Toukokuun viidestoista, neitsyys ja Marabou

Väistyvä kuumuus nakersi tilaa illalle. Hämärä sai. Odotit meitä saapuvaksi, märkänä. Huojuit puolelta toiselle. Emme malttaneet odottaa. Sinuun oli jo astuttu. Minä en. Nyt oli sen aika.

Lupia ei kyselty. Armoa ei olisi kukaan saanut. Ensin arasti päällä. Sitten syvälle. Sisään. Olit juuri oikean kokoinen. Tiukka, mutta et liian. Muodokas, mutta sulavalinjainen. Kunnioitettava.

Avasin köydet. Kiristin otetta.
Pusersimme minkä pystyimme. Samassa tahdissa. Lukemattomien pinkin ja violetin välistä löytyvien  sävyjen maalatessa  vastasyntyneeseen yöhön mitä uskomattomimpia tunnelmia. Jossain mittaamattomien matkojen takana  soi silläkin hetkellä ryhävalaan haikea loppumaton  valitus ”Missä on minun omani…kaipaan sitä…antakaa…”

Marabou värähteli kuin Biskajanlahden ristiaallokko olisi sitä piiskannut. Mutta se olin minä. Ja toverini, vanha merimies. Kuutamo ei ollut ikinä ollut niin valoisa. Tähdet eivät kuunaan niin sykkiviä. Kuin sinä yönä.

Oikean neitsyyden voi saada - ja menettää - vain kerran, luulin. Marabou tiesi paremmin.

Riisuimme genuaa kuin nimettömiä. Hivelsimme rantautumispoijuja kuin sukkanauhoja. Tuskin tiesin mitä olin tekemässä. Ymmärsin vain rakastavani sitä. Yhä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Lotinaa ja litinää. Loisketta. Marabou valittaa alla. Nautinnosta. Keinuttelee hohtavan valkeita tumman puun sävyttämiä kupeitaan. Leikittelee uusien merimiestensä ankarien menneiden vuosien kovettamilla tunteilla. Näyttää miesten syrjäisen karuille ulkoluodoille pirskottujen silvottujen sielujen vielä elämää sykkivän toivon. Antaa sen herätä.  Odottaa miehiltä koko ajan lisää ja antaa joka ainoa hetki enemmän.

Marabou antaa miesten unelmoida lopullisesta turvasta jännityksen sylissä. Itsensä elämän hallinnasta. Stora Hästö, Gränså, Sundholm, Rysäkari, Tallinn, Le Havre, Alexandria. Erisnimet eivät enää merkinneet mitään. Oli vain yksi paikka, jossa olivat kaikki. Yksi hetki, jossa maailma tapahtui. Yksi elämä. Merkityksellinen ja kaunis. Elämä, jossa neitsyydellä oli itseisarvo. Eikä sen arvoa voinut kukaan viedä. Sen enempää kuin itse neitsyyttäkään. Jokainen liike suuntasi sitä kohti. Jokainen sana rakensi rakkauden alttaria Maraboulle ja miehille.

Alttaria, jonka ääreen on hyvä silloin tällöin hiljentyä elämään. Kiitos, Marabou.

Faktan tiputtelua, rakkaudella.

Eilinen oli juuri kääntynyt täksi päiväksi, kun Merikarhu lupasi viimein itselleen: Olen onnellinen! Tästä päivästä lähtien Merikarhu eläisi vain onnelleen. Ja parasta mitä hän tiesi oli matkailu! Ruumiinrakenteensa vuoksi lentokoneen penkit eivät olisi hänen ahteriaan imaisseet, autojen ahtaat oviaukot olivat myöskin ylitsepääsemätön este hänen automatkailuhaaveilleen, joten Merikarhulla oli lopulta vain kaksi vaihtoehtoa toteuttaa matkailuviettiään ­– joko pyöräillen tai uimalla. Koska magneettikentät kuiskivat Merikarhun aivojen pohjassa sijaitsevalle suuntavaistokeskukselle haluavansa hänet kyläkierroksille romanttiseen ja seesteiseen vanhaan Itä-Eurooppaan, joutui Merikarhu etsimään pyylevän ruhonsa alle erikoisvalmisteisen polkupyörän.

Nuorempana Merikarhu oli alati onnellinen. Hänellä oli positiivinen, joskin melko reipas ote elämään. Iän mukanaan tuomat haasteet kuten elinikäiseksi suunnittelemansa parisuhteen päättyminen Rouva Merikarhun joutuessa Herra Hain hampaisiin sai hänet kuitenkin etsimään elämänsä tarkoitusta uudelleen. Ja nyt, viilettäessään evät viuhuen Via Balticaa kohti etelää terve puna vihakuopissaan, hän tunsi ensi kerran vuosiin syvään uurtuneiden vihakuoppiensa muuttuvan jälleen hymykuopiksi. Tosin karvaisiksi ja tavattoman suuriksi, mutta hymykuopiksi kaikki tyynni. Hän tunsi lähestyvänsä jotain kaunista jota ei kuitenkaan osannut vielä sen tarkemmin kuvailla edes mielessään. Mutta hän tiesi ettei tältä matkalta palatessaan olisi enää entisensä.

Kolme viikkoa kului. Merikarhun erikoistukeva kulkupeli rullaili eteenpäin kevyesti kuin silli vuoksessa, ja Merikarhu tunsi olevansa onnellinen. Hän oli jo morjenstanut tuttavallisesti satulasta Bialowicen visenteille ja ulvonut kilpaa Karpaattien susien kanssa puuskuttaessaan vuorenrinteillä kohti yhä eteläisempiä matkakohteitaan. Matkan määränpäätä ei tiennyt sillä hetkellä kukaan. Vähiten tyytyväisenä pyöräilevä Merikarhu itse. Hän tiesi vain että matkan on jatkuttava.

“Viskoelastinen, sellainen minä olen”, hymähteli Merikarhu mielessään pompotellessaan erikoistukevalla polkupyörällään Tiranan torien terrakotta-kivetyksillä. Siinä ikivanhalla torilla, joka oli ollut niin ottomaanien, kommunistien ja herra paratkoon ties kenen ikeen alla, Merikarhun matkailuvaisto alkoi yllättäen osoittaa laantumisen merkkejä. Ei tehnyt mieli jatkaa enää mihinkään. Kenties syynä oli pulleron energiarasvavarastojen totaalinen hupeneminen kampien pyörittämiseen. Tai tuo tumma tulisilmäinen albaaninarttu, joka tarjoili pelmenejä ja iski silmää siinä torikahvilan terassilla, ainoastaan kaulapantaan pukeutuneena. Kenties syynä oli sukellus rehellisten ja aitojen maaseudun eläinten sekaan hektisen Helsingin ja kosmisen Keravan city-kanien ja muiden pupeltajien seasta.

Merikarhu ei kuitenkaan analysoinut tunteitaan. Hän oli löytänyt matkallaan uuden tavan elää. Hetkessä elämisen. Tuo taito oli Merikarhulta yleisen elämänkokemuksen karttuessa päässyt katoamaan, eikä hänellä mukamas ollut ollut ikinä aikaa pysähtyä sitä edes huomaamaan. Kunnes nyt. Merikarhu laskeutui alas satulasta, asettui makaamaan torille juuri niin rehvakkaasti kuten vain suuri merinisäkäs osaa ja päästi uskomattoman raukean haukotuksen. Olihan hän juuri herännyt koko aikuiselämänsä pituisesta pahasta unesta, ja nyt häntä väsytti.