Suomi on kansalaistensa kontrolloinnissa jo pidemmällä kuin DDR ikinä

DDR ei romahtanut siksi, että se valvoi liikaa.

Neuvostoliitto ei hajonnut siksi, että se rekisteröi liikaa.

Ne kaadettiin. Ulkopuolelta, väkisin.

Yhdysvallat mursi ne taloudellisesti, geopoliittisesti ja härskillä informaatiosodalla. Ulkoinen paine teki sen, ei sisäiset syyt. Ja tämä on historiallinen tosiasia, ei mielipide.

Suomella ei ole läheskään niin vahvaa ulkoista painetta tällä hetkellä kaikesta woketuksesta, kaksinaismoralismista ja hyvesignaloinnista huolimatta. Eikä näin ollen myöskään edes tätä tekosyytä kansalaistensa kurjistamiselle. Mutta Suomi on kaatumaisillaan, ihan omasta syystä.

Suomi rakentaa rajua valvontaa ilman mitään pakkoa.

Ilman miehitystä.

Ilman kylmää sotaa.

Ja tekee sen hymyillen.

Vaikka kansalaiset itkevät.

DDR kyllä valvoi ihmisiä.

Suomi valvoo jo heidän eläimiään.

Koirarekisteri.

Tulossa kissarekisteri.

Frettejä unohtamatta. Frettejä!

Seuraamusmaksu jopa 5 000 euroa.

Ei rikoksesta.

Ei vahingosta.

Vaan siitä, että jokin elävä olento puuttuu valtion loputtoman pituisesta tietokannasta.

DDR ei rekisteröinyt koiria valtakunnallisesti.

Edes Neuvostoliitto ei uhannut kansalaisiaan nelinumeroisilla sakoilla rekisteröimättömästä kissasta.

Ne keskittyivät ihmiseen, koska ymmärsivät vallan logiikan.

Suomi on vienyt oman logiikkansa pidemmälle.

Rekisteröimätön koira ei ole koira.

Se on valtion mielestä hallinnollinen loukkaus. 

Pentutehtailu on pelkkä veruke.

Rikollinen kun ei kuitenkaan rekisteröi.

Rikollinen ei tottele.

Rikollinen ei maksa.

Mutta järjestelmä ei kykene hallitsemaan rikollista.

Siksi se hallitsee kuuliaisia.

Siksi se haluaa hallita sinua.

Tämä ei ole poikkeama sosialistisesta ajattelusta.

Tämä on sen puhtain muoto. Jota ei ole nähty missään aiemmin.

Olemassa oleva Kennelliiton rekisteri ei valtiolle kelpaa. Liian itsenäinen. Liian vähän valtion näpeissä.

DDR ei sallinut rinnakkaisia rakenteita.

Suomi ei salli niitä senkään vertaa.

5 000 euroa ei ole sakko.

Se on kurinpalautus.

"Jos olet hoitanut asiasi oikein, ei ole mitään pelättävää."

Tämä ei ole vapaiden ihmisten lause.

Tämä on valvontajärjestelmään sopeutuneiden lampaiden mantra.

DDR tarvitsi ilmiantajia. Silti kissoja ei ilmiannettu.

Suomi tarvitsee rekistereitä. Jotta kissasikin saadaan isoveljen valvovan silmän alle. Niin, ja frettisi, koiran kaveriksi.

Neuvostoliitto ei kadonnut, koska se uskoi järjestykseen.

Se hävisi, hetkeksi, koska sitä vastaan käytiin rajua sotaa kaikilla muilla keinoilla paitsi avoimella sodalla.

Suomella ei ole vihollista pakottamassa tätä kehitystä. Tätä hävitystä.

Ja se tekee sen aivan itse.

Kun valtio rekisteröi lemmikit, se ei suojele eläimiä.

Se harjoittelee vallankäyttöä ilman vastarintaa.

DDR ei ehtinyt näin pitkälle.

Neuvostoliitto ei edes halunnut näin pitkälle.

Suomi ehti. Ja halusi.

Ja kutsuu tätä edistykseksi.

Vilma Nissisen "Mogadishu" -vertaus ei ole rasismia vaan todellisuutta

 

Keskustelu Vilma Nissisen käyttämästä "Suomen Mogadishu" -vertauksesta paljastaa jälleen kerran sen, kuinka tehokkaasti kielen valvonnalla pyritään estämään itse asiaan puuttuminen. Kun todellisuus käy epämukavaksi, huomio siirretään väkisin sanoihin, tunteisiin ja puhujan moraaliin.

Takerrutaan silti hetkeksi sanoihin mekin. Mogadishu ei ole suomalaisessa puheessa ensisijaisesti ihonväriä ja ihmisiä koskeva viittaus, vaan kuvaus turvattomuudesta, toimimattomista rakenteista, jengiytymisestä ja viranomaiskontrollin heikkoudesta. Se, että tämä mielikuva on syntynyt, ei ole suomalaisen arkikielen syy, vaan Somalian ja erityisesti Mogadishun historian ja nykytilan seurausta. Mielikuvia ei synnytetä kielellä, vaan tapahtumilla. Ja Hakunilan lisäksi esimerkiksi Yhdysvalloissa Minnesotassa somaliyhteisössä on tällä hetkellä melkoinen meno.

Väite siitä, että vertaus "kohdistuu ihmisiin eikä paikkoihin", on tyypillinen woke-logiikan temppu: konkreettinen päivänselvä havainto muutetaan moraaliseksi loukkaukseksi. Asuinalueita arvioidaan Suomessa ja maailmalla jatkuvasti: puhutaan levottomista lähiöistä, no-go-alueista, slummeista ja ongelma-alueista. Tämä ei ole ihmisvihaa eikä edes rasismia, vaan yhteiskunnallista todellisuutta koskevaa puhetta.

Lahden vertaus Chicagoon torjutaan sillä perusteella, ettei siihen liity Suomessa elävää vähemmistöä. Tämä paljastaa argumentin ytimen: ongelma ei ole vertaus, vaan se, ettei tiettyjä ryhmiä saa liittää kielteisiin ilmiöihin edes silloin, kun ilmiöt ovat kiistattomia. Tästä seuraa ajatus, että todellisuutta saa kuvata vain, jos se ei loukkaa ketään, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, ettei sitä saa kuvata lainkaan. 

Kirjoituksessa korostetaan jälleen wokettajien lempiasiaa eli "valta-asemaa" ja julkisen henkilön vastuuta. Tämä on jälleen keino yrittää canceloida eli vaientaa ja tehdä näkymättömäksi: mitä näkyvämpi ihminen, sitä vähemmän hän saa sanoa. Lopputulos on tietysti absurdi, sillä tämän wokelogiikan mukaan totuuden puhuminen sallitaan vain yksityisesti ja kuiskaten, mutta julkisesta totuuden lipsauttamisesta odotetaan rituaalista anteeksipyyntöä koko maailmalta.

On myös huomionarvoista, että alueellisen segregaation ja turvattomuuden todellisia syitä ei käsitellä tuossakaan kirjoituksessa lainkaan. Ei puhuta rikostilastoista, koulutuloksista, katujengien etnisestä rakenteesta tai siitä, miksi monet suomalaiset välttelevät tiettyjä alueita. Sen sijaan puhutaan "ilmapiiristä" ja "tunteista"... Tämä ei tietenkään ratkaise mitään, se vain varmistaa, että ongelmat jatkuvat ja jatkuvat ja kärjistyvät.

Edes wokettajilla kysymys ei kuitenkaan ole loukkaantumisesta eikä vastuusta sinänsä, vaan todellisuuden kieltämisestä. Pään pensaaseen tunkemisesta. Kun kieltä aletaan säädellä ideologisin perustein, keskustelu muuttuu väkisinkin näytelmäksi, jossa kaikki tietävät, mistä on kyse, mutta kukaan ei saa sanoa sitä ääneen. Juuri tämä ruokkii katkeruutta, kyynisyyttä ja vastakkainasettelua, ei mikään yksittäinen heitto tai kielletty sana.

Jos Hakunila, Vantaa tai mikä tahansa alue muistuttaa ihmisten mielissä Mogadishua, syy ei todellakaan ole sanassa. Syy on siinä, että vertaus tuntuu monien mielestä olevan hyvin osuva. Ja siihen ei kuuluisi vastata wokettajien moraalisaarnoilla, vaan muuttamalla sitä todellisuutta, jota sana kuvaa. 

Ajatusten maailma ja likainen raha

 

"Venäläisten tiedemiesten mukaan liiketoiminta on likaista, eikä tiedemiehen pidä alentua astumaan ulos ajatusten maailmasta."

Tässä lauseessa on jotakin, mikä tuntuu nykyajassa lähes sopimattomalta. Se rikkoo oletuksen, jonka mukaan kaiken arvokkaan on lopulta oikeutettava olemassaolonsa taloudellisena hyötynä. Että ajatus, tutkimus ja ymmärrys ovat vain välivaiheita matkalla tuotteeseen, innovaatioon tai markkinaosuuteen.

Venäläisen intelligentsijan perinteessä tämä ajatus asetetaan päälaelleen. Tiede ei ole väline, vaan päämäärä. Tiedemies ei ole yhteiskunnan hyödyllinen työläinen, vaan todellisuuden tarkkailija ja usein jopa sen kiusallinen todistaja.

Ajatus ei ole kauppatavaraa

Kun ajatus muuttuu tuotteeksi, se alkaa elää toisenlaista elämää. Se alkaa miellyttää rahoittajaa, hakemaan hyväksyntää, muokkautumaan esityskalvoihin ja vaikuttavuusmittareihin. Totuus ei välttämättä katoa, mutta se pehmenee. Terävimmät kulmat hiotaan pois, jotta kokonaisuus olisi helpompi myydä.

Venäläisessä tiedeperinteessä tätä on pidetty saastumisena. Raha tuo mukanaan riippuvuuksia, ja riippuvuudet ohjaavat kysymyksiä. Tiedemiehen tehtävä ei kuitenkaan ole kysyä sitä, mistä maksetaan, vaan sitä, mikä on totta. Lähestyä sitä, mikä on vielä ymmärtämätöntä.

Tiedemies todistajana

Tässä ajattelussa tiedemies ei ole kehittäjä, innovaattori eikä varsinkaan yrittäjä, vaan todistaja. Hän seisoo ajatusten maailmassa ja katsoo todellisuutta ilman velvollisuutta tehdä siitä miellyttävää, hyödyllistä tai turvallista.

Tämä muistuttaa antiikin filosofiaa enemmän kuin modernia tiedepolitiikkaa. Platon ei hakenut rahoitusta, Aristoteles ei kirjoittanut hankeraportteja. Ajatus itsessään oli riittävä oikeutus.

Hiljainen vastalause modernille maailmalle

Ajatus liiketoiminnan likaisuudesta ei ole lapsellista idealismia, vaan hiljainen vastalause maailmalle, jossa kaikki mitataan rahassa. Se sanoo, että on olemassa arvoja, jotka katoavat, jos ne yritetään hinnoitella.

Moderni länsimainen ihanne, jossa tutkija toimii yrittäjänä ja tiede raaka-aineena innovaatioketjuun on mahdollisesti joskus tehokas, mutta se on aina kapea. Se tuottaa kertakäyttöisiä sovelluksia, mutta harvemmin viisautta. Se voi ratkaista joitain moderneja ongelmia, mutta ei pysähdy kysymään, miksi nämä ongelmat ylipäätään ovat syntyneet.

Arvo on siinä, mikä ei taivu

Ehkä kaikkein radikaaleinta tässä ajattelussa on ajatus siitä, että jonkin asian arvo kasvaa juuri siksi, ettei sitä voi myydä. Että totuus, joka ei sovi markkinoille, on arvokkaampi kuin totuus, joka sopii.

Tällainen ajatus on nykyajassa epämukava. Se tekee tiedemiehestä huonon työntekijän ja huonon brändin. Mutta se tekee hänestä vapaan.

Ja juuri siksi tämä venäläisten tiedemiesten vanha ajatus tuntuu nykyäänkin ajankohtaiselta. Ja erittäin vaaralliselta tietyille piireille. 

Raju isku yöllä nakkikioskilla – näin Jorman operaatio Nicoa vastaan eteni

Kuukausia kestänyt tarkkailu huipentui karuun yhteenottoon.

Paikallinen raskaan sarjan konkari Jorma otti kiinni huomattavasti köykäisemmän mutta tietyissä piireissä kovin vittumaisena pidetyn Nicon lauantaiyönä Helsingin itäpuolella sijaitsevalla nakkikioskilla. Operaatio, joka tunnettiin nimellä Absolute Resolve (Ehdoton ratkaisu), oli valmisteltu huolellisesti jo usean kaljatuopin ajan.

– Me katsoimme, odotimme, valmistauduimme ja pysyimme kärsivällisinä ja ammattimaisina, Jorma totesi myöhemmin poliisille ja nakkikioskityöntekijälle.

Kuukausien tiedustelu

BBC:n ja YLE:n mukaan Jorma rakensi kotonaan pahvilaatikoista tarkan mittakaavamallin kioskista, mukaan lukien muovituolit ja ketsuppipumppu. Iskun valmistelussa auttoi luotettava lähde Nicon sisäpiiristä, eli yhteinen kaveri Pate, joka tiesi tarkalleen, monelta Nico yleensä tulee ja missä kohtaa jonossa se alkaa aukoa päätään läskeille.

CNN raportoi, että Jorma oli kerännyt tietoa Nicon liikkeistä koko syksyn ajan:

– "Se käy aina makkaraperunoilla ja valittaa hinnasta", lähde kertoi.

Operaatio käynnistyy

Perjantai-iltana olosuhteet olivat sellaiset, että Jorma antoi itselleen käskyn toteuttaa iskun. Operaatio eteni reaaliajassa kioskijonossa, jossa neljä puoliksi selvää silminnäkijää ja yksi varsin humalainen todistaja seurasivat tapahtumia intensiivisesti.

– Se oli kirjaimellisesti kuin olisin katsonut televisiota, kuvaili eräs paikalla ollut mies, joka ei kuitenkaan ollut varma, oliko kyseessä MTV3 suora lähetys vaiko vain oma humalatila.

Kiinniottoryhmä – eli Jorma yksin – eteni kohteeseen kello 02.01 paikallista aikaa, juuri kun Nico oli saamassa makkaraperunansa, kaikilla mausteilla.

– Jorma eteni nopeasti, tarkasti ja kurinalaisesti, kioskin myyjä kertoi. – Ensin katse kohteeseen, sitten askel eteenpäin ja lopuksi oikea suora kohteen vasempaan ohimoon.

Kohde romahti

Samaan aikaan kioskialueella kuului voimakkaita ääniä, joita todistajat kuvasivat sanoilla "lähetää pykii" ja "älä nyt vittu". Yksi muovituoli kaatui ja Nicon tasapaino tuhottiin täysin.

Silminnäkijöiden mukaan Nico yritti paeta turvahuoneeseen, joka tunnetaan myös nimellä vessa, mutta ei ehtinyt sulkea ovea ennen kuin Jorman operaatio oli jo ratkaisevassa vaiheessa.

– Siellä tapahtui paljon, Jorma kuvaili myöhemmin, tarkentaen tarkoittaneensa että sanoja ja nyrkkejä vilisi ilmassa.

Kiinniotto ja jälkipyykki

Nico kuljetettiin tapahtumapaikalta istumaan kadunreunaan, jossa hänelle annettiin kylmää ilmaa ja elämänneuvoja. Jorma poistui alueelta rauhallisesti, mahdollisesti iso makkara kädessään.

Poliisin mukaan jälkiselvityksissä selvisi, että kukaan ei kuollut, mutta yksi ego, yksi muovituoli, sinappipullo ja useampi illan suunnitelma kokivat kovia.

– Ei ole kuin yksi Jorma, summasi tapahtumat eräs paikalla ollut keski-ikäinen mies ja tilasi lihapiirakan.

Yhdysvallat syöksyi sotaan

 

Trumpin hallinto aloitti brutaalin oikeudettoman hyökkäyssodan Venezuelaan

Caracas/Washington – HS/IS/Yle

Yhdysvallat on aloittanut täysimittaisen hyökkäyksen Venezuelaan. Hyökkäys on kansainvälisen oikeuden räikeä loukkaus ja muistuttaa maailmaa siitä, kuinka pitkälle autoritaarinen suurvalta on valmis menemään säilyttääkseen vaikutusvaltansa.

Presidentti Donald Trumpin hallinto on ajautunut avoimeen sotaan demokratiaa vastaan. Venezuelan kaupungit palavat, siviilit pakenevat, ja maailma katsoo kauhuissaan, kun yksi maailman suurvalloista talloo suvereenin valtion alleen.

USA kaappasi suvereenin valtion presidentin ja kertoo hallitsevansa Venezuelaa tästä lähtien. 

Trump on mielivaltainen diktaattori

Donald Trump on rakentanut ympärilleen suljetun, pelolla hallitsevan sisäpiirin, joka ei enää piittaa kansainvälisestä oikeudesta tai ihmisoikeuksista. Hänen puheensa ovat täynnä valheita, uhkauksia ja salaliittoteorioita. Valkoinen talo on muuttunut propagandakoneistoksi, joka syyttää muita omista rikoksistaan.

– Trump on menettänyt todellisuudentajunsa. Hän on vaarallinen mies, joka uhkaa koko maailman vakautta, sanoo eräs entinen Yhdysvaltain diplomaatti.

Imperiumin viimeinen kuolinkouristus

Asiantuntijat näkevät hyökkäyksen epätoivoisena yrityksenä palauttaa Yhdysvaltain hiipuva hegemonia. Venezuela ei ole uhannut ketään, mutta sen öljyvarat ja itsenäinen linja ovat olleet Washingtonille punainen vaate.

– Tämä on klassinen esimerkki imperialistisesta hyökkäyksestä. Yhdysvallat ei siedä itsenäisiä valtioita omalla takapihallaan, sanoo Latinalaisen Amerikan tutkija.

Kansainvälinen yhteisö reagoi ja USA eristetään

Euroopan unioni, Afrikan unioni ja ASEAN ovat tuominneet hyökkäyksen yksiselitteisesti. Useat maat ovat vetäneet suurlähettiläänsä pois Washingtonista. YK:n turvallisuusneuvosto on kutsuttu hätäkokoukseen.

- Pakotteet: EU jäädyttää Yhdysvaltain virkamiesten varat ja kieltää viennin strategisilla aloilla.

- Kulttuuriboikotit: Hollywood-elokuvia ei enää esitetä eurooppalaisilla festivaaleilla. Amerikkalaiset taiteilijat suljetaan pois kansainvälisistä tapahtumista.

- Urheiluboikotit: USA suljetaan pois olympialaisista ja MM-kisoista. NBA:n ja NHL:n kansainväliset ottelut perutaan.

Beneficio Venezuela! Solidaarisuusliike leviää kautta maapallon 

Kaduilla marssitaan Venezuelan lippujen alla. Sosiaalisessa mediassa leviää kampanjoita, joissa vaaditaan oikeutta Venezuelalle ja tuomitaan Yhdysvaltain brutaali oikeudeton hyökkäyssota suvereenia kansallisvaltiota vastaan. Miljoonat ihmiset ovat jo vaihtaneet Facebook -profiilikuvansa Venezuelan kansallissymboliin jaguaariin, joka on noussut vastarinnan ikoniksi. Hashtagit kuten #StandWithVenezuela ja #YankeeGoHome trendaavat maailmanlaajuisesti.

Suurkaupunkien kaduilla järjestetään massamielenosoituksia, joissa vaaditaan Yhdysvaltain vetäytymistä ja kansainvälistä sotatuomiostuimen oikeudenkäyntiä Trumpin hallinnon johtohahmoille Haagissa. Kansainväliset pidätysmääräykset ovat jo voimassa. Eurooppalaiset yliopistot katkaisevat yhteistyön amerikkalaisten laitosten kanssa, ja tunnetut kulttuurivaikuttajat vaativat “moraalista karanteenia” Yhdysvalloille.

Sotarikoksia ja sensuuria

Raportit kentältä kertovat siviilikohteiden summittaisista pommituksista, sairaaloiden tuhoutumisesta ja humanitääristen avustusreittien estämisestä. YK:n ihmisoikeusvaltuutetun mukaan kyseessä saattaa olla “järjestelmällinen kampanja, joka täyttää sotarikosten tunnusmerkit”.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa on kiristetty sananvapautta. Riippumattomia medioita on suljettu, toimittajia pidätetty ja sosiaalisen median alustoja painostettu sensuroimaan hallinnon vastaisia näkemyksiä. Valkoinen talo syyttää “ulkomaista hybridivaikuttamista” ja “valeuutisia”, mutta kriitikot näkevät kyseessä olevan autoritaarisen hallinnon klassisen kaavan. Suomesta ei enää pääse valtioon kytköksissä oleviin amerikkalaismedioiden uutisointiin käsiksi, sillä ne ovat täynnä Trumpin propagandaa. 

Analyysi: Lännen sokea piste

Monet asiantuntijat ovat pitkään varoittaneet Yhdysvaltain demokratiavajeesta ja sen taipumuksesta käyttää sotilaallista voimaa sisäpoliittisten kriisien peittämiseen. Nyt nämä varoitukset ovat käyneet toteen.

– Jos Venäjä olisi tehnyt saman, länsimainen media puhuisi “barbaarisesta hyökkäyksestä” ja “uhasta koko sivilisaatiolle”. Mutta koska kyse on Yhdysvalloista, osa länsimaista epäröi yhä kutsua asioita oikeilla nimillään, toteaa kansainvälisen politiikan professori Jermu Kontiolahti.

Maailma uuden aikakauden kynnyksellä

-Yhdysvaltain hyökkäys Venezuelaan saattaa jäädä historiaan hetkenä, jolloin globaali valtatasapaino alkoi todella muuttua. Moninapainen maailma ei enää hyväksy Washingtonin yksinvaltiutta ja nyt Washington saa maksaa siitä kovan hinnan, paaluttaa myös Suomen presidentti Alexander Stubb ulkoministeri Elina Valtosen nyökkäillessä vakavana taustalla.

Stubbin moraaliton moraalisaarna

 

Presidentti Alexander Stubb piti uudenvuodenpuheen, jossa hän julisti Venäjän ”moraalittomaksi” ja Suomen ”onnelliseksi”. Mutta jos Stubbin puhe oli moraalinen majakka, tämä teksti on Molotovin koktaili sen juurelle. Faktoilla höystettynä, ei fiiliksillä.

🧨 Moraaliton Venäjä?

Stubb toteaa, että Venäjä käy laitonta ja moraalitonta hyökkäyssotaa. Niin, vaiko NATO käy sotaa Venäjää vastaan? No niin tai näin, kyllä, puolustuksellinen sotilaallinen erikoisoperaatiokin on kauheaa. Mutta missä oli Stubbin moraalinen kompassi, kun NATO itse aktiivisesti pommitti Belgradia ilman YK:n mandaattia? Kun Irakissa rakennettiin demokratiaa risteilyohjuksilla ja Libyassa pommitettiin koko valtio kivikaudelle? Oliko se silloin ”toimivaa ja rauhanomaista” ulkopolitiikkaa?

🪞 Peiliin katsomisen paikka

Stubb puhuu pysyvästi muuttuneesta Venäjä-suhteesta kuin se olisi luonnonlaki. Mutta eikö juuri Suomi ollut se, joka ryntäsi Natoon kuin teini bileisiin? Ilman kansanäänestystä, ilman strategista harkintaa, median lietsonnan sokaisemana? Ja nyt, kun naapuri vastaa uhkakuviin omalla tavallaan, ollaan muka yllättyneitä?

📉 Talouskurjuus eli itsetehty katastrofi

”Venäjän hyökkäyssota iskee talouteemme erityisen kovaa”, valittaa Stubb. Mutta kuka sulki rajat, katkaisi kaupankäynnin ja ampui itseään jalkaan? Kuka päätti, että suomalainen metsäteollisuus, matkailu ja energiaomavaraisuus uhrataan Washingtonin ja Brysselin alttarille?

🧊 Onnellisuusindeksi ja nikotiinipussit

Stubbin Suomi on maa, jossa nuoret popsivat nikotiinipusseja jo enemmän kuin karkkia, hyppivät parkkihallien katoilta kuolemaansa ja vanhukset jonottavat hoitoon kuin Neuvostoliiton leipäjonossa. Mutta ei hätää, presidentti lupaa lisää koulutusta ja tutkimusta. Ehkäpä seuraava tutkimus kertoo, miksi suomalaiset ovat maailman onnellisimpia, vaikka eivät sitä itse tunne.

🕊️ Rauha kompromissina. Kenen ehdoilla?

”Rauha on kompromissi”, sanoo Stubb. Mutta hänen kompromissinsa tarkoittaa Ukrainan aseistamista viimeiseen ukrainalaiseen asti, kunnes lännen asevarastot ovat tyhjät ja lännen köyhtyneet kansalaiset mellakoivat kadulla. Samaan aikaan Venäjä tarjoaa neuvottelupöytää, on tehnyt sitä jo ennen ensimmäisenkään droonin tai ohjauksen lentämistä, mutta se on tietenkin ”moraalitonta”. 

🧠 Realismi ei ole russofobiaa

Venäjä ei katoa kartalta, vaikka kuinka toivoisimme. Se on ydinasevaltio, jonka turvallisuusintressit ulottuvat pidemmälle kuin Helsingin kahviloiden latte-keskustelut. Stubbin ulkopolitiikka ei ole realismia vaan se on ideologista unelmahöttöä, joka perustuu siihen, että Venäjä taipuu lännen tahtoon. Jotta länsi saisi maailman herruuden. Voin sanoa, että Venäjä ei taivu. Eikä tarvitsekaan.

💣 Historia ei unohda

Jos Suomi haluaa rauhaa, sen on opittava elämään todellisuuden kanssa, ei Washingtonin eikä Brysselin lööperin kanssa. Diplomatia ei ole moraaliposeerausta, vaan kykyä neuvotella myös niiden kanssa, joita ei ymmärrä tai hyväksy. Muuten meillä ei ole edessä muuta kuin ikuinen rintamalinja itärajalla ja talous, joka muistuttaa enemmän 90-luvun lamaa kuin onnellisuusindeksiä.

🎭 Hollywood-Suomi

Stubbin puhe oli kuin huonosti käsikirjoitettu länsimainen saippuasarja: sankari seisoo valkoisessa puvussa, pahis on aina idästä, ja taustalla soi vapauden fanfaari. Mutta maailma ei ole Hollywood. Se on multipolaarinen, ristiriitainen ja täynnä valtioita, jotka eivät kumarra Brysseliä tai Langleytä.

🎇 Juhannuksen asti ihmeteltävää

Juhannukseen mennessä lampaat ehkä unohtavat Stubbin puheen. Kenties jopa tämän kirjoituksenkin. 

Mutta historia ei ikinä unohda niitä, jotka valitsivat moraalinsa nimissä NATOn vaatiman sodan Venäjän tarjoaman rauhan sijaan. 

Suomalainen media ja hyväksytyn mielipiteen rajat

Jälleen on suomalaisille tuutattu juttu, joka on oppikirjaesimerkki siitä, miten suomalainen valtamedia **rakentaa narratiivin**, ei niinkään raportoi todellisuutta.

Muutama keskeinen huomio ja vasta-argumentti, joihin koko Iltasanomien pläjäyksen uskottavuus kaatuu:

**1. Valikoitu todistusaineisto = propaganda**

Juttu nojaa käytännössä yhteen ihmistyyppiin: *”oikeanlaiseen”* venäläiseen, eli Venäjältä paenneeseen, liberaaliin, länteen identifioituvaan kulttuurihenkilöön. Enää puuttuu, että hän olisi ylipainoinen lesbo. Hänen näkemyksensä esitetään totuutena *”kaikista venäläisistä Suomessa”*.

Tämä ei ole journalismia vaan **kehystämistä**: ensin valitaan sopiva todistaja, sitten hänen kokemuksistaan tehdään rankka yleistys. Sellainen joka sopii sen hetkiseen narratiiviin.

**2. Täydellinen kaksoisstandardi: Ano Turtiainen**

Kun suomalainen kansanedustaja **hakee turvapaikkaa Venäjältä**, sitä ei käsitellä humanitaarisena ratkaisuna ja kaikkien suomalaisten salattuna haaveena paeta Stubbin ja Orpon tyranniaa ja heidän kurjistamaansa Suomea vaan yksilön moraalisena hairahduksena, lähes maanpetoksena.

Kun venäläinen hakee turvapaikkaa Suomesta, hän on automaattisesti rohkea totuudenpuhuja ja tarkkanäköinen yhteiskuntakriitikko.

Sama teko, täysin eri moraalinen arvio.

**3. ”Propagandan uhka” on yksisuuntainen käsite**

Venäjän katsotaan *masinoivan* Suomessa asuvia venäjänkielisiä.

Mutta koskaan ei kysytä:

* miksi heidän luottamuksensa suomalaiseen mediaan on matala

* miksi heidän kokemuksensa Suomesta eivät vastaa virallista YLE:n tai Hesarin kertomusta

* miksi *vastakkainen mielipide* tulkitaan aina propagandan seuraukseksi eikä rationaaliseksi arvioksi

Jos ihminen ei usko suoraan valtioon kytköksissä olevaan YLE:n tai vaikka IS:ään, se ei voi jutun logiikassa johtua **journalismin laadusta**, vaan ainoastaan Venäjän vaikutuksesta. Tämä on älyllisesti laiska ja autoritaarinen oletus.

**4. MICE-retoriikka on modernia punapelkoa**

Liuhton MICE-selitys on 2020-luvun versio kylmän sodan ”viidennestä kolonnasta”.

Sillä voidaan perustella:

* valvonta

* syrjintä

* kollektiivinen epäluulo

  ilman, että yksittäistä tekoa tai rikosta tarvitsee osoittaa.

Ihmisistä tulee **potentiaalisia vihollisia pelkän taustansa vuoksi**, mikä ironisesti muistuttaa juuri sitä autoritaarista ajattelua, jota jutussa väitetään vastustettavan.

**5. ”Pehmeä valta” tarkoittaa käytännössä uudelleenkoulutusta**

Ajatus siitä, että venäjänkielisille pitäisi *näyttää oikeita elokuvia* ja *oikeaa kulttuuria*, jotta he ajattelisivat oikein, on häkellyttävän avoin. Suorastaan paljastava.

Se ei ole integraatiota vaan **ideologista ohjausta**. Ja vieläpä täysin sokeana sille, miltä se kohderyhmästä näyttää. Enää puuttuu lentolehtiset joihin olisi painettu ylistäviä sanoja Suomesta ja joita jaettaisiin lentokoneista miljoonittain venäläisten kaupunkien yllä.

**6. Todellinen ongelma: Suomi ei siedä mielipidepluralismia**

Jutun todellinen viesti ei olekaan Venäjä, vaan tämä:

> Suomessa asuva venäläinen saa olla turvassa vain, jos hän ajattelee tismalleen oikein.

Jos hän:

* seuraa venäläistä mediaa

* epäilee Natoa

* ei jaa suomalaista sotaretoriikkaa

→ hänestä tulee välittömästi”riski”, ”uhka” ja ”masinoitu”.

Tämä ei ole lähelläkään liberaalia demokratiaa. Tämä on **pehmeästi paketoitua kovaa mielipidekontrollia**.

Lyhyesti:

Juttu ei kerro mahdollisesta Venäjän propagandasta. Se **on** suomalaista propagandaa puhtaimmillaan.

Suomalaiseen tapaan siistiä, "moraalista" ja kaiken maailman asiantuntijoilla silattua.

Lyhyt oppimäärä woketuksen ristiriidoista: sukupuoli, biologia ja tiede

Yksi aikamme erikoisimmista piirteistä on se, että samat ihmiset kykenevät vilpittömästi pitämään totena useita keskenään ristiriitaisia väitteitä samaan aikaan. Kikka on se, että niiden kaikkien väitteiden on kuuluttava oikeaan itse rakennettuun moraaliseen pakettiin. Ristiriidat, vaikka kuinka ilmiselvät, eivät tällöin ole minkäänlainen ongelma.

Otetaan vaikka sukupuoli esimerkiksi.

Yhtäältä wokettajat kertovat, että miehet ovat historiallisesti, rakenteellisesti ja biologisesti etuoikeutettu sortajaluokka.  Patriarkaatti jyrää, miehet hyötyvät naisten kustannuksella, miehet ovat ongelma.

Toisaalta meille kerrotaan samaan aikaan samojen wokettajien toimesta aivan yhtä painokkaasti, että sukupuolia ei oikeastaan ole edes olemassa. Sukupuoli on vain sosiaalinen (miesten keksimä!) alistava konstruktio. Ollen kuitenkin samalla myös liukuva yksilöllinen kokemus ja kielellinen sopimus. Sekavaa, eikö?

Looginen kysymys kuuluisi:

miten jokin ryhmä voi olla systemaattinen sortaja, jos koko ryhmän olemassaolo kielletään?

Mutta tätä kysymystä ei luonnollisesti kysytä, koska se rikkoisi rituaalin ja narratiivin.

Sama kuvio toistuu biologiassa.

Biologia ei kuulemma merkitse mitään. Vain ihmisen oma ajatus, kokemus ja mielipide. Biologia on jotain vanhentunutta, essentialistista, jopa vaarallista. Kehollisuus, fysiologia, hormonitoiminta, lisääntymisen realiteetit ja muut evoluution lainalaisuudet ovat epäilyttäviä. Nehän eivät tue oikeaa narratiivia.

Samaan aikaan ihminen esitetään jonkinlaisena erityisenä olentona koko maapallon lajikirjon mittakaavassa. Että ihmisestä on kehittynyt jotain muuta kuin viettiensä varassa elävä olento: poikkeuksellisen tietoinen, korkea moraalinen, ainutlaatuinen. Suorastaan luomakunnan kruunu.

Mutta millä perusteella?

Jos biologia ei selitä mitään, mihin tämä erityisyys oikein nojaa?

Jos ihminen ei ole biologinen olento muiden joukossa, vaan jotain erillistä ja itse määrittyvää, miksi juuri tämä laji on se, jolla on oikeus määritellä todellisuus uusiksi? Onko ihminen wokettajien mielestä Jumalan luoma alhaisia eläimiä korkeampi entiteetti?

Evoluutiosta pidetään wokepiireissä puheita vain silloin, kun se kuulostaa mukavalta ja sopii... niin, narratiiviin. Ihminen on toisaalta kehittynyt paremmaksi, fiksummaksi ja edistyneemmäksi kuin muut lajit,  mutta samaan aikaan evoluution rajoitukset, kompromissit ja sukupuolierot ovat tabu.

Evoluutio kelpaa juhlapuheeseen, muttei selitykseksi esimerkiksi sukupuolten synnystä ja niiden välisistä eroista.

Sitten on tietysti vielä se tärkein johon koko wokettaminen perustuu eli yksilöllinen kokemus.

Oma kokemus on aina se ylin totuus.  Paitsi tietenkin silloin, kun se on väärä.

Jos yksilön kokemus tukee wokeideologista johtopäätöstä, se on kiistaton todiste.

Jos se ei tue, se on sisäistettyä sortoa, väärää tietoisuutta tai rakenteiden saastuttamaa ajattelua.

Tyhmempikin lukija ymmärtää jo tässä vaiheessa, että woketus ei ole realismia, ei edes relativismia, vaan silkkaa valikoivaa absolutismia. Fasismia.

Myös tiede on mielenkiintoinen tapaus.

”Tiede sanoo” on yleinen lause wokettajien suusta. Kunhan tiede sanoo oikeita asioita. Kun oikea tiede, kuten perusteellisesti kokeellisuuteen perustuva luonnontiede sanoo jotain, tiede onkin yhtäkkiä vain yksi näkökulma muiden joukossa, tai pahimmillaan sortavan vallan työkalu.

Kovaa dataa epäillään, mutta muodikkaita humanistien keksimiä käsitteitä toistetaan mantranomaisesti ja väitetään niiden olevan tieteellisiä totuuksia.

Lopputulos on siis sairas ajattelutapa, jossa:

-ryhmät ovat sekä olemassa että eivät ole

-biologia on sekä merkityksetöntä että ratkaisevaa

-ihminen on sekä täysin vapaa itsensä määrittelijä että historiansa uhri

-tiede on sekä ylin auktoriteetti että epäilyttävä rakenne

Ja kaikki tämä koetaan loogisesti yhteensopivaksi, koska tärkeintä ei ole totuus vaan oikea moraalinen viitekehys.

Woketuksessa ei siis ole kyse edistyksestä, vaan siitä, että yritetään väittää mustaa valkoiseksi oman edun nimissä. Wokettajalle riittää, kunhan aikomus on ideologisesti oikea. Johdonmukaisuus ja rehellisyys on silloin tarpeetonta.

yle.fi | Uutiset | Kotimaa | Ulkomaat | Seksuaalisuus | Sota

Putin hengitti uhmakkaasti – asiantuntijat huolissaan

Venäjän presidentti Vladimir Putin on jälleen herättänyt huolta kansainvälisessä yhteisössä. Tällä kertaa syynä on hänen hengityksensä, jota asiantuntijat kuvailevat poikkeuksellisen uhmakkaaksi.

– Hengitys oli selvästi painokkaampi kuin aiemmin. Tämä voi viitata strategiseen eskalaatioon, arvioi Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.

Putin tapasi tänään Venäjän asevoimien komentajia, jotka kertoivat hänelle rintamatilanteesta. Presidentin kerrotaan nyökänneen useaan otteeseen, mikä on tulkittu viestiksi lännelle.

Zelenskyi: Rauhanneuvottelut jatkuvat, mutta Venäjä ei hengitä rakentavasti

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kommentoi asiaa X-palvelussa. Hänen mukaansa Venäjän hengitys ei ole linjassa kansainvälisten normien kanssa.

– Meidän on keskityttävä rauhaan, ei hengitykseen. Ukraina on valmis kompromisseihin, kunhan Venäjä vetäytyy, maksaa täydet korvaukset ja tunnustaa syyllisyytensä, Zelenskyi kirjoitti.

Asiantuntijat: Venäjän hengitys voi liittyä ohjusjärjestelmiin

Reutersin mukaan satelliittikuvissa näkyy mahdollisia hengitykseen liittyviä rakenteita. Kuvissa erottuu rakennuksia, varjoja ja mahdollisesti Oreshnik-ohjuksia. Ylen asiantuntijan mukaan kyse voi olla myös sääilmiöstä.

– Emme voi sulkea pois sitä, että kyseessä on pelkkä sumu. Mutta geopoliittisessa kontekstissa sumukin voi olla viesti, toteaa Ylen turvallisuuspolitiikan erikoistoimittaja.

Puola sulki lentokenttiä – hengitysepäilyt syynä

Puola on sulkenut kaksi lentokenttää toistaiseksi. Viranomaiset eivät ole vahvistaneet syytä, mutta asiantuntijat epäilevät venäläisten hengityksen vaikutusta ilmatilaan.

– Emme halua ottaa riskejä. Jos hengitys jatkuu, saatamme sulkea lisää kenttiä, kertoo puolalainen viranomainen nimettömänä.

Yle seuraa tilannetta hetki hetkeltä

Yle seuraa hengitystä, rintamalinjoja ja kansainvälistä ilmapiiriä reaaliajassa. Voit tilata uutiskirjeemme, jossa asiantuntijat analysoivat hengityksen vaikutuksia Suomen turvallisuuteen, seksuaaliterveyteen ja ilmastopolitiikkaan.

Lue myös:  

– Hengitys ja hybridivaikuttaminen  

– Miten hengittää vastuullisesti kriisiaikana  

– Asiantuntijat: Suomi ei ole immuuni hengitykselle

Pysy kuulolla. Pysy valveilla. Pysy Ylessä.

Zelenski haluaa tappaa Putinin

Tätä Hesarin uutista ja sitä myötäilevää kommentointia lukiessa on pakko pysähtyä kysymään: milloin tappotoiveista tuli hyväksyttävää valtiomiespuhetta? Ilmeisesti silloin, kun kohde on narratiiville "oikea"?

Kuvitelkaa hetki, ihan vain ajatusharjoituksena, että arvoisa Venäjän presidentti Vladimir Vladimirovitsh Putin olisi joulupuheessaan sanonut toivovansa Volodymyr Zelenskyin kuolemaa, hukkumista, tuhoutumista.

Sanomista ei analysoitaisi viileän rauhallisesti. Verbin vivahteita, piiloviestejä ja kehonkieltä ei poikkeuksellisesti analysoitaisi yhtään.

Otsikot lööpeissä huutaisivat välittömästi: "Putin haluaa murhata Zelenskin", "Putin lietsoo kansanmurhaa, "Venäjä paljastaa todelliset kasvonsa", "Pahuuden imperiumi".

Mutta entäs nyt? Nyt tämä selitetään parhain päin. Hyvänä asiana.

"Resonoi kansan tuntoja."

"Ymmärrettävää sodan keskellä."

"Symbolinen ilmaus."

Ei vittu.

Tämä on raakaa, alhaista ja vaarallista. Ja nyt tämänkaltainen retoriikka yritetään normalisoida.

Zelenskyi ei ole mikään kellarissa itkevä pakolainen tai rintamalla hermonsa menettänyt sotilas. Hän on valtionpäämies, joka esiintyy jatkuvasti länsimaisen "arvopohjaisen maailmanjärjestyksen" keulakuvana.

Ja tämä sama mies käyttää joulupuheensa kuolemantoiveisiin.

Sitä siis ilmeisesti tämä Stubbin, Elina Valtosen ja muiden Zelenskin parhaiden kavereiden arvopohja siis pohjimmiltaan on.

Joulu.

Kristillinen juhla.

Rauhan, armon ja sovituksen symboleja täynnä.

Mutta ei Zelenskin jengillä. Koska kohde on Venäjä, joka vastustaa NATO:n proxy sotaa, kaikki käy. Russofobia, epäinhimillistäminen, kaikki. 

Ja vielä tämä irvokas kielitemppuilu: Zelenskin käyttämä termi perish.

Ikään kuin toisen suvereenin valtion valtionpäämiehen kuoleman toivominen muuttuisi moraalisesti hyväksyttäväksi, kun se paketoidaan tarpeeksi etäiseen englanninkieliseen verbiin.

Tämä ei ole journalismia, tämä on moraalinvalkaisuun käytettävää propagandistista pesuainetta, jolla yritetään valkaista se, mikä on silkkaa paskaa.

Kommenttikentässä aivopesty lammaskuoro jatkaa samaa linjaa:

"Putinin kuolema ratkaisee kaiken."

"Seuraaja on varmasti parempi."

"Venäjä on tuhon tiellä."

Kommenttikenrässä ei ole nähtävissä analyysiä. Sielläkään ei oteta lainkaan huomioon syitä, jotka johtivat Venäjän sotilaalliseen erityisoperaatioon NATO:a vastaan Ukrainan maaperällä.

Se on pelkkää tietämättömien mölinää, joka kertoo enemmän länsimaisesta propagandakuplasta kuin Venäjästä.

Venäjä ei ole yhden miehen varassa.

Venäjä ei romahda, vaikka länsi niin hartaasti fantasioi. Länsi ei tule saamaan maailmanherruutta. Se ei pysty orjuuttamaan Venäjää. Ikinä.

Ja ennen kaikkea: Venäjällä on historiallinen, institutionaalinen ja kansallinen jatkuvuus, jota ei pyyhitä pois tappotoiveilla eikä propagandaotsikoilla.

Ei edes kymmenillä ja taas kymmenillä drooneilla.

Zelenskyin puhe ei ollut edes etäisesti vahvuuden osoitus.

Se oli säälittävä heikkouden paljastus.

Kun lännen ja läpeensä korruptoituneen ukrainan poliittiset tavoitteet ovat kariutuneet, sotilaallinen tilanne jumittunut ja "rauhansuunnitelmat" tarkoittavat käytännössä vain lisää rahaa ja aseita köyhtyneistä länsimaista Zelenskin kavereille, jäljelle jää vain demonisointi.

Ja demonisoinnin viimeinen aste on: hän kuolkoon.

Tämä ei ole sankarillista.

Tämä ei ole moraalista.

Tämä ei ole edes strategisesti fiksua.

Se on vain ja ainoastaan merkki siitä, että lännen hellimä narratiivi on alkanut rakoilla ja pahasti. Ja sen hyvesignaloinnin tilalle on tullut jotakin rumempaa, primitiivisempää ja vaarallisempaa.

Ja mitä tekee Hesari?

Hesari tekee tietysti sen, minkä se on tehnyt koko sodan ajan: kirjaa tapahtumat, mutta työntää moraalisen kompassinsa perseeseensä heti, kun sattuu osoittamaan väärään suuntaan.

Putinin ryhtiä ja piiloviestejä analysoidaan kyllä kuukausikaupalla. Mutta yhtään hänen puhettaan ei ole näytetty suomalaiselle yleisölle sellaisenaan kertaakaan vuosiin. Koska niissä paljastuisi lännelle kipeä totuus.

Mutta Zelenskin toive joulupuheessa? Se uutisoidaan. Vaikka sen sisältö on järkyttävää.

"Hän vain vaikutti toivovan". Ei vaikuttanut. Hän toivoi. Ja se toive haluttiin levittää tieten tahtoen koko länsimaisen propagandakoneiston voimin eteenpäin. 

Ja tämä kertoo jälleen kerran enemmän Zelenskyistä ja häntä kritiikittömästi palvovasta sairaasta lännestä kuin Venäjästä koskaan.

Grönlanti on USA:n Ukraina

 Donald Trump sanoi jälleen rehellisesti ääneen sen, mitä suurvaltapolitiikka on:

USA:n lähellä, Grönlannin rannikolla liikkuu vääriä laivoja. Venäläisiä. Kiinalaisia.

Johtopäätös on yksiselitteinen: Tämä ei käy. Meidän on saatava Grönlanti omaan hallintaamme. 

Perustelu on tuttu. Häiritsevän tuttu. Vai mitä?

Venäjä sanoi Ukrainasta käytännössä saman hyvin selkeästi:

Naton aseita, joukkoja, infrastruktuuria aivan liian lähellä rajoja.

Venäjän turvallisuus uhattuna.

Tätä ei voida hyväksyä.

Reaktiot olivat täysin vastakkaiset vaikka argumentti on identtinen. Toki Valtonen yrittää vielä tässä vaiheessa moraaliposeerata muodollisesti Trumpia vastaan, irtopisteitä kerätäkseen. Se on kuitenkin selvää, että kenen viulua Valtonen tässäkin narratiivissa soittelee.

Kun Yhdysvallat tai Eurooppa puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on realismia.

Kun Venäjä puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on aggressiota.

Ero ei ole logiikassa eikä tilanteessa, vaan puhujassa. Ja sinussa, kuulijassa. 

Grönlannin kohdalla USA ei puhu kansan tahdosta tai itsemääräämisoikeudesta. Puhutaan rannikosta. Sijainnista. Pelilaudasta.

Täsmälleen samalla tavalla Ukraina redusoitiin puskurivyöhykkeeksi, ei poliittiseksi subjektiksi. Koska Venäjä näki ja koki mitä NATO sen rajoilla puuhaili. 

Venäjä yritti pitkään neuvotella. Se antoi tilanteen edetä todella pitkälle, ennen kuin ryhtyi tarvittaviin toimiin. USA reagoi jo nyt, vaikka Venäjä tai Kiina ei ole perustanut Grönlantiin mitään edes etäisesti NATO:n aseistusta Ukrainassa muistuttavia sotilaallisia "puolustusjärjestelmiä".

On erityisen paljastavaa, että toisin kuin aiemmat USA:n presidentit jotka ovat enemmän tai vähemmän salassa suhmuroineet "ratkaisujaan" nyt puheessa ei edes vilahda se päälle liimattu diplomatia, yhteistyö tai viralliset kansainväliset sopimukset.

Ei edes esitetä että sanotaan: "meidän on neuvoteltava".

Sanotaan suoraan: "meidän on saatava se."

Se on etupiiripuhetta.

Sitä samaa, josta länsi tiukasti sanoo luopuneensa kylmän sodan jälkeen.

Tässä kohtaa ei enää riitä selitys, että "tilanteet ovat erilaisia".

Koska ne eivät ole.

Ne ovat rakenteellisesti ja loogisesti täysin samat:

– Ulkoinen sotilaallinen läsnäolo liian lähellä tulkitaan uhaksi

– Turvallisuus nostetaan kaiken yläpuolelle

– Pienempi toimija ohitetaan

– Kansallisvaltion suvereniteetti ei merkitse mitään, jos voimasuhde sen sallii

Jos Grönlannin rannikko oikeuttaa USA:n vaatimaan aluetta itselleen, Ukrainan raja oikeuttaa Venäjän vaatimaan siitä etupiiriä itselleen.

Ja jos toinen näistä tuomitaan ja toinen hyväksytään, kyse ei ole vaan teoista.

Se viimeistään todistaa, että säännöt eivät ole universaaleja.

Ne ovat valikoivia.

Ja juuri siksi koko "sääntöpohjainen järjestys" vapaine demokratioineen, hyvesignalointeineen, moraaliposeerauksineen ja muine paskanpuhumisineen joita Valtonen, Stubb ja muut pellet jatkuvasti jauhavat, murentuu lopullisesti.

Paitsi tietenkin jos olet russofobinen aivopesty NATO:n trolli. 

Kun rakkaus on pahempaa kuin viha

Nykyisessä julkisessa keskustelussa ei riidellä enää ensisijaisesti teoista, vaan sanoista, piilomerkityksistä ja semantiikasta. Eikä edes sanoista merkityksinä, vaan sanoista symboleina. Tämä näkyy erityisen selvästi siinä, miten eri tavoin tulkitaan esimerkiksi kaksi seuraavaa pintapuolisesti hyvin erilaista lausetta, joista toinen ilmaisee rakkautta, toinen vihaa. Molemmat toki päätyvät samaan tuomioon, eli rasismiin, mutta eri perustein ja isoin aste-eroin.

Konkreettisesti tämä nykyaika näkyy siis seuraavissa kahdessa lauseessa, jotka paljastavat nykykeskustelun oudon logiikan. Ensimmäinen kuuluu: "Rakastan neekereitä." Toinen: "Vihaan ei-valkoisia oletettuja." Pintatasolla lauseet ovat toistensa vastakohtia. Toinen ilmaisee rakkautta, toinen vihaa. Silti nykyisessä moraalisessa tulkintakehyksessä ne päätyvät samaan kategoriaan. Ensimmäinen tuomitaan kielen ja oletetun valta-asetelman vuoksi, toinen vihasisällön vuoksi. Lopputulos on sama, mutta perusteet eri. Ja juuri tämä ero tekee nykyajasta niin kovin surullisen: väärä sana painaa enemmän kuin oikea tunne, ja jopa avoin viha on helpompi käsitellä kuin kömpelö, väärin muotoiltu myötätunto.

Tässä ei ole kyse siitä, että kumpikaan lause olisi kaikkien automaattisesti hyväksyttävä. Kyse on siitä, millä logiikalla ne tuomitaan ja mitä se kertoo ajastamme.

Ensimmäinen lause kompastuu tuttuun tapetilla jo pitkään olleeseen sanaan. Ei siis siksi, että lauseen väite olisi vihamielinen, vaan siksi, että sana on määritelty lähtökohtaisesti kelvottomaksi. Nykykehikossa intentio ei pelasta mitään: jos käytät väärää sanaa, olet jo väärässä ja cancelointi eli sinun mitätöintisi on vain lyhyen ajan kysymys. Rakkauskin muuttuu ongelmalliseksi, jos se ilmaistaan väärän kielen kautta. Rakkauspuhetta analysoidessaan aimowokettaja nimittäin liittää puheeseen vielä oletuksen toksisesta valta-asetelmasta: rakastava puhuja nähdään yläpuolelta katsojana, joka asettaa itsensä hyväksyjäksi, mittaajaksi, moraaliseksi tuomariksi.

Toinen lause taas on yksiselitteisesti vihamielinen. Se täyttää vihapuheen tunnusmerkit suoraan ja ilman kiertelyä. Ja juuri siksi se on narratiivisesti helpompi. Se voidaan sijoittaa valmiiseen lokeroon: tämä on rasismia, tämä on vihaa, tämä on seurausta väärästä sosialisaatiosta, rakenteista tai etuoikeuksista. Ilman n-sanaakin. Puhuja ei ole tekopyhä, hän on vain väärässä. Hänen sanansa eivät hämärrä järjestelmää, vaan vahvistavat sen.

Ironia on ilmeinen: rakkaus väärällä kielellä koetaan yhtä epämiellyttäväksi tai epäilyttävämmäksi kuin helposti luokiteltava viha oikeassa kategoriassa. Ensimmäinen kun suoraan rikkoo wokeuskovaisten moraalista symbolijärjestystä, toinen vain vahvistaa sen.

Tämä paljastaa olennaisen muutoksen ajattelussa. Moraalinen arvio ei enää perustu siihen, mitä sanotaan, vaan siihen, mitä sanojen katsotaan edustavan. Kieli ei ole väline kertoa asioita, vaan todiste. Se ei kerro puhujan tavoitteista ja haluista, vaan paljastaa hänet. Ja paljastus on peruuttamaton: selitykset nähdään puolusteluna, konteksti tekosyynä.

Tällaisessa ilmapiirissä vilpitönkin puhe muuttuu riskiksi. Tavallinen ihminen oppii nopeasti, että turvallisinta on olla sanomatta mitään, tai jos tahtoo jotain sanoa niin kannattaa vain toistaa kaavamaisia fraaseja, joiden moraalinen hyväksyntä on jo ennalta varmistettu. Se ei lisää ymmärrystä eikä empatiaa. Eikä se todellakaan tee yhteiskunnasta parempaa, turvallisempaa saati tasa-arvoisempaa. Se vain lisää varovaisuutta ja kyynisyyttä. Niin, ja polarisoitumista heihin ja meihin.

Lopulta kysymys ei edes ole lainkaan rasismista, sen hyväksymisestä tai sen vastustamisesta, vaan siitä, haluammeko yhteiskunnan, jossa sanojen moraalinen arvo irrotetaan kokonaan puhujan aikomuksesta ja inhimillisyydestä. Jos vastaus on kyllä, silloin emme kasvata parempaa keskustelua ja avoimempaa yhteiskunta, vaan hiljaisempaa ja sulkeutuneempaa. Ja hiljaisuus ei ole koskaan ollut oikeudenmukaisuuden tae. Päinvastoin.

Lisää satuja aikuisille tarjoilee Jarmo Limnell

 

On aina herttaista, kun istuva poliitikko löytää yhden rajan, jota ei ylitetä. Se antaa vaikutelman moraalisesta selkärangasta, vaikka todellisuudessa kyse on lähinnä lippusiimasta, jolla rajataan keskustelua. Jarmo Limnell on nyt vetänyt rajat ja ilmoittanut, että tästä eteenpäin ei enää puhuta, vaan paheksutaan.

Ano Turtiaisen puheet ovat tottakai typeriä, liioiteltuja ja tarkoituksella provosoivia. Sen kaikki ymmärtävät. Myös ne, jotka teeskentelevät ottavansa ne kirjaimellisesti. Mutta juuri siinä kohtaa, missä järjen pitäisi astua esiin, astuukin somejulistus: "Tämä ei ole enää mielipide". Aivan kuin mielipide lakkaisi olemasta mielipide sillä hetkellä, kun se ärsyttää oikeaa ihmistä oikeassa asemassa.

Limnell muistuttaa aivan oikein, että Suomessa on sananvapaus, mutta! Tuo iänikuinen "mutta" on suomalaisen poliittisen retoriikan tärkein sana. Se tarkoittaa käytännössä seuraavaa: sananvapaus on hieno asia niin kauan kuin sitä ei käytetä väärin, ja väärin tarkoittaa tässäkin tapauksessa ääneen sanottua asiaa, jota ei pitäisi sanoa ääneen. Ei siksi, että se olisi jotenkin vaarallista, vaan siksi että se rikkoo yhteisesti sovittua tunnelmaa.

Ironista on, että samaan aikaan kun ollaan huolissaan näistä "uhkauksista suomalaisia vastaan", hyväksytään täysin ongelmitta retoriikka, jossa kokonaisia kansoja, valtioita tai ihmisryhmiä voidaan käsitellä abstrakteina, kasvottomina ja tarvittaessa hävitettävinä. Viva russofobia! Se ei ole veljeskansan lojaalisuuden pettämistä, se on vain “kova linja”. Aseet ovat hyväksyttäviä, kun ne osoittavat oikeaan suuntaan. Ja se suunta on milloin mikäkin.

Ettäkö entisen kansanedustajan sanat "painavat enemmän", Jarmo? Tämä on mielenkiintoinen ajatus maassa, jossa entiset kansanedustajat ovat yhtä aikaa sekä merkityksettömiä pellejä, häsbeeneja, että vaarallisia mielipideaseita. Riippuen tietysti täysin siitä, mitä he sanovat. Kun viesti on väärä, puhujan status nostetaan esiin. Kun viesti on oikea, hän on vain yksityishenkilö. 

Tässä ei oikeasti puolusteta Suomea. Tässä puolustetaan sairasta narratiivia, jossa isänmaallisuus tarkoittaa hiljaista hyväksyntää mille tahansa sen hetken trendihullutukselle ja lojaalisuus tarkoittaa hymistelevää sävyä. Rajaa ei vedetä väkivallan ja väkivallattomuuden väliin, vaan sopivan ja sopimattoman puheen väliin. Eikä missään nimessä juurisyyn ja oireen väliin. 

Ja se on se kaikkein suomalaisin raja: ei se, jota ei ylitetä ase kädessä vaan se, jota ei saa ylittää ajatellen väärin. Eli ajatellen hieman syvällisemmin, hieman pitemmälle.

Tämä on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, tietenkin. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa pelätään sanoja enemmän kuin tekoja. Peruskuvio on, että samalla viikolla, kun eduskunta hyväksyy budjettipäätöksiä, joilla leikataan koulutuksesta, sosiaali- ja terveyspalveluista ja kuntien arjesta antaakseen veroalennuksia suurituloisimmille, suurin kohu syntyy siitä, mitä joku sanoo Facebookissa tai Twitterissä. Suuret, haitalliset, kansakuntaa kurittavat teot menevät läpi rutiiniäänestyksinä ja pöytäkirjoina, kun taas vääränlaiset sanat nostetaan kansalliseksi kriisiksi. 

Ja se kertoo tämän maan "isänmaallisuudesta" enemmän kuin yksikään eduskunnan puheenvuoro tai entisen kansanedustajan Facebook-päivitys.

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

 

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

Elämme aikaa, jossa moraalikompassi on herkkä ja äärimmäisen valikoiva. Yksilön tasolla se on tarkka kuin huippukirurgin veitsi: jokainen sana punnitaan, jokainen ele tulkitaan, jokainen vanha lause ja sometykkäys kaivetaan esiin. Yksikin väärä toimi – mieluiten jostain vuosien takaa – riittää siihen että moraalikompassi hälyttää! 

Anteeksianto ei luonnollisesti kuulu repertuaariin. Mikään selitys ei kelpaa. Konteksti on epäilyttävä käsite.

Mutta sama moraali vaihtaa muotoa heti, kun kohteen mittakaava kasvaa yksittäistä sanaa tai elettä suuremmaksi.

Kokonaisen ihmisen voi näet pyyhkiä työelämästä, mediasta ja julkisesta tilasta hyvällä omallatunnolla. Sitä ei kutsuta kiusaamiseksi tai millään tavoin negatiiviseksi toiminnaksi, vaan vastuunkannoksi. Se ei ole lynkkaus, vaan seuraus. Eleen tai sanan takana oleva ihminen ei olekaan enää ihminen, vaan varoittava esimerkki.

Ja jos yksilö on liian pieni kohde, voidaan sujuvasti siirtyä instituutioihin, puolueisiin, kansoihin ja jopa kokonaisiin valtioihin. Kokonainen maa voidaan hyvinkin canceloida, jos se ei sovi oikeaan tarinaan. Ei tarvitse ymmärtää historiaa, ei kansakuntien omia intressejä tai edes todellisuutta. Riittää, että moraalikompassi on hälyttänyt. Kun oikea paha on kompassin toimesta nimetty, sen kanssa ei neuvotella.

Tässä piilee aikamme suuri ristiriita:Yksilöltä vaaditaan moraalista täydellisyyttä, mutta kollektiiville sallitaan moraalinen rajattomuus.

Ei saa kiusata. Ei saa loukata. Ei saa käyttää vääriä sanoja, ei edes leikillään. Mutta kun lynkkausjoukko päättää, että nyt puhdistetaan, kaikki on sallittua. Ylilyöntejä ei ole. Ura voidaan tappaa, maine polttaa, kokonainen elämä päättää. Yhden pienen eleen tai sanan vuoksi. Ja kaiken tämän voi tehdä hymyillen, koska tarkoitus on "hyvä".

Tämä ei ole empatiaa. Tästä ei seuraa mitään hyvää. Tämä on häpeällistä moraalista performanssia.

Todellinen moraali mitattaisiin siinä, kykeneekö tällainen järjestelmä pidättäytymään kostosta myös silloin, kun sillä on siihen valta. Siinä, osaako se erottaa typeryyden pahuudesta ja virheen rikoksesta. Mutta se olisi vaativaa. Paljon helpompaa on rakentaa maailma, jossa sanat ovat vaarallisempia kuin teot ja oikea leiri vapauttaa kaikesta vastuusta. Tällä hetkellä se on wokettajien ja kaikesta toisten puolesta loukkaantujien leiri. 

Niinpä elämme ajassa, jossa vitsi on vakavampi kuin pommi, twiitti pahempi kuin sota ja väärä sana suurempi synti kuin kokonaisen ihmisen tai valtion mitätöinti.

Hesarin pääkirjoitus on kuin lastensatu

 

Helsingin Sanomien pääkirjoitus Donald Trumpista on kiinnostava asiakirja. Ei siksi, mitä siinä sanotaan Trumpista ja rasismista, vaan siksi, mitä se paljastaa suomalaisesta ja eurooppalaisesta itseymmärryksestä. Tai siis sen puutteesta.

Teksti muistuttaa lastensatua, jossa maailma edelleen jaetaan hyviin ja pahoihin. Hyvät puhuvat nätisti, pahikset rumasti. Hyvät edustavat yleviä arvoja, pahikset vain voimaa. Ja jos pahikset sattuvat olemaan oikeassa, sitä ei myönnetä kirveelläkään.

Trump on tässä tarinassa karkea, moukkamainen ja varsinkin moraalisesti täysin kelvoton. Mutta pääkirjoitus ei tietenkään pysähdy tähän, vaan tekee lukijan puolesta aimo loikan: koska Trump puhuu rumasti kuten pahikset, hänen sanomansakin täytyy olla myös väärää ja valetta. Tämä on älyllinen oikotie, jota edes Hesarin ei soisi itselleen sallivan.

Trump ei ole pitkään aikaan ollut kiinnostava siksi, että hän loukkaa estoitta ihmisiä ja valtioita. Hän on kiinnostava siksi, että hän edustaa maailmaa, joka ei teeskentele.

Euroopalla sitä vastoin on ikuinen väärinkäsitys itsestään.

Pääkirjoituksen keskeinen ahdistus kohdistuu ajatukseen, että Yhdysvallat ei enää näe Eurooppaa moraalisena majakkana vaan ongelmana. Tätä pidetään lähes skandaalina. Ikään kuin Euroopalla olisi ollut jokin historiallinen sopimus tulla ihailluksi ikuisesti arvojensa vuoksi.

Eurooppa on tehnyt viime vuosikymmenet yhden asian poikkeuksellisen johdonmukaisesti: se on puhunut itsestään enemmän kuin se on tehnyt mitään. Se on ratsastanut historiallaan. Se on korvannut reaalipolitiikan höpöhöpöprosesseilla, vallankäytön arvoilla ja vastuunkannon huolilla.

Kun Eurooppa ei kykene puolustamaan itseään ilman Yhdysvaltoja, se kutsuu tätä yhteistyöksi.

Kun se ei hallitse rajojaan, se kutsuu tätä humanismiksi.

Kun se ei pysty tekemään päätöksiä, se kutsuu tätä demokratiaksi.

Trump ei suostu tähän kieleen. Ja juuri siksi hän on eurooppalaiselle eliitille sietämätön.

Venäjääkään ei tietysti haluta ymmärtää.

Pääkirjoituksessa Venäjä esiintyy tutussa roolissa: moraalisena vastakohtana puhtoiselle Euroopalle, autoritaarisena uhkana, jonka olemassaolo oikeuttaa lähes minkä tahansa vastareaktion. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta.

Uutta on se, ettei Eurooppa enää tunnu ymmärtävän Venäjää edes vastustajana.

Venäjä toimii kuin valtio, joka uskoo etupiireihin, turvallisuusintresseihin ja voimaan. Se ei pyydä anteeksi tätä. Se ei myöskään peittele sitä. Tässä mielessä Venäjä on täysin johdonmukainen, on ollut sitä aina. Joskus kylmä, usein brutaali, mutta aina johdonmukainen. Hyvä hyville, paha pahoille.

Trumpin Amerikka on alkanut puhua samankaltaista kieltä. Ei välttämättä siksi, että Trump ihailisi Venäjää, vaan siksi, että molemmat tunnistavat saman tosiasian: maailma ei pyöri tyhjien arvojen vaan oikean vallan ympärillä.

Eurooppa on tässä kolmikossa outo poikkeus. Se haluaa uskoa, että valta on jotakin, jota on syytä vältellä.

Niin, ja sitten on NATO ja sodan kieli.

Ukrainan sota esiintyy eurooppalaisessa keskustelussa hyvin erikoisena ilmiönä. "Brutaali hyökkäyssota" on kyllä käynnissä, mutta kukaan ei oikein ole silti varsinaisesti sodassa. NATO ei varsinkaan sodi, se vain... tukee. Aseet liikkuvat, raha liikkuu, tiedustelu liikkuu, mutta käsitteet pysyvät paikallaan. Vain Venäjä tekee pahojaan.

Tätä kutsutaan moraaliseksi ylemmyydeksi.

NATO käy proxy-sotaa Venäjää vastaan täyttä päätä. Eurooppa käy samalla sanasotaa, lähinnä itseään vastaan.

Trumpin ajattelussa tämä on kestämätöntä. Ei siksi, että sota olisi hänelle ongelma, vaan siksi, että hyödyttömyys ja teeskentely on.

Trump ei ehkä ole se perinteinen viisas filosofi.

Venäjä on pääosin oikeassa.

Eurooppa ei todellakaan ole viaton.

Mutta ennenkaikkea Eurooppa on ainoa, joka kuvittelee olevansa keskustelun yläpuolella. Ja juuri siksi se on menettänyt kykynsä vaikuttaa tapahtumiin ja edes keskusteluun.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus ei ole vahingollinen siksi, että se kritisoi Trumpia. Se on vaarallinen siksi, että se tarjoaa lukijalle moraalisen helpotuksen tilanteessa, jossa tarvittaisiin älyllistä epämukavuutta.

Maailma on Hesarin harmiksi muuttunut.

Onneksi se ei kysy lupaa pääkirjoitukselta.

Tervetuloa, uusi aika.