Eilinen oli juuri kääntynyt täksi päiväksi, kun Merikarhu lupasi
viimein itselleen: Olen onnellinen! Tästä päivästä lähtien Merikarhu
eläisi vain onnelleen. Ja parasta mitä hän tiesi oli matkailu!
Ruumiinrakenteensa vuoksi lentokoneen penkit eivät olisi hänen ahteriaan
imaisseet, autojen ahtaat oviaukot olivat myöskin ylitsepääsemätön este
hänen automatkailuhaaveilleen, joten Merikarhulla oli lopulta vain
kaksi vaihtoehtoa toteuttaa matkailuviettiään – joko pyöräillen tai
uimalla. Koska magneettikentät kuiskivat Merikarhun aivojen pohjassa
sijaitsevalle suuntavaistokeskukselle haluavansa hänet kyläkierroksille
romanttiseen ja seesteiseen vanhaan Itä-Eurooppaan, joutui Merikarhu
etsimään pyylevän ruhonsa alle erikoisvalmisteisen polkupyörän.
Nuorempana Merikarhu oli alati onnellinen. Hänellä oli positiivinen, joskin melko reipas ote elämään. Iän mukanaan tuomat haasteet kuten elinikäiseksi suunnittelemansa parisuhteen päättyminen Rouva Merikarhun joutuessa Herra Hain hampaisiin sai hänet kuitenkin etsimään elämänsä tarkoitusta uudelleen. Ja nyt, viilettäessään evät viuhuen Via Balticaa kohti etelää terve puna vihakuopissaan, hän tunsi ensi kerran vuosiin syvään uurtuneiden vihakuoppiensa muuttuvan jälleen hymykuopiksi. Tosin karvaisiksi ja tavattoman suuriksi, mutta hymykuopiksi kaikki tyynni. Hän tunsi lähestyvänsä jotain kaunista jota ei kuitenkaan osannut vielä sen tarkemmin kuvailla edes mielessään. Mutta hän tiesi ettei tältä matkalta palatessaan olisi enää entisensä.
Kolme viikkoa kului. Merikarhun erikoistukeva kulkupeli rullaili eteenpäin kevyesti kuin silli vuoksessa, ja Merikarhu tunsi olevansa onnellinen. Hän oli jo morjenstanut tuttavallisesti satulasta Bialowicen visenteille ja ulvonut kilpaa Karpaattien susien kanssa puuskuttaessaan vuorenrinteillä kohti yhä eteläisempiä matkakohteitaan. Matkan määränpäätä ei tiennyt sillä hetkellä kukaan. Vähiten tyytyväisenä pyöräilevä Merikarhu itse. Hän tiesi vain että matkan on jatkuttava.
“Viskoelastinen, sellainen minä olen”, hymähteli Merikarhu mielessään pompotellessaan erikoistukevalla polkupyörällään Tiranan torien terrakotta-kivetyksillä. Siinä ikivanhalla torilla, joka oli ollut niin ottomaanien, kommunistien ja herra paratkoon ties kenen ikeen alla, Merikarhun matkailuvaisto alkoi yllättäen osoittaa laantumisen merkkejä. Ei tehnyt mieli jatkaa enää mihinkään. Kenties syynä oli pulleron energiarasvavarastojen totaalinen hupeneminen kampien pyörittämiseen. Tai tuo tumma tulisilmäinen albaaninarttu, joka tarjoili pelmenejä ja iski silmää siinä torikahvilan terassilla, ainoastaan kaulapantaan pukeutuneena. Kenties syynä oli sukellus rehellisten ja aitojen maaseudun eläinten sekaan hektisen Helsingin ja kosmisen Keravan city-kanien ja muiden pupeltajien seasta.
Merikarhu ei kuitenkaan analysoinut tunteitaan. Hän oli löytänyt matkallaan uuden tavan elää. Hetkessä elämisen. Tuo taito oli Merikarhulta yleisen elämänkokemuksen karttuessa päässyt katoamaan, eikä hänellä mukamas ollut ollut ikinä aikaa pysähtyä sitä edes huomaamaan. Kunnes nyt. Merikarhu laskeutui alas satulasta, asettui makaamaan torille juuri niin rehvakkaasti kuten vain suuri merinisäkäs osaa ja päästi uskomattoman raukean haukotuksen. Olihan hän juuri herännyt koko aikuiselämänsä pituisesta pahasta unesta, ja nyt häntä väsytti.
Nuorempana Merikarhu oli alati onnellinen. Hänellä oli positiivinen, joskin melko reipas ote elämään. Iän mukanaan tuomat haasteet kuten elinikäiseksi suunnittelemansa parisuhteen päättyminen Rouva Merikarhun joutuessa Herra Hain hampaisiin sai hänet kuitenkin etsimään elämänsä tarkoitusta uudelleen. Ja nyt, viilettäessään evät viuhuen Via Balticaa kohti etelää terve puna vihakuopissaan, hän tunsi ensi kerran vuosiin syvään uurtuneiden vihakuoppiensa muuttuvan jälleen hymykuopiksi. Tosin karvaisiksi ja tavattoman suuriksi, mutta hymykuopiksi kaikki tyynni. Hän tunsi lähestyvänsä jotain kaunista jota ei kuitenkaan osannut vielä sen tarkemmin kuvailla edes mielessään. Mutta hän tiesi ettei tältä matkalta palatessaan olisi enää entisensä.
Kolme viikkoa kului. Merikarhun erikoistukeva kulkupeli rullaili eteenpäin kevyesti kuin silli vuoksessa, ja Merikarhu tunsi olevansa onnellinen. Hän oli jo morjenstanut tuttavallisesti satulasta Bialowicen visenteille ja ulvonut kilpaa Karpaattien susien kanssa puuskuttaessaan vuorenrinteillä kohti yhä eteläisempiä matkakohteitaan. Matkan määränpäätä ei tiennyt sillä hetkellä kukaan. Vähiten tyytyväisenä pyöräilevä Merikarhu itse. Hän tiesi vain että matkan on jatkuttava.
“Viskoelastinen, sellainen minä olen”, hymähteli Merikarhu mielessään pompotellessaan erikoistukevalla polkupyörällään Tiranan torien terrakotta-kivetyksillä. Siinä ikivanhalla torilla, joka oli ollut niin ottomaanien, kommunistien ja herra paratkoon ties kenen ikeen alla, Merikarhun matkailuvaisto alkoi yllättäen osoittaa laantumisen merkkejä. Ei tehnyt mieli jatkaa enää mihinkään. Kenties syynä oli pulleron energiarasvavarastojen totaalinen hupeneminen kampien pyörittämiseen. Tai tuo tumma tulisilmäinen albaaninarttu, joka tarjoili pelmenejä ja iski silmää siinä torikahvilan terassilla, ainoastaan kaulapantaan pukeutuneena. Kenties syynä oli sukellus rehellisten ja aitojen maaseudun eläinten sekaan hektisen Helsingin ja kosmisen Keravan city-kanien ja muiden pupeltajien seasta.
Merikarhu ei kuitenkaan analysoinut tunteitaan. Hän oli löytänyt matkallaan uuden tavan elää. Hetkessä elämisen. Tuo taito oli Merikarhulta yleisen elämänkokemuksen karttuessa päässyt katoamaan, eikä hänellä mukamas ollut ollut ikinä aikaa pysähtyä sitä edes huomaamaan. Kunnes nyt. Merikarhu laskeutui alas satulasta, asettui makaamaan torille juuri niin rehvakkaasti kuten vain suuri merinisäkäs osaa ja päästi uskomattoman raukean haukotuksen. Olihan hän juuri herännyt koko aikuiselämänsä pituisesta pahasta unesta, ja nyt häntä väsytti.
