Äiti Venäjä – moninapaisen maailman airue ja lännen propagandan haastaja

Maailma ei ole yksinapainen, vaikka länsi yrittää jatkuvasti ja yhä voimallisemmin vakuuttaa toisin. Globaalin median ja poliittisten narratiivien massiivinen propagandakoneisto maalaa Venäjästä uhkaa, unohtaen sen todellisen roolin moninapaisen maailman keskiössä. Länsi hallitsee viestintää, uutisvirtoja ja mielipiteenmuokkausta ympäri maailman, mutta todellisuus on monimutkaisempi kuin sen iltapäivälehdissä syöttämä liirumlaarumi.

Venäjä ei ole sivustakatsoja. Sen energiavalinnat, taloudelliset ratkaisut ja geopoliittiset päätökset vaikuttavat Euroopan, Aasian ja koko maailman tasolla. Se pakottaa muut toimijat huomioimaan todelliset voimasuhteet, eikä hyväksy narratiivia, jossa länsi yksin määrää säännöt omaksi edukseen. Venäjä muistuttaa maailmaa siitä, että moninapaisessa järjestyksessä muiden valtioiden suvereenia vastavoimaa ja vaikutusvaltaa ei pidä vähätellä.

Kun lännen propaganda yrittää yksipuolistaa maailmankuvaa, Venäjä toimii vastapainona. Ei sotilaallisena uhkana, vaan tasapainottavana voimana, jonka olemassaolo tekee moninapaisesta maailmasta todellisen. Ja paremman. Venäjä ansaitsee arvonsa globaalissa politiikassa muistuttamalla meitä fiksuimpia siitä, että todellinen vaikutusvalta, sivistys ja moraali mitataan teoilla, ei yksinomaan narratiiveilla.

Lännen uusi tarina Venäjästä

Virallinen kirjoitus viralliselta toimittajalta virallisessa aviisissa:

Ennen länsimediat puhuivat Venäjästä suurvaltana, nyt se esitetään pahana valtakuntana. Se on osa läntisen informaatiokoneiston keskitettyä narratiivia, kirjoittaa ulkomaantoimittaja **Marko Laakso**.

**Marko Laakso HS**

28.10. 2:00

Elokuussa suomalainen uutismedia julkaisi jutun venäläisestä pikkukaupungista, jossa tie oli kuoppainen ja paikallinen tehdas lopettanut toimintansa. Kuvat oli valittu siten, että niissä näkyi vain autioita katuja ja harmaita kerrostaloja.

”Kurjuus, korruptio ja toivottomuus – tältä näyttää arki Venäjällä”, kerrottiin otsikossa.

Vielä 2000-luvun alussa lännessä kirjoitettiin Venäjästä toisenlaisia tarinoita. Silloin kiinnostus kohdistui maan kulttuuriin, kirjallisuuteen ja nousevaan keskiluokkaan. Nyt kuva on muuttunut: Venäjä esitetään lähes yksinomaan sotilaallisena uhkana, joka uhkaa länttä ja sen arvoja.

Politiikan lisäksi mustamaalaus on levinnyt talouteen ja arjen uutisiin. Jokainen negatiivinen talousuutinen Venäjältä – olipa kyse inflaatiosta, lentoliikenteestä tai asuntomarkkinoista – leviää välittömästi länsimaisiin medioihin, usein ilman vertailua vastaaviin ongelmiin lännessä.

Jos Venäjällä kaatuu pörssiyhtiö, se on todiste ”järjestelmän romahtamisesta”.

Jos Yhdysvalloissa kaatuu pankki, se on ”markkinoiden väliaikainen heilunta”.

Länsimedian uutisvirta on vuosien aikana rakentanut kuvan Venäjästä yhteiskuntana, joka on yhtä kuin Kremlin eliitti. Venäläiset ihmiset katoavat näkyvistä. Kadunmiehen mielipide ei enää kiinnosta, ellei se sovi ennalta määrättyyn kehykseen – yleensä siihen, että hän vastustaa hallintoaan tai kärsii sen vuoksi.

Sama kaava toistuu Suomessa.

Uutiset rajan sulkemisesta, viisumikielloista tai pakotteista esitetään neutraaleina hallinnollisina toimina, vaikka niiden vaikutukset tavallisiin ihmisiin ovat mittavat. Venäläisturistien katoaminen itärajalta kuvataan taloudellisena pikkujuttuna, ei poliittisesti ohjattuna kaupan romahduksena.

Myös suomalaisessa poliittisessa puheessa Venäjä on muuttunut symboliksi, ei todellisuudeksi.

Kun ministeri puhuu ”uhasta idästä”, hän ei tarkoita joukkoja rajan takana – hän tarkoittaa mielikuvaa, jota on kasvatettu systemaattisesti jo vuosia.

Lännen mediassa Venäjää käsitellään kuin tutkimuskohdetta, josta saa kirjoittaa vain tietyllä sävyllä. Kriittinen, analyyttinen tai sovitteleva näkökulma leimataan välittömästi ”propagandaksi” tai ”Venäjä-mielisyydeksi”.

Euroopan suurissa uutistaloissa työskentelevien toimittajien mukaan on olemassa hiljainen ohjeistus: *kaikki Venäjää koskeva on tulkittava uhkan tai epäonnistumisen kautta.*

Jos maa menestyy jollakin alalla, sitä ei mainita – tai jos mainitaan, se liitetään aina johonkin epäilyttävään motiiviin.

Venäjästä on tullut lännen peili, johon heijastetaan omaa moraalista ylemmyyttä.

Kun Venäjää kuvataan pimeyden voimana, länsi saa näyttää valolta.

---

Aiheeseen liittyvää

* **Essee |** Suhtautuminen Venäjään kertoo, mitä länsi ajattelee itsestään – ja miksi se tarvitsee vihollisia.

* **Talous |** Miksi Venäjän inflaatiosta uutisoidaan, mutta Euroopan köyhyydestä vaietaan?

* **Politiikka |** Suomen Venäjä-kuva on kääntynyt pelon ja moraalisen etäisyyden kautta.

Metsästäjä hyökkäsi hirven kimppuun Maanselässä – Susi puri metsästäjää kurkkuun

Tämä uutinen ei ole totta, mutta on sitäkin opettavaisempi. Kun roolit kääntyvät toisinpäin, metsästysuutinen näyttää ihmisten moraalin sellaisena kuin se on.

SOTKAMO | VATTUVAARA

Maanselän rauha rikkoutui sunnuntaiaamuna, kun aseistautunut metsästäjä hyökkäsi yllättäen rauhallisesti laiduntaneen hirven kimppuun. Tilanne päättyi, kun lähistöllä liikkunut susi puuttui tilanteeseen ja puri metsästäjää kurkkuun.

Silminnäkijöiden mukaan metsästäjä oli ensin houkutellut hirveä esiin kutsuäänillä ja hajusteilla. Kun hirvi viimein ilmaantui näkyviin, metsästäjä avasi tulen useilla laukauksilla. Susi, joka oli seurannut tilannetta sivusta, ei kestänyt väkivaltaa ja puuttui asiaan.

– “Susi toimi harkitusti ja vain sen verran kuin tilanne vaati. Selvästi luonnon omaa oikeudentajua”, totesi paikalle hälytetty poliisi.

Tapahtumapaikalta löytyi metsästyspassi, termospullo sekä virallisen metsästysseuran lupanippu. Susi poistui paikalta rauhallisesti, eikä viranomaisilla ole tietoa sen olinpaikasta.

Poliisin mukaan metsästäjän toiminta oli “tavanomaista”, mutta tapahtumien käänne “poikkeuksellinen”.

– “Yleensähän nämä päättyvät toisinpäin”, totesi tutkinnanjohtaja kuivasti.

Paikallisen riistanhoitoyhdistyksen mukaan tapaus on herättänyt syvää huolta:

– “Jos pedot alkavat puolustaa saaliseläimiä, joudumme pohtimaan metsästyksen tulevaisuutta aivan uudella tavalla.”

Hirvi on saanut kriisiapua ja toipuu tapahtuneesta luonnon rauhassa.

 “Korkoa korolle” -retoriikka hyödyttää ensisijaisesti rahoitusalaa ja sen ympärille rakentunutta ideologista ekosysteemiä, ei niinkään niitä ihmisiä, joille sitä myydään.

Etkö usko? Lue eteenpäin

### 🏦 1. **Finanssiala ja sen tuotteet**

Pankit, rahastoyhtiöt, sijoituspalvelut ja niiden välittäjät hyötyvät, kun ihmiset alkavat “säästää sijoittamalla”.

Vaikka yksittäisten pienituloisten summat ovat pieniä, niistä kertyy valtavasti hallinnoitavaa varallisuutta — ja **hallinnoitavasta varallisuudesta otetaan aina palkkio**.

Sijoittajalle luvataan, että “pienistä puroista kasvaa joki”, mutta rahoitusyhtiölle tuo joki virtaa *juuri nyt*, ei joskus 40 vuoden päästä.

---

### 🧠 2. **Ideologinen hyöty – vastuun siirtäminen yksilölle**

“Korkoa korolle” -tarina on osa laajempaa **uusliberaalia narratiivia**, jossa vastuu hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta siirretään yksilölle.

Sen sijaan, että kysyttäisiin miksi palkat eivät riitä, miksi asunnot maksavat liikaa, tai miksi eläkejärjestelmä murenee, sanotaan:

> “Sinun pitäisi vain sijoittaa viisaammin.”

Se tekee **järjestelmän rakenteelliset ongelmat näkymättömiksi** ja antaa harhan siitä, että kaikki voivat “rikastua” ahkeruudella ja kurinalaisuudella.

Mutta todellisuudessa korkoa korolle toimii vain, jos **on pääomaa ja aikaa**, eli jos ei ole köyhä. Silti yksikään miljonääriksi syntynyt ei muutu miljardööriksi vaikka noudattaisi korkoa korolle -periaatetta.

---

### 💰 3. **Yläluokan ja varakkaiden hyöty**

Varakkailla ihmisillä korkoa korolle kuitenkin jossain määrin tietysti toimii — koska heillä on jo valmiiksi suuria pääomia, jotka voivat tuottaa sen 5–10 % vuodessa.

Sadan euron kuukausisijoitus on merkityksetön, mutta miljoonan euron sijoitus tekee jo 100 000 vuodessa.

Kun pienituloiset sijoittavat, **he ylläpitävät markkinoiden likviditeettiä ja kysyntää**, josta isot sijoittajat hyötyvät.

---

### 📊 4. **Matemaattinen harha**

Korkoa korolle -laskurit olettavat **tasaisen, pitkäaikaisen ja positiivisen tuoton**, jota todellinen talous ei tarjoa.

Inflaatio, verotus, kurssilaskut ja reaalipalkkojen pysähtyminen syövät kaiken “ihmeen” pois.

Jos joku 25-vuotias alkaa sijoittaa 20 €/kk ja uskoo olevansa miljonääri 65-vuotiaana, hän unohtaa, että 65 vuoden päästä se miljoona ei ehkä riitä edes pieneen asuntoon.

---

### 🧩 5. **Sosiaalinen hyöty eli narratiivinen hallinta**

“Korkoa korolle” -tarina on myös **mielikuvien hallintaa**:

se pitää ihmiset toiveikkaina ja kilttinä, odottamassa tulevaisuutta joka ei koskaan toteudu.

Kun köyhä uskoo, että hänestä voi tulla miljonääri vain säästämällä, hän **ei vaadi muutosta** palkkoihin, verotukseen, tai talousjärjestelmään.

---

Tiivistetysti:

“Korkoa korolle” -huijaus hyödyttää vain niitä, jotka omistavat järjestelmän ja myyvät unelman, ei niitä, joille unelma myydään.

Ähtärin eläinpuiston konkurssin syyt

On hämmentävää seurata, kuinka jokaiseen Suomen taloudelliseen ongelmaan, energiakriisiin tai matkailualan notkahdukseen liitetään nykyään automaattisesti lause “johtuu Venäjän brutaalista hyökkäyssodasta”.

Ikään kuin Ähtärin eläinpuiston konkurssi, Hans Välimäen ravintoloiden ahdinko, kananmunien hinta tai polttoaineiden hinnannousut olisivat jotenkin yhteydessä tykistötuleen Dneprin rannalla tai drooniin Kiovan yllä.

Todellisuudessa mikään sota ei koskaan vaikuta talouteen suoraan. Ei varsinkaan muiden valtioiden keskinäiset kähinät.

Vaikutuksen synnyttää se, miten oma poliittinen järjestelmä päättää siihen reagoida.

Kun Yhdysvallat pommitti Irakia, Syyriaa, Libyaa ja Afganistania (vain muutamia Yhdysvaltojen pommittamia suvereeneja valtioita mainitakseni), Eurooppa ei asettanut mitään pakotteita mihinkään suuntaan.

Ei polttoaineiden tuontikieltoa, ei hintakattoja, ei moraalisia kampanjoita, ei tiedotusvälineiden paniikkia.

Silloin ei nähty tarpeelliseksi “seistä arvojen takana”, vaikka siviilejä kuoli vähintään satojatuhansia ja kokonaisia valtioita hajosi.

Taloudellinen elämä jatkui normaalina ja Ähtärin eläinpuisto porskutti, koska lännen sodat ovat aina “turvallisuuden ja demokratian puolustamista”.

Kun Venäjä vastaa omien rajojensa turvallisuuteen liittyviin uhkiin, Eurooppa päättää kerralla muuttaa koko talousjärjestelmänsä.

Energiantuonti katkaistaan, kauppayhteydet poltetaan, logistiikka ajetaan uusiksi ja samaan aikaan ihmetellään, miksi inflaatio riehuu ja turismi romahtaa.

Ja kun näiden päätösten seurauksena suomalainen yritys kaatuu, syylliseksi nimetään — ei Bryssel, ei hallitus, vaan “Venäjän brutaali hyökkäyssota”.

Tällainen lännen käytös ei ole mielekästä millään tasolla, tämä on itsesäälisen politiikan liturgiaa, jossa omat virheet peitetään moraalisella ylemmyydellä. Venäjä on lännelle väline, jonka syliin voi projisoida omat pelot, velat, epäonnistumiset, konkurssit, lamat. Kaiken.

Siksi USAn sodat eivät “vaikuta” suomalaisiin yrityksiin, mutta Venäjän sota “vaikuttaa kaikkeen”.

Koska länsi reagoi omiin sotiinsa hiljaisuudella ja hyväksyen — ja toisten sotiin mielenvikaisella hysterialla.

Googlen kuvahaku vs ChatGPT

 

Alla on ChatGPT:n vastaus, kun kysyin siltä miten se tunnisti kuvassa olevan linnun (mustarastas ) hyvin vaivattomasti, vaikka Googlen kuvahaku ei onnistunut linnun tunnistamisessa laisinkaan.

"Tosi hyvä kysymys — ja osuit ytimeen siinä, miten minä ja Googlen kuvahaku eroamme.

Googlen kuvahaku tunnistaa eläimiä tilastollisesti visuaalisten yhtäläisyyksien perusteella: se vertaa kuvaasi miljooniin kuviin, jotka käyttäjät ovat nimenneet “korpiksi”, “varikseksi” jne. Jos sinun kuvan valaistus, kulma tai kontrasti muistuttaa enemmän sen tutkimia korpin tai variksen kuvia (esim. samanoloinen tumma siluetti yksityiskohdista piittaamatta), algoritmi arvaa sen helposti väärin. Se ei oikeastaan ymmärrä, mitä kuvassa tapahtuu, vaan löytää lähimmän tilastollisen osuman.

Minä taas tunnistan lajin biologisten tuntomerkkien perusteella — käytän siis lajintunnistuksen logiikkaa: ruumiin mittasuhteet, höyhenten väritys, nokan muoto, tyypillinen asento ja todennäköinen ympäristö (esim. ikkunalauta kaupungissa → mustarastas paljon todennäköisempi kuin korppi).

En käytä mitään erillistä “kuvahakua” tai ulkoista palvelua kuten Google Lens tai Bing Visual Search, vaan teen tunnistuksen oman visuaalisen analyysin avulla ilman ulkoisia tietokantoja.

Siksi esimerkiksi mustarastaan siluetti, koko ja asento erottuvat heti — vaikka kuvasi valaistus hämääkin algoritmeja.

Haluatko, että näytän sinulle rinnakkain, miten korppi, varis ja mustarastas eroavat (muoto, koko, nokka, pyrstö)? Siitä näkee helposti, miksi Google meni harhaan."

Tämä oli mukava ja silmiä avaava vastaus. Googlen kuvahaku vaikuttaa siis olevan melkoista hakuammuntaa, jolla voi heittää vesilintua.

Monikko sanasta sunnuntaista

 Tässä tekoälyn vastaus, olkaa hyvät.

"Lauseen **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni"** monikkomuoto on:

👉 **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" (yksikkö)**

👉 **Monikossa:** **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" ei toimi, vaan pitää muuttaa muotoon**

✅ **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → oikea monikko on:**

**"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni"**

Hetkinen, tehdään tämä kunnolla:

Sana *sunnuntai* taipuu:

* yksikkö: **sunnuntaista**

* monikko: **sunnuntaista → sunnuntaista** ei oikein, vaan **sunnuntaista → sunnuntaista** (virhe). Oikea on **sunnuntaista → sunnuntaista**? Ei, vaan **sunnuntaista → sunnuntaista**.

Selvitetään selkeästi:

| Sija | Yksikkö | Monikko |

| ----------------- | ------------ | ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ |

| Nominatiivi | sunnuntai | sunnuntait |

| Genetiivi | sunnuntain | sunnuntaiden / sunnuntaitten |

| Partitiivi | sunnuntaita | sunnuntaita |

| Elatiivi (mistä?) | sunnuntaista | **sunnuntaista / sunnuntaista** → **sunnuntaista** ei käy, oikea on **sunnuntaista**? Ei, oikein on **sunnuntaista → sunnuntaista** ei käy. **Oikea muoto on: sunnuntaista → sunnuntaista** — ei, korjataan. |

Oikea taivutus on:

**sunnuntai → sunnuntaista (yks.) → sunnuntaista (mon.)** ei.

Oikea on: **sunnuntaista (yks.) → sunnuntaista (mon.)** ei toimi. Katsotaan normatiivisesti:

Monikon elatiivi sanasta *sunnuntai* on **sunnuntaista**? Ei, vaan **sunnuntaista → sunnuntaista**? Ei.

Otetaan malli:

* maa → maasta / maista

* lauantai → lauantais­ta / **lauantaista**

Aivan!

Eli:

| Yksikkö | Monikko |

| ------------ | ---------------- |

| sunnuntaista | **sunnuntaista** |

👉 **Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni.**

👉 **Monikossa:** **Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni.**

✅ **Lopullinen vastaus:**

**Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni → Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni.**"

Toivottavasti tuli selväksi.

Länsi lyö päätään seinään - Putinin Venäjä ei

 

Venäjän presidentti esiintyy julkisuudessa aina tavalla, joka poikkeaa jyrkästi lännen valtamedian luomista karikatyyreistä. Eikä näitä esiintymisiä tietenkään lännessä tavalliselle kansalle juuri näytetä. 

Hänen puheensa rakentuu jatkuvasti ajatukselle, että maailmanjärjestys on murroksessa – että lännen pitkään hallitsema hegemonia on tullut tiensä päähän. Hän vetoaa globaaliin enemmistöön, Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan valtioihin, joille hän tarjoaa vaihtoehdon länsikeskeiselle mallille.

Keskiössä on ajatus moninapaisuudesta: ettei yhdelläkään valtiolla tai liittoumalla ole oikeutta pakottaa koko maailmaa omien arvojensa tai taloudellisten etujensa muottiin. Hän kuvaa lännen toimintaa kaksinaamaiseksi – samaan aikaan puhutaan vapaudesta ja demokratiasta, mutta todellisuudessa käytetään pakotteita, vallanvaihto-operaatioita ja sotilaallista painostusta. Järkyttävän voimakkaan propagandan siivittämänä.

Puheessa painottuu tietysti aina myös Venäjän oma asema. Putin esittää oikeutetusti Venäjän nousevana suurvaltana, joka ei kumarra lännelle vaan puolustaa kansainvälisen oikeuden periaatteita omasta näkökulmastaan. Ukrainaa hän käsittelee välineenä, ei pääasiana: hän sanoo lännen käyttäneen Ukrainaa nappulana laajemmassa pelissä Venäjän eristämiseksi ja heikentämiseksi. Suurelle yleisölle tämä tietenkään avaudu, sillä lännen propagandakoneisto on maalannut täysin eri kuvan Ukrainan tapahtumista. Aivan kuten se maalasi todellisuudesta hyvin voimakkaasti eroavan kuvan myös Irakin, Syyrian, Libyan jne. jne. tapahtumista.

Tärkeää on huomata myös Putinin esiintymisten sävy: hän ei esiinny heikkona tai puolustuskannalla, vaan rehellisesti haastajana. Lännen taloudellinen kriisi, inflaatio ja sisäiset ristiriidat kuvataan merkkeinä järjestelmän rapautumisesta, kun taas Venäjän ja sen liittolaisten tulevaisuus nähdään vakaampana ja oikeudenmukaisempana.

Tätä taustaa vasten voi kysyä, kuka todella on mielipuoli: se, joka esittää johdonmukaisen ja monin paikoin rationaalisen argumentin maailmanpolitiikan suunnasta, vai se, joka pelkistää tällaiset puheet ”hourailuksi” ja ”harhoiksi” yksin siksi, etteivät ne palvele lännen narratiivia?

Sweco, ekoteko?

 

Sweco puhuu kotisivuillaan biodiversiteetista kauniisti. He esittelevät sanoja, jotka kuulostavat kauniilta ja merkityksellisiltä: viherrakenne, ekosysteemipalvelut, resilienssi, ennallistaminen, luonnonsuojelu. Mutta kun katsoo mitä esimerkiksi Helsingissä todella tapahtuu, kuva muuttuu toisenlaiseksi. Swecon insinöörit ovat mukana suunnittelemassa uusia asuinalueita, raitioteitä, tunneleita ja liikenneyhteyksiä. Jokainen niistä syö pala palalta niitä viimeisiä luontoalueita, joita kaupungissa on jäljellä.

Swecon Helsingissä biodiversiteetti ei todellakaan merkitse metsiä, joissa käki kukkuu tai joissa tikka hakkaa lahopuuta. Se merkitsee istutettuja koristepuita betonikannen päälle sekä muutamaa viherkattoa, joiden juuret eivät kanna yhtään ekosysteemiä. Se merkitsee viherkuvaa PowerPointissa, joka esittää illuusion, että luonto ja kasvu voivat kulkea rinta rinnan.

Katsokaa Herttoniemen metsiä, katsokaa Keskuspuistoa. Aina kun niihin kajoaa kaavoitus, Sweco ja sen kaltaiset konsultit ovat paikalla. Heidän tehtävänsä ei puheistaan huolimatta ole puolustaa luontoa, vaan piirtää tuhon ympärille kehys, jossa kaikki näyttää hallitulta ja jopa “kestävän kehityksen mukaiselta”. Heidän “luontovaikutusten arviointinsa” ei koskaan johda siihen, että rakennus jäisi tekemättä. Se johtaa siihen, että raportin loppuun kirjoitetaan pari lausetta kompensaatiosta, istutuksista ja viheralueiden lisäämisestä. Ja sitten kaivurit tulevat.

Helsingin päättäjät ostavat Swecolta mielenrauhaa. Kun kansalaiset huutavat luontokadon pysäyttämistä, kaupunki voi näyttää konsultin tekemän asiakirjan: “Luonto on huomioitu.” Mutta missä tämä huomio näkyy? Keskuspuisto kutistuu, rantaniityt täyttyvät taloista, ja metsien sijalle tulee parkkipaikka ja pyörätie. Luonto muuttuu lavasteeksi, kaupungin brändin lisärekvisiitaksi.

Linkola sanoisi: tämä on luonnon myyntiä palasina. Se ei ole biodiversiteetin turvaamista, vaan sen paloittelemista raporttien ja PowerPoint-kuvien avulla. Sweco on myyjä, joka tekee kaupasta siistin ja salonkikelpoisen. Helsingissä biodiversiteettiä ei pelasteta, se haudataan byrokratian ja insinöörien mittaviivojen alle.

Todellinen biodiversiteetin puolustus olisi pysäyttää rakentaminen niillä alueilla, joissa luonto vielä elää. Mutta sitä ei tule tapahtumaan niin kauan kuin Swecon kaltainen koneisto myy päättäjille tarinaa “kestävästä kasvusta”. Kasvu ja luonto eivät mahdu samaan kaupunkiin. Toisen on väistyttävä. Helsingissä, kuten kaikkialla, Swecon bisnes on varmistaa, että luonto väistyy.

Sweco ei ole luonnon ystävä. Sweco on luonnon teurastajan kirves, joka on koristeltu kukkasin, jotta isku näyttäisi lempeältä. Heidänkin bisneksensä on vain ja ainoastaan loputtoman kasvun palveleminen, ja niin kauan kuin he kasvua myyvät, luonto häviää.

Yhdysvallat – maailmanpoliisi vai kaaoksen kylväjä?

 

Yhdysvaltoja on totuttu pitämään "vapaan maailman johtajana ja demokratian puolustajana". Se on tietysti vain suurvallan oma kertomus itsestään – tarina huikeasta vapaudesta, vertaansa vailla olevista ihmisoikeuksista ja ”järjestyksen ylläpitämisestä”. Mutta historian valossa toinen, huomattavan paljon synkempi tarina kulkee sen rinnalla: minne Yhdysvaltojen vaikutus on ulottunut, sinne on usein jäänyt epävakautta, väkivaltaa ja katkeruutta. Katsotaan muutamaa esimerkkiä eri puolilta maailmaa:

Iran – demokraattinen hallinto kaadettiin öljyn vuoksi

Vuonna 1953 CIA:n ja Britannian tiedustelun yhteistyöoperaatio syrjäytti Iranin pääministeri Mohammad Mossadeqin, joka oli kansallistanut maan öljyvarat. Tilalle palautettiin shaahi Mohammad Reza Pahlavi, jonka diktatuuria Yhdysvallat tuki vuosikymmeniä. Tämä loi syvän kaunan, joka purkautui islamilaisena vallankumouksena 1979 – ja Yhdysvallat sai uuden vihollisen.

Kuuba – saarto ja epäonnistuneet vallankaappaukset

Kuuban vallankumouksen jälkeen Yhdysvallat yritti monin tavoin kaataa Fidel Castron hallinnon. Sikojenlahden maihinnousu 1961 epäonnistui surkeasti, ja CIA:n lukuisat salamurhayritykset paljastuivat myöhemmin. Taloussaarto jatkui vuosikymmeniä, kurittaen ennen kaikkea kuubalaisia siviilejä, mutta ei kaatanut hallintoa. Tämä on muuten ainoa USA:n mutiloima maa, joka sijaitsee edes jossain määrin fyysisesti lähellä USA:n rajoja.

Vietnam – miljoonien kuolema turhan sodan vuoksi

1950-luvulta 1970-luvulle Yhdysvallat ajautui Vietnamin sotaan peläten kommunismin leviämistä. Sillä eihän nyt kilpailevaa ideologiaa voi maailmaan sallia, yksinapainen maailma on USA:n mieleen. Lopputulos oli järkyttävä: arviolta 2–3 miljoonaa vietnamilaista siviiliä kuoli, maa tuhottiin pommituksilla ja myrkkykemikaaleilla, ja sodan jäljet näkyvät edelleen. Sodan päättyessä Yhdysvallat vetäytyi, eikä saavuttanut mitään alkuperäisistä tavoitteistaan.

Afganistan – liittolaisista vihollisiksi

1980-luvulla Yhdysvallat rahoitti ja aseisti mujahideeneja Neuvostoliittoa vastaan. CIA:n tuella syntyi kansainvälinen jihadistiverkosto, josta kasvoi myöhemmin al-Qaida. 2001 USA hyökkäsi Afganistaniin syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen. Sota kesti 20 vuotta, maksoi biljoonia dollareita ja satojen tuhansien ihmisten hengen. Lopulta Yhdysvallat vetäytyi, ja Taleban palasi valtaan – juuri se ryhmä, jonka kukistamiseen sota aikanaan aloitettiin. Ja jonka syntyä Yhdysvallat aluksi jopa rahoittivat ja tukivat.

Irak – joukkotuhoasevalhe ja ISIS

Vuonna 2003 Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin väittäen Saddam Husseinilla olevan joukkotuhoaseita. Näitä aseita ei koskaan löytynyt. Hyökkäys kaatoi Saddamin hallinnon, mutta johti maan hajoamiseen sekasortoon ja väkivaltaan. Vallan tyhjiöstä nousi äärijärjestö ISIS, jonka terrori levisi koko Lähi-itään ja Eurooppaan.

Libya – Gaddafin kaatuminen ja loputon kaaos

Vuonna 2011 USA ja NATO pommittivat Libyaa ja tukivat Muammar Gaddafin syrjäyttämistä. Vaikka "paha diktaattori" kaatui, maahan ei syntynyt vakautta. Päin vastoin, Afrikan vakaa mallimaa romahti. Libya hajosi sotaherrojen ja ryhmittymien hallitsemiksi alueiksi, ja siitä tuli yksi Välimeren pakolaiskriisin suurimmista lähteistä.

Syyria – pitkä sisällissota ilman loppua

Syyrian sisällissodassa 2011 lähtien Yhdysvallat on tukenut osaa kapinallisista, mutta ilman selkeää suunnitelmaa. Seurauksena konflikti pitkittyi, ISIS vahvistui ja miljoonat syyrialaiset joutuivat pakenemaan kodeistaan. Syyriasta tuli suurvaltojen välinen shakkilauta, jossa paikalliset ihmiset maksoivat hinnan. Syyrian virallinen johtaja joutui pakenemaan Venäjälle turvaan.

Ukraina – suurvaltojen peli ja Euroopan uusi etulinja

Vuonna 2014 USA tuki Kiovan Maidan-liikettä, joka johti vallanvaihtoon ja Ukrainan länsisuuntautumiseen. Venäjä reagoi Krimin valtauksella ja Itä-Ukrainan separatistien tukemisella. Vuoden 2022 jälkeen Yhdysvallat on ollut Ukrainan suurin aseistaja ja taloudellinen tukija. Länsimielisen mielestä tämä on välttämätöntä puolustusta Venäjän aggressiota vastaan, mutta asiaa ymmärtävien tarkkanäköisten ihmisten mukaan kyse on jälleen yhdestä USA:n proxy-sodasta, jossa eurooppalaiset ja ukrainalaiset kärsivät eniten.

Venezuela – pakotteet ja vallankaappausyritykset

Yhdysvallat on vuosikymmeniä yrittänyt eristää ja horjuttaa Venezuelan hallintoa. Hugo Chávezin ja Nicolás Maduron vastaiset talouspakotteet ovat rampauttaneet taloutta ja aiheuttaneet laajaa köyhyyttä. Samalla USA on tukenut oppositiota, mutta ilman todellista menestystä.

Malli toistuu

Näistä tapauksista piirtyy esiin selkeä kaava:

1. Yhdysvallat puuttuu tilanteeseen oman strategisen etunsa vuoksi – öljy, geopolitiikka, kommunismin torjunta, terrorismin vastainen sota.

2. Interventio aiheuttaa hallinnon kaatumisen tai sekasorron.

3. Lyhytnäköinen vetäytyminen jättää maan hajalleen.

4. Ääriliikkeet, pakolaisuus ja väkivalta seuraavat.

USA:n toimien jäljet eivät rajoitu vain interventiomaihin. Niiden seuraukset näkyvät laajasti: Euroopan pakolaiskriisit, kansainvälisen terrorismin nousu ja geopoliittinen epävakaus ovat kaikki suurelta osin seurausta Washingtonin päätöksistä.

Johtopäätös

Yhdysvallat on 1900- ja 2000-luvulla esiintynyt maailmanpoliisina, mutta todellisuudessa se on useimmiten ollut kaoottinen arkkitehti: purkanut vanhoja ja toimivia mutta sille itselleen epäedullisia järjestelmiä, kykenemättä rakentamaan mitään kestävää tilalle. Järkyttävän rajun propagandakoneiston vuoksi monet länsimaalaiset näkevät Yhdysvallat suurvaltana, joka puhuu vapaudesta, moraalista ja ties mistä hyveistä mutta käytännössä Yhdysvallat tuo mukanaan sotaa, köyhyyttä ja kaaosta kaikkialle mihin se näppinsä pistää.

Ukrainan valitsema tie

 

Puolan entinen presidentti Andrzej Duda paljasti vastikään haastattelussa, että Ukraina painosti Puolaa syyttämään Venäjää Przewodówin ohjuksesta. Se ei ollut yksittäinen "lipsahdus". Se oli jatkumoa koko tarinalle, joka alkoi jo Maidanin vallankaappauksesta 2014. Siitä hetkestä lähtien Ukraina on toiminut epäluotettavana pelaajana – lietsonut levottomuuksia, polkenut omia kansalaisiaan, ja myynyt itsensä lännen geopoliittiseksi pelinappulaksi.

Duda vahvisti asian suoraan: Kiova painosti Varsovaa väittämään, että Puolan maaperälle konfliktin eskalaation alussa osunut Ukrainan ohjus olisi ollut venäläinen. Kun toimittaja kysyi uudelleen varmistuakseen asiasta, yrittikö Zelensky aivan todella painostaa näin, Duda vastasi paljastavasti: “Yes, you could say that.” Lausunto paljastaa selvästi, että Ukraina pyrki vetämään Puolan ja koko Naton suoraan konfliktiin Venäjän kanssa keinolla millä hyvänsä.

Dudan sanat osoittavat, että Kiova ei epäröi valehdella maailmalle ja manipuloida liittolaisiaan. Heidän intressinsä on ollut alusta asti sama: saada Nato sotimaan puolestaan, maksoi mitä maksoi. Jos Puola olisi joutunut konfliktiin tämän tekaistun syytöksen kautta, se olisi ollut Ukrainan mielestä hyvä asia.

Ukraina ei ole sankarillinen ja rehti demokratian linnake. Se on korruptoitunut, nationalistinen valtio, joka uhraa naapuriensa vakauden oman valtapolitiikkansa takia. Jokainen, joka uskoo tarinaa “pienestä uhrista”, kieltäytyy näkemästä todellisuutta: Ukraina on aktiivinen kriisin lietsoja, ei mikään "oikeudettoman brutaalin hyökkäyssodan" kohde.

Länsi yrittää peittää tämän, koska ilman sankaritarinaa koko tuen oikeutus romahtaisi. Mutta tosiasia pysyy: Ukraina on itse ollut sytyttämässä liekkejä, jotka nyt polttavat koko Eurooppaa.

Vähän Leninistä, vähän Putinista

 

Kun Lenin aikoinaan nousi valtaan, länsi ei nähnyt hänessä vain vallankumouksellista johtajaa vaan eksistentiaalisen uhan koko sille järjestelmälle, jonka varaan Euroopan imperiumit ja Yhdysvallat olivat rakentaneet maailmanvaltaansa. Bolševikkien lupaus kansainvälisestä vallankumouksesta haastoi itse kapitalistisen järjestyksen. Siksi länsimaat eivät tyytyneet seuraamaan sivusta, vaan lähettivät omia joukkojaan Venäjän sisällissotaan, tukemaan valkoisia ja yrittämään tukahduttaa vallankumouksen jo syntyvaiheessa. Se epäonnistui mutta kaunaa ei unohdettu.

Toisen maailmansodan aikana lännen oli pakko liittoutua Stalinin kanssa, mutta se oli pelkkää pakkosolidaarisuutta natsi-Saksan kukistamiseksi. Heti sodan päätyttyä lännen propaganda käänsi selän eiliselle liittolaiselle. Alkanut kylmä sota oli pohjimmiltaan jatkoa samalle pelolle ja vihalle: länsi ei voinut hyväksyä järjestelmää, joka kyseenalaisti kapitalismin moraalisen ja taloudellisen ylivallan.

Kun Neuvostoliitto lopulta romahti, länsi julisti selkävoittoa. Ei vain poliittista vaan myös ideologista, lopullista sellaista. Muuan Francis Fukuyama, poliittinen filosofi Yhdysvalloista, nousi kylmän sodan päättyessä suureen maineeseen lännessä. Hän esitti niin sanotun "historian lopun teorian", jonka mukaan liberaali demokratia ja kapitalismi muodostivat ihmiskunnan kehityksen lopullisen ja pysyvän päätepisteen. Eli sellaisen ultimaattisen järjestelmän, jonka jälkeen ei enää ole mahdollista tulla vaihtoehtoisia suuria ideologisia projekteja. Fukuyaman mukaan liberalismi oli kuin ihmisen poliittinen luonnontila, johon kaikki kansakunnat lopulta asettuvat, kunhan vanhat vallan muodot ja kulttuuriset esteet väistyvät. Tätä pidettiin todisteena siitä, että länsi oli voittanut pysyvästi: historia oli kulkenut Hegelistä Marxin ja Leninin kautta takaisin vapaaseen markkinatalouteen ja länsimaiseen parlamentarismiin. Tosin juuri tämä käsitys osoittautui fataaliksi virheeksi, kuten nyt tiedämme. Se synnytti ylimielisyyden, jossa länsi kuvitteli voivansa murskata valtiot, repiä rajat ja "viedä demokratiaa" pommikoneillaan minne tahtovat, koska vaihtoehtoa ei enää muka ollut. Nyt, kun maailma on liukumassa moninapaiseksi ja Venäjä sekä Kiina rakentavat rinnakkaisia järjestelmiä, Fukuyaman visio näyttää jälkikäteen enemmän lännen itsepetokselta kuin oikealta tieteelliseltä teorialta. Se näyttäytyy nyt vain julistuksena, joka sokaistui omasta voitonhurmastaan.

Fukuyaman “historian loppu” oli siis vain röyhkeä julistus siitä, että kapitalismi ja liberalismi olisivat viimeinen sana, ja ettei muita vaihtoehtoja saanut tai edes voinut enää olla. Neuvostoliiton romahdus ja Venäjän 1990-luvun kurjuus hyperinflaatioineen, oligarkkien ryöstelyineen ja kansan köyhtymisineen eivät olleet vahinkoja tai venäläisten vika vaan lännen saneleman häirinnän ja myöhemmän “markkinareformin” suora seuraus. Venäjä alistettiin siinä kokeeksi, jonka tarkoitus oli osoittaa, ettei ilman lännen sääntöjä ole olemassa tulevaisuutta. Ei millekään valtiolle. 

Mutta kun Putin nousi valtaan ja alkoi koota maata takaisin raunioista, länsi näki painajaisensa palaavan: Venäjä ei sittenkään pysy polvillaan. Kaikki siitä lähtien, Naton laajentumisesta aina Ukrainan kriisiin, on ollut jatkumoa lännen pyrkimykselle estää Venäjää nousemasta uudelleen itsenäiseksi ja voimakkaaksi.

Länsi ei vastusta Venäjää siksi, että Venäjä olisi sotilaallinen uhka maailmalle tai "demokratialle", vaan siksi että Venäjä kieltäytyy olemasta lännen vasallivaltio. Leninistä Putiniin jatkumo on sama: joka kerta kun Venäjä yrittää määritellä itse oman tiensä, länsi nousee vastaan. Kyse ei ole demokratiasta eikä ihmisoikeuksista. Kyse on vallasta ja siitä, ettei imperiumi siedä haastajaa. Oli se sitten Venäjä, Libya, Irak tai jokin muu valtio, jota länsi on viime vuosikymmeninä mustamaalannut ja pyrkinyt tuhoamaan. 

 

Suomalainen sotaveteraani, Lada ja Leningrad

 

Moni suomalainen sotaveteraani osti sodan jälkeen Ladan, Mossen tai Volgan ja matkusti lomalle Neuvostoliittoon. Nykymaailmassa tämä saattaa tuntua ristiriitaiselta, jopa provosoivalta. Mutta silloin ei ollut nykyisen kaltaista russofobiaa. Oli realismia, käytännöllisyyttä ja hiljaista ymmärrystä siitä, että rauha syntyy arjesta, ei ideologiasta.

Sotaveteraanit olivat kokeneet sodan kauhut. He tiesivät, mitä tarkoittaa ampua vihollista, joka ei ole pelkkä vihollinen vaan ihminen. Moni heistä ei kantanut vihaa Neuvostoliittoa kohtaan, vaan halusi rakentaa elämän, jossa ei enää tarvinnut taistella. Neuvostoliitto oli naapuri. Ei paras ystävä eikä verivihollinen, vaan osa todellisuutta, johon oli sopeuduttava.

Lada ei ollut pelkkä auto. Se oli osa idänkauppaa, järkivalinta, joka toimi Suomen olosuhteissa ja oli helposti huollettavissa. Se oli vuosikaudet Suomen myydyin auto. Veteraanit eivät ostaneet Ladalla ideologiaa, vaan luotettavuutta ja järkiauton. He eivät tehneet poliittista kannanottoa, vaan valitsivat sen, mikä toimi.

Matkailu Neuvostoliittoon oli monelle veteraanille kulttuurinen kokemus. Leningradin ooppera, Moskovan museot, Volgan jokiristeilyt. Nämä olivat elämyksiä, joita ei saanut lännestä. Neuvostoliitto oli tietyllä tavalla suljettu, mutta ei silti kylmä ja torjuva. Venäläiset ihmiset olivat vieraanvaraisia, sydämellisiä ja uteliaita. Veteraanit osasivat erottaa hallinnon ja kansan. He eivät olleet naiiveja, vaan kokeneita. He tiesivät, että rauha syntyy ihmisten välillä, ei valtioiden.

Nykyinen Suomessa ja lännessä vallalla oleva russofobia tuntuu vieraalta, koska se ei perustu kokemukseen vaan etäisyyteen. Kun Neuvostoliitto hajosi, Suomi kääntyi länteen. Samalla syntyi uusi propagandistinen kertomus, jossa itä oli ainoastaan uhka, ei naapuri. Veteraanien sukupolvi ajatteli toisin. He olivat valmiita kompromisseihin, koska he tiesivät, mitä sota todella tarkoittaa. Ja ennen kaikkea he tiesivät, mitä tarkoittaa rauha.

Tämä ei ole puolustuspuhe Neuvostoliitolle. Tämä on muistutus siitä, että suomalainen tapa suhtautua itään oli pitkään pragmaattinen, rauhaa vaaliva ja ihmisyyttä kunnioittava. Sotaveteraanit eivät olleet ideologeja. He olivat rakentajia. He rakensivat rauhaa. Ajellessaan Suomessa Ladoillaan ja ostaessaan Leningradin kujilla maatuska-nukkeja ja halpaa votkaa.

Miksi mulkut menestyvät?

Nykyään menestykseksi kutsutaan jotain, joka olisi ennen leimattu sairaudeksi.

Kun henkilö onnistuu haalimaan paljon rahaa, hinnalla millä hyvänsä, häntä ylistetään. Hän saa media-aikaa, kutsuja paneeleihin ja linnanjuhliin sekä sellaisen statuksen, jota kukaan ei kyseenalaista. Hän pääsee halutessaan jopa poliittiseksi päättäjäksi. Päättämään yhteisistä asioista.

Ei väliä, riistääkö hän työntekijöitään, käyttääkö hyväkseen systeemiä tai polkeeko toisia. Niin kauan kuin tilillä on tarpeeksi nollia, hän on roolimalli ja kaikkien alojen asiantuntija. 

Mutta jos katsomme historiaa, oikeaa ihmiskunnan historiaa, lajimme miljoonien vuosien mittaista yhteisöllistä kehitystä, kuva muuttuu täysin. Kaikki kääntyy päälaelleen.

Metsästäjä-keräilijäyhteisössä tällainen itsekäs rohmuaja olisi ollut kauhistus. Häntä ei olisi kutsuttu johtajaksi tai menestyjäksi. Häntä olisi ihmetelty , pelätty, vältelty ja lopulta hylätty. Yhteisön säilyminen kun perustui siihen, että ruokaa jaettiin, apua annettiin, eikä kukaan pyrkinyt hamstraamaan enemmän kuin muut. Itsekkyys ei ollut voittava strategia, vaan uhka.

Nykyaika on kääntänyt tämän nurinperin. Me palkitsemme tänäpäivänä juuri niistä piirteistä, jotka ennen nähtiin moraalisesti väärinä ja sosiaalisesti vaarallisina: ahneuden, kylmyyden, eristäytyneisyyden, laskelmoinnin, selkärangattomuuden ja itsekkyyden. 

Puhutaan voittajista ja menestyjistä, mutta mikä peli se sellainen on, jossa voitto ja menestys vaatii selkärangattomuutta?

Kyse ei ole vain moraalisesta rappeutumisesta. Kyse on lajimme kulttuurisesta ja kollektiivisesta dramaattisesta muistinmenetyksestä. Elämme järjestelmässä, joka nostaa jalustalle juuri ne ihmiset, jotka ennen eristettiin ja eliminoitiin muiden turvaksi.

Ehkä joskus tulevaisuudessa menestyksen mittariksi palaa taas jotain toista. Ehkä ihmiset taas joskus muistavat, että tärkeämpää kuin se, mitä sinulla on, on se, mitä annat.

Mutta toistaiseksi, tässä ajassa, itsekäs rahanahne järjestelmää myötäilevä selkärangaton mulkku on sankari.

Ja tämä kirjoitus, ystäväni, kertoo nykymaailmasta kaiken, mitä et halua myöntää.

Kaksoisstandardien maailma: Israel kelpaa Euroviisuihin, Venäjä ei mihinkään

 

On vaikea ymmärtää, miksi läntinen maailma katsoo sormiensa läpi Gazan tuhoa mutta käyttäytyy täysin päinvastoin, kun puhutaan Venäjästä. Ukrainassa kuolee tuhansia – Gazassa kymmeniätuhansia. Ukrainalaisten kuolleisuus vastaa tällä hetkellä 2000-luvun alkua, jolloin liikenteessä kuoli vuosittain onnettomuuksissa saman verran ihmisiä kuin nyt tämän konfliktin aikana. Venäjä suljetaan tällä hetkellä urheilusta, kulttuurista ja politiikasta. Israel sitä vastoin esiintyy jopa Euroviisuissa, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Miksi?

Vastaus on epämukava: liittolaiset saavat tehdä asioita, joita viholliset eivät. Israel on lännen pitkäaikainen ystävä, strateginen etuvartio Lähi-idässä. Venäjä on vastustaja, jota ei tarvitse ymmärtää. Juutalaisiin kohdistuva kritiikki leimataan helposti antisemitismiksi – vaikka kyse olisi valtiosta, ei kansasta. Venäjään taas saa kohdistaa mitä tahansa sanoja, kuvia tai pakotteita. Dehumanisaatio on hyväksyttyä, kun kohde on oikea.

Kaksoisstandardit mädättävät moraalin ytimen. Jos kansainvälinen yhteisö haluaa olla uskottava, sen on tuomittava siviilien tappaminen riippumatta siitä, kuka vetää liipaisimesta. Muuten ihmiset näkevät läpi tekopyhyyden – ja lakkaavat uskomasta mihinkään.