Stubbin moraaliton moraalisaarna

 

Presidentti Alexander Stubb piti uudenvuodenpuheen, jossa hän julisti Venäjän ”moraalittomaksi” ja Suomen ”onnelliseksi”. Mutta jos Stubbin puhe oli moraalinen majakka, tämä teksti on Molotovin koktaili sen juurelle. Faktoilla höystettynä, ei fiiliksillä.

🧨 Moraaliton Venäjä?

Stubb toteaa, että Venäjä käy laitonta ja moraalitonta hyökkäyssotaa. Niin, vaiko NATO käy sotaa Venäjää vastaan? No niin tai näin, kyllä, puolustuksellinen sotilaallinen erikoisoperaatiokin on kauheaa. Mutta missä oli Stubbin moraalinen kompassi, kun NATO itse aktiivisesti pommitti Belgradia ilman YK:n mandaattia? Kun Irakissa rakennettiin demokratiaa risteilyohjuksilla ja Libyassa pommitettiin koko valtio kivikaudelle? Oliko se silloin ”toimivaa ja rauhanomaista” ulkopolitiikkaa?

🪞 Peiliin katsomisen paikka

Stubb puhuu pysyvästi muuttuneesta Venäjä-suhteesta kuin se olisi luonnonlaki. Mutta eikö juuri Suomi ollut se, joka ryntäsi Natoon kuin teini bileisiin? Ilman kansanäänestystä, ilman strategista harkintaa, median lietsonnan sokaisemana? Ja nyt, kun naapuri vastaa uhkakuviin omalla tavallaan, ollaan muka yllättyneitä?

📉 Talouskurjuus eli itsetehty katastrofi

”Venäjän hyökkäyssota iskee talouteemme erityisen kovaa”, valittaa Stubb. Mutta kuka sulki rajat, katkaisi kaupankäynnin ja ampui itseään jalkaan? Kuka päätti, että suomalainen metsäteollisuus, matkailu ja energiaomavaraisuus uhrataan Washingtonin ja Brysselin alttarille?

🧊 Onnellisuusindeksi ja nikotiinipussit

Stubbin Suomi on maa, jossa nuoret popsivat nikotiinipusseja jo enemmän kuin karkkia, hyppivät parkkihallien katoilta kuolemaansa ja vanhukset jonottavat hoitoon kuin Neuvostoliiton leipäjonossa. Mutta ei hätää, presidentti lupaa lisää koulutusta ja tutkimusta. Ehkäpä seuraava tutkimus kertoo, miksi suomalaiset ovat maailman onnellisimpia, vaikka eivät sitä itse tunne.

🕊️ Rauha kompromissina. Kenen ehdoilla?

”Rauha on kompromissi”, sanoo Stubb. Mutta hänen kompromissinsa tarkoittaa Ukrainan aseistamista viimeiseen ukrainalaiseen asti, kunnes lännen asevarastot ovat tyhjät ja lännen köyhtyneet kansalaiset mellakoivat kadulla. Samaan aikaan Venäjä tarjoaa neuvottelupöytää, on tehnyt sitä jo ennen ensimmäisenkään droonin tai ohjauksen lentämistä, mutta se on tietenkin ”moraalitonta”. 

🧠 Realismi ei ole russofobiaa

Venäjä ei katoa kartalta, vaikka kuinka toivoisimme. Se on ydinasevaltio, jonka turvallisuusintressit ulottuvat pidemmälle kuin Helsingin kahviloiden latte-keskustelut. Stubbin ulkopolitiikka ei ole realismia vaan se on ideologista unelmahöttöä, joka perustuu siihen, että Venäjä taipuu lännen tahtoon. Jotta länsi saisi maailman herruuden. Voin sanoa, että Venäjä ei taivu. Eikä tarvitsekaan.

💣 Historia ei unohda

Jos Suomi haluaa rauhaa, sen on opittava elämään todellisuuden kanssa, ei Washingtonin eikä Brysselin lööperin kanssa. Diplomatia ei ole moraaliposeerausta, vaan kykyä neuvotella myös niiden kanssa, joita ei ymmärrä tai hyväksy. Muuten meillä ei ole edessä muuta kuin ikuinen rintamalinja itärajalla ja talous, joka muistuttaa enemmän 90-luvun lamaa kuin onnellisuusindeksiä.

🎭 Hollywood-Suomi

Stubbin puhe oli kuin huonosti käsikirjoitettu länsimainen saippuasarja: sankari seisoo valkoisessa puvussa, pahis on aina idästä, ja taustalla soi vapauden fanfaari. Mutta maailma ei ole Hollywood. Se on multipolaarinen, ristiriitainen ja täynnä valtioita, jotka eivät kumarra Brysseliä tai Langleytä.

🎇 Juhannuksen asti ihmeteltävää

Juhannukseen mennessä lampaat ehkä unohtavat Stubbin puheen. Kenties jopa tämän kirjoituksenkin. 

Mutta historia ei ikinä unohda niitä, jotka valitsivat moraalinsa nimissä NATOn vaatiman sodan Venäjän tarjoaman rauhan sijaan. 

Suomalainen media ja hyväksytyn mielipiteen rajat

Jälleen on suomalaisille tuutattu juttu, joka on oppikirjaesimerkki siitä, miten suomalainen valtamedia **rakentaa narratiivin**, ei niinkään raportoi todellisuutta.

Muutama keskeinen huomio ja vasta-argumentti, joihin koko Iltasanomien pläjäyksen uskottavuus kaatuu:

**1. Valikoitu todistusaineisto = propaganda**

Juttu nojaa käytännössä yhteen ihmistyyppiin: *”oikeanlaiseen”* venäläiseen, eli Venäjältä paenneeseen, liberaaliin, länteen identifioituvaan kulttuurihenkilöön. Enää puuttuu, että hän olisi ylipainoinen lesbo. Hänen näkemyksensä esitetään totuutena *”kaikista venäläisistä Suomessa”*.

Tämä ei ole journalismia vaan **kehystämistä**: ensin valitaan sopiva todistaja, sitten hänen kokemuksistaan tehdään rankka yleistys. Sellainen joka sopii sen hetkiseen narratiiviin.

**2. Täydellinen kaksoisstandardi: Ano Turtiainen**

Kun suomalainen kansanedustaja **hakee turvapaikkaa Venäjältä**, sitä ei käsitellä humanitaarisena ratkaisuna ja kaikkien suomalaisten salattuna haaveena paeta Stubbin ja Orpon tyranniaa ja heidän kurjistamaansa Suomea vaan yksilön moraalisena hairahduksena, lähes maanpetoksena.

Kun venäläinen hakee turvapaikkaa Suomesta, hän on automaattisesti rohkea totuudenpuhuja ja tarkkanäköinen yhteiskuntakriitikko.

Sama teko, täysin eri moraalinen arvio.

**3. ”Propagandan uhka” on yksisuuntainen käsite**

Venäjän katsotaan *masinoivan* Suomessa asuvia venäjänkielisiä.

Mutta koskaan ei kysytä:

* miksi heidän luottamuksensa suomalaiseen mediaan on matala

* miksi heidän kokemuksensa Suomesta eivät vastaa virallista YLE:n tai Hesarin kertomusta

* miksi *vastakkainen mielipide* tulkitaan aina propagandan seuraukseksi eikä rationaaliseksi arvioksi

Jos ihminen ei usko suoraan valtioon kytköksissä olevaan YLE:n tai vaikka IS:ään, se ei voi jutun logiikassa johtua **journalismin laadusta**, vaan ainoastaan Venäjän vaikutuksesta. Tämä on älyllisesti laiska ja autoritaarinen oletus.

**4. MICE-retoriikka on modernia punapelkoa**

Liuhton MICE-selitys on 2020-luvun versio kylmän sodan ”viidennestä kolonnasta”.

Sillä voidaan perustella:

* valvonta

* syrjintä

* kollektiivinen epäluulo

  ilman, että yksittäistä tekoa tai rikosta tarvitsee osoittaa.

Ihmisistä tulee **potentiaalisia vihollisia pelkän taustansa vuoksi**, mikä ironisesti muistuttaa juuri sitä autoritaarista ajattelua, jota jutussa väitetään vastustettavan.

**5. ”Pehmeä valta” tarkoittaa käytännössä uudelleenkoulutusta**

Ajatus siitä, että venäjänkielisille pitäisi *näyttää oikeita elokuvia* ja *oikeaa kulttuuria*, jotta he ajattelisivat oikein, on häkellyttävän avoin. Suorastaan paljastava.

Se ei ole integraatiota vaan **ideologista ohjausta**. Ja vieläpä täysin sokeana sille, miltä se kohderyhmästä näyttää. Enää puuttuu lentolehtiset joihin olisi painettu ylistäviä sanoja Suomesta ja joita jaettaisiin lentokoneista miljoonittain venäläisten kaupunkien yllä.

**6. Todellinen ongelma: Suomi ei siedä mielipidepluralismia**

Jutun todellinen viesti ei olekaan Venäjä, vaan tämä:

> Suomessa asuva venäläinen saa olla turvassa vain, jos hän ajattelee tismalleen oikein.

Jos hän:

* seuraa venäläistä mediaa

* epäilee Natoa

* ei jaa suomalaista sotaretoriikkaa

→ hänestä tulee välittömästi”riski”, ”uhka” ja ”masinoitu”.

Tämä ei ole lähelläkään liberaalia demokratiaa. Tämä on **pehmeästi paketoitua kovaa mielipidekontrollia**.

Lyhyesti:

Juttu ei kerro mahdollisesta Venäjän propagandasta. Se **on** suomalaista propagandaa puhtaimmillaan.

Suomalaiseen tapaan siistiä, "moraalista" ja kaiken maailman asiantuntijoilla silattua.

Lyhyt oppimäärä woketuksen ristiriidoista: sukupuoli, biologia ja tiede

Yksi aikamme erikoisimmista piirteistä on se, että samat ihmiset kykenevät vilpittömästi pitämään totena useita keskenään ristiriitaisia väitteitä samaan aikaan. Kikka on se, että niiden kaikkien väitteiden on kuuluttava oikeaan itse rakennettuun moraaliseen pakettiin. Ristiriidat, vaikka kuinka ilmiselvät, eivät tällöin ole minkäänlainen ongelma.

Otetaan vaikka sukupuoli esimerkiksi.

Yhtäältä wokettajat kertovat, että miehet ovat historiallisesti, rakenteellisesti ja biologisesti etuoikeutettu sortajaluokka.  Patriarkaatti jyrää, miehet hyötyvät naisten kustannuksella, miehet ovat ongelma.

Toisaalta meille kerrotaan samaan aikaan samojen wokettajien toimesta aivan yhtä painokkaasti, että sukupuolia ei oikeastaan ole edes olemassa. Sukupuoli on vain sosiaalinen (miesten keksimä!) alistava konstruktio. Ollen kuitenkin samalla myös liukuva yksilöllinen kokemus ja kielellinen sopimus. Sekavaa, eikö?

Looginen kysymys kuuluisi:

miten jokin ryhmä voi olla systemaattinen sortaja, jos koko ryhmän olemassaolo kielletään?

Mutta tätä kysymystä ei luonnollisesti kysytä, koska se rikkoisi rituaalin ja narratiivin.

Sama kuvio toistuu biologiassa.

Biologia ei kuulemma merkitse mitään. Vain ihmisen oma ajatus, kokemus ja mielipide. Biologia on jotain vanhentunutta, essentialistista, jopa vaarallista. Kehollisuus, fysiologia, hormonitoiminta, lisääntymisen realiteetit ja muut evoluution lainalaisuudet ovat epäilyttäviä. Nehän eivät tue oikeaa narratiivia.

Samaan aikaan ihminen esitetään jonkinlaisena erityisenä olentona koko maapallon lajikirjon mittakaavassa. Että ihmisestä on kehittynyt jotain muuta kuin viettiensä varassa elävä olento: poikkeuksellisen tietoinen, korkea moraalinen, ainutlaatuinen. Suorastaan luomakunnan kruunu.

Mutta millä perusteella?

Jos biologia ei selitä mitään, mihin tämä erityisyys oikein nojaa?

Jos ihminen ei ole biologinen olento muiden joukossa, vaan jotain erillistä ja itse määrittyvää, miksi juuri tämä laji on se, jolla on oikeus määritellä todellisuus uusiksi? Onko ihminen wokettajien mielestä Jumalan luoma alhaisia eläimiä korkeampi entiteetti?

Evoluutiosta pidetään wokepiireissä puheita vain silloin, kun se kuulostaa mukavalta ja sopii... niin, narratiiviin. Ihminen on toisaalta kehittynyt paremmaksi, fiksummaksi ja edistyneemmäksi kuin muut lajit,  mutta samaan aikaan evoluution rajoitukset, kompromissit ja sukupuolierot ovat tabu.

Evoluutio kelpaa juhlapuheeseen, muttei selitykseksi esimerkiksi sukupuolten synnystä ja niiden välisistä eroista.

Sitten on tietysti vielä se tärkein johon koko wokettaminen perustuu eli yksilöllinen kokemus.

Oma kokemus on aina se ylin totuus.  Paitsi tietenkin silloin, kun se on väärä.

Jos yksilön kokemus tukee wokeideologista johtopäätöstä, se on kiistaton todiste.

Jos se ei tue, se on sisäistettyä sortoa, väärää tietoisuutta tai rakenteiden saastuttamaa ajattelua.

Tyhmempikin lukija ymmärtää jo tässä vaiheessa, että woketus ei ole realismia, ei edes relativismia, vaan silkkaa valikoivaa absolutismia. Fasismia.

Myös tiede on mielenkiintoinen tapaus.

”Tiede sanoo” on yleinen lause wokettajien suusta. Kunhan tiede sanoo oikeita asioita. Kun oikea tiede, kuten perusteellisesti kokeellisuuteen perustuva luonnontiede sanoo jotain, tiede onkin yhtäkkiä vain yksi näkökulma muiden joukossa, tai pahimmillaan sortavan vallan työkalu.

Kovaa dataa epäillään, mutta muodikkaita humanistien keksimiä käsitteitä toistetaan mantranomaisesti ja väitetään niiden olevan tieteellisiä totuuksia.

Lopputulos on siis sairas ajattelutapa, jossa:

-ryhmät ovat sekä olemassa että eivät ole

-biologia on sekä merkityksetöntä että ratkaisevaa

-ihminen on sekä täysin vapaa itsensä määrittelijä että historiansa uhri

-tiede on sekä ylin auktoriteetti että epäilyttävä rakenne

Ja kaikki tämä koetaan loogisesti yhteensopivaksi, koska tärkeintä ei ole totuus vaan oikea moraalinen viitekehys.

Woketuksessa ei siis ole kyse edistyksestä, vaan siitä, että yritetään väittää mustaa valkoiseksi oman edun nimissä. Wokettajalle riittää, kunhan aikomus on ideologisesti oikea. Johdonmukaisuus ja rehellisyys on silloin tarpeetonta.

yle.fi | Uutiset | Kotimaa | Ulkomaat | Seksuaalisuus | Sota

Putin hengitti uhmakkaasti – asiantuntijat huolissaan

Venäjän presidentti Vladimir Putin on jälleen herättänyt huolta kansainvälisessä yhteisössä. Tällä kertaa syynä on hänen hengityksensä, jota asiantuntijat kuvailevat poikkeuksellisen uhmakkaaksi.

– Hengitys oli selvästi painokkaampi kuin aiemmin. Tämä voi viitata strategiseen eskalaatioon, arvioi Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.

Putin tapasi tänään Venäjän asevoimien komentajia, jotka kertoivat hänelle rintamatilanteesta. Presidentin kerrotaan nyökänneen useaan otteeseen, mikä on tulkittu viestiksi lännelle.

Zelenskyi: Rauhanneuvottelut jatkuvat, mutta Venäjä ei hengitä rakentavasti

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kommentoi asiaa X-palvelussa. Hänen mukaansa Venäjän hengitys ei ole linjassa kansainvälisten normien kanssa.

– Meidän on keskityttävä rauhaan, ei hengitykseen. Ukraina on valmis kompromisseihin, kunhan Venäjä vetäytyy, maksaa täydet korvaukset ja tunnustaa syyllisyytensä, Zelenskyi kirjoitti.

Asiantuntijat: Venäjän hengitys voi liittyä ohjusjärjestelmiin

Reutersin mukaan satelliittikuvissa näkyy mahdollisia hengitykseen liittyviä rakenteita. Kuvissa erottuu rakennuksia, varjoja ja mahdollisesti Oreshnik-ohjuksia. Ylen asiantuntijan mukaan kyse voi olla myös sääilmiöstä.

– Emme voi sulkea pois sitä, että kyseessä on pelkkä sumu. Mutta geopoliittisessa kontekstissa sumukin voi olla viesti, toteaa Ylen turvallisuuspolitiikan erikoistoimittaja.

Puola sulki lentokenttiä – hengitysepäilyt syynä

Puola on sulkenut kaksi lentokenttää toistaiseksi. Viranomaiset eivät ole vahvistaneet syytä, mutta asiantuntijat epäilevät venäläisten hengityksen vaikutusta ilmatilaan.

– Emme halua ottaa riskejä. Jos hengitys jatkuu, saatamme sulkea lisää kenttiä, kertoo puolalainen viranomainen nimettömänä.

Yle seuraa tilannetta hetki hetkeltä

Yle seuraa hengitystä, rintamalinjoja ja kansainvälistä ilmapiiriä reaaliajassa. Voit tilata uutiskirjeemme, jossa asiantuntijat analysoivat hengityksen vaikutuksia Suomen turvallisuuteen, seksuaaliterveyteen ja ilmastopolitiikkaan.

Lue myös:  

– Hengitys ja hybridivaikuttaminen  

– Miten hengittää vastuullisesti kriisiaikana  

– Asiantuntijat: Suomi ei ole immuuni hengitykselle

Pysy kuulolla. Pysy valveilla. Pysy Ylessä.

Zelenski haluaa tappaa Putinin

Tätä Hesarin uutista ja sitä myötäilevää kommentointia lukiessa on pakko pysähtyä kysymään: milloin tappotoiveista tuli hyväksyttävää valtiomiespuhetta? Ilmeisesti silloin, kun kohde on narratiiville "oikea"?

Kuvitelkaa hetki, ihan vain ajatusharjoituksena, että arvoisa Venäjän presidentti Vladimir Vladimirovitsh Putin olisi joulupuheessaan sanonut toivovansa Volodymyr Zelenskyin kuolemaa, hukkumista, tuhoutumista.

Sanomista ei analysoitaisi viileän rauhallisesti. Verbin vivahteita, piiloviestejä ja kehonkieltä ei poikkeuksellisesti analysoitaisi yhtään.

Otsikot lööpeissä huutaisivat välittömästi: "Putin haluaa murhata Zelenskin", "Putin lietsoo kansanmurhaa, "Venäjä paljastaa todelliset kasvonsa", "Pahuuden imperiumi".

Mutta entäs nyt? Nyt tämä selitetään parhain päin. Hyvänä asiana.

"Resonoi kansan tuntoja."

"Ymmärrettävää sodan keskellä."

"Symbolinen ilmaus."

Ei vittu.

Tämä on raakaa, alhaista ja vaarallista. Ja nyt tämänkaltainen retoriikka yritetään normalisoida.

Zelenskyi ei ole mikään kellarissa itkevä pakolainen tai rintamalla hermonsa menettänyt sotilas. Hän on valtionpäämies, joka esiintyy jatkuvasti länsimaisen "arvopohjaisen maailmanjärjestyksen" keulakuvana.

Ja tämä sama mies käyttää joulupuheensa kuolemantoiveisiin.

Sitä siis ilmeisesti tämä Stubbin, Elina Valtosen ja muiden Zelenskin parhaiden kavereiden arvopohja siis pohjimmiltaan on.

Joulu.

Kristillinen juhla.

Rauhan, armon ja sovituksen symboleja täynnä.

Mutta ei Zelenskin jengillä. Koska kohde on Venäjä, joka vastustaa NATO:n proxy sotaa, kaikki käy. Russofobia, epäinhimillistäminen, kaikki. 

Ja vielä tämä irvokas kielitemppuilu: Zelenskin käyttämä termi perish.

Ikään kuin toisen suvereenin valtion valtionpäämiehen kuoleman toivominen muuttuisi moraalisesti hyväksyttäväksi, kun se paketoidaan tarpeeksi etäiseen englanninkieliseen verbiin.

Tämä ei ole journalismia, tämä on moraalinvalkaisuun käytettävää propagandistista pesuainetta, jolla yritetään valkaista se, mikä on silkkaa paskaa.

Kommenttikentässä aivopesty lammaskuoro jatkaa samaa linjaa:

"Putinin kuolema ratkaisee kaiken."

"Seuraaja on varmasti parempi."

"Venäjä on tuhon tiellä."

Kommenttikenrässä ei ole nähtävissä analyysiä. Sielläkään ei oteta lainkaan huomioon syitä, jotka johtivat Venäjän sotilaalliseen erityisoperaatioon NATO:a vastaan Ukrainan maaperällä.

Se on pelkkää tietämättömien mölinää, joka kertoo enemmän länsimaisesta propagandakuplasta kuin Venäjästä.

Venäjä ei ole yhden miehen varassa.

Venäjä ei romahda, vaikka länsi niin hartaasti fantasioi. Länsi ei tule saamaan maailmanherruutta. Se ei pysty orjuuttamaan Venäjää. Ikinä.

Ja ennen kaikkea: Venäjällä on historiallinen, institutionaalinen ja kansallinen jatkuvuus, jota ei pyyhitä pois tappotoiveilla eikä propagandaotsikoilla.

Ei edes kymmenillä ja taas kymmenillä drooneilla.

Zelenskyin puhe ei ollut edes etäisesti vahvuuden osoitus.

Se oli säälittävä heikkouden paljastus.

Kun lännen ja läpeensä korruptoituneen ukrainan poliittiset tavoitteet ovat kariutuneet, sotilaallinen tilanne jumittunut ja "rauhansuunnitelmat" tarkoittavat käytännössä vain lisää rahaa ja aseita köyhtyneistä länsimaista Zelenskin kavereille, jäljelle jää vain demonisointi.

Ja demonisoinnin viimeinen aste on: hän kuolkoon.

Tämä ei ole sankarillista.

Tämä ei ole moraalista.

Tämä ei ole edes strategisesti fiksua.

Se on vain ja ainoastaan merkki siitä, että lännen hellimä narratiivi on alkanut rakoilla ja pahasti. Ja sen hyvesignaloinnin tilalle on tullut jotakin rumempaa, primitiivisempää ja vaarallisempaa.

Ja mitä tekee Hesari?

Hesari tekee tietysti sen, minkä se on tehnyt koko sodan ajan: kirjaa tapahtumat, mutta työntää moraalisen kompassinsa perseeseensä heti, kun sattuu osoittamaan väärään suuntaan.

Putinin ryhtiä ja piiloviestejä analysoidaan kyllä kuukausikaupalla. Mutta yhtään hänen puhettaan ei ole näytetty suomalaiselle yleisölle sellaisenaan kertaakaan vuosiin. Koska niissä paljastuisi lännelle kipeä totuus.

Mutta Zelenskin toive joulupuheessa? Se uutisoidaan. Vaikka sen sisältö on järkyttävää.

"Hän vain vaikutti toivovan". Ei vaikuttanut. Hän toivoi. Ja se toive haluttiin levittää tieten tahtoen koko länsimaisen propagandakoneiston voimin eteenpäin. 

Ja tämä kertoo jälleen kerran enemmän Zelenskyistä ja häntä kritiikittömästi palvovasta sairaasta lännestä kuin Venäjästä koskaan.

Grönlanti on USA:n Ukraina

 Donald Trump sanoi jälleen rehellisesti ääneen sen, mitä suurvaltapolitiikka on:

USA:n lähellä, Grönlannin rannikolla liikkuu vääriä laivoja. Venäläisiä. Kiinalaisia.

Johtopäätös on yksiselitteinen: Tämä ei käy. Meidän on saatava Grönlanti omaan hallintaamme. 

Perustelu on tuttu. Häiritsevän tuttu. Vai mitä?

Venäjä sanoi Ukrainasta käytännössä saman hyvin selkeästi:

Naton aseita, joukkoja, infrastruktuuria aivan liian lähellä rajoja.

Venäjän turvallisuus uhattuna.

Tätä ei voida hyväksyä.

Reaktiot olivat täysin vastakkaiset vaikka argumentti on identtinen. Toki Valtonen yrittää vielä tässä vaiheessa moraaliposeerata muodollisesti Trumpia vastaan, irtopisteitä kerätäkseen. Se on kuitenkin selvää, että kenen viulua Valtonen tässäkin narratiivissa soittelee.

Kun Yhdysvallat tai Eurooppa puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on realismia.

Kun Venäjä puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on aggressiota.

Ero ei ole logiikassa eikä tilanteessa, vaan puhujassa. Ja sinussa, kuulijassa. 

Grönlannin kohdalla USA ei puhu kansan tahdosta tai itsemääräämisoikeudesta. Puhutaan rannikosta. Sijainnista. Pelilaudasta.

Täsmälleen samalla tavalla Ukraina redusoitiin puskurivyöhykkeeksi, ei poliittiseksi subjektiksi. Koska Venäjä näki ja koki mitä NATO sen rajoilla puuhaili. 

Venäjä yritti pitkään neuvotella. Se antoi tilanteen edetä todella pitkälle, ennen kuin ryhtyi tarvittaviin toimiin. USA reagoi jo nyt, vaikka Venäjä tai Kiina ei ole perustanut Grönlantiin mitään edes etäisesti NATO:n aseistusta Ukrainassa muistuttavia sotilaallisia "puolustusjärjestelmiä".

On erityisen paljastavaa, että toisin kuin aiemmat USA:n presidentit jotka ovat enemmän tai vähemmän salassa suhmuroineet "ratkaisujaan" nyt puheessa ei edes vilahda se päälle liimattu diplomatia, yhteistyö tai viralliset kansainväliset sopimukset.

Ei edes esitetä että sanotaan: "meidän on neuvoteltava".

Sanotaan suoraan: "meidän on saatava se."

Se on etupiiripuhetta.

Sitä samaa, josta länsi tiukasti sanoo luopuneensa kylmän sodan jälkeen.

Tässä kohtaa ei enää riitä selitys, että "tilanteet ovat erilaisia".

Koska ne eivät ole.

Ne ovat rakenteellisesti ja loogisesti täysin samat:

– Ulkoinen sotilaallinen läsnäolo liian lähellä tulkitaan uhaksi

– Turvallisuus nostetaan kaiken yläpuolelle

– Pienempi toimija ohitetaan

– Kansallisvaltion suvereniteetti ei merkitse mitään, jos voimasuhde sen sallii

Jos Grönlannin rannikko oikeuttaa USA:n vaatimaan aluetta itselleen, Ukrainan raja oikeuttaa Venäjän vaatimaan siitä etupiiriä itselleen.

Ja jos toinen näistä tuomitaan ja toinen hyväksytään, kyse ei ole vaan teoista.

Se viimeistään todistaa, että säännöt eivät ole universaaleja.

Ne ovat valikoivia.

Ja juuri siksi koko "sääntöpohjainen järjestys" vapaine demokratioineen, hyvesignalointeineen, moraaliposeerauksineen ja muine paskanpuhumisineen joita Valtonen, Stubb ja muut pellet jatkuvasti jauhavat, murentuu lopullisesti.

Paitsi tietenkin jos olet russofobinen aivopesty NATO:n trolli. 

Kun rakkaus on pahempaa kuin viha

Nykyisessä julkisessa keskustelussa ei riidellä enää ensisijaisesti teoista, vaan sanoista, piilomerkityksistä ja semantiikasta. Eikä edes sanoista merkityksinä, vaan sanoista symboleina. Tämä näkyy erityisen selvästi siinä, miten eri tavoin tulkitaan esimerkiksi kaksi seuraavaa pintapuolisesti hyvin erilaista lausetta, joista toinen ilmaisee rakkautta, toinen vihaa. Molemmat toki päätyvät samaan tuomioon, eli rasismiin, mutta eri perustein ja isoin aste-eroin.

Konkreettisesti tämä nykyaika näkyy siis seuraavissa kahdessa lauseessa, jotka paljastavat nykykeskustelun oudon logiikan. Ensimmäinen kuuluu: "Rakastan neekereitä." Toinen: "Vihaan ei-valkoisia oletettuja." Pintatasolla lauseet ovat toistensa vastakohtia. Toinen ilmaisee rakkautta, toinen vihaa. Silti nykyisessä moraalisessa tulkintakehyksessä ne päätyvät samaan kategoriaan. Ensimmäinen tuomitaan kielen ja oletetun valta-asetelman vuoksi, toinen vihasisällön vuoksi. Lopputulos on sama, mutta perusteet eri. Ja juuri tämä ero tekee nykyajasta niin kovin surullisen: väärä sana painaa enemmän kuin oikea tunne, ja jopa avoin viha on helpompi käsitellä kuin kömpelö, väärin muotoiltu myötätunto.

Tässä ei ole kyse siitä, että kumpikaan lause olisi kaikkien automaattisesti hyväksyttävä. Kyse on siitä, millä logiikalla ne tuomitaan ja mitä se kertoo ajastamme.

Ensimmäinen lause kompastuu tuttuun tapetilla jo pitkään olleeseen sanaan. Ei siis siksi, että lauseen väite olisi vihamielinen, vaan siksi, että sana on määritelty lähtökohtaisesti kelvottomaksi. Nykykehikossa intentio ei pelasta mitään: jos käytät väärää sanaa, olet jo väärässä ja cancelointi eli sinun mitätöintisi on vain lyhyen ajan kysymys. Rakkauskin muuttuu ongelmalliseksi, jos se ilmaistaan väärän kielen kautta. Rakkauspuhetta analysoidessaan aimowokettaja nimittäin liittää puheeseen vielä oletuksen toksisesta valta-asetelmasta: rakastava puhuja nähdään yläpuolelta katsojana, joka asettaa itsensä hyväksyjäksi, mittaajaksi, moraaliseksi tuomariksi.

Toinen lause taas on yksiselitteisesti vihamielinen. Se täyttää vihapuheen tunnusmerkit suoraan ja ilman kiertelyä. Ja juuri siksi se on narratiivisesti helpompi. Se voidaan sijoittaa valmiiseen lokeroon: tämä on rasismia, tämä on vihaa, tämä on seurausta väärästä sosialisaatiosta, rakenteista tai etuoikeuksista. Ilman n-sanaakin. Puhuja ei ole tekopyhä, hän on vain väärässä. Hänen sanansa eivät hämärrä järjestelmää, vaan vahvistavat sen.

Ironia on ilmeinen: rakkaus väärällä kielellä koetaan yhtä epämiellyttäväksi tai epäilyttävämmäksi kuin helposti luokiteltava viha oikeassa kategoriassa. Ensimmäinen kun suoraan rikkoo wokeuskovaisten moraalista symbolijärjestystä, toinen vain vahvistaa sen.

Tämä paljastaa olennaisen muutoksen ajattelussa. Moraalinen arvio ei enää perustu siihen, mitä sanotaan, vaan siihen, mitä sanojen katsotaan edustavan. Kieli ei ole väline kertoa asioita, vaan todiste. Se ei kerro puhujan tavoitteista ja haluista, vaan paljastaa hänet. Ja paljastus on peruuttamaton: selitykset nähdään puolusteluna, konteksti tekosyynä.

Tällaisessa ilmapiirissä vilpitönkin puhe muuttuu riskiksi. Tavallinen ihminen oppii nopeasti, että turvallisinta on olla sanomatta mitään, tai jos tahtoo jotain sanoa niin kannattaa vain toistaa kaavamaisia fraaseja, joiden moraalinen hyväksyntä on jo ennalta varmistettu. Se ei lisää ymmärrystä eikä empatiaa. Eikä se todellakaan tee yhteiskunnasta parempaa, turvallisempaa saati tasa-arvoisempaa. Se vain lisää varovaisuutta ja kyynisyyttä. Niin, ja polarisoitumista heihin ja meihin.

Lopulta kysymys ei edes ole lainkaan rasismista, sen hyväksymisestä tai sen vastustamisesta, vaan siitä, haluammeko yhteiskunnan, jossa sanojen moraalinen arvo irrotetaan kokonaan puhujan aikomuksesta ja inhimillisyydestä. Jos vastaus on kyllä, silloin emme kasvata parempaa keskustelua ja avoimempaa yhteiskunta, vaan hiljaisempaa ja sulkeutuneempaa. Ja hiljaisuus ei ole koskaan ollut oikeudenmukaisuuden tae. Päinvastoin.

Lisää satuja aikuisille tarjoilee Jarmo Limnell

 

On aina herttaista, kun istuva poliitikko löytää yhden rajan, jota ei ylitetä. Se antaa vaikutelman moraalisesta selkärangasta, vaikka todellisuudessa kyse on lähinnä lippusiimasta, jolla rajataan keskustelua. Jarmo Limnell on nyt vetänyt rajat ja ilmoittanut, että tästä eteenpäin ei enää puhuta, vaan paheksutaan.

Ano Turtiaisen puheet ovat tottakai typeriä, liioiteltuja ja tarkoituksella provosoivia. Sen kaikki ymmärtävät. Myös ne, jotka teeskentelevät ottavansa ne kirjaimellisesti. Mutta juuri siinä kohtaa, missä järjen pitäisi astua esiin, astuukin somejulistus: "Tämä ei ole enää mielipide". Aivan kuin mielipide lakkaisi olemasta mielipide sillä hetkellä, kun se ärsyttää oikeaa ihmistä oikeassa asemassa.

Limnell muistuttaa aivan oikein, että Suomessa on sananvapaus, mutta! Tuo iänikuinen "mutta" on suomalaisen poliittisen retoriikan tärkein sana. Se tarkoittaa käytännössä seuraavaa: sananvapaus on hieno asia niin kauan kuin sitä ei käytetä väärin, ja väärin tarkoittaa tässäkin tapauksessa ääneen sanottua asiaa, jota ei pitäisi sanoa ääneen. Ei siksi, että se olisi jotenkin vaarallista, vaan siksi että se rikkoo yhteisesti sovittua tunnelmaa.

Ironista on, että samaan aikaan kun ollaan huolissaan näistä "uhkauksista suomalaisia vastaan", hyväksytään täysin ongelmitta retoriikka, jossa kokonaisia kansoja, valtioita tai ihmisryhmiä voidaan käsitellä abstrakteina, kasvottomina ja tarvittaessa hävitettävinä. Viva russofobia! Se ei ole veljeskansan lojaalisuuden pettämistä, se on vain “kova linja”. Aseet ovat hyväksyttäviä, kun ne osoittavat oikeaan suuntaan. Ja se suunta on milloin mikäkin.

Ettäkö entisen kansanedustajan sanat "painavat enemmän", Jarmo? Tämä on mielenkiintoinen ajatus maassa, jossa entiset kansanedustajat ovat yhtä aikaa sekä merkityksettömiä pellejä, häsbeeneja, että vaarallisia mielipideaseita. Riippuen tietysti täysin siitä, mitä he sanovat. Kun viesti on väärä, puhujan status nostetaan esiin. Kun viesti on oikea, hän on vain yksityishenkilö. 

Tässä ei oikeasti puolusteta Suomea. Tässä puolustetaan sairasta narratiivia, jossa isänmaallisuus tarkoittaa hiljaista hyväksyntää mille tahansa sen hetken trendihullutukselle ja lojaalisuus tarkoittaa hymistelevää sävyä. Rajaa ei vedetä väkivallan ja väkivallattomuuden väliin, vaan sopivan ja sopimattoman puheen väliin. Eikä missään nimessä juurisyyn ja oireen väliin. 

Ja se on se kaikkein suomalaisin raja: ei se, jota ei ylitetä ase kädessä vaan se, jota ei saa ylittää ajatellen väärin. Eli ajatellen hieman syvällisemmin, hieman pitemmälle.

Tämä on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, tietenkin. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa pelätään sanoja enemmän kuin tekoja. Peruskuvio on, että samalla viikolla, kun eduskunta hyväksyy budjettipäätöksiä, joilla leikataan koulutuksesta, sosiaali- ja terveyspalveluista ja kuntien arjesta antaakseen veroalennuksia suurituloisimmille, suurin kohu syntyy siitä, mitä joku sanoo Facebookissa tai Twitterissä. Suuret, haitalliset, kansakuntaa kurittavat teot menevät läpi rutiiniäänestyksinä ja pöytäkirjoina, kun taas vääränlaiset sanat nostetaan kansalliseksi kriisiksi. 

Ja se kertoo tämän maan "isänmaallisuudesta" enemmän kuin yksikään eduskunnan puheenvuoro tai entisen kansanedustajan Facebook-päivitys.

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

 

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

Elämme aikaa, jossa moraalikompassi on herkkä ja äärimmäisen valikoiva. Yksilön tasolla se on tarkka kuin huippukirurgin veitsi: jokainen sana punnitaan, jokainen ele tulkitaan, jokainen vanha lause ja sometykkäys kaivetaan esiin. Yksikin väärä toimi – mieluiten jostain vuosien takaa – riittää siihen että moraalikompassi hälyttää! 

Anteeksianto ei luonnollisesti kuulu repertuaariin. Mikään selitys ei kelpaa. Konteksti on epäilyttävä käsite.

Mutta sama moraali vaihtaa muotoa heti, kun kohteen mittakaava kasvaa yksittäistä sanaa tai elettä suuremmaksi.

Kokonaisen ihmisen voi näet pyyhkiä työelämästä, mediasta ja julkisesta tilasta hyvällä omallatunnolla. Sitä ei kutsuta kiusaamiseksi tai millään tavoin negatiiviseksi toiminnaksi, vaan vastuunkannoksi. Se ei ole lynkkaus, vaan seuraus. Eleen tai sanan takana oleva ihminen ei olekaan enää ihminen, vaan varoittava esimerkki.

Ja jos yksilö on liian pieni kohde, voidaan sujuvasti siirtyä instituutioihin, puolueisiin, kansoihin ja jopa kokonaisiin valtioihin. Kokonainen maa voidaan hyvinkin canceloida, jos se ei sovi oikeaan tarinaan. Ei tarvitse ymmärtää historiaa, ei kansakuntien omia intressejä tai edes todellisuutta. Riittää, että moraalikompassi on hälyttänyt. Kun oikea paha on kompassin toimesta nimetty, sen kanssa ei neuvotella.

Tässä piilee aikamme suuri ristiriita:Yksilöltä vaaditaan moraalista täydellisyyttä, mutta kollektiiville sallitaan moraalinen rajattomuus.

Ei saa kiusata. Ei saa loukata. Ei saa käyttää vääriä sanoja, ei edes leikillään. Mutta kun lynkkausjoukko päättää, että nyt puhdistetaan, kaikki on sallittua. Ylilyöntejä ei ole. Ura voidaan tappaa, maine polttaa, kokonainen elämä päättää. Yhden pienen eleen tai sanan vuoksi. Ja kaiken tämän voi tehdä hymyillen, koska tarkoitus on "hyvä".

Tämä ei ole empatiaa. Tästä ei seuraa mitään hyvää. Tämä on häpeällistä moraalista performanssia.

Todellinen moraali mitattaisiin siinä, kykeneekö tällainen järjestelmä pidättäytymään kostosta myös silloin, kun sillä on siihen valta. Siinä, osaako se erottaa typeryyden pahuudesta ja virheen rikoksesta. Mutta se olisi vaativaa. Paljon helpompaa on rakentaa maailma, jossa sanat ovat vaarallisempia kuin teot ja oikea leiri vapauttaa kaikesta vastuusta. Tällä hetkellä se on wokettajien ja kaikesta toisten puolesta loukkaantujien leiri. 

Niinpä elämme ajassa, jossa vitsi on vakavampi kuin pommi, twiitti pahempi kuin sota ja väärä sana suurempi synti kuin kokonaisen ihmisen tai valtion mitätöinti.

Hesarin pääkirjoitus on kuin lastensatu

 

Helsingin Sanomien pääkirjoitus Donald Trumpista on kiinnostava asiakirja. Ei siksi, mitä siinä sanotaan Trumpista ja rasismista, vaan siksi, mitä se paljastaa suomalaisesta ja eurooppalaisesta itseymmärryksestä. Tai siis sen puutteesta.

Teksti muistuttaa lastensatua, jossa maailma edelleen jaetaan hyviin ja pahoihin. Hyvät puhuvat nätisti, pahikset rumasti. Hyvät edustavat yleviä arvoja, pahikset vain voimaa. Ja jos pahikset sattuvat olemaan oikeassa, sitä ei myönnetä kirveelläkään.

Trump on tässä tarinassa karkea, moukkamainen ja varsinkin moraalisesti täysin kelvoton. Mutta pääkirjoitus ei tietenkään pysähdy tähän, vaan tekee lukijan puolesta aimo loikan: koska Trump puhuu rumasti kuten pahikset, hänen sanomansakin täytyy olla myös väärää ja valetta. Tämä on älyllinen oikotie, jota edes Hesarin ei soisi itselleen sallivan.

Trump ei ole pitkään aikaan ollut kiinnostava siksi, että hän loukkaa estoitta ihmisiä ja valtioita. Hän on kiinnostava siksi, että hän edustaa maailmaa, joka ei teeskentele.

Euroopalla sitä vastoin on ikuinen väärinkäsitys itsestään.

Pääkirjoituksen keskeinen ahdistus kohdistuu ajatukseen, että Yhdysvallat ei enää näe Eurooppaa moraalisena majakkana vaan ongelmana. Tätä pidetään lähes skandaalina. Ikään kuin Euroopalla olisi ollut jokin historiallinen sopimus tulla ihailluksi ikuisesti arvojensa vuoksi.

Eurooppa on tehnyt viime vuosikymmenet yhden asian poikkeuksellisen johdonmukaisesti: se on puhunut itsestään enemmän kuin se on tehnyt mitään. Se on ratsastanut historiallaan. Se on korvannut reaalipolitiikan höpöhöpöprosesseilla, vallankäytön arvoilla ja vastuunkannon huolilla.

Kun Eurooppa ei kykene puolustamaan itseään ilman Yhdysvaltoja, se kutsuu tätä yhteistyöksi.

Kun se ei hallitse rajojaan, se kutsuu tätä humanismiksi.

Kun se ei pysty tekemään päätöksiä, se kutsuu tätä demokratiaksi.

Trump ei suostu tähän kieleen. Ja juuri siksi hän on eurooppalaiselle eliitille sietämätön.

Venäjääkään ei tietysti haluta ymmärtää.

Pääkirjoituksessa Venäjä esiintyy tutussa roolissa: moraalisena vastakohtana puhtoiselle Euroopalle, autoritaarisena uhkana, jonka olemassaolo oikeuttaa lähes minkä tahansa vastareaktion. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta.

Uutta on se, ettei Eurooppa enää tunnu ymmärtävän Venäjää edes vastustajana.

Venäjä toimii kuin valtio, joka uskoo etupiireihin, turvallisuusintresseihin ja voimaan. Se ei pyydä anteeksi tätä. Se ei myöskään peittele sitä. Tässä mielessä Venäjä on täysin johdonmukainen, on ollut sitä aina. Joskus kylmä, usein brutaali, mutta aina johdonmukainen. Hyvä hyville, paha pahoille.

Trumpin Amerikka on alkanut puhua samankaltaista kieltä. Ei välttämättä siksi, että Trump ihailisi Venäjää, vaan siksi, että molemmat tunnistavat saman tosiasian: maailma ei pyöri tyhjien arvojen vaan oikean vallan ympärillä.

Eurooppa on tässä kolmikossa outo poikkeus. Se haluaa uskoa, että valta on jotakin, jota on syytä vältellä.

Niin, ja sitten on NATO ja sodan kieli.

Ukrainan sota esiintyy eurooppalaisessa keskustelussa hyvin erikoisena ilmiönä. "Brutaali hyökkäyssota" on kyllä käynnissä, mutta kukaan ei oikein ole silti varsinaisesti sodassa. NATO ei varsinkaan sodi, se vain... tukee. Aseet liikkuvat, raha liikkuu, tiedustelu liikkuu, mutta käsitteet pysyvät paikallaan. Vain Venäjä tekee pahojaan.

Tätä kutsutaan moraaliseksi ylemmyydeksi.

NATO käy proxy-sotaa Venäjää vastaan täyttä päätä. Eurooppa käy samalla sanasotaa, lähinnä itseään vastaan.

Trumpin ajattelussa tämä on kestämätöntä. Ei siksi, että sota olisi hänelle ongelma, vaan siksi, että hyödyttömyys ja teeskentely on.

Trump ei ehkä ole se perinteinen viisas filosofi.

Venäjä on pääosin oikeassa.

Eurooppa ei todellakaan ole viaton.

Mutta ennenkaikkea Eurooppa on ainoa, joka kuvittelee olevansa keskustelun yläpuolella. Ja juuri siksi se on menettänyt kykynsä vaikuttaa tapahtumiin ja edes keskusteluun.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus ei ole vahingollinen siksi, että se kritisoi Trumpia. Se on vaarallinen siksi, että se tarjoaa lukijalle moraalisen helpotuksen tilanteessa, jossa tarvittaisiin älyllistä epämukavuutta.

Maailma on Hesarin harmiksi muuttunut.

Onneksi se ei kysy lupaa pääkirjoitukselta.

Tervetuloa, uusi aika.

Näköaistin käytön virallinen eettinen ohjeistus (luonnospaperi)

Valtion uusimpien moraalisten linjausten mukaan näkeminen on ongelmallinen toiminto, jota tulisi harjoittaa vain koulutetun ohjaajan valvonnassa. Erityisen riskialtista on nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Tämä voi johtaa havaintoihin, havainnot ajatuksiin ja ajatukset pahimmillaan jopa mielipiteisiin.

Jos huomaat, että jollakulla on tumma iho, vinot silmät tai kiharat hiukset, sulje silmäsi välittömästi ja pyydä anteeksi mielessäsi. Jos et tiedä keneltä, pyydä varmuuden vuoksi kaikilta.

Luonnossa liikkumista ei voi enää suositella. Kirahvin pitkä kaula on vahva provokaatio. Elefantin koko on kehorauhan loukkaus. Leijonan harja vahvistaa haitallisia maskuliinisuusmalleja. Jääkarhun valkea turkki on tarpeeton ikävä stereotypia arktisen alueen nisäkkäistä. Turvallisin eläin on se, jota ei ole nimetty eikä kuvattu.

Lasten kohdalla on erityisen tärkeää puuttua havaitsemiseen ajoissa ja napakasti. Jos lapsi osoittaa ja sanoo: "Äiti, tuolla sedällä on erilainen iho kuin isillä", kyseessä ei ole uteliaisuus vaan rakenteellinen ongelma. Lapselle tulee selittää voimallisesti, että ihmiset eivät näytä miltään. Ihmiset vain ovat.

Keskusteluissa, niin yksityisessä kuin julkisessa, ei tule käyttää järkeä, koska se voi johtaa suhteellisuudentajuun. Suhteellisuudentaju puolestaan vähentää moraalista närkästystä, ja ilman närkästystä koko wokejärjestelmä romahtaa. Siksi intentio, konteksti ja mittasuhteet on poistettava kognitiivisesta käytöstä toistaiseksi.

Anteeksipyyntö on tärkeä rituaali. Se lausutaan vaikka ei tiedetä mistä, miksi tai kenelle. Parhaimmillaan anteeksipyyntö esitetään ennen kuin mitään on tapahtunut. Ennakoiva katumus on hyveistä suurimpia.

On elintärkeää muistaa, että yksilöä ei saa ikinä määritellä ryhmänsä kautta.

Paitsi silloin, kun hän kuuluu ryhmään, joka määritellään ryhmänsä kautta. Eli niihin, jotka eivät jatkuvasti huuda "rasismi!" jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Tämä ei ole ristiriita, tämä on vain pieni nyanssi.

Lopuksi muistutus: jos et näe mitään eroja missään, olet hyvä ihminen. Jos näet eroja vaikka et tekisikään niistä mitään johtopäätöksiä, olet vaarallinen rasisti. Ja jos näet eroja, teet niistä johtopäätöksiä ja vielä puhut niistä ääneen, olet valmis yhteiskunnalliseen uudelleenkoulutukseen. (Koska lobotomialeikkaukset on nykyisin pannassa)

Pidä siis silmäsi kiinni, suusi supussa ja mielesi tyhjänä. Näin länsimaisen yhteiskunnan moraali ja sivistys kokee uuden kukoistuskautensa.

Moraalinen paniikki ei ole sivistystä

 

Viime päivien silmienvenytyskeskustelu on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka suomalaisessa julkisessa keskustelussa mittasuhteet katoavat. Yksittäisestä typerästä eleestä on rakennettu koko kansakuntaa koskeva moraalinen kriisi, jossa mediakoneisto, aktivistiyhteisöt ja itse nimetty “antirasismin asiantuntijuus” ruokkivat toisiaan kiihtyvällä vauhdilla.

On tärkeää toki sanoa suoraan: rasismi voi olla todellinen ja vakava ilmiö, eikä esimerkiksi kenenkään lapsuuden kiusaamiskokemuksia pidä liiaksi vähätellä. Mutta on aivan eri asia torjua todellista syrjintää kuin etsiä symbolisia loukkauksia hiki päässä ja paisuttaa niistä yhteiskunnallinen hätätila.

Silmien venytys on lapsellinen ele. Siitä voi ja joskus ehkä pitääkin huomauttaa. Mutta väite, että tällaiset kuvat “ylläpitävät sortavia rakenteita”, “uhkaavat lasten turvallisuutta” ja “romahduttavat Suomen maabrändin”, kertoo enemmän nykyisestä woke-ideologisesta ylitulkinnasta kuin itse teosta.

Olemme yhteiskunnan tasolla nyt tilanteessa, jossa kaikki tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Täysin kontekstista, mittakaavasta ja intentiosta riippumatta. Politiikassa tämä johtaa siihen, että huomio siirtyy pois todellisista ongelmista kuten työllisyydestä, koulutuksen rapautumisesta, nuorten pahoinvoinnista ja talouden kantokyvystä ja keskittyy tällaisiin mitättömiin eleisiin, yksittäisiin kuviin ja somekohuihin.

Erityisen huolestuttavaa on niin sanottu kahden pennin humanismi, jossa oikea empatia redusoituu reaktiiviseksi loukkaantumiseksi. Ihmisarvon puolustaminen kun ei tarkoita sitä, että jokainen harkitsematon ele nostetaan moraalisen tuomioistuimen käsittelyyn, eikä sitä, että eleen tekijä tai poliittinen vastustaja leimataan rakenteellisesti ytimiään myöten pahaksi yhden kuvan perusteella.

Moni haastatelluista aasialaisista tuo itsekin esiin olennaisen seikan: suuri osa Suomessa asuvista aasialaistaustaisista ei ole edes tietoinen koko kohusta. Se herättää kysymyksen, että kenelle tätä kohukeskustelua oikeasti käydään ja kenen ehdoilla.

Kun antirasismi muuttuu identiteettipolitiikaksi ja media toimii sen pidäkkeettömänä megafonina, lopputuloksena ei ole sivistyneempi yhteiskunta vaan herkempi, pelokkaampi ja entistä jakautuneempi ilmapiiri, jossa yksittäisiä sanoja ja eleitä punnitaan enemmän kuin intentioita, tekoja ja seurauksia.

Todellinen suvaitsevaisuus syntyy vain arjessa: työssä, koulussa, naapuruudessa ja yhteisessä tekemisessä. Ei kohuotsikoista, ei hyvesignaloinnista, ei moraalisista paniikeista eikä siitä, että jokainen inhimillinen kömmähdys tulkitaan tahalliseksi vihaksi.

Kun jokainen kömpelö ele, väärä sana tai epäsuosittu mielipide leimataan automaattisesti rasismiksi, käsite kuluu puhki. Lopulta se ei enää suojele ketään. Eikä varsinkaan niitä, jotka kohtaavat todellista ja järjestelmällistä syrjintää.

Kun naamanvääntely oli horjuttaa koko kansakuntaa

Suomi pysähtyi tiistaina kello 11.16, kun neljä aikuista ihmistä asteli huoneeseen keskustelemaan siitä, miltä kaksi muuta aikuista ihmistä näytti valokuvassa. Tilanne oli vakava. Silmät olivat väärässä asennossa, ja isänmaa otti tästä osumaa.

Eduskunnassa vallitsi harras tunnelma. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kaikki ajattelivat jotakin, ja se jokin siirrettiin myöhempään käsittelyyn. Oven takana käytiin historiallinen keskustelu, jossa pohdittiin, oliko ele ele, vai oliko se vain eleen näköinen asia, joka muistutti elettä, mutta jolla ei ollut eleellistä tarkoitusta.

Pääministeri totesi, että naaman vääntely on typerää. Tämä oli rohkea kannanotto maailmassa, jossa naamoja väännellään jatkuvasti, erityisesti peilin edessä ja vaalikampanjoissa. Onneksi nyt vedettiin raja: naamaa saa vääntää vain, jos tarkoitus on vilpitön tai jos vääntely tapahtuu vaalien alla.

Hallitus oli jo syyskuussa varautunut tähän hetkeen. Budjettiriihessä sovittu rangaistusmekanismi oli odottanut kuin palohälytin, jota kukaan ei halua testata, mutta jota joku kuitenkin kokeilee, koska “mitä jos”. Nyt hälytin piippasi. Se ei kuitenkaan kertonut, mitä pitää tehdä, vaan ainoastaan sen, että jotakin olisi pitänyt tehdä toisin.

Ryhmäjohtajat tuomitsivat eleet yksimielisesti, mutta eivät täysin yksimielisesti. Tämä on politiikan korkein olomuoto: olla samaa mieltä eri tavoin. Eleet olivat vääriä, mutta aikomus ei ollut. Tai oli, mutta ei sillä tavalla. Tai ehkä oli sillä tavalla, mutta ei silloin.

Perussuomalaisille päätettiin antaa työskentelyrauha. Tämä on tärkeä suomalainen perinne: kun tilanne eskaloituu, annetaan työrauha, jotta asia voi rauhassa unohtua. Työrauha toimii kuin sumu: se ei ratkaise mitään, mutta peittää kaiken.

Kansanedustajalla on edelleen täysi tuki. Tämä on lause, joka tarkoittaa, että kaikki seisovat hänen takanaan, mutta riittävän kaukana, etteivät näy samassa kuvassa. Tuki on abstrakti käsite, joka ei paina mitään eikä näy missään, mutta on silti täydellinen.

Kukaan ei saanut rangaistusta, mutta rangaistusmekanismi todettiin toimivaksi. Tämä on erinomainen tulos. Mekanismi liikkui, kokous pidettiin, lausunto annettiin ja lopputulos oli täsmälleen sama kuin ennen mekanismia. Demokratia hengähti helpotuksesta ja jatkaa seilaamista vapailla vesillä.

Asiantuntijoiden mukaan kyseessä oli oppimistilanne. Kukaan ei oppinut mitään, mutta tilanne oli silti opettavainen. Jatkossa ilmeet harkitaan huolellisemmin, eleet esitarkastetaan ja silmien asento suhteutetaan voimassa olevaan tiedonantoon.

Lopuksi ryhmäjohtajat astuivat ulos huoneesta ja totesivat, että asia siirtyy jatkokäsittelyyn. Tämä tarkoittaa, että asia on nyt virallisesti siellä, missä kaikki muutkin asiat ovat: jossain myöhemmässä ulottuvuudessa, jonne ei voi löytää sillä kartta on hukassa.

Suomi selvisi jälleen yhdestä kriisistä. Isänmaa horjui hetken, mutta oikeni, kun kukaan ei tehnyt enää mitään. Ja se, jos mikä, on vastuullista politiikkaa.

My name is Bond, James Bond

 

MI6:n uusi johtaja ei pitänyt turvallisuuspoliittista analyysiä vaan ideologisen saarnan. Vanha Britti-imperiumi, joka on vuosisatojen ajan rakentanut valtansa vakoilulla, vallankaappauksilla, siirtomaasodilla ja toisten maiden sisäisiin asioihin sekaantumisella, osoittaa nyt sormella Venäjää ja puhuu että Venäjä ”vie kaaosta”. Ironia on niin paksua, että sen voisi leikata veitsellä.

Sairas russofobia ei ole reaktio mihinkään saati seurausta mistään mitä Venäjä tekee, vaan se on lännen tietoista politiikkaa. Venäjä esitetään uhkana siksi, että NATO:n omaa historiaa on mahdotonta puolustella. Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat pommittaneet Irakia, Afganistania, Libyaa ja Syyriaa, kaataneet hallituksia Latinalaisessa Amerikassa, tukahduttaneet kansoja pakotteilla ja taloussodalla sekä aiheuttaneet miljoonien syyttömien ihmisten kuolemat mutta tätä kutsutaan ”sääntöpohjaiseksi maailmanjärjestykseksi” ja "demokratian puolustamiseksi".

Kun Venäjä puolustaa omia etujaan ja turvallisuuttaan NATO:n jatkuvan laajentumisen edessä, kyse on yhtäkkiä ”aggressiosta”. NATO on siirtynyt yhä lähemmäs Venäjän rajoja, rikkonut kaikki lupauksensa, masinoinut vallankumouksen ja legitiimin vallanvaihdon Ukrainassa, aseistanut estoitta Ukrainaa vuosien ajan ja käyttänyt sitä eturintamana Venäjää vastaan. Sitten teeskellään yllättyneitä, kun tämä politiikka johtaa konfliktiin. No, Trump lopetti teeskentelyn ja siitäkös vanhat liittolaiset vimmastuivat.

MI6:n puheet salamurhista, kyberhyökkäyksistä ja informaatiovaikuttamisesta ovat erityisen irvokkaita. Britannia ja Yhdysvallat ovat modernin tiedustelutoiminnan, informaatiosodan ja hybridivaikuttamisen suurmestareita. Snowdenin paljastukset, CIA:n mustat vankilat, massavalvonta ja median systemaattinen manipulointi eivät ole venäläistä propagandaa, vaan dokumentoitua todellisuutta. Josta kärsii suunnaton määrä ihmisiä.

”Etulinja on kaikkialla”, sanoo MI6:n johtaja. Tottahan hän puhuu, mutta ei se liity Venäjään. Etulinja on kaikkialla siksi, että länsi on tehnyt koko maailmasta etulinjan: pakotteilla, sotilaallisella painostuksella, taloudellisella kiristyksellä ja ideologisella pakolla. Jokainen maa, joka ei alistu Washingtonin tahtoon, leimataan viholliseksi. 

Venäjä ei yritä tuhota Natoa. NATO on onneksi tuhoamassa itse itsensä muuttumalla paperillakin puolustusliitosta hyökkääväksi globaaliksi työkaluksi lännen valtapolitiikassa. Ukraina ei ole sodan syy eikä ketään se persläpi itsessään kiinnosta, vaan Ukraina on ainoastaan pelinappula tässä kehityksessä.

Tämä ei ole turvallisuuspuhetta. Tämä on sodan normalisointia, russofobian lietsontaa ja yritys siirtää vastuu pois niiltä, jotka ovat viimeiset 30 vuotta rikkoneet kansainvälistä oikeutta järjestelmällisesti ja kiihtyvään tahtiin. Kun historiaa katsotaan rehellisesti, kaaoksen todelliset viejät löytyvät aivan muualta kuin Moskovasta.

Valtioon kytkeytyvät hämäräperäiset julkaisut

 

Puhe valtioon kytkeytyvästä mediasta esitetään Suomessa usein niin, että ongelma on aina jossain muualla: Kiinassa, Venäjällä, autoritaarisissa järjestelmissä. Todellisuudessa Suomella on oma valtiollinen mediansa, ja sen nimi on Yleisradio.

YLE on Suomen valtion omistama ja verorahoitteinen mediaorganisaatio. Sen olemassaolo, rahoitus ja toimintamalli perustuvat eduskunnan päätöksiin. Se ei ole riippumaton markkinatoimija eikä kansalaisyhteiskunnan spontaani ääni, vaan instituutio, joka on rakennettu osaksi valtiollista järjestelmää. Tässä mielessä YLE ei eroa rakenteellisesti Kiinan Global Timesista CGTN:stä eikä Venäjän Russia Todaystä: kaikissa tapauksissa valtio ylläpitää omaa keskeistä viestintäkanavaansa.

Kiinassa tämä suhde on rehellinen. Media toimii puolueen ja valtion äänitorvena, eikä kukaan teeskele journalistista neutraaliutta silloin, kun kyse on geopoliittisista eturistiriidoista. Venäjällä media nähdään osana informaatiopuolustusta: kansallinen narratiivi on strateginen resurssi, jota suojellaan ja ohjataan avoimesti.

Suomessa ero syntyy lähinnä kielestä ja itsepetoksesta. YLE esitetään “riippumattomana”, vaikka sen rooli kriiseissä, sodassa ja ulkopolitiikassa on johdonmukaisesti linjassa valtion virallisten kantojen kanssa. Poikkeamat ovat kosmeettisia, eivät rakenteellisia. Kun turvallisuuspoliittinen linja on päätetty, YLE seuraa sitä tarkasti ja erehtymättä. Ei siksi, että joku yksittäinen mystinen agentti soittaisi toimitukseen ja vaatisi sitä, vaan siksi, että instituutio on rakennettu toimimaan näin.

YLE, Global Times, CGTN ja Russia Today eivät ole toistensa vastakohtia vaan variaatioita samasta ilmiöstä: valtio ylläpitää mediaa hallitakseen julkista todellisuutta. Ero ei ole siinä, käyttääkö valtio mediaa, vaan siinä, kuinka suoraan se myönnetään. Kiinassa ja Venäjällä asia sanotaan ääneen. Suomessa se puetaan riippumattomuusretoriikkaan ja julkisen palvelun käsitteisiin.

Valtiollinen media ei lakkaa olemasta valtiollista siksi, että se kutsuu itseään journalistiseksi. Se vain muuttuu vaikeammaksi tunnistaa.