Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilmastonmuutos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilmastonmuutos. Näytä kaikki tekstit

maanantai 22. kesäkuuta 2026

Mukava helle!


Ilmoja pitelee. Esimerkiksi Ranskassa kesäkuu 2026 on ollut melkoinen.

Ranskalainen upea keskiaikainen kaupunki Poitiers päätti nyt +40 asteen helteillä pitää kauneimman koristeellisen ikivanhan Parc des Blossac -puistonsa avoinna ympäri vuorokauden, tehdä jokaisesta uimahallistaan maksuttoman ja siirtää kaupunginvaltuuston kokouksen viileämpiin tiloihin, koska kokoustiloissa on kerta kaikkiaan liian kuuma. Koulut etsivät epätoivoisesti rakennustensa yksittäisiä viileimpiä huoneita, aivan kuin kyse olisi jonkinlaisesta lämpöpakolaisuudesta. Ja niinhän se onkin. Kaupungintalo sulkee ovensa tavallista aikaisemmin, museot lyhentää aukioloaikojaan, ja koko kaupunki mukautuu helteeseen kaikin mahdollisin keinoin.

Tämä ei ole poikkeus. Tämä on se tulevaisuus, josta on varoitettu – ja joka on nyt toteutumassa.

Poitiersin toimet ovat sinänsä hyvin arkisia mutta samalla hyvin paljastavia:

– normaalisti yöajaksi suljetut puistot pidetään avoinna ympäri vuorokauden tai niiden aukioloa pidennetään, koska ulkoilma ja varjoa tarjoavat puut ovat nyt kriittistä infrastruktuuria helteen näännyttämille ihmisille 

– uimahallit ovat maksuttomia, koska viileä vesi on varsin yksinkertainen keino pysytellä hengissä neljänkympin helteillä 

– koulut ottavat käyttöön rakennustensa viileimpiä tiloja mm. kellareissa, jotka eivät välttämättä ole normaalisti lainkaan opetuskäytössä, koska lapset eivät voi viettää päiviään tukalan kuumissa ylempien kerrosten ikkunallisissa luokkahuoneissa

– erityisesti ulkotyöntekijöiden työaikoja siirretään pois päivän kuumimmilta tunneilta tai työt perutaan kokonaan 

Tämä on ilmastonmuutokseen sopeutumista käytännössä. Ei juhlapuheita, ei viherpesua, eikä abstrakteja "vihreitä tavoitteita", vaan konkreettista arjen uudelleenjärjestelyä, jotta ihmiset pysyvät toimintakykyisinä. Ja hengissä.

Kun kokonainen kaupunki (monet muutkin ranskalaiset kaupungit Poitiersin lisäksi) joutuu muuttamaan aukioloaikojaan, siirtämään kokouksia ja kaivamaan siedettävän viileitä tiloja toiminnoilleen, kyse ei ole enää pelkästä meteorologiasta ja säästä. Kyse on siitä, että lämpötila ja ilmasto alkaa ohjata ihmisten toimintaa ja päätöksentekoa.

Ilmastonmuutos ei ole siis enää pelkkä muuhun luontoon liittyvä ympäristökysymys.

Se on infrastruktuurikysymys.

Se on terveys- ja turvallisuuskysymys.

Se on budjettikysymys.

Se on kysymys siitä, miten yhteiskunta ylipäätään toimii esimerkiksi juuri Ranskassa kesäkuussa.

Ja silti moni vielä väittää, ettei tämä ole kovin vakavaa.

Asiaa on helppo vähätellä, jos ei satu olemaan vaikkapa se opettaja, joka yrittää pitää ilmastoinnista huolimatta yli 30-asteisen luokkahuoneen lämmöstä sekaisin menneet oppilaat aisoissa, tai se varaton vanhus, jonka asunto lämpenee kuin sauna tai kasvihuone. On helppo puhua "liioittelusta", jos ei itse joudu miettimään, missä kaupungin viilein tila sijaitsee. Siis sellainen tila, jossa oleminen on siedettävää.

Ilmastonmuutos ei ole mielipidekysymys.

Ilmastonmuutos on esimerkiksi juuri lämpötila, joka nousee sellaiseksi johon ihmiset ja kaupungin toiminnot ja luonto ei ole sopeutunut.


Poitiers näyttää nyt esimerkkiä siitä, miltä Euroopan kesät tulevat yhä useammin näyttämään.

Tämä ei ole yksittäinen tapaus. Ranskassa lähes kaikki departmenttit ovat samojen kysymysten äärellä. Tämä on esikatselu 2030- ja 2040-lukujen kesistä monissa maissa:

– kaupungit muuttuvat tilanteisiin kaikin keinoin sopeutumaan pyrkiviksi hätätilassa toimiviksi kokonaisuuksiksi

– puistot muuttuvat turvapaikoiksi

– uimahallit muuttuvat julkisiksi jäähdytyspaikoiksi

-valtava määrä ihmisiä tulee kuolemaan vähintäänkin välillisesti kuumuuteen 

– ja meistä kaikista tulee ihmisiä, jotka elämme yhä enemmän ilmaston ehdoilla

Poitiers ei tee nyt mitään radikaalia, vaikka se ottikin ohjat omiin käsiinsä ennen kuin valtio antoi virallisia määräyksiä.

Se vain toimii aktiivisesti todellisuudessa, jonka moni muu yrittää vielä kiistää. Vaikka kuolonuhreja alkaa jo tulemaan kiihtyvällä tahdilla. 




lauantai 16. toukokuuta 2020

Toukokuun viidestoista, neitsyys ja Marabou

Väistyvä kuumuus nakersi tilaa illalle. Hämärä sai. Odotit meitä saapuvaksi, märkänä. Huojuit puolelta toiselle. Emme malttaneet odottaa. Sinuun oli jo astuttu. Minä en. Nyt oli sen aika.

Lupia ei kyselty. Armoa ei olisi kukaan saanut. Ensin arasti päällä. Sitten syvälle. Sisään. Olit juuri oikean kokoinen. Tiukka, mutta et liian. Muodokas, mutta sulavalinjainen. Kunnioitettava.

Avasin köydet. Kiristin otetta.
Pusersimme minkä pystyimme. Samassa tahdissa. Lukemattomien pinkin ja violetin välistä löytyvien  sävyjen maalatessa  vastasyntyneeseen yöhön mitä uskomattomimpia tunnelmia. Jossain mittaamattomien matkojen takana  soi silläkin hetkellä ryhävalaan haikea loppumaton  valitus ”Missä on minun omani…kaipaan sitä…antakaa…”

Marabou värähteli kuin Biskajanlahden ristiaallokko olisi sitä piiskannut. Mutta se olin minä. Ja toverini, vanha merimies. Kuutamo ei ollut ikinä ollut niin valoisa. Tähdet eivät kuunaan niin sykkiviä. Kuin sinä yönä.

Oikean neitsyyden voi saada - ja menettää - vain kerran, luulin. Marabou tiesi paremmin.

Riisuimme genuaa kuin nimettömiä. Hivelsimme rantautumispoijuja kuin sukkanauhoja. Tuskin tiesin mitä olin tekemässä. Ymmärsin vain rakastavani sitä. Yhä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Lotinaa ja litinää. Loisketta. Marabou valittaa alla. Nautinnosta. Keinuttelee hohtavan valkeita tumman puun sävyttämiä kupeitaan. Leikittelee uusien merimiestensä ankarien menneiden vuosien kovettamilla tunteilla. Näyttää miesten syrjäisen karuille ulkoluodoille pirskottujen silvottujen sielujen vielä elämää sykkivän toivon. Antaa sen herätä.  Odottaa miehiltä koko ajan lisää ja antaa joka ainoa hetki enemmän.

Marabou antaa miesten unelmoida lopullisesta turvasta jännityksen sylissä. Itsensä elämän hallinnasta. Stora Hästö, Gränså, Sundholm, Rysäkari, Tallinn, Le Havre, Alexandria. Erisnimet eivät enää merkinneet mitään. Oli vain yksi paikka, jossa olivat kaikki. Yksi hetki, jossa maailma tapahtui. Yksi elämä. Merkityksellinen ja kaunis. Elämä, jossa neitsyydellä oli itseisarvo. Eikä sen arvoa voinut kukaan viedä. Sen enempää kuin itse neitsyyttäkään. Jokainen liike suuntasi sitä kohti. Jokainen sana rakensi rakkauden alttaria Maraboulle ja miehille.

Alttaria, jonka ääreen on hyvä silloin tällöin hiljentyä elämään. Kiitos, Marabou.