sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Paavo, numero seitsemän

Toisessa kädessäni passi, toisessa karvahattu, potkaisin voimalla salin ovet auki. Ovien lävähtäessä levälleen karjaisin minkä viskin korventamasta kurkunpäästäni sain:” Milläs tiskillä täällä äänestetään Paavoa!”

Jo valmiiksi hiljainen äänestyspiste hiljeni tyystin. Ihmiset pysähtyivät kuin taikaiskusta ja alkoivat tuijottamaan ovelle. Salin perällä istumassa ollut järjestysmies nousi ja alkoi hitaasti kävelemään minua kohti. Käänsin vaistomaisesti rintamasuuntani kohti tuota keski-ikäistä siilitukkaista entistä kehonrakentajaa ja puristin oikean käteni refleksinomaisesti nyrkkiin. Vasen kulmakarvani laskeutui, oikea vastaavasti nousi, lihaksikkaitten leukaperieni painaessa hampaitani yhä tiiviimmin yhteen. Huomasin samalla ajattelevani:” Tämähän on silkkaa fasismia.”

Vaalirauhaa turvaavan järjestysmiehen lähestyessä vedin syvään henkeä ja annoin rintakehäni nousta uhkaaviin mittoihin hartioitteni laskeutuessa rentoutuneina alaspäin. Nyrkkiin puristuneen käteni sormet avautuivat vielä kerran ja tekivät raukean viuhkamaisen liikkeen vain puristuakseen heti kohta entistä tiukemmin uudelleen nyrkkiin. Nyt järjestysmies seisoi jo metrin päässä edessäni ja hänen kätensä näytti tavoittelevan vyötäröllä roikkuvaa anustapin muotoista kumipamppua. Salin hiljaisuus oli edelleen rikkumaton. Edes kynien kahinaa äänestyslapuilla ei kuulunut, ihmisten hengityksestä puhumattakaan.

Astuin askeleen eteenpäin. Järjestysmiehen otsalla näkyi hikikarpaloita. Nyt kuulin hänen sydämensä kiihkeän pamppailun. Oma pulssini pysytteli tukevasti leposykkeen puolella eikä otsallani näkynyt pisaraakaan ylimääräistä suolaista nestettä, sen voin vaikka vannoa. Järjestysmiehen rintapielessä oli nimikyltti kuin Hesen kesäharjoittelijoilla ikään. ”Mitäs Hannu?”, tokaisin. Mutta Hannu ei saanut tiristettyä sanaa suustaan. Kulmakarvani edelleen eritasossa tuijotin suoraan Hannun silmiin ja jatkoin: ”Tulin äänestämään. Missä täällä äänestetään Paavoa?” Mutta Hannu pysyi vaiti.

Kaupungin keskusvaalilautakunnan varapuheenjohtajan, Neiti Ala-Sumpun, kaunismuotoinen pää kohosi viereisen tiskin takaa. Ala-Sumpun hunajainen ääni soi hiljaisuuden keskellä korvissani kuin tuhannen enkelin laulu hänen lausuessaan hieman epävarmasti mutta samalla kovin kutsuvasti: ”Täällähän sitä Paavoa sopii äänestää.” Selvitin kurkkuni karheutta kröhäisemällä kertaalleen Hannun kasvojen edessä siirtääkseni hänet pois tieltäni. Reitin ollessa nyt selvä, kävelin kuin öljytyin lantein Neiti Ala-Sumpun luo ja avasin keskustelun. ”Jaahas, jaahas. Numero seitsemänhän se oli?” tiedustelin neidiltä. Paavon numerohan oli totta kai jo valmiiksi erehtymättömästi mielessäni, mutta vanhat korvani janosivat neidin pulppuavaa viserrystä sisäänsä aivan samoin kuin ikivanha haapa janosi koloonsa valkoselkätikkaa.

Ala-Sumppu lateli hyvin istuvassa valkeassa kauluspaidassaan viralliset vaalivirkailijan lauseensa ja piirsin paperiin komean seitsikön. Noustessani tuolilta ja suudellessani hyvästä palvelusta kiittäen neidin kämmenselkää näin sivusilmällä, että saliin tullessani täysin lamaantunut väkijoukko alkoi pikkuhiljaa liikuskella ja supattelemaan keskenään. Ainoastaan Hannu seisoi edelleen niillä sijoillaan, mutta oli toiselta puolen varustevyötään löytänyt kumipatukan sijaan suklaapatukan, jota mutusti lähes maanisesti kuolan valuessa suupielistä kilpaa otsan hikinorojen kanssa.

”Tällainen ääni Paavolle tänään”, kajautin vielä äänestyssaliin poistuessani säröillä olevista lasisista pariovista hiljalleen hämärtyvään tammikuiseen iltapäivään.





  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti