajien seasta.

Merikarhu ei kuitenkaan analysoinut tunteitaan. Hän oli löytänyt matkallaan uuden tavan elää. Hetkessä elämisen. Tuo taito oli Merikarhulta yleisen elämänkokemuksen karttuessa päässyt katoamaan, eikä hänellä mukamas ollut ollut ikinä aikaa pysähtyä sitä edes huomaamaan. Kunnes nyt. Merikarhu laskeutui alas satulasta, asettui makaamaan torille juuri niin rehvakkaasti kuten vain suuri merinisäkäs osaa ja päästi uskomattoman raukean haukotuksen. Olihan hän juuri herännyt koko aikuiselämänsä pituisesta pahasta unesta, ja nyt häntä väsytti.

Harha-askel ja Näätä

“Käsittämättömän herkullista, neiti Mäyrä”, leperteli Näätä selvästi teeskennellen. Jopa niin selvästi, että itse Neiti Mäyräkin varmasti huomasi imartelun teennäiseksi. Näätä oli usein lausunut nuo samat sanat Mäyrän keitoksista. Kuten lähes kaikkien muidenkin kotimetsänsä neitien ja rouvien keitoksista. Lukuun ottamatta sitä kehitysvammaista ja nykyisin jo vanhaa hirvilehmää, joka oli pienenä vasana jäänyt leikkuupuimurin terien silpomaksi. Hänen luonaan Näätä ei käynyt lounailla eikä päivällisillä, aamiaisista puhumattakaan. Ei Näätä sen vuoksi naarasväen keittotaitoja kehunut että ei olisi itse osannut tehdä ruokaansa. Päinvastoin, hän pystyi loihtimaan vohkimistaan Närhen munista Michelinin tähtitason omeletteja. Pyykin oli hänellä aina pivossa. Tai kaksi. Ehei, Näätä hiveli naaraiden kotitalouskykyjä siksi että hänen näätämäisen hurja saalistusviettinsä jäi toiseksi hänen vielä monin verroin hurjemmalle suvunjatkamisvietilleen. Vietille, joka on evoluution kekseliäs keino varmistaa lajien säilyminen.

Suvunjatkamisvietti, niin virallinen termi kuin onkin, toisaalta kuvaa huonosti Näädän viettiä. Hän kammoksuu ajatustakin yhdynnästä joka johtaisi sukusolujen hedelmöittymiseen. Toki hänelle on vahinkoja sattunut ja Näädän kotimetsässä voikin nykyisin törmätä ainakin supikoiranäätään, villikissanäätään, metsäkaurisnäätään, fasaaninäätään, pupunäätään kuin villisikanäätäänkin, muutamia mainitakseni. Täysin isättömiä kaikki. Lepertelyyn Näätää on ajanut vain ja ainoastaan halu saattaa itsensä kulloisenkin naaraan kanssa täydelliseen täyttymyksen tilaan, jossa ovat vain he kaksi. Hikisinä ja kaikkensa antaneina. Tiukasti sisäkkäin, vailla ulkomaailman urpoja ja murheita.
Kaikki metsän eläimet toki tunsivat Näädän metkut. Eräskin jo lajityypillisen keskimääräisen elinikänsä roimasti ylittänyt Rouva Maakotka odotti aina keskiviikkoa, jolloin Näädällä oli tapana käydä hänen naapurissaan kyyhkyskaksosten luona lounaalla. Ulko-ovensa avaimenreiästä tihrustaen tämä petolintu odotti hetkeä kun Näätä astuu pihalle jolloin hän aina huikkasi tarjoavansa vielä jälkiruuat päälle. Ja harvoinpa Näätä kieltäytyi vaikka Rouva Maakotkalla oli jo enemmän sulkasatoja takana kuin edessä. Mäyrän luona Näätä vieraili usein, ja välillä vierailut kestivät useitakin päiviä, kunnes Näätä koki pakottavaa tarvetta lähteä maistelemaan muidenkin naaraiden tarjoamia herkkuja.

Ja mikäpä Mäyrä oli Näätää pidättelemään, sehän oli vain Näätä jolla on ollut viimeiset vuodet tapana kevyttä ylläpitoa vastaan sammuttaa Mäyrän kupeita kuumottavat liekit jotka ennen salametsästäjien luotia sammutti Herra Mäyrä. Notkean ja vikkeläkielisen Näädän tavassa sammuttaa oli kyllä jotain erityistä edesmenneen jäyhän Herra Mäyrän tapoihin verrattuna, ja ei se lepertely ja liehittelykään Herra Mäyrän murahteluihin verrattuna pahalta tuntunut vaikka teatteria olikin. Mutta naarasmäyrät on kasvatettu uskomaan viimeisen päälle järjestettyihin ja saumattomasti toimiviin sosiaalisiin hierarkioihin ja yhteiskuntamalleihin mäyrien tapaan, eikä hän siksi edes osannut ajatella itsenäisenä kuljeskelevasta Näädästä sen enempää. Paitsi joskus, poskien punan vielä hehkuessa ja Näädän maatessa siinä hänen vierellään luolan suulla auringon ensisäteiden pilkottaessa tammenlehtien lomasta heidän karvaisille erivärisille vartaloilleen. Silloin Mäyränaaras ohikiitävän hetken tunsi että kaikki oli oikein juuri nyt ja Näätä kuului hänen vierelleen. Vain hänen. Ikuisesti. Olipa Näätäkin joskus näyttänyt vaivaantuneelta noin hetkinä, kun piti tehdä lähtöä ja laahusti jotenkin vastentahtoisen oloisesti pois Mäyrän luolastopesältä.

Mäyrän ja Näädän kohtaaminen sujui nytkin aluksi kuten aina ennenkin. Kehuja, herkuttelua ja hikinen ähinäsessio. Kunnon nalkkikin siihen tuli. Paisuvaiskudoksen vihdoin veltostuessa ja irrottautumisen Mäyrästä tullessa fyysisesti jälleen mahdolliseksi, Näätä empi. Hän koki suuria tunteita. Hän näki elämänsä vilahtavan silmiensä ohi. Kliseet kaikuivat hänen korvissaan, ja kaikesta päätellen Mäyräkin koki sisällään samanlaisen myllerryksen sillä hän tarrasi vaistomaisesti suurilla kynsillään Näädän karvaisista pakaroista kiinni. Hivenen kovempaa kuin normaalisti. ”Hyppy suureen tuntemattomaan”, ”Silmien avautuminen”, ”Elämä on tässä ja nyt”, ”Elämä on eläimen parasta aikaa” ja muut maailmankuulut fraasit saivat sillä hetkellä lihaa ympärilleen.

Olo oli yhtäkkiä ihmeen kevyt, niin Näädällä kuin Mäyrälläkin. Ja silti heitä itketti. Karvaiset navat vastakkain he vollottivat ja vikisivät kuin pienet pennut. Olivatko kyynelet kenties onnen kyyneleitä? Pitkään kestäneen tunteiden kieltämisen aikaan saama puhtaasti fysiologinen parasympaattinen reaktio? Itkua siitä että olivat aiemmin olleet toisilleen niin kylmiä, vaikka sisällä oli salaisesti kytenyt jo ensikohtaamisesta asti? Haikeutta siitä että mikään ei enää ikinä palaisi ennalleen heidän välillään? Itkikö Näätä sitä ettei näine tunteineen voisi enää ikinä lemmiskellä muiden kuin Mäyrän kyökissä? Iskikö Mäyrään heti tuskalliset mielikuvat Näädän seikkailuista kotimetsän muiden naaraiden kanssa? Kenties kaikki nämä, mutta sitähän rakkaus on. Tuskaa. Nautinnollisen tuskaista vellomista Rakkauden Valtameressä heille, jotka sinne uskaltavat. Ja nyt Näätä ja Mäyrä olivat sinne uskaltautuneet.

Heinäsirkan muistelot

”EN TIEDA KUINKA JOUDUIN NAIMISI-IIIINNN…” hoilasi Heinäsirkka kotipubinsa karaokeillassa kohtuullisen päihtyneenä. Koko Hammarbergin Fantin tuotanto oli kovaa valuuttaa tässäkin juottolassa, mutta eritoten tämä Fantin viisu kosketti Heinäsirkkaa henkilökohtaisesti. Kyllä hän itse asiassa tiesi kuinka joutui naimisiin, mutta ei ymmärtänyt miksi salli sen itselleen. Hänhän halusi vain hankailla siipiään reisiinsä kuten kuka tahansa heinäsirkka ja asettaa spermatoforinsa silloin tällöin naaraiden saataville, vailla ylimääräistä stressiä tai sitoumuksia.
Heinäsirkka kuitenkin rakasti myös kotona oleskelua, ei arvostanut mehiläisten kukista kukkiin lentelyä ja pesästä toiseen pöristelyä sekä tykkäsi kaikenlaisista poikasista, joten ymmärtäähän sen että moni naaras erehtyi tulkitsemaan Heinäsirkan elinikäisen parisuhteen – naimisiinmenon – kannattajaksi.

Ja kenties aivan oikein, ehkä Heinäsirkka kannattikin elinikäistä parisuhdetta! Heinäsirkan käsitys optimaalisesta parisuhteesta vain oli ilmeisen erilainen kuin hänen tähän asti tapaamillaan naarailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi naarailla oli aina tapana pyrkiä muokkaamaan hänestä jotain mitä hän ei luontaisesti ollut. Milloin hänen siipensä lennättivät hänet liian pitkälle liian nopeasti, milloin hänen sirittelynsä oli liian kovaäänistä. Eihän hänkään pyrkinyt ketään muokkaamaan, vaan rakasti kaikkia sellaisina kuin olivat. Parisuhteessa oli Heinäsirkan käsityksen mukaan tarkoitus täydentää toista ja olla rinnalla, ehdoitta. Tehdä elämästä, niin arjesta kuin juhlastakin, kokonainen kokemus olemalla läsnä ja avoin. Missä ikinä fyysisesti olisikin, tuntemalla aina sisimmässään että parisuhde on kaikki mitä loppujen lopuksi elämässään tarvitsee. Mielitietyn kanssa sirittelyä ratamon herkullisella lehdellä iltakasteen laskeutuessa. Ja voisi sitten keskittyä rauhassa elämän vastaan heittämiin monipuolisiin parisuhteen ulkopuolisiin haasteisiin tietäen että kävi niissä miten kävi, kaikki mitä onnelliseen elämään oikeasti tarvitsee olisi jo siinä rinnalla.

Heinäsirkka lähti kotoaan jammailemaan Fantin kipaleiden tahtiin usein juuri silloin kun hän koki että naarailla oli ainoana tavoitteena tehdä hänestä kuuliainen, tahdoton ja aivoton työläismuurahainen. Murkku, joka ei pärjäisi edes omassa pesässään saati yksin pesänsä ulkopuolella ilman Kuningattaren alituista valvontaa ja ohjeistusta. Haasteista saisi muka selvitä ainoastaan niin kuin Kuningatar on sallinut. Heinäsirkka ei montaa asiaa halveksinut yhtä paljon kuin noita munattomia ja sieluttomia murkkuja, eikä hän pystynyt ymmärtämään miksi hänestä ehdoin tahdoin ollaan sellaista jokaisessa parisuhteessa muokkaamassa! Rakastavasta, avoimesta, leikkisästä, kenties hieman huolettomasta heinäsirkasta munattomaksi putkiaivoiseksi murkuksi, ei käy!

Pubiin Heinäsirkkaa ajoi myös tunne siitä että itse parisuhteestakin on paradoksaalisesti tullut vain haaste, jossa vastustajan – eli parisuhdekumppanin – kanssa pitää taistella päivittäin kaikenlaisten tehtävien parissa ja pyrkiä voittamaan ne, omaksi edukseen. Siis täysin päinvastoin Heinäsirkan omaa käsitystä parisuhteesta ja elämästä. Ei ihme, että Fantin laulelmista ja lähipubin käyneestä nektarista oli tullut Heinäsirkalle henkireikä. Siellä, kaltaistensa väärinymmärrettyjen karskissa ja samalla pumpulinpehmeässä joukossa, ainoastaan juottolan ovella seisova härkämäinen Rupikonna muistutti kaikessa rujoudessaan väärinymmärrettyjä siitä mitä kovassa ulkomaailmassa ja monen kotioloissakin odotti. Jos Herra Kontiaisen pubista olisi joskus poistuttava.

Ja olihan sieltä poistuttava, sillä Kontiainen oli jo vanha ja lähes sokea eikä enää jaksanut hyysätä väärinymmärrettyjen joukkoa tauotta viikkokausia kuten nuorempana. Eikä, totta puhuakseni, muuan Herra Sika-Porsas ollut pitkien pubiretkien venyessä ja venyessä ainoa otus jota routa alkoi ajamaan takaisin lämpimään kotilättiinsä. Kotioloissa, huonommissakin, kun oli kuitenkin puolensa. Kaikesta huolimatta. Muut eläimet olivat silti avoimen kateellisia Kotilolle sekä Kilpikonnalle, joiden poikamiesboksit kulkivat heillä mukanaan ja koti oli aina siellä missä sydänkin.

Heinäsirkka koki sisimmässään kylmän tuulahduksen yleensä jossain retkiensä kymmenennen päivän paikkeilla. Kiittämättömyyden tunne, siitä se sisäinen viima sai alkunsa. Mutta oliko hän kiittämätön jos hän arvosti eri asioita kuin kulloinenkin partneri? Riippumatta siitä että partnerit pitivät heidän reviirinsä tiptop- kunnossa ja kellon tarkkuudella valmistivat joka ikinen päivä herkulliset ateriat? Toki hän arvosti aterioita ja niiden eteen tehtyä työtä kuten reviirin nättinä pitämistäkin. Heinäsirkasta vain tuntui että niistä hän kuitenkin voisi helposti luopua, mutta ei itsemääräämisoikeudestaan, oikeudestaan olla Heinäsirkka eikä murkku, saati sitten parisuhdedynamiikan toimivuudesta.

Jostain syystä aina palatessaan tällaisilta retkiltä kotiinsa Heinäsirkka oli aistivinaan parisuhteensa olevan hetken aikaa jotakuinkin niissä palkitsevuuden rajoissa, joita hän itse arvosti. Häntä ei pidetty itsestään selvyytenä, ei orjatyöläisenä, ei kilpakumppanina. Hän sai olla Heinäsirkka. Tai tarkemmin sanottuna rankasta retkestään toipuva hyönteisraunio, mutta silti. Miksi parisuhde näytti parhaat puolensa vain silloin, kun hän makasi puolikuolleena ja tärisevänä päivien juopottelun jälkeen omassa oksennuksessaan eikä silloin kun hän oli pirteimmillään ja parhaimmillaan niin fyysisesti kuin henkisestikin? Miksi hänen hyvä olonsa aina ulosmitattiin mitä mielettömimmillä vaatimuksilla ja käskytyksillä? Jotka suorastaan pakottivat hänet säännöllisesti Herra Kontiaisen pubiin, mikäli hän tahtoi pysyä järjissään?

Kumpuaako naaraiden sisältä vain krapulaista henkipattoheittiötä katsellessa jostain vuosimiljoonien takaa heidän geneettiseen koodistoon kirjoitetun viestin sanoma siitä, että sotaretkiltään puolikuolleina palanneita puolisoita on syytä kunnioittaa urotekojensa vuoksi? Muistuttiko krapulainen tärisevä hahmo kaikkensa sodassa antanutta ja sodan kauhuista tärisevää kunnioitettavaa sankaria? Vai vastakuoriutunutta poikasta, jota oli kohdeltava rakkaudella? Oli vastaus mikä hyvänsä, lopputulos oli sama: Noina suunnattoman kohmelon hetkinä Heinäsirkkaa ei vituttanut eikä ahdistanut.

Ylistyslaulu korkeakirjallisuudelle

Pilvetön ilta kutsui Hartoa. Ja, Harto otti kutsun mielellään vastaan. Oliko avecia? Mikä oli pukukoodi? Näihin kutsuihin ei tarvita kumpaakaan. Vain Harto. Nuori, sukupuoltaan vaihtanut, Harto. Asunnoton. Selvä.

Kuutamoa ei näkynyt. Ei edes tähtiä. Se oli Hartosta kovin kummallista, kunnes hän huomasi olevansa sisällä. Edelleen kotonaan. Ajatus illan kutsusta sai Harton kadottamaan otteensa olevaisesta. Olihan Harto toki tässä ja nyt, olemassa. Mutta, ei olevaisuuden ytimessä. Ei perimmäisyyksien äärellä. Hän oli sisätiloissa, mutta pihalla. Täysin kuutamottoman kuutamon tavoittamattomissa.

Aika kulki. Harton jalat ja ajatus seisoivat. Onnellisuuden karvainen häntä viuhtoi ilmaa aivan hänen huultensa editse. Niin, että hänen hienoisesti väpättävän alahuulensa moitteeton kiilto pystyi ammentamaan siitä viilentävää voimaa. Juuri silloin Harto havaitsi hämmennyksensä. Miksei hän jo mennyt? Kun ilta kutsui. Hänen vuosikaudet odottamansa kutsu oli esillä. Ja hän seisoi. Kunnes.

Säpitettyään rautaportin takanaan, Harto pysähtyi jälleen. Kolmeksi sekunniksi. Yksi. Aaahh. Kaksi. Puuuhhh. Kolme. Nuuuhh. Suunta oli selvä. Ajatus oli läpinäkyvä, kuin teräsjää. Kärpäsen silmin. Illan syli ei ollut kuuma. Se ei ollut kylmä. Kutsuva. Sitä se Hartolle oli. Ja Harto valui. Odottavaa, elohopeaista onneaan.

Päivän tapaihmisten jättämien askelten hävyttömyys oli lähes tyystin huuhtoutunut pois kaduilta. Puistojen oikopolut johtivat syvemmälle elämään kuin koskaan. Metsäreiteiltä ei voinut eksyä. Kuin tuuli.

Harto saapui paikkaan. Ja odotti. Minuutin. Puolijäykkänä. Sitten. Tahmeus kaikkosi. Kurkku tuntui saksofonilta. Jänteet hienoimmalta teräkseltä. Se oli tulossa. Ensin tuli kiitollisuus. Sitten. Häpeä. Innokkuus. Lento. Räjähdys. Harton keho. Hänen omansa. Hän itse. He olivat läsnä. Mieli. Keho. Ajatukset. Mahdollisuudet. Rajoitukset. Hän. Ei tyypillistä sadasosaa. Ei harvinaista sekuntia. Aika ajan perään. Ajattomuuteen. Harto, elämän lähettiläs, kiitti kutsusta.

Poliittisesti korrekti & kaunopuheinen analyysi susi- ja pakolaistilanteesta Suomessa

Jaahas. Nyt alkaa taas susihysteria vallata alaa kansakunnan tiettyjen osien keskuudessa. Siellä samassa porukassa, joka on jo valmiiksi hysteerinen maahanmuuttajien tulosta.

On se perkele kumma kun tämän tarpeettoman älväriporukan kitisevine räkänokkamukuloineen pitäisi saada vallata kaikki metsät susilta. Susia on hikiset muutama sata koko Suomessa ja tota älvärijengiä jo pienimmissäkin kunnissa useita kymmeniä. Joka perkeleen metsäsaareke ja peltotilkku on noussut täyteen noita lautamajoja. Siellä perkele amiksesta valmistunut keski-ikäinen helvetin läski mutta zumbaava kepupersuperhe syö makkaraa ja pelkää susia niin maan perkeleesti. Yhtä paljon kuin mustaa miestä joka isännän painajaisissa (ja emännän päiväunissa) tulee panemaan sitä kotikotkaa notkeammalla lanteella ja suuremmalla melalla kuin duunari itse. Pelottaahan se juu, mutta että vittu loputkin sudet on tapettava ja tummat kaverit häädettävä pois maasta vaikka niiden väliaikaiset kodit polttamalla?

Ei perkele. Ikinä ei noin vellihousuista sakkia ole ollut kuin nyt on. Jos se pellon reunaa jolkotteleva kultaisennoutajan esi-isä nyt niin vitusti pelottaa niin muuttaisi se kokovartalokyrpä sieltä homeisesta älväristään kerrostaloon keskelle kaupunkia. Luonnoksi riittäköön Salkkarien jo melkein perhetutuiksi tulleet hahmot. Ilmastonmuutoskin hidastuisi kuin ei sitä horoa latoa tarvitsisi lämmittää sillä tehottomalla pilpillä eikä työmatkaa olisi enää pakko ajaa 100km/päivä. Ja mitä tulee mustiin miehiin niin panisi sitä kotonaan asuvaa valkoista lähihoitajaläskipersettä niin kunnolla ettei muijaa suonikas musta käsivarren paksuinen jölli enää kiinnosta. Itsestä kaikki on kiinni. Antaa muiden elää. Ja elä siinä samassa itsekin. Tappamatta viattomia ja häätämättä avuttomia.

Helvetti yön pimeydessä poltetaan salaa vastaanottokeskuksia ja sadan raskaasti aseistetun miehen voimin motitetaan pientä susilaumaa. Salaa. Nämä nössykät ovat saaneet jo naiset ja lapsetkin omaan itkuvirteensä mukaan. Jos pelkää ja häpeää itseään ja omaa rumaa elämäänsä noin paljon niin turha sitä tuskaa on projisoida keksittyihin ulkopuolisiin uhkiin. Enemmän toi paskasakki on tappanut kännissä autoillen tai muuten vaan kännissä ja hulluuksissaan sukulaisiaan, puolisoitaan ja ystäviään kuin petoeläimet tai vieraan vallan edustajat ikinä.

Ei perkele minkäänlaista kunnioitusta muita kohtaan saati ymmärrystä mistään muusta kuin Seiskan ja Iltiksen viihdesivujen annista. Juuri teidän ja teidän kavereidenne metsänhoidollisten toimenpiteiden sekä maatalouskäytäntöjen toteuttamisen vuoksi kaikki kärsimme. Ja erityisesti juuri te, jotka ette osaa suhtautua kotimetsistään ajettuihin susiin tai kotimaistaan ajettuihin ihmisiin muutoin kuin silmittömällä raivonsekaisella pelolla. Mitä ne semmottit hypriti-autot, kyllä myö avohakataan, perkele eikun ravinnetta peltoon ja pelto talveksi auki.

Siinä sitä sitten ollaan.

Ei kannata itkeä jos jossain metsänreunassa liikkuu siellä ikiajat liikkunut eläin. Tai jos kylänraitilla joku kävelee muutenkin kuin tuulipukuaan suhistellen ja persettään raapien kalvakassa naamassaan kohti korjaussarjan ostoa niin turha hermostua. Jos oot niin kova kuin luulet olevasi niin kukaan ei vie sulta naista. Eikä duunia. Jos et ole, niin voi voi.

Teitä kaiken hyvän useimmista kylistä ja kaupungeista pilanneita elämän antisankareita on jo liikaa. Tehkää palvelus ja syöttäkää itsenne niille susille. Sivelkää Atrian punaista lenkkiä kuvottavalle veltostuneelle vartalollenne ja laahustakaa susien suuhun. Antakaa mustien miesten syrjäyttää itsenne. Menehtykää tuulivoimaloiden infraääniin. Älkää rokottako lapsianne. Antakaa ilmastonmuutoksen voimistamien tuulten pyyhkäistä kaltaisenne hevon vittuun täältä. Jne. Tiedätte kyllä kaavan.

Ihmisyyden illankoitto

Humanismi on tappanut ihmisyyden. Se on tappanut inhimillisen elämän. Ja on juuri tappamaisillaan hyvin suuren osan muustakin Maapallolla tavattavasta elämästä.

Kaiken edeltään tuhoavan humanismin alkusiemen kylvettiin samaan aikaan ensimmäisten maatalouden siementen kanssa. Sitä ennen ihmislaji eli inhimillistä ja tasapainoista, kokonaisvaltaisesti palkitsevaa elämää. Elämää joka tyydytti ja jossa ei kärsitty masennuksesta. Kaikki kääntyi täydellisesti päälaelleen lähes yhdessä yössä, noin kymmenessä tuhannessa vuodessa.

Ihmisyyden kulta-aikoina tärkeintä oli elää ja selviytyä. Elää vuorovaikutuksessa oman perheen ja yhteisön kautta. Elää luonnon kanssa suorassa vuorovaikutuksessa. Selviytyä hengissä, selviytyä parittelemaan. Saattaa maailmaan jälkeläisiä jotka elävät. Ennen kaikkea oleellista oli olla osa sitä ikiaikaista lajien jatkumoa joka täyttää lajityypillisen tehtävänsä maan päällä eikä piiruakaan vähempää saati enempää. Kuten kaikki muutkin eliöt tekevät ja ovat aina tehneet – kamelista kaskelottiin ja arkkibakteerista affeneen.

Nykyihmiselle tärkeintä on haaliminen ja rohmuaminen. Omaisuutta, mainetta, kunniaa. Tavaran haaliminen tuhoaa elinympäristömme. Maineen ja kunnian rohmuaminen tappaa vaatimattomuuden ja solidaarisuuden.

Humaanin vastakohta ei ole raakalaismainen. Se on inhimillinen. Onko tappamisessa jotain pahaa? Onko leijonauros raakalaismainen tappaessaan gasellin nälkäänsä tai vieraan uroksen siittämät pennut laumassaan varmistaakseen juuri omien geeniensä eteenpäin siirtymisen? Ei, se on lajityypillistä ja harmitonta käytöstä. Aivan, harmitonta. Verrattuna vaikkapa Talvivaaran kaivoksen jätöksiin, avohakkuisiin, vesistöjen rehevöittämiseen, hyönteis- ja kasvimyrkkyjen tuhoihin tai oikeastaan mihin tahansa mitä ihmislaji nykyään tekee.

Aiemmin mekin olimme sopeutuneet lajityypilliseen elämäämme. Kaikki lajit olivat sopeutuneet. Yhtäkkiä me emme olleet. Ei ollut merkitystä millään muulla kuin ahneudella. Omimisella. Epäterveellä kilpailulla. Nykyhetki ei merkinnyt mitään. Ei sukulaisuussuhteet, ei täyttymykselliset onnistumiset, ei mikään. Ainoastaan materian haaliminen. Materiaksi kelpasi nainen. Materiaksi kelpasi vilja. Mikä milloinkin, kulloistenkin kulttuuristen hullutusten mukaan. Haaliminen kiihtyi, haalimme ja rohmusimme yhä uusia asioita vanhojen päälle. Tyhjät sanat, odotukset ja kaiken altaan murskaavat teot ottivat vallan ja veivät mukanaan. Olemme nykyisin yhtä erkaantuneita ihmisyydestä ja lajityypillisestä elämästämme kuin reaalitalous on finanssitaloudesta.

Moni pelkää koneiden kiivaasti kehittyvää tekoälyä. Tekoäly voittaa jo nyt shakinpeluussa shakkimestareista parhaimmatkin. Moni pelkää, että se ottaa vallan meistä aidosti älykkäistä ihmisistä kaikkialla. Ihminen luo pian liian älykkään koneen joka oppii tuottamaan kopioita itsestään sekä omasta itse luomastaan informaatiosta. Viime aikojen, viime vuosien, viime tuhansien vuosien ihmisten tekosia katsellessamme voi vain todeta, että pelkäämme itseämme. Omaa peilikuvaamme. Me olemme se tekoäly joka ei osaa enää elää ympäristössään siellä ikuisuuden vallinneiden sääntöjen mukaan. Toimimme tavalla joka rampauttaa kaiken mistä olemme tulleet. Aivan kuten pelkäämme yliälykkäiksi muuttuvien robottien valloittavan oman maailmamme. Me olemme jo irtaantuneet kaikesta olennaisesta. Tuhoamme, myrkytämme, pilaamme ja hävitämme. Itsemme ja ympäristömme. Emmekä totisesti nauti näistä hetkistä vaikka tavoittelemmekin niitä sokeasti. Inhimillisen älymme on peitonnut humanistinen tekoäly.

Mestarikokin kesäyllätys

Huipputason jalkapallovalmentajan treeneissä lensi hiki.

Vanhojen seurakavereiden kanssa vielä kerran tosissaan treenatessa, neljääkymppiä lähestyttäessä, tempo tuntui hetkittäin turhan kovalta. Ystävät muistivat kuitenkin pyyteettömästi muistuttaa, lähes tauotta nyrpeän oloiselle ja isolla rahalla porukallemme ostetulle vierailevalle Valioliigavalmentajallemme, että liikkeitteni ajoittaiseen verkkauteen on syynä muulinpotkuista jo poikasena vioittunut vasen polveni.

Sen minkä sähäköissä liikkeissä hävisin, voitin moninkertaisesti takaisin laukomalle käsittämättömiä kaappeja kaukaa ja läheltä, oikealta ja vasemmalta, ylös ja alas. Käytännössä paikoiltani. Taika asui yhä pohkeissani.

Treenasimme muutamien satojen metrien etäisyyksillä toisistaan olevilla harjoituspisteillä intensiivisen monipuolisesti, aina välillä koko joukkue pisteestä toiseen siirtyen. Kauniissa ja monimuotoisessa eurooppalaisessa maastossa. Erään siirtymän aikana huomasin pienen koiran olevan pinteessä polun laidalla. Se vikisi ja puhisi, ärhenteli ja pyöri vimmatusti. Siankorva oli juuttunut sen kuonon ympärille! Lähestyin tuota pientä koiraa varovasti ja vaihdettuamme samalle aaltopituudelle ojensin käteni sen kuonoa kohti pelastaen pikkuisen pinteestään. Hän ahmaisi korvan nyt oikein päin suuhunsa alkaen välittömästi mutustelemaan sitä ongelmitta. Ihastelin tuon pienokaisen kirkasta energiaa siinä aikani ja kun koiralla oli kaikki hyvin jatkoin seuraavalle pisteelle.

Mutta harjoituspiste olikin tyhjä. En nähnyt jälkeäkään koko joukkueestamme saati nyrpeästä valmentajasta. En kuullut pihahdustakaan. En edes haistanut maalivahtimme voimakasta ominaistuoksua, myskin ja urean arvoituksellista aromia. Ehkä he olivat siirtyneet jo eteenpäin, jälleen uudelle harjoituspisteelle. Otin siinä ihmetellessäni metsän reunassa olleen viininpunaisen Chrysler 300C:n alleni kuin huomaamattani ja lähdin ajelemaan. Vahva bensiinimoottori murisi pitkän konepellin alla niin pehmeästi että vain auton automaattivaihteiston vaihtojen huomaamaton pehmeys veti sille vertoja. Niin, ja eräät huulet jotka samalla muistin nuoruudestani.

Kurvailin maalauksellisen merellisissä ja värikylläisen kumpuilevissa maisemissa eteenpäin ajatellen elämää kunnes kaunis kesäpäivä muuttui silmänräpäyksessä kauniiksi talveksi. Livuin sillä hetkellä viininpunaisellani pitkin mäkistä ja syheröistä kylän raittia. Päästäkseni etenemään kesärenkailla ja mahtipontisen tehokkaalla takavedolla jouduin jyrkimmissä paikoissa välillä työntämään autoa ratista kiinni pitäen, ovi avoimena. Työntäminen ja ohjaaminen sujui kevyesti kuin leikki ja ajattelinkin mielissäni kuinka onnistuin näin imemään itseeni tuon viehättävän pikkuruisen kivikylän tunnelmaa kenties enemmän kuin olisi auton sisältä käsin ollut mahdollista. Juuri silloin saapui jälleen kesä.

Olin sievässä paikassa, kesäidyllissä, täpötäysine pöytineen ja iloisine ihmisineen. Istuin  pöytään ja ei aikaakaan kun ohikulkeva mestarikokki Henri Alén käveli pöydän ohi tunnistaen minut. Hän tuli kesäinen ilme sileillä kasvoillaan kyselemään kuulumisiani. Ilostuin, vaikkakaan en heti tunnistanut Henkkaa. Hänen hiuksensa olivat niin absoluuttisen puhtaat. Jokainen yksittäinen hapsi hänen päässään tanssahteli lämpöä antavassa tuulessa oman koreografiansa mukaan. Ja samalla kuitenkin täydellisessä synkroniassa 100 000 muun kanssa, luoden taianomaisen auran Henkan vain kevyesti päivettyneille kasvoille.

Muutaman kevyen sanan jälkeen kerroin hänelle että leipätyöni ei lyö enää leiville. Kysäisin, olisiko hänellä mestaritason leivittäjänä tarjota minulle töitä. Silloin Henkka muuttui salamyhkäisen näköiseksi, kumartui puoleeni povitaskuaan kaivellen ja pälyili ympärilleen. Taskusta Henrin käteen tarttui eriskummallisen näköinen esine. ”Akseeniase”, Henkka sanoi, madaltaen samalla merkitsevästi ääntään. Läpikuultava, metallinkeltainen, etäisesti asetta muistuttava tavattoman kutsuva esine. Laadukkaan käsityön leima. Vankka rakenne ja kerrassaan viehättävä muotoilu. Akseeniaseen sisällä erottui mutkikkaita mekaanisia metalliosia. Metallinkeltaisen pinnan alla oli selvästi nähtävissä myös jotain muuta, niin ikään metallinkiiltoista, mutta nestemäistä ainetta.

Henkka laski akseeniaseen pöydälle. Katselimme ja koskettelimme sitä majesteetillisen hiljaisuuden vallitessa. Vihdoin oivalsin mistä oli kyse! Mestaritason kokki luki ymmärrykseni paisteen sanattomilta kasvoiltani, otti kädestäni kiinni ja iski veijarimaisesti silmää. En kyennyt enää iskemään takaisin sillä naamani oli siihen aivan liian leveässä virneessä.