Toukokuun viidestoista, neitsyys ja Marabou

Väistyvä kuumuus nakersi tilaa illalle. Hämärä sai. Odotit meitä saapuvaksi, märkänä. Huojuit puolelta toiselle. Emme malttaneet odottaa. Sinuun oli jo astuttu. Minä en. Nyt oli sen aika.

Lupia ei kyselty. Armoa ei olisi kukaan saanut. Ensin arasti päällä. Sitten syvälle. Sisään. Olit juuri oikean kokoinen. Tiukka, mutta et liian. Muodokas, mutta sulavalinjainen. Kunnioitettava.

Avasin köydet. Kiristin otetta.
Pusersimme minkä pystyimme. Samassa tahdissa. Lukemattomien pinkin ja violetin välistä löytyvien  sävyjen maalatessa  vastasyntyneeseen yöhön mitä uskomattomimpia tunnelmia. Jossain mittaamattomien matkojen takana  soi silläkin hetkellä ryhävalaan haikea loppumaton  valitus ”Missä on minun omani…kaipaan sitä…antakaa…”

Marabou värähteli kuin Biskajanlahden ristiaallokko olisi sitä piiskannut. Mutta se olin minä. Ja toverini, vanha merimies. Kuutamo ei ollut ikinä ollut niin valoisa. Tähdet eivät kuunaan niin sykkiviä. Kuin sinä yönä.

Oikean neitsyyden voi saada - ja menettää - vain kerran, luulin. Marabou tiesi paremmin.

Riisuimme genuaa kuin nimettömiä. Hivelsimme rantautumispoijuja kuin sukkanauhoja. Tuskin tiesin mitä olin tekemässä. Ymmärsin vain rakastavani sitä. Yhä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Lotinaa ja litinää. Loisketta. Marabou valittaa alla. Nautinnosta. Keinuttelee hohtavan valkeita tumman puun sävyttämiä kupeitaan. Leikittelee uusien merimiestensä ankarien menneiden vuosien kovettamilla tunteilla. Näyttää miesten syrjäisen karuille ulkoluodoille pirskottujen silvottujen sielujen vielä elämää sykkivän toivon. Antaa sen herätä.  Odottaa miehiltä koko ajan lisää ja antaa joka ainoa hetki enemmän.

Marabou antaa miesten unelmoida lopullisesta turvasta jännityksen sylissä. Itsensä elämän hallinnasta. Stora Hästö, Gränså, Sundholm, Rysäkari, Tallinn, Le Havre, Alexandria. Erisnimet eivät enää merkinneet mitään. Oli vain yksi paikka, jossa olivat kaikki. Yksi hetki, jossa maailma tapahtui. Yksi elämä. Merkityksellinen ja kaunis. Elämä, jossa neitsyydellä oli itseisarvo. Eikä sen arvoa voinut kukaan viedä. Sen enempää kuin itse neitsyyttäkään. Jokainen liike suuntasi sitä kohti. Jokainen sana rakensi rakkauden alttaria Maraboulle ja miehille.

Alttaria, jonka ääreen on hyvä silloin tällöin hiljentyä elämään. Kiitos, Marabou.