Miksi pikkukoirat eivät ole oikeita koiria – totuus suden perinnöstä ja epäeettisestä jalostuksesta

Koiran alkuperä on susi. Se on fakta, jota ei voi kiertää. Suden kokoinen eläin on ollut ihmisen kumppani tuhansien vuosien ajan – metsästäjänä, vahtina, työtoverina. Se on ollut osa ihmisen selviytymistä, ei koriste-esine.

Nykyiset pikkukoirat, kuten esimerkiksi chihuahuat ja pomeranianit, ovat geneettisesti jalostettuja äärimmäisyyksiin. Ne eivät kykene hoitamaan koiran alkuperäisiä tehtäviä. Ne eivät puolusta, eivät kanna, eivät metsästä. Ne pelkäävät portaita, lapsia, ääniä – melkein kaikkea. Ne ovat sairauksille alttiita, hauraita ja usein stressaantuneita. Ne ovat suurempien koirien näkökulmasta kirjaimellisesti suupaloja.

Pikkukoirat ovat ihmisen turhamaisuuden tuote. Ne eivät ole ekologisesti kestäviä, eivätkä eettisesti perusteltuja. Niiden jalostus on johtanut rakenteellisiin ongelmiin: lyhyet kuonot, heikot nivelet, hengitysvaikeudet. Tämä ei ole eläimen hyvinvointia.

Koiran tulisi olla koira eikä karvainen maskotti tai elävä taskukokoinen lelu. Jos haluamme kunnioittaa lajia ja sen historiaa, meidän tulisi suosia koiria, jotka muistuttavat edes etäisesti sitä eläintä, josta kaikki sai alkunsa eli sutta. Eikä vain ulkomuodon osalta vaan myös sen käyttäytymistä kaikissa muodoissaan. Pelokkaat pikkukoirat eivät ole vain epäkäytännöllisiä vaan ne ovat epäeettisiä. Ne ovat kirjaimellisesti suupaloja kunnon koirille ja se pitäisi jo itsestään olla argumentti niiden hävittämisen puolesta.

Metsästäjä hyökkäsi hirven kimppuun Maanselässä – Susi puri metsästäjää kurkkuun

Tämä uutinen ei ole totta, mutta on sitäkin opettavaisempi. Kun roolit kääntyvät toisinpäin, metsästysuutinen näyttää ihmisten moraalin sellaisena kuin se on.

SOTKAMO | VATTUVAARA

Maanselän rauha rikkoutui sunnuntaiaamuna, kun aseistautunut metsästäjä hyökkäsi yllättäen rauhallisesti laiduntaneen hirven kimppuun. Tilanne päättyi, kun lähistöllä liikkunut susi puuttui tilanteeseen ja puri metsästäjää kurkkuun.

Silminnäkijöiden mukaan metsästäjä oli ensin houkutellut hirveä esiin kutsuäänillä ja hajusteilla. Kun hirvi viimein ilmaantui näkyviin, metsästäjä avasi tulen useilla laukauksilla. Susi, joka oli seurannut tilannetta sivusta, ei kestänyt väkivaltaa ja puuttui asiaan.

– “Susi toimi harkitusti ja vain sen verran kuin tilanne vaati. Selvästi luonnon omaa oikeudentajua”, totesi paikalle hälytetty poliisi.

Tapahtumapaikalta löytyi metsästyspassi, termospullo sekä virallisen metsästysseuran lupanippu. Susi poistui paikalta rauhallisesti, eikä viranomaisilla ole tietoa sen olinpaikasta.

Poliisin mukaan metsästäjän toiminta oli “tavanomaista”, mutta tapahtumien käänne “poikkeuksellinen”.

– “Yleensähän nämä päättyvät toisinpäin”, totesi tutkinnanjohtaja kuivasti.

Paikallisen riistanhoitoyhdistyksen mukaan tapaus on herättänyt syvää huolta:

– “Jos pedot alkavat puolustaa saaliseläimiä, joudumme pohtimaan metsästyksen tulevaisuutta aivan uudella tavalla.”

Hirvi on saanut kriisiapua ja toipuu tapahtuneesta luonnon rauhassa.

Faktan tiputtelua, rakkaudella.

Eilinen oli juuri kääntynyt täksi päiväksi, kun Merikarhu lupasi viimein itselleen: Olen onnellinen! Tästä päivästä lähtien Merikarhu eläisi vain onnelleen. Ja parasta mitä hän tiesi oli matkailu! Ruumiinrakenteensa vuoksi lentokoneen penkit eivät olisi hänen ahteriaan imaisseet, autojen ahtaat oviaukot olivat myöskin ylitsepääsemätön este hänen automatkailuhaaveilleen, joten Merikarhulla oli lopulta vain kaksi vaihtoehtoa toteuttaa matkailuviettiään ­– joko pyöräillen tai uimalla. Koska magneettikentät kuiskivat Merikarhun aivojen pohjassa sijaitsevalle suuntavaistokeskukselle haluavansa hänet kyläkierroksille romanttiseen ja seesteiseen vanhaan Itä-Eurooppaan, joutui Merikarhu etsimään pyylevän ruhonsa alle erikoisvalmisteisen polkupyörän.

Nuorempana Merikarhu oli alati onnellinen. Hänellä oli positiivinen, joskin melko reipas ote elämään. Iän mukanaan tuomat haasteet kuten elinikäiseksi suunnittelemansa parisuhteen päättyminen Rouva Merikarhun joutuessa Herra Hain hampaisiin sai hänet kuitenkin etsimään elämänsä tarkoitusta uudelleen. Ja nyt, viilettäessään evät viuhuen Via Balticaa kohti etelää terve puna vihakuopissaan, hän tunsi ensi kerran vuosiin syvään uurtuneiden vihakuoppiensa muuttuvan jälleen hymykuopiksi. Tosin karvaisiksi ja tavattoman suuriksi, mutta hymykuopiksi kaikki tyynni. Hän tunsi lähestyvänsä jotain kaunista jota ei kuitenkaan osannut vielä sen tarkemmin kuvailla edes mielessään. Mutta hän tiesi ettei tältä matkalta palatessaan olisi enää entisensä.

Kolme viikkoa kului. Merikarhun erikoistukeva kulkupeli rullaili eteenpäin kevyesti kuin silli vuoksessa, ja Merikarhu tunsi olevansa onnellinen. Hän oli jo morjenstanut tuttavallisesti satulasta Bialowicen visenteille ja ulvonut kilpaa Karpaattien susien kanssa puuskuttaessaan vuorenrinteillä kohti yhä eteläisempiä matkakohteitaan. Matkan määränpäätä ei tiennyt sillä hetkellä kukaan. Vähiten tyytyväisenä pyöräilevä Merikarhu itse. Hän tiesi vain että matkan on jatkuttava.

“Viskoelastinen, sellainen minä olen”, hymähteli Merikarhu mielessään pompotellessaan erikoistukevalla polkupyörällään Tiranan torien terrakotta-kivetyksillä. Siinä ikivanhalla torilla, joka oli ollut niin ottomaanien, kommunistien ja herra paratkoon ties kenen ikeen alla, Merikarhun matkailuvaisto alkoi yllättäen osoittaa laantumisen merkkejä. Ei tehnyt mieli jatkaa enää mihinkään. Kenties syynä oli pulleron energiarasvavarastojen totaalinen hupeneminen kampien pyörittämiseen. Tai tuo tumma tulisilmäinen albaaninarttu, joka tarjoili pelmenejä ja iski silmää siinä torikahvilan terassilla, ainoastaan kaulapantaan pukeutuneena. Kenties syynä oli sukellus rehellisten ja aitojen maaseudun eläinten sekaan hektisen Helsingin ja kosmisen Keravan city-kanien ja muiden pupeltajien seasta.

Merikarhu ei kuitenkaan analysoinut tunteitaan. Hän oli löytänyt matkallaan uuden tavan elää. Hetkessä elämisen. Tuo taito oli Merikarhulta yleisen elämänkokemuksen karttuessa päässyt katoamaan, eikä hänellä mukamas ollut ollut ikinä aikaa pysähtyä sitä edes huomaamaan. Kunnes nyt. Merikarhu laskeutui alas satulasta, asettui makaamaan torille juuri niin rehvakkaasti kuten vain suuri merinisäkäs osaa ja päästi uskomattoman raukean haukotuksen. Olihan hän juuri herännyt koko aikuiselämänsä pituisesta pahasta unesta, ja nyt häntä väsytti.

Poliittisesti korrekti & kaunopuheinen analyysi susi- ja pakolaistilanteesta Suomessa

Jaahas. Nyt alkaa taas susihysteria vallata alaa kansakunnan tiettyjen osien keskuudessa. Siellä samassa porukassa, joka on jo valmiiksi hysteerinen maahanmuuttajien tulosta.

On se perkele kumma kun tämän tarpeettoman älväriporukan kitisevine räkänokkamukuloineen pitäisi saada vallata kaikki metsät susilta. Susia on hikiset muutama sata koko Suomessa ja tota älvärijengiä jo pienimmissäkin kunnissa useita kymmeniä. Joka perkeleen metsäsaareke ja peltotilkku on noussut täyteen noita lautamajoja. Siellä perkele amiksesta valmistunut keski-ikäinen helvetin läski mutta zumbaava kepupersuperhe syö makkaraa ja pelkää susia niin maan perkeleesti. Yhtä paljon kuin mustaa miestä joka isännän painajaisissa (ja emännän päiväunissa) tulee panemaan sitä kotikotkaa notkeammalla lanteella ja suuremmalla melalla kuin duunari itse. Pelottaahan se juu, mutta että vittu loputkin sudet on tapettava ja tummat kaverit häädettävä pois maasta vaikka niiden väliaikaiset kodit polttamalla?

Ei perkele. Ikinä ei noin vellihousuista sakkia ole ollut kuin nyt on. Jos se pellon reunaa jolkotteleva kultaisennoutajan esi-isä nyt niin vitusti pelottaa niin muuttaisi se kokovartalokyrpä sieltä homeisesta älväristään kerrostaloon keskelle kaupunkia. Luonnoksi riittäköön Salkkarien jo melkein perhetutuiksi tulleet hahmot. Ilmastonmuutoskin hidastuisi kuin ei sitä horoa latoa tarvitsisi lämmittää sillä tehottomalla pilpillä eikä työmatkaa olisi enää pakko ajaa 100km/päivä. Ja mitä tulee mustiin miehiin niin panisi sitä kotonaan asuvaa valkoista lähihoitajaläskipersettä niin kunnolla ettei muijaa suonikas musta käsivarren paksuinen jölli enää kiinnosta. Itsestä kaikki on kiinni. Antaa muiden elää. Ja elä siinä samassa itsekin. Tappamatta viattomia ja häätämättä avuttomia.

Helvetti yön pimeydessä poltetaan salaa vastaanottokeskuksia ja sadan raskaasti aseistetun miehen voimin motitetaan pientä susilaumaa. Salaa. Nämä nössykät ovat saaneet jo naiset ja lapsetkin omaan itkuvirteensä mukaan. Jos pelkää ja häpeää itseään ja omaa rumaa elämäänsä noin paljon niin turha sitä tuskaa on projisoida keksittyihin ulkopuolisiin uhkiin. Enemmän toi paskasakki on tappanut kännissä autoillen tai muuten vaan kännissä ja hulluuksissaan sukulaisiaan, puolisoitaan ja ystäviään kuin petoeläimet tai vieraan vallan edustajat ikinä.

Ei perkele minkäänlaista kunnioitusta muita kohtaan saati ymmärrystä mistään muusta kuin Seiskan ja Iltiksen viihdesivujen annista. Juuri teidän ja teidän kavereidenne metsänhoidollisten toimenpiteiden sekä maatalouskäytäntöjen toteuttamisen vuoksi kaikki kärsimme. Ja erityisesti juuri te, jotka ette osaa suhtautua kotimetsistään ajettuihin susiin tai kotimaistaan ajettuihin ihmisiin muutoin kuin silmittömällä raivonsekaisella pelolla. Mitä ne semmottit hypriti-autot, kyllä myö avohakataan, perkele eikun ravinnetta peltoon ja pelto talveksi auki.

Siinä sitä sitten ollaan.

Ei kannata itkeä jos jossain metsänreunassa liikkuu siellä ikiajat liikkunut eläin. Tai jos kylänraitilla joku kävelee muutenkin kuin tuulipukuaan suhistellen ja persettään raapien kalvakassa naamassaan kohti korjaussarjan ostoa niin turha hermostua. Jos oot niin kova kuin luulet olevasi niin kukaan ei vie sulta naista. Eikä duunia. Jos et ole, niin voi voi.

Teitä kaiken hyvän useimmista kylistä ja kaupungeista pilanneita elämän antisankareita on jo liikaa. Tehkää palvelus ja syöttäkää itsenne niille susille. Sivelkää Atrian punaista lenkkiä kuvottavalle veltostuneelle vartalollenne ja laahustakaa susien suuhun. Antakaa mustien miesten syrjäyttää itsenne. Menehtykää tuulivoimaloiden infraääniin. Älkää rokottako lapsianne. Antakaa ilmastonmuutoksen voimistamien tuulten pyyhkäistä kaltaisenne hevon vittuun täältä. Jne. Tiedätte kyllä kaavan.