Biotaloudella Suomi kuntoon!

Ikiliikkuja on vihdoin keksitty.

Ensin Kemira/Yara valmistaa ja myy isot kasat fosforia lannoitteeksi maatiloille. Hyvään hintaan. Seuraavaksi se myy fosforin valmistuksen sivutuotteena syntyneen valtavan kipsijätevuorensa samoille maatiloille, pelloille levitettäväksi, uutena innovatiivisena ravinteita pidättävänä ratkaisuna. Jälleen tietysti kovaan hintaan. Estämään ravinteiden valumista vesistöihin jotteivät vesistöt rehevöityisi.

Jos kuitenkin on käynyt niin ikävästi, että vesistöt rehevöityvät ylenpalttisten fosforivalumien seurauksena, ei hätää! Siihenkin löytyy ratkaisu. Nimittäin massiivinen määrä polyalumiinikloridia (mm. Littoistenjärven pelastamiseksi 200 tonnia, Kemiralta), tietysti kunnon hintaan.

Vastuullista ja innovatiivista yritystoimintaa, kiitos Kemira/Yara. Miten luonto onkaan ikinä tullut toimeen ilman ihmisen neroutta?

Paavo, numero seitsemän

Toisessa kädessäni passi, toisessa karvahattu, potkaisin voimalla salin ovet auki. Ovien lävähtäessä levälleen karjaisin minkä viskin korventamasta kurkunpäästäni sain:” Milläs tiskillä täällä äänestetään Paavoa!”

Jo valmiiksi hiljainen äänestyspiste hiljeni tyystin. Ihmiset pysähtyivät kuin taikaiskusta ja alkoivat tuijottamaan ovelle. Salin perällä istumassa ollut järjestysmies nousi ja alkoi hitaasti kävelemään minua kohti. Käänsin vaistomaisesti rintamasuuntani kohti tuota keski-ikäistä siilitukkaista entistä kehonrakentajaa ja puristin oikean käteni refleksinomaisesti nyrkkiin. Vasen kulmakarvani laskeutui, oikea vastaavasti nousi, lihaksikkaitten leukaperieni painaessa hampaitani yhä tiiviimmin yhteen. Huomasin samalla ajattelevani:” Tämähän on silkkaa fasismia.”

Vaalirauhaa turvaavan järjestysmiehen lähestyessä vedin syvään henkeä ja annoin rintakehäni nousta uhkaaviin mittoihin hartioitteni laskeutuessa rentoutuneina alaspäin. Nyrkkiin puristuneen käteni sormet avautuivat vielä kerran ja tekivät raukean viuhkamaisen liikkeen vain puristuakseen heti kohta entistä tiukemmin uudelleen nyrkkiin. Nyt järjestysmies seisoi jo metrin päässä edessäni ja hänen kätensä näytti tavoittelevan vyötäröllä roikkuvaa anustapin muotoista kumipamppua. Salin hiljaisuus oli edelleen rikkumaton. Edes kynien kahinaa äänestyslapuilla ei kuulunut, ihmisten hengityksestä puhumattakaan.

Astuin askeleen eteenpäin. Järjestysmiehen otsalla näkyi hikikarpaloita. Nyt kuulin hänen sydämensä kiihkeän pamppailun. Oma pulssini pysytteli tukevasti leposykkeen puolella eikä otsallani näkynyt pisaraakaan ylimääräistä suolaista nestettä, sen voin vaikka vannoa. Järjestysmiehen rintapielessä oli nimikyltti kuin Hesen kesäharjoittelijoilla ikään. ”Mitäs Hannu?”, tokaisin. Mutta Hannu ei saanut tiristettyä sanaa suustaan. Kulmakarvani edelleen eritasossa tuijotin suoraan Hannun silmiin ja jatkoin: ”Tulin äänestämään. Missä täällä äänestetään Paavoa?” Mutta Hannu pysyi vaiti.

Kaupungin keskusvaalilautakunnan varapuheenjohtajan, Neiti Ala-Sumpun, kaunismuotoinen pää kohosi viereisen tiskin takaa. Ala-Sumpun hunajainen ääni soi hiljaisuuden keskellä korvissani kuin tuhannen enkelin laulu hänen lausuessaan hieman epävarmasti mutta samalla kovin kutsuvasti: ”Täällähän sitä Paavoa sopii äänestää.” Selvitin kurkkuni karheutta kröhäisemällä kertaalleen Hannun kasvojen edessä siirtääkseni hänet pois tieltäni. Reitin ollessa nyt selvä, kävelin kuin öljytyin lantein Neiti Ala-Sumpun luo ja avasin keskustelun. ”Jaahas, jaahas. Numero seitsemänhän se oli?” tiedustelin neidiltä. Paavon numerohan oli totta kai jo valmiiksi erehtymättömästi mielessäni, mutta vanhat korvani janosivat neidin pulppuavaa viserrystä sisäänsä aivan samoin kuin ikivanha haapa janosi koloonsa valkoselkätikkaa.

Ala-Sumppu lateli hyvin istuvassa valkeassa kauluspaidassaan viralliset vaalivirkailijan lauseensa ja piirsin paperiin komean seitsikön. Noustessani tuolilta ja suudellessani hyvästä palvelusta kiittäen neidin kämmenselkää näin sivusilmällä, että saliin tullessani täysin lamaantunut väkijoukko alkoi pikkuhiljaa liikuskella ja supattelemaan keskenään. Ainoastaan Hannu seisoi edelleen niillä sijoillaan, mutta oli toiselta puolen varustevyötään löytänyt kumipatukan sijaan suklaapatukan, jota mutusti lähes maanisesti kuolan valuessa suupielistä kilpaa otsan hikinorojen kanssa.

”Tällainen ääni Paavolle tänään”, kajautin vielä äänestyssaliin poistuessani säröillä olevista lasisista pariovista hiljalleen hämärtyvään tammikuiseen iltapäivään.

  

Avoin kirje alkoholin puolesta

Alkoholista on jälleen keskusteltu vilkkaasti ja ansiokkaasti mediassa (mm. lukemattomat kirjoitukset ja haastattelut Helsingin Sanomissa viime vuosina). Keskustelijoina on ollut eri alojen asiantuntijoita, poliitikkoja ja kadunmiehiä. Moni, mm. Kaarlo Simojoki, päihdetyön erikoislääkäri, haluaisi rajoittaa alkoholin saatavuutta. Tähän alkoholin demonisointikuoroon on liittynyt moni keskustaan päin kallellaan oleva vaikuttaja ja ns. puskalaiset sekä lestadiolaistaustaiset poliitikot. Tahdon tuoda yhden unohdetun näkökulman mukaan keskusteluun, nimittäin evolutiivisen ulottuvuuden.

Alkoholi ei ole uusi keksintö ihmiskunnan historiassa. Sitä ei keksinyt Irwin Goodman 70-luvulla, ei olutta panneet luostarimunkit 500-luvulla, ei edes Jeesus kaksituhatta vuotta sitten muuttaessaan veden viiniksi. Ihmisellä ja alkoholilla on paljon pitempi ja kiinteä, jopa elimellinen yhteinen historia. Ja se näkyy suoraan geeneissämme. Hallituksemme päätökset maitokaupan oluiden prosenttirajoista ovat pelkkiä lillukanvarsia alkoholikeskustelussa.

Alkoholiin pitäisi osata suhtautua mutkattomasti. Kuin veteen. Puolikas pullo punaviiniä arkilounaalla työkaverien kanssa pitäisi olla aivan normaalitila. Pieni päihtymys. Ikävä kyllä nykyaikana pientä päihtymystä ei sallita muutoin kuin erikoistilanteissa, juhlittaessa tai lomaillessa. Ellei ole rappioalkoholisti. Uskallan väittää, että seitinohuessa monet työt sujuisivat jopa paremmin kuin stressaantuneena selvin päin!

Uskallan myös väittää, että mikäli alkoholin demonisointi loppuisi ja myöntäisimme (siis jopa ne pappissukujen hurskaat, tekopyhät ja muuten vain paremmat ihmiset), että ihminen on elimellisesti sopeutunut käyttämään alkoholia, moni häpeästä kumpuava ongelma alkoholiin liittyen kaikkoaisi. Yksi tärkeä syy alkoholismiin on nimittäin se, että alkoholin käyttöä pitää peitellä tai häpeillä. Tai rehvastella. Kenen etua palvelee se, että hyvää työtä tekevä hitsaaja tai asentaja saa potkut töistä haistuaan työpaikalla viinalle? Meidän tulee hyväksyä se, että olemme miljoonia vuosia nauttineet alkoholia. Ja alkoholin käyttö tulisi käytännössäkin vihdoin sallia kaikilla tasoilla. Töissäkin. Kuten useimmat johtavassa asemassa olevat jo omalla kohdallaan tekevätkin. Miksi Hesari muuten teki Ullanlinnan Arskasta koskettavan, jopa ylistävän, jutun vaikka kyseessä oli puliukko?

Toki ongelmia voisi alkoholin vapautuksen jälkeen edelleenkin tulla yksilötasolla, mutta ei johtuen tiukkapipoisista ja yksiulotteisista toisista ihmisistä vaan omista valinnoista ja yhteiskunnan yleisestä surullisesta jamasta. Populaatiotason negatiiviset vaikutukset, johon ylilääkärit ja ravitsemustieteilijät vetoavat, tulevat todennäköisesti olemaan positiivisia alkoholin vapautuksen jälkeen. Esimerkiksi Välimeren maissa alkoholinkäyttö on ollut pitkään vapaampaa ja siellä moni elää terveen, hyvän ja pitkän elämän nauttien jatkuvasti viiniä. Venäjällä toki ryypätään rankasti ja elinajanodote on kohtuullisen lyhyt mutta siihen on syynä enemmän kaikki muu kuin alkoholi. Venäjällä alkoholi on vain oire ja seuraus. Kohta sama tilanne on Suomessakin, jollei yhteiskuntaamme saada iloa ja onnellisuutta.

Kysymys ei ole siis vain saatavuuden sallimisesta, vaan myös alkoholin käytön sallimisesta. Yhteisö pystyy puuttumaan ongelmakäyttöön rakkaudella ja yhteisöllisyydellä. Räkäkännissä virheitä tekevät  toimistojen vastaanottovirkailijat saisivat nuhteita, mutta työnsä esimerkillisesti pikkuhiprakassa tekevät työntekijät saisivat seitinohuessa olevat asiakkaat entistä paremmalle tuulelle. Kukapa meistä ei olisi kuullut sanontaa: humalassa asiat vain tuntuvat luonnistuvan!

Itse ajavat autot kolkuttavat jo oven takana, robotit hoitavat tarkkuutta vaativat kokoonpanotyöt jne. Kohtuullisessa maistissa olisi meidän kaikkien varsin helppoa elää, ilman mitään hätää. Miksemme voisi alkaa nauttimaan elämästä, kukin tavallamme. Oppisimme kuuntelemaan itseämme. Jos tekee mieli ottaa olut tai lasillinen kuohuviiniä, voisimme ottaa sen. Vaikka työpaikalla. Jos ei tee mieli, ei sitä tarvitsisi väkipakolla juoda vaikka olisi pomon 60v. juhlat tai pikkuserkun kesähäät.

Jo kymmenen miljoonaa vuotta sitten esi-isiemme ADH-4 geenissä tapahtui mutaatio joka edesauttoi selviytymistä silloisessa elinympäristössä. Esi-isämme pystyivät tämän vuoksi käyttämään ravinnokseen alkoholia sisältäviä käyneitä hedelmiä tulematta sairaiksi. Maahan pudonneen alkoholikäyneen hedelmän energiasisältö on noin kaksinkertainen verrattuna tuoreeseen yhä puussa roikkuvaan hedelmään.  Ympäristössä jossa energiasta on aina ollut enemmän tai vähemmän pulaa, tämän mutaation syntyminen on siis ollut huomattava etu. Tästä syystä meillä on yhä tietty himo alkoholia kohtaan, sillä parhaiten tuota alkoholiresurssia hyödyntäneet saivat eniten jälkeläisiä. Kädellisten lahkossa tämä mutaatio on niillä lajeilla jotka ovat laskeutuneet puista maanpinnalle. Voitaneen jopa sanoa että ilman sitä ei olisi kannattanut laskeutua puista.

ADH-4 geenimutaation ansiosta pystymme polttamaan alkoholia jopa neljäkymmentä kertaa tehokkaammin kuin lajit joilla tätä mutaatiota ei ole. Sen ansiosta emme humallu silmittömästi pienehköistä määristä alkoholia. Avainsana on pienehkö.

Alkoholin käytöstä seuraavat haitat ihmiskunnalle tänä päivänä johtuvat aivan muista syistä kuin alkoholin absoluuttisesta sopimattomuudesta meille. Tärkein syy on nykyisen kaltaisen elämäntyylin sopimattomuus ja se saa ihmiset tarttumaan pulloon. Nykyinen länsimainen elämämme ei ole lajityypillistä ja mielekästä eli sellaista johon ihminen on evolutiivisen historiansa kuluessa sopeutunut. Seurauksena on alkoholismia, ylipainoa, masentuneisuutta, itsemurhia, sydän- ja verisuonitauteja. Kaikki nykyaikaisen kulttuurimme sivutuotteita, joita ei metsästäjä-keräilijäyhteisöissä tavata. Nykyisestä ankeudesta on paljolti kiittäminen maanviljelyn aloittamista, joka oli yksi suurimmista virheistä jonka ihmiskunta on ikinä tehnyt.

Sen sijaan, että aina mietimme vastausta kysymykseen miten, kannattaisi välillä kysyä ja etsiä vastauksia kysymykseen miksi. Miksi tartumme nyt pulloon niin hanakasti? Miksi meille ei enää tänä päivänä riitä sama määrä alkoholia joka on riittänyt meille kymmenen miljoona vuotta? Vastaukset sinun pitäisi jo tietää, jos luit ylläolevan ajatuksella.

Faktan tiputtelua, rakkaudella.

Eilinen oli juuri kääntynyt täksi päiväksi, kun Merikarhu lupasi viimein itselleen: Olen onnellinen! Tästä päivästä lähtien Merikarhu eläisi vain onnelleen. Ja parasta mitä hän tiesi oli matkailu! Ruumiinrakenteensa vuoksi lentokoneen penkit eivät olisi hänen ahteriaan imaisseet, autojen ahtaat oviaukot olivat myöskin ylitsepääsemätön este hänen automatkailuhaaveilleen, joten Merikarhulla oli lopulta vain kaksi vaihtoehtoa toteuttaa matkailuviettiään ­– joko pyöräillen tai uimalla. Koska magneettikentät kuiskivat Merikarhun aivojen pohjassa sijaitsevalle suuntavaistokeskukselle haluavansa hänet kyläkierroksille romanttiseen ja seesteiseen vanhaan Itä-Eurooppaan, joutui Merikarhu etsimään pyylevän ruhonsa alle erikoisvalmisteisen polkupyörän.

Nuorempana Merikarhu oli alati onnellinen. Hänellä oli positiivinen, joskin melko reipas ote elämään. Iän mukanaan tuomat haasteet kuten elinikäiseksi suunnittelemansa parisuhteen päättyminen Rouva Merikarhun joutuessa Herra Hain hampaisiin sai hänet kuitenkin etsimään elämänsä tarkoitusta uudelleen. Ja nyt, viilettäessään evät viuhuen Via Balticaa kohti etelää terve puna vihakuopissaan, hän tunsi ensi kerran vuosiin syvään uurtuneiden vihakuoppiensa muuttuvan jälleen hymykuopiksi. Tosin karvaisiksi ja tavattoman suuriksi, mutta hymykuopiksi kaikki tyynni. Hän tunsi lähestyvänsä jotain kaunista jota ei kuitenkaan osannut vielä sen tarkemmin kuvailla edes mielessään. Mutta hän tiesi ettei tältä matkalta palatessaan olisi enää entisensä.

Kolme viikkoa kului. Merikarhun erikoistukeva kulkupeli rullaili eteenpäin kevyesti kuin silli vuoksessa, ja Merikarhu tunsi olevansa onnellinen. Hän oli jo morjenstanut tuttavallisesti satulasta Bialowicen visenteille ja ulvonut kilpaa Karpaattien susien kanssa puuskuttaessaan vuorenrinteillä kohti yhä eteläisempiä matkakohteitaan. Matkan määränpäätä ei tiennyt sillä hetkellä kukaan. Vähiten tyytyväisenä pyöräilevä Merikarhu itse. Hän tiesi vain että matkan on jatkuttava.

“Viskoelastinen, sellainen minä olen”, hymähteli Merikarhu mielessään pompotellessaan erikoistukevalla polkupyörällään Tiranan torien terrakotta-kivetyksillä. Siinä ikivanhalla torilla, joka oli ollut niin ottomaanien, kommunistien ja herra paratkoon ties kenen ikeen alla, Merikarhun matkailuvaisto alkoi yllättäen osoittaa laantumisen merkkejä. Ei tehnyt mieli jatkaa enää mihinkään. Kenties syynä oli pulleron energiarasvavarastojen totaalinen hupeneminen kampien pyörittämiseen. Tai tuo tumma tulisilmäinen albaaninarttu, joka tarjoili pelmenejä ja iski silmää siinä torikahvilan terassilla, ainoastaan kaulapantaan pukeutuneena. Kenties syynä oli sukellus rehellisten ja aitojen maaseudun eläinten sekaan hektisen Helsingin ja kosmisen Keravan city-kanien ja muiden pupeltajien seasta.

Merikarhu ei kuitenkaan analysoinut tunteitaan. Hän oli löytänyt matkallaan uuden tavan elää. Hetkessä elämisen. Tuo taito oli Merikarhulta yleisen elämänkokemuksen karttuessa päässyt katoamaan, eikä hänellä mukamas ollut ollut ikinä aikaa pysähtyä sitä edes huomaamaan. Kunnes nyt. Merikarhu laskeutui alas satulasta, asettui makaamaan torille juuri niin rehvakkaasti kuten vain suuri merinisäkäs osaa ja päästi uskomattoman raukean haukotuksen. Olihan hän juuri herännyt koko aikuiselämänsä pituisesta pahasta unesta, ja nyt häntä väsytti.

Harha-askel ja Näätä

“Käsittämättömän herkullista, neiti Mäyrä”, leperteli Näätä selvästi teeskennellen. Jopa niin selvästi, että itse Neiti Mäyräkin varmasti huomasi imartelun teennäiseksi. Näätä oli usein lausunut nuo samat sanat Mäyrän keitoksista. Kuten lähes kaikkien muidenkin kotimetsänsä neitien ja rouvien keitoksista. Lukuun ottamatta sitä kehitysvammaista ja nykyisin jo vanhaa hirvilehmää, joka oli pienenä vasana jäänyt leikkuupuimurin terien silpomaksi. Hänen luonaan Näätä ei käynyt lounailla eikä päivällisillä, aamiaisista puhumattakaan. Ei Näätä sen vuoksi naarasväen keittotaitoja kehunut että ei olisi itse osannut tehdä ruokaansa. Päinvastoin, hän pystyi loihtimaan vohkimistaan Närhen munista Michelinin tähtitason omeletteja. Pyykin oli hänellä aina pivossa. Tai kaksi. Ehei, Näätä hiveli naaraiden kotitalouskykyjä siksi että hänen näätämäisen hurja saalistusviettinsä jäi toiseksi hänen vielä monin verroin hurjemmalle suvunjatkamisvietilleen. Vietille, joka on evoluution kekseliäs keino varmistaa lajien säilyminen.

Suvunjatkamisvietti, niin virallinen termi kuin onkin, toisaalta kuvaa huonosti Näädän viettiä. Hän kammoksuu ajatustakin yhdynnästä joka johtaisi sukusolujen hedelmöittymiseen. Toki hänelle on vahinkoja sattunut ja Näädän kotimetsässä voikin nykyisin törmätä ainakin supikoiranäätään, villikissanäätään, metsäkaurisnäätään, fasaaninäätään, pupunäätään kuin villisikanäätäänkin, muutamia mainitakseni. Täysin isättömiä kaikki. Lepertelyyn Näätää on ajanut vain ja ainoastaan halu saattaa itsensä kulloisenkin naaraan kanssa täydelliseen täyttymyksen tilaan, jossa ovat vain he kaksi. Hikisinä ja kaikkensa antaneina. Tiukasti sisäkkäin, vailla ulkomaailman urpoja ja murheita.
Kaikki metsän eläimet toki tunsivat Näädän metkut. Eräskin jo lajityypillisen keskimääräisen elinikänsä roimasti ylittänyt Rouva Maakotka odotti aina keskiviikkoa, jolloin Näädällä oli tapana käydä hänen naapurissaan kyyhkyskaksosten luona lounaalla. Ulko-ovensa avaimenreiästä tihrustaen tämä petolintu odotti hetkeä kun Näätä astuu pihalle jolloin hän aina huikkasi tarjoavansa vielä jälkiruuat päälle. Ja harvoinpa Näätä kieltäytyi vaikka Rouva Maakotkalla oli jo enemmän sulkasatoja takana kuin edessä. Mäyrän luona Näätä vieraili usein, ja välillä vierailut kestivät useitakin päiviä, kunnes Näätä koki pakottavaa tarvetta lähteä maistelemaan muidenkin naaraiden tarjoamia herkkuja.

Ja mikäpä Mäyrä oli Näätää pidättelemään, sehän oli vain Näätä jolla on ollut viimeiset vuodet tapana kevyttä ylläpitoa vastaan sammuttaa Mäyrän kupeita kuumottavat liekit jotka ennen salametsästäjien luotia sammutti Herra Mäyrä. Notkean ja vikkeläkielisen Näädän tavassa sammuttaa oli kyllä jotain erityistä edesmenneen jäyhän Herra Mäyrän tapoihin verrattuna, ja ei se lepertely ja liehittelykään Herra Mäyrän murahteluihin verrattuna pahalta tuntunut vaikka teatteria olikin. Mutta naarasmäyrät on kasvatettu uskomaan viimeisen päälle järjestettyihin ja saumattomasti toimiviin sosiaalisiin hierarkioihin ja yhteiskuntamalleihin mäyrien tapaan, eikä hän siksi edes osannut ajatella itsenäisenä kuljeskelevasta Näädästä sen enempää. Paitsi joskus, poskien punan vielä hehkuessa ja Näädän maatessa siinä hänen vierellään luolan suulla auringon ensisäteiden pilkottaessa tammenlehtien lomasta heidän karvaisille erivärisille vartaloilleen. Silloin Mäyränaaras ohikiitävän hetken tunsi että kaikki oli oikein juuri nyt ja Näätä kuului hänen vierelleen. Vain hänen. Ikuisesti. Olipa Näätäkin joskus näyttänyt vaivaantuneelta noin hetkinä, kun piti tehdä lähtöä ja laahusti jotenkin vastentahtoisen oloisesti pois Mäyrän luolastopesältä.

Mäyrän ja Näädän kohtaaminen sujui nytkin aluksi kuten aina ennenkin. Kehuja, herkuttelua ja hikinen ähinäsessio. Kunnon nalkkikin siihen tuli. Paisuvaiskudoksen vihdoin veltostuessa ja irrottautumisen Mäyrästä tullessa fyysisesti jälleen mahdolliseksi, Näätä empi. Hän koki suuria tunteita. Hän näki elämänsä vilahtavan silmiensä ohi. Kliseet kaikuivat hänen korvissaan, ja kaikesta päätellen Mäyräkin koki sisällään samanlaisen myllerryksen sillä hän tarrasi vaistomaisesti suurilla kynsillään Näädän karvaisista pakaroista kiinni. Hivenen kovempaa kuin normaalisti. ”Hyppy suureen tuntemattomaan”, ”Silmien avautuminen”, ”Elämä on tässä ja nyt”, ”Elämä on eläimen parasta aikaa” ja muut maailmankuulut fraasit saivat sillä hetkellä lihaa ympärilleen.

Olo oli yhtäkkiä ihmeen kevyt, niin Näädällä kuin Mäyrälläkin. Ja silti heitä itketti. Karvaiset navat vastakkain he vollottivat ja vikisivät kuin pienet pennut. Olivatko kyynelet kenties onnen kyyneleitä? Pitkään kestäneen tunteiden kieltämisen aikaan saama puhtaasti fysiologinen parasympaattinen reaktio? Itkua siitä että olivat aiemmin olleet toisilleen niin kylmiä, vaikka sisällä oli salaisesti kytenyt jo ensikohtaamisesta asti? Haikeutta siitä että mikään ei enää ikinä palaisi ennalleen heidän välillään? Itkikö Näätä sitä ettei näine tunteineen voisi enää ikinä lemmiskellä muiden kuin Mäyrän kyökissä? Iskikö Mäyrään heti tuskalliset mielikuvat Näädän seikkailuista kotimetsän muiden naaraiden kanssa? Kenties kaikki nämä, mutta sitähän rakkaus on. Tuskaa. Nautinnollisen tuskaista vellomista Rakkauden Valtameressä heille, jotka sinne uskaltavat. Ja nyt Näätä ja Mäyrä olivat sinne uskaltautuneet.

Heinäsirkan muistelot

”EN TIEDA KUINKA JOUDUIN NAIMISI-IIIINNN…” hoilasi Heinäsirkka kotipubinsa karaokeillassa kohtuullisen päihtyneenä. Koko Hammarbergin Fantin tuotanto oli kovaa valuuttaa tässäkin juottolassa, mutta eritoten tämä Fantin viisu kosketti Heinäsirkkaa henkilökohtaisesti. Kyllä hän itse asiassa tiesi kuinka joutui naimisiin, mutta ei ymmärtänyt miksi salli sen itselleen. Hänhän halusi vain hankailla siipiään reisiinsä kuten kuka tahansa heinäsirkka ja asettaa spermatoforinsa silloin tällöin naaraiden saataville, vailla ylimääräistä stressiä tai sitoumuksia.
Heinäsirkka kuitenkin rakasti myös kotona oleskelua, ei arvostanut mehiläisten kukista kukkiin lentelyä ja pesästä toiseen pöristelyä sekä tykkäsi kaikenlaisista poikasista, joten ymmärtäähän sen että moni naaras erehtyi tulkitsemaan Heinäsirkan elinikäisen parisuhteen – naimisiinmenon – kannattajaksi.

Ja kenties aivan oikein, ehkä Heinäsirkka kannattikin elinikäistä parisuhdetta! Heinäsirkan käsitys optimaalisesta parisuhteesta vain oli ilmeisen erilainen kuin hänen tähän asti tapaamillaan naarailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi naarailla oli aina tapana pyrkiä muokkaamaan hänestä jotain mitä hän ei luontaisesti ollut. Milloin hänen siipensä lennättivät hänet liian pitkälle liian nopeasti, milloin hänen sirittelynsä oli liian kovaäänistä. Eihän hänkään pyrkinyt ketään muokkaamaan, vaan rakasti kaikkia sellaisina kuin olivat. Parisuhteessa oli Heinäsirkan käsityksen mukaan tarkoitus täydentää toista ja olla rinnalla, ehdoitta. Tehdä elämästä, niin arjesta kuin juhlastakin, kokonainen kokemus olemalla läsnä ja avoin. Missä ikinä fyysisesti olisikin, tuntemalla aina sisimmässään että parisuhde on kaikki mitä loppujen lopuksi elämässään tarvitsee. Mielitietyn kanssa sirittelyä ratamon herkullisella lehdellä iltakasteen laskeutuessa. Ja voisi sitten keskittyä rauhassa elämän vastaan heittämiin monipuolisiin parisuhteen ulkopuolisiin haasteisiin tietäen että kävi niissä miten kävi, kaikki mitä onnelliseen elämään oikeasti tarvitsee olisi jo siinä rinnalla.

Heinäsirkka lähti kotoaan jammailemaan Fantin kipaleiden tahtiin usein juuri silloin kun hän koki että naarailla oli ainoana tavoitteena tehdä hänestä kuuliainen, tahdoton ja aivoton työläismuurahainen. Murkku, joka ei pärjäisi edes omassa pesässään saati yksin pesänsä ulkopuolella ilman Kuningattaren alituista valvontaa ja ohjeistusta. Haasteista saisi muka selvitä ainoastaan niin kuin Kuningatar on sallinut. Heinäsirkka ei montaa asiaa halveksinut yhtä paljon kuin noita munattomia ja sieluttomia murkkuja, eikä hän pystynyt ymmärtämään miksi hänestä ehdoin tahdoin ollaan sellaista jokaisessa parisuhteessa muokkaamassa! Rakastavasta, avoimesta, leikkisästä, kenties hieman huolettomasta heinäsirkasta munattomaksi putkiaivoiseksi murkuksi, ei käy!

Pubiin Heinäsirkkaa ajoi myös tunne siitä että itse parisuhteestakin on paradoksaalisesti tullut vain haaste, jossa vastustajan – eli parisuhdekumppanin – kanssa pitää taistella päivittäin kaikenlaisten tehtävien parissa ja pyrkiä voittamaan ne, omaksi edukseen. Siis täysin päinvastoin Heinäsirkan omaa käsitystä parisuhteesta ja elämästä. Ei ihme, että Fantin laulelmista ja lähipubin käyneestä nektarista oli tullut Heinäsirkalle henkireikä. Siellä, kaltaistensa väärinymmärrettyjen karskissa ja samalla pumpulinpehmeässä joukossa, ainoastaan juottolan ovella seisova härkämäinen Rupikonna muistutti kaikessa rujoudessaan väärinymmärrettyjä siitä mitä kovassa ulkomaailmassa ja monen kotioloissakin odotti. Jos Herra Kontiaisen pubista olisi joskus poistuttava.

Ja olihan sieltä poistuttava, sillä Kontiainen oli jo vanha ja lähes sokea eikä enää jaksanut hyysätä väärinymmärrettyjen joukkoa tauotta viikkokausia kuten nuorempana. Eikä, totta puhuakseni, muuan Herra Sika-Porsas ollut pitkien pubiretkien venyessä ja venyessä ainoa otus jota routa alkoi ajamaan takaisin lämpimään kotilättiinsä. Kotioloissa, huonommissakin, kun oli kuitenkin puolensa. Kaikesta huolimatta. Muut eläimet olivat silti avoimen kateellisia Kotilolle sekä Kilpikonnalle, joiden poikamiesboksit kulkivat heillä mukanaan ja koti oli aina siellä missä sydänkin.

Heinäsirkka koki sisimmässään kylmän tuulahduksen yleensä jossain retkiensä kymmenennen päivän paikkeilla. Kiittämättömyyden tunne, siitä se sisäinen viima sai alkunsa. Mutta oliko hän kiittämätön jos hän arvosti eri asioita kuin kulloinenkin partneri? Riippumatta siitä että partnerit pitivät heidän reviirinsä tiptop- kunnossa ja kellon tarkkuudella valmistivat joka ikinen päivä herkulliset ateriat? Toki hän arvosti aterioita ja niiden eteen tehtyä työtä kuten reviirin nättinä pitämistäkin. Heinäsirkasta vain tuntui että niistä hän kuitenkin voisi helposti luopua, mutta ei itsemääräämisoikeudestaan, oikeudestaan olla Heinäsirkka eikä murkku, saati sitten parisuhdedynamiikan toimivuudesta.

Jostain syystä aina palatessaan tällaisilta retkiltä kotiinsa Heinäsirkka oli aistivinaan parisuhteensa olevan hetken aikaa jotakuinkin niissä palkitsevuuden rajoissa, joita hän itse arvosti. Häntä ei pidetty itsestään selvyytenä, ei orjatyöläisenä, ei kilpakumppanina. Hän sai olla Heinäsirkka. Tai tarkemmin sanottuna rankasta retkestään toipuva hyönteisraunio, mutta silti. Miksi parisuhde näytti parhaat puolensa vain silloin, kun hän makasi puolikuolleena ja tärisevänä päivien juopottelun jälkeen omassa oksennuksessaan eikä silloin kun hän oli pirteimmillään ja parhaimmillaan niin fyysisesti kuin henkisestikin? Miksi hänen hyvä olonsa aina ulosmitattiin mitä mielettömimmillä vaatimuksilla ja käskytyksillä? Jotka suorastaan pakottivat hänet säännöllisesti Herra Kontiaisen pubiin, mikäli hän tahtoi pysyä järjissään?

Kumpuaako naaraiden sisältä vain krapulaista henkipattoheittiötä katsellessa jostain vuosimiljoonien takaa heidän geneettiseen koodistoon kirjoitetun viestin sanoma siitä, että sotaretkiltään puolikuolleina palanneita puolisoita on syytä kunnioittaa urotekojensa vuoksi? Muistuttiko krapulainen tärisevä hahmo kaikkensa sodassa antanutta ja sodan kauhuista tärisevää kunnioitettavaa sankaria? Vai vastakuoriutunutta poikasta, jota oli kohdeltava rakkaudella? Oli vastaus mikä hyvänsä, lopputulos oli sama: Noina suunnattoman kohmelon hetkinä Heinäsirkkaa ei vituttanut eikä ahdistanut.

Ylistyslaulu korkeakirjallisuudelle

Pilvetön ilta kutsui Hartoa. Ja, Harto otti kutsun mielellään vastaan. Oliko avecia? Mikä oli pukukoodi? Näihin kutsuihin ei tarvita kumpaakaan. Vain Harto. Nuori, sukupuoltaan vaihtanut, Harto. Asunnoton. Selvä.

Kuutamoa ei näkynyt. Ei edes tähtiä. Se oli Hartosta kovin kummallista, kunnes hän huomasi olevansa sisällä. Edelleen kotonaan. Ajatus illan kutsusta sai Harton kadottamaan otteensa olevaisesta. Olihan Harto toki tässä ja nyt, olemassa. Mutta, ei olevaisuuden ytimessä. Ei perimmäisyyksien äärellä. Hän oli sisätiloissa, mutta pihalla. Täysin kuutamottoman kuutamon tavoittamattomissa.

Aika kulki. Harton jalat ja ajatus seisoivat. Onnellisuuden karvainen häntä viuhtoi ilmaa aivan hänen huultensa editse. Niin, että hänen hienoisesti väpättävän alahuulensa moitteeton kiilto pystyi ammentamaan siitä viilentävää voimaa. Juuri silloin Harto havaitsi hämmennyksensä. Miksei hän jo mennyt? Kun ilta kutsui. Hänen vuosikaudet odottamansa kutsu oli esillä. Ja hän seisoi. Kunnes.

Säpitettyään rautaportin takanaan, Harto pysähtyi jälleen. Kolmeksi sekunniksi. Yksi. Aaahh. Kaksi. Puuuhhh. Kolme. Nuuuhh. Suunta oli selvä. Ajatus oli läpinäkyvä, kuin teräsjää. Kärpäsen silmin. Illan syli ei ollut kuuma. Se ei ollut kylmä. Kutsuva. Sitä se Hartolle oli. Ja Harto valui. Odottavaa, elohopeaista onneaan.

Päivän tapaihmisten jättämien askelten hävyttömyys oli lähes tyystin huuhtoutunut pois kaduilta. Puistojen oikopolut johtivat syvemmälle elämään kuin koskaan. Metsäreiteiltä ei voinut eksyä. Kuin tuuli.

Harto saapui paikkaan. Ja odotti. Minuutin. Puolijäykkänä. Sitten. Tahmeus kaikkosi. Kurkku tuntui saksofonilta. Jänteet hienoimmalta teräkseltä. Se oli tulossa. Ensin tuli kiitollisuus. Sitten. Häpeä. Innokkuus. Lento. Räjähdys. Harton keho. Hänen omansa. Hän itse. He olivat läsnä. Mieli. Keho. Ajatukset. Mahdollisuudet. Rajoitukset. Hän. Ei tyypillistä sadasosaa. Ei harvinaista sekuntia. Aika ajan perään. Ajattomuuteen. Harto, elämän lähettiläs, kiitti kutsusta.

Poliittisesti korrekti & kaunopuheinen analyysi susi- ja pakolaistilanteesta Suomessa

Jaahas. Nyt alkaa taas susihysteria vallata alaa kansakunnan tiettyjen osien keskuudessa. Siellä samassa porukassa, joka on jo valmiiksi hysteerinen maahanmuuttajien tulosta.

On se perkele kumma kun tämän tarpeettoman älväriporukan kitisevine räkänokkamukuloineen pitäisi saada vallata kaikki metsät susilta. Susia on hikiset muutama sata koko Suomessa ja tota älvärijengiä jo pienimmissäkin kunnissa useita kymmeniä. Joka perkeleen metsäsaareke ja peltotilkku on noussut täyteen noita lautamajoja. Siellä perkele amiksesta valmistunut keski-ikäinen helvetin läski mutta zumbaava kepupersuperhe syö makkaraa ja pelkää susia niin maan perkeleesti. Yhtä paljon kuin mustaa miestä joka isännän painajaisissa (ja emännän päiväunissa) tulee panemaan sitä kotikotkaa notkeammalla lanteella ja suuremmalla melalla kuin duunari itse. Pelottaahan se juu, mutta että vittu loputkin sudet on tapettava ja tummat kaverit häädettävä pois maasta vaikka niiden väliaikaiset kodit polttamalla?

Ei perkele. Ikinä ei noin vellihousuista sakkia ole ollut kuin nyt on. Jos se pellon reunaa jolkotteleva kultaisennoutajan esi-isä nyt niin vitusti pelottaa niin muuttaisi se kokovartalokyrpä sieltä homeisesta älväristään kerrostaloon keskelle kaupunkia. Luonnoksi riittäköön Salkkarien jo melkein perhetutuiksi tulleet hahmot. Ilmastonmuutoskin hidastuisi kuin ei sitä horoa latoa tarvitsisi lämmittää sillä tehottomalla pilpillä eikä työmatkaa olisi enää pakko ajaa 100km/päivä. Ja mitä tulee mustiin miehiin niin panisi sitä kotonaan asuvaa valkoista lähihoitajaläskipersettä niin kunnolla ettei muijaa suonikas musta käsivarren paksuinen jölli enää kiinnosta. Itsestä kaikki on kiinni. Antaa muiden elää. Ja elä siinä samassa itsekin. Tappamatta viattomia ja häätämättä avuttomia.

Helvetti yön pimeydessä poltetaan salaa vastaanottokeskuksia ja sadan raskaasti aseistetun miehen voimin motitetaan pientä susilaumaa. Salaa. Nämä nössykät ovat saaneet jo naiset ja lapsetkin omaan itkuvirteensä mukaan. Jos pelkää ja häpeää itseään ja omaa rumaa elämäänsä noin paljon niin turha sitä tuskaa on projisoida keksittyihin ulkopuolisiin uhkiin. Enemmän toi paskasakki on tappanut kännissä autoillen tai muuten vaan kännissä ja hulluuksissaan sukulaisiaan, puolisoitaan ja ystäviään kuin petoeläimet tai vieraan vallan edustajat ikinä.

Ei perkele minkäänlaista kunnioitusta muita kohtaan saati ymmärrystä mistään muusta kuin Seiskan ja Iltiksen viihdesivujen annista. Juuri teidän ja teidän kavereidenne metsänhoidollisten toimenpiteiden sekä maatalouskäytäntöjen toteuttamisen vuoksi kaikki kärsimme. Ja erityisesti juuri te, jotka ette osaa suhtautua kotimetsistään ajettuihin susiin tai kotimaistaan ajettuihin ihmisiin muutoin kuin silmittömällä raivonsekaisella pelolla. Mitä ne semmottit hypriti-autot, kyllä myö avohakataan, perkele eikun ravinnetta peltoon ja pelto talveksi auki.

Siinä sitä sitten ollaan.

Ei kannata itkeä jos jossain metsänreunassa liikkuu siellä ikiajat liikkunut eläin. Tai jos kylänraitilla joku kävelee muutenkin kuin tuulipukuaan suhistellen ja persettään raapien kalvakassa naamassaan kohti korjaussarjan ostoa niin turha hermostua. Jos oot niin kova kuin luulet olevasi niin kukaan ei vie sulta naista. Eikä duunia. Jos et ole, niin voi voi.

Teitä kaiken hyvän useimmista kylistä ja kaupungeista pilanneita elämän antisankareita on jo liikaa. Tehkää palvelus ja syöttäkää itsenne niille susille. Sivelkää Atrian punaista lenkkiä kuvottavalle veltostuneelle vartalollenne ja laahustakaa susien suuhun. Antakaa mustien miesten syrjäyttää itsenne. Menehtykää tuulivoimaloiden infraääniin. Älkää rokottako lapsianne. Antakaa ilmastonmuutoksen voimistamien tuulten pyyhkäistä kaltaisenne hevon vittuun täältä. Jne. Tiedätte kyllä kaavan.

Ihmisyyden illankoitto

Humanismi on tappanut ihmisyyden. Se on tappanut inhimillisen elämän. Ja on juuri tappamaisillaan hyvin suuren osan muustakin Maapallolla tavattavasta elämästä.

Kaiken edeltään tuhoavan humanismin alkusiemen kylvettiin samaan aikaan ensimmäisten maatalouden siementen kanssa. Sitä ennen ihmislaji eli inhimillistä ja tasapainoista, kokonaisvaltaisesti palkitsevaa elämää. Elämää joka tyydytti ja jossa ei kärsitty masennuksesta. Kaikki kääntyi täydellisesti päälaelleen lähes yhdessä yössä, noin kymmenessä tuhannessa vuodessa.

Ihmisyyden kulta-aikoina tärkeintä oli elää ja selviytyä. Elää vuorovaikutuksessa oman perheen ja yhteisön kautta. Elää luonnon kanssa suorassa vuorovaikutuksessa. Selviytyä hengissä, selviytyä parittelemaan. Saattaa maailmaan jälkeläisiä jotka elävät. Ennen kaikkea oleellista oli olla osa sitä ikiaikaista lajien jatkumoa joka täyttää lajityypillisen tehtävänsä maan päällä eikä piiruakaan vähempää saati enempää. Kuten kaikki muutkin eliöt tekevät ja ovat aina tehneet – kamelista kaskelottiin ja arkkibakteerista affeneen.

Nykyihmiselle tärkeintä on haaliminen ja rohmuaminen. Omaisuutta, mainetta, kunniaa. Tavaran haaliminen tuhoaa elinympäristömme. Maineen ja kunnian rohmuaminen tappaa vaatimattomuuden ja solidaarisuuden.

Humaanin vastakohta ei ole raakalaismainen. Se on inhimillinen. Onko tappamisessa jotain pahaa? Onko leijonauros raakalaismainen tappaessaan gasellin nälkäänsä tai vieraan uroksen siittämät pennut laumassaan varmistaakseen juuri omien geeniensä eteenpäin siirtymisen? Ei, se on lajityypillistä ja harmitonta käytöstä. Aivan, harmitonta. Verrattuna vaikkapa Talvivaaran kaivoksen jätöksiin, avohakkuisiin, vesistöjen rehevöittämiseen, hyönteis- ja kasvimyrkkyjen tuhoihin tai oikeastaan mihin tahansa mitä ihmislaji nykyään tekee.

Aiemmin mekin olimme sopeutuneet lajityypilliseen elämäämme. Kaikki lajit olivat sopeutuneet. Yhtäkkiä me emme olleet. Ei ollut merkitystä millään muulla kuin ahneudella. Omimisella. Epäterveellä kilpailulla. Nykyhetki ei merkinnyt mitään. Ei sukulaisuussuhteet, ei täyttymykselliset onnistumiset, ei mikään. Ainoastaan materian haaliminen. Materiaksi kelpasi nainen. Materiaksi kelpasi vilja. Mikä milloinkin, kulloistenkin kulttuuristen hullutusten mukaan. Haaliminen kiihtyi, haalimme ja rohmusimme yhä uusia asioita vanhojen päälle. Tyhjät sanat, odotukset ja kaiken altaan murskaavat teot ottivat vallan ja veivät mukanaan. Olemme nykyisin yhtä erkaantuneita ihmisyydestä ja lajityypillisestä elämästämme kuin reaalitalous on finanssitaloudesta.

Moni pelkää koneiden kiivaasti kehittyvää tekoälyä. Tekoäly voittaa jo nyt shakinpeluussa shakkimestareista parhaimmatkin. Moni pelkää, että se ottaa vallan meistä aidosti älykkäistä ihmisistä kaikkialla. Ihminen luo pian liian älykkään koneen joka oppii tuottamaan kopioita itsestään sekä omasta itse luomastaan informaatiosta. Viime aikojen, viime vuosien, viime tuhansien vuosien ihmisten tekosia katsellessamme voi vain todeta, että pelkäämme itseämme. Omaa peilikuvaamme. Me olemme se tekoäly joka ei osaa enää elää ympäristössään siellä ikuisuuden vallinneiden sääntöjen mukaan. Toimimme tavalla joka rampauttaa kaiken mistä olemme tulleet. Aivan kuten pelkäämme yliälykkäiksi muuttuvien robottien valloittavan oman maailmamme. Me olemme jo irtaantuneet kaikesta olennaisesta. Tuhoamme, myrkytämme, pilaamme ja hävitämme. Itsemme ja ympäristömme. Emmekä totisesti nauti näistä hetkistä vaikka tavoittelemmekin niitä sokeasti. Inhimillisen älymme on peitonnut humanistinen tekoäly.

Mestarikokin kesäyllätys

Huipputason jalkapallovalmentajan treeneissä lensi hiki.

Vanhojen seurakavereiden kanssa vielä kerran tosissaan treenatessa, neljääkymppiä lähestyttäessä, tempo tuntui hetkittäin turhan kovalta. Ystävät muistivat kuitenkin pyyteettömästi muistuttaa, lähes tauotta nyrpeän oloiselle ja isolla rahalla porukallemme ostetulle vierailevalle Valioliigavalmentajallemme, että liikkeitteni ajoittaiseen verkkauteen on syynä muulinpotkuista jo poikasena vioittunut vasen polveni.

Sen minkä sähäköissä liikkeissä hävisin, voitin moninkertaisesti takaisin laukomalle käsittämättömiä kaappeja kaukaa ja läheltä, oikealta ja vasemmalta, ylös ja alas. Käytännössä paikoiltani. Taika asui yhä pohkeissani.

Treenasimme muutamien satojen metrien etäisyyksillä toisistaan olevilla harjoituspisteillä intensiivisen monipuolisesti, aina välillä koko joukkue pisteestä toiseen siirtyen. Kauniissa ja monimuotoisessa eurooppalaisessa maastossa. Erään siirtymän aikana huomasin pienen koiran olevan pinteessä polun laidalla. Se vikisi ja puhisi, ärhenteli ja pyöri vimmatusti. Siankorva oli juuttunut sen kuonon ympärille! Lähestyin tuota pientä koiraa varovasti ja vaihdettuamme samalle aaltopituudelle ojensin käteni sen kuonoa kohti pelastaen pikkuisen pinteestään. Hän ahmaisi korvan nyt oikein päin suuhunsa alkaen välittömästi mutustelemaan sitä ongelmitta. Ihastelin tuon pienokaisen kirkasta energiaa siinä aikani ja kun koiralla oli kaikki hyvin jatkoin seuraavalle pisteelle.

Mutta harjoituspiste olikin tyhjä. En nähnyt jälkeäkään koko joukkueestamme saati nyrpeästä valmentajasta. En kuullut pihahdustakaan. En edes haistanut maalivahtimme voimakasta ominaistuoksua, myskin ja urean arvoituksellista aromia. Ehkä he olivat siirtyneet jo eteenpäin, jälleen uudelle harjoituspisteelle. Otin siinä ihmetellessäni metsän reunassa olleen viininpunaisen Chrysler 300C:n alleni kuin huomaamattani ja lähdin ajelemaan. Vahva bensiinimoottori murisi pitkän konepellin alla niin pehmeästi että vain auton automaattivaihteiston vaihtojen huomaamaton pehmeys veti sille vertoja. Niin, ja eräät huulet jotka samalla muistin nuoruudestani.

Kurvailin maalauksellisen merellisissä ja värikylläisen kumpuilevissa maisemissa eteenpäin ajatellen elämää kunnes kaunis kesäpäivä muuttui silmänräpäyksessä kauniiksi talveksi. Livuin sillä hetkellä viininpunaisellani pitkin mäkistä ja syheröistä kylän raittia. Päästäkseni etenemään kesärenkailla ja mahtipontisen tehokkaalla takavedolla jouduin jyrkimmissä paikoissa välillä työntämään autoa ratista kiinni pitäen, ovi avoimena. Työntäminen ja ohjaaminen sujui kevyesti kuin leikki ja ajattelinkin mielissäni kuinka onnistuin näin imemään itseeni tuon viehättävän pikkuruisen kivikylän tunnelmaa kenties enemmän kuin olisi auton sisältä käsin ollut mahdollista. Juuri silloin saapui jälleen kesä.

Olin sievässä paikassa, kesäidyllissä, täpötäysine pöytineen ja iloisine ihmisineen. Istuin  pöytään ja ei aikaakaan kun ohikulkeva mestarikokki Henri Alén käveli pöydän ohi tunnistaen minut. Hän tuli kesäinen ilme sileillä kasvoillaan kyselemään kuulumisiani. Ilostuin, vaikkakaan en heti tunnistanut Henkkaa. Hänen hiuksensa olivat niin absoluuttisen puhtaat. Jokainen yksittäinen hapsi hänen päässään tanssahteli lämpöä antavassa tuulessa oman koreografiansa mukaan. Ja samalla kuitenkin täydellisessä synkroniassa 100 000 muun kanssa, luoden taianomaisen auran Henkan vain kevyesti päivettyneille kasvoille.

Muutaman kevyen sanan jälkeen kerroin hänelle että leipätyöni ei lyö enää leiville. Kysäisin, olisiko hänellä mestaritason leivittäjänä tarjota minulle töitä. Silloin Henkka muuttui salamyhkäisen näköiseksi, kumartui puoleeni povitaskuaan kaivellen ja pälyili ympärilleen. Taskusta Henrin käteen tarttui eriskummallisen näköinen esine. ”Akseeniase”, Henkka sanoi, madaltaen samalla merkitsevästi ääntään. Läpikuultava, metallinkeltainen, etäisesti asetta muistuttava tavattoman kutsuva esine. Laadukkaan käsityön leima. Vankka rakenne ja kerrassaan viehättävä muotoilu. Akseeniaseen sisällä erottui mutkikkaita mekaanisia metalliosia. Metallinkeltaisen pinnan alla oli selvästi nähtävissä myös jotain muuta, niin ikään metallinkiiltoista, mutta nestemäistä ainetta.

Henkka laski akseeniaseen pöydälle. Katselimme ja koskettelimme sitä majesteetillisen hiljaisuuden vallitessa. Vihdoin oivalsin mistä oli kyse! Mestaritason kokki luki ymmärrykseni paisteen sanattomilta kasvoiltani, otti kädestäni kiinni ja iski veijarimaisesti silmää. En kyennyt enää iskemään takaisin sillä naamani oli siihen aivan liian leveässä virneessä.

Maailman pienin merieläinpuisto

Muurien takaa pilkotti jotain kaunista. Sen tuoksukin oli vastustamaton. Niinpä Don Saukko ei aikaillut. Hän otti olkalaukustaan esiin mateennahkaiset tanssikengät ja puhalsi niistä pölyt. Sitten hän kaivoi laukusta meritähden nahasta ahvenvidalla ommellut legendaariset kutitteluhanskansa raikastumaan ikuisen Kiovan syksyiseen tuuleen.

Miksi Don Saukko oli tullut juuri tämän muurin liepeille varustelaukkuineen? Tietäen houkutukset. Peläten ja kunnioittaen niitä. Ja hylättyään ne jo lopullisesti kerran, ehkä toisenkin. Taantuminen aistinautintojen vietäväksi jos jokin oli jotain jota kohtaan Don Saukko oli jo pitkään kokenut vastenmielisyyttä. Fyysistä pahoinvointia kepeästä ilosta ja taiten loihditusta ontosta kauneudesta. Ei, ei Don Saukko synkkyydestäkään nauttinut. Ainoastaan äärettömän ihanista asioista. Todellisista, vahvoista, mutkattomista asioista. Asioista, jotka ottivat kokijaltaan kaiken ja antoivat sen moninkertaisesti takaisin. Huomaamatta.

Nyt hän silti koki, että oli tullut aika kiivetä tuon ikivanhan muurin ylitse. Kohti kepeyttä. Jokin ajoi häntä voimalla sitä kohti. Ensin varovasti sen päälle ja sitten saukkomaisen energisellä loikalla houkutusten keskelle. Euroopan suurimpaan merieläinpuistoon!

Siellä olisi kaikkea mitä pystyy rahalla saamaan. Ja ilmaiseksikin. Kaikkea mikä piristäisi. Kaikkea sellaista mikä antaisi välittömästi hyvän olon ja saisi räpylät vispaamaan! Silti. Jälleen tismalleen silloin, ollessaan tunkeutumassa syvälle merenhajuiseen Babyloniin, Don Saukko löysi sydämestään maailman pienimmän merieläinpuiston. Maailman kauneimman universumin. Ja kaiken muun. Kaiken, joka oli hautautunut jo iäisyys sitten kuolleen rakkolevän ja pettymysten alle.

Sielun houkutukset löivät jalat alta. Kaikki oli kaunista kun katsoi vain sydämellään. Jopa jo ajatuksen tasolla suoritettu kapybarojen takaliston sinänsä irvokas ja rytmitön läpsyttely meritähtihanskoilla sai uuden merkityksen. Kontrasti oli kolossaalinen. Kaikki mikä oli ollut vain ihanaa unelmaa olikin taas todellista. Kaikki todellinen muuttui pahaksi uneksi. Olo oli samaan aikaan täysi ja kepeä.

Silmillään Don Saukko ei enää katsonut. Eikä olisi nähnytkään. Siitä piti huolen muurin päälle vaakasuoraan Kuolleenmeren teemanurkkauksen merivesialtaista loiskunut silmittömän suolainen pärske. Nyt oli edettävä näppituntumalla. Elettävä syvimpien tuntojen ohjaamana. Rohkeasti. Tietäen mikä on ikuisesti totta. Johtaen itseään edestä.

Don laskeutui muurilta alas. Ylväästi takaisin omaan elämäänsä. Itsensä pariin. Rakkaittensa luo. Valtavasta Don Saukon sielun päällä olleesta rakkoleväkummusta muistutti enää vastakuoriutunut rantakäärmepoikue joka oli syntynyt rakkolevän mätänemisen hukkalämmössä. Viime hetkellä. Juuri ennen Don Saukon melkein-sukellusta Babyloniin.

Poikue kiintyi heti kovasti Doniin. Ja Don heihin. Koko seurue oli nyt läsnä. Kokemassa yhdessä elämää.

Uusi vanha Don hehkui muuttunutta lämpöä. Pehmeää. Ja tarkempaa. Muurin reuna jäi askel askeleelta kauemmas. Saukko ja rantakäärmepoikue kulkivat vinhasti mutkitellen kohti ikuista kotiaan. Ja se oli suorin reitti mitä kuvitella saattaa.

Orjantappurakruunun varjossa

Korvani eivät enää kuulleet. Sormeni eivät tunteneet. Silmien kyky nähdä valoa oli sekin vain varjo entisestä. Entisestä niin värikylläisestä sointujen ja tekstuurien maailmasta.

Pikkuhiljaa kaikki oli muuttunut. Ensin täysin huomaamatta. Niin etten aavistanut minkään olevan pielessä. Vuosikymmeniä kului kunnes sameuden valta kirkastui – aistit todella olivat kuolleet. Kaikki mikä oli ennen tapahtunut aistinelimissä tapahtui nyt vain ja ainoastaan ajatuksissa. Mielessä. Unissa ja unelmissa. Jopa makunystyrät olivat muuttuneet toimimattomiksi.

Ei ollut mitään. Ei kokemuksia. Stimulanttien stimulatiivinen vaikutus oli lähellä mitätöntä. Miksi? Olinko elimellisesti sairas?

Aistimukset koetaan aivoissa. Tuntoaisti, makuaisti ja kuuloaisti. Loppujen lopuksi hermopäätteiden vastaanottamat aistimukset siirretään hermoverkkoa pitkin aivoihin jossa ne tulkitaan ja tulkataan tietoisiksi kokemuksiksi. Mikä oli muuttunut?

Hieno esine Prisman tekniikkaosaston hyllyssä ei herättänyt mitään tunteita. Kaunis, vastaan kävelevä hymyilevä nainen oli kaunis nainen, ei muuta. Iskender-kebab, tulisella kastikkeella, oli kuin mitä tahansa ylikypsää makaronilaatikkoa.

Jaksoin tuskin seurata ihmisten maailmaa. Draamaelokuvia ja komediaa, ehkä. Joskus minuutti, joskus puoli tuntia. Lukemisesta puhumattakaan. Ensimmäinen lause. Ja kierrätyslaatikkoon. Puhelimen, sellaisen älyllisen, näpräämistä jaksoin muutamia tunteja putkeen. Horroksellisessa tilassa.

Pyöräilin kyllä 20km iäisyyden vanhalla mummokonkelilla. Vailla päämäärää. Vieläpä vaivatta. Piiskaavassa raekuurossa, vastatuulessa vesisateessa, helteellä. Odottaen aistien käynnistymistä.

En saanut mitään sosiaalisista tilanteista. En jaksanut katsoa aikuisten ihmisten näyttelemää arkielämän saippuaoopperaa. Ihmisten ilmiselvä pelailu oman edun tavoitteluksi jätti kylmäksi eikä enää edes puistattanut.

Ainoastaan luonto antoi jotain. Villi ja vapaa luonto. Lapset jotka vielä elivät. Ja vanhukset jotka eivät olleet vielä kuolleet. Niissä hetkissä löysin elämää. Vain niissä. Koin ja annoin. Vuorovaikutus oli läsnä.

Luonto, ja sen mukana lähes kaikki luonnollinen, on menehtynyt. Harva enää leikkii. Ilakoi. Kokee. Kaiken pitää olla hillittyä. Beigeä. Mielellään vaalean beigeä. Ja rahalla mitattavissa. Se on tappanut minunkin aistini.

Olen turtunut täydelliseen merkityksettömyyteen. Joskus asioilla oli merkityksensä. Luonnonvalinnalla oli muinoin jotain johon tarttua. Nyt tartutaan silikonirintoihin ja teknisiin alusasuihin joita on jokaiselle urheilulajille omansa. Salibandypojille omat sukkansa Intermegasportin itäpäädyssä, sählypojille omansa toisessa päädyssä. Sopeutuakseen sairaaseen yhteiskuntaan on oltava sairas. Muutoin sairastuu.

Aistimukset antavat iloa. Tunteen elossa olosta. Enemmän sairaat saavat hetkittäiset aistimuksen tunteensa extreme-lajeista ja shoppailusta. Voimansa olla ihminen ihmisyydettömässä yhteiskunnassa. Mikään ei anna niitä terveille. Ainoa vaihtoehto on turruttaa itsensä.

Alkoholi lamaannuttaa keskushermostoa, syviä aivojen osia. Ei suinkaan harhaanjohtavasti nimettyjä korkeampia aivotoimintoja vaan erityisesti pikkuaivoja. Niitä, joita tarvitsemme elämiseen kipeimmin. Niitä, jotka nykyisin kärsivät eniten ja ovat jo itsekseen turtuneet ja antaneet periksi. Ja periksi antaessaan tappaneet kykymme nähdä ja tuntea. Aistia. Sama aivojen osa, joka on jo matelijamaisilla esi-isillämme. Alkukantainen. Johon kaikki perustuu.

Turrutamme siis alkoholilla pikkuaivoistamme alkunsa saavaa huomiokykyämme, joka on jo kuolinkorinoissaan tukahduttanut aistimme. Huomiokykymme tekee itsemurhaa. Jotta emme tajua ympäröivän maailman mielettömyyttä. Samassa aivojen sopukassa piilee myös mm. puheen sammalluksen aiheuttava osanen, johon vaikuttaminen on vain tahaton sivuseuraus. Ikävä kyllä kukaan ei kuuntele sössöttäjää.

Aina alkoholikaan ei riitä. Tai ole suurissa annoksissa suositeltavaa. Etanoli. Jonka käyttöön koko ihmiskunta on sinänsä sopeutunut geneettisesti. Mikä siis avuksi?

Tällä hetkellä millään ei ole alkua eikä keskikohtaa. Lopusta puhumattakaan. Kaiken saa alkamaan milloin vain, loppumaan milloin vain ja keskikohdan yli voi pikakelata. Oli kyseessä sitten tv- tai radio-ohjelma, parisuhde, päivällinen, talonrakennus tai kaiken päälle liimattu piinallisen pinnallinen urheilusuoritus. On pikaruokaa. Tinder. Digiboksit ja podcastit. Teijo- ja älvsbytalot. Missään ei synny tekemisen kaarta odotuksineen, suorituksineen ja täyttymyksineen.

Aistimaailmaltaan rikkaimpia eivät ole neonvalojen välkkeessä asuvat city-ihmiset. Eivät typerryttävän masentavien monokulttuuriensa puristuksessa luontoa tuhoavat maalaiset. Tuntevimpia ovat lapset ja muistisairaat vanhukset. Sekä juopot. Lapseksi minusta ei enää ole. Vanhukseksi tuskin elän. Alkoholi? Ei kai.

Tai en tiedä.

Mauno Mansikkahiiren seikkailut

Mauno kiipeili ketterästi ympäri kasvihuonetta nenä oikoisenaan. Sen viiksikarvat väpättivät vinhasti ja suusta kuului pientä maiskutuksen ääntä. Mansikkahan se taas oli Maunolla mielessä.

Mauno oli perso makealle. Sitä ei kyllä pystynyt päättelemään sen vyötärönseudusta, mutta jokainen joka Maunon tunsi oli varmasti saanut osansa Maunon mansikkaretkitarinoista. Välillä tarinat sisälsivät melkoista jännitystä ja uhkarohkeita sankaritekoja. Milloin Mauno oli pelastautunut Isolepinkäisen kynsistä viime tipassa Kontiaisen koloon, milloin taas Kyykäärme oli ajanut Maunon korkealle puun latvaan Liito-oravan luo todelliselle yllätysvierailulle. Mutta aina retkillä oli ollut onnellinen loppu ja Mauno oli saanut mansikkansa.

Retket olivat kyllä venyneet kerta kerralta pidemmiksi. Luonnonvaraista ja moitteetonta herkkumansikkaa kun oli nykyään yhä vaikeampi löytää. Ja koska Mauno Mansikkahiiri tiesi tismalleen minkälaisista mansikoista pitää, ei hän voinut tyytyä yhtään täydellisyyttä heikompiin herkkupaloihin. Moni pitikin Maunoa turhan kranttuna. Olihan pienen pienet metsämansikatkin parhaimmillaan varsin nautinnollisia ja toisaalta kunnon ukkomansikoista olisi riittänyt Maunonkin kaliiberin herkuttelijalle pitkäksi aikaa nakerreltavaa. Mutta Mauno oli mikä oli. Täydellisyyden tavoittelija. Eikä voinut itselleen mitään.

Nuorena hiirenpoikana Mauno vielä nautiskeli niin ihanasti värjäävillä mustikoilla, pehmeän untuvaisilla vatuilla kuin kirpakan räväköillä puolukoillakin. Varsinkin alkutalven ensimmäisten pakkasten kevyesti panemat puolukat, ja toisaalta myös keväällä lumihangen alta ensipälvistä paljastuneet villit karpalot, saivat vielä tänäkin päivänä Maunon silmäkulmaan kyyneleen jos hän niitä erehtyi muistelemaan. Niin omalaatuisen herkullisia ne olivat. Silti, kokemuksen ja ajan karttuessa, Maunosta kasvoi kuitenkin nimensä veroinen spesialisti. Ehta Mansikkahiiri.

Maunosta tuntui usein siltä, ettei hän suinkaan ollut se joka valitsi mansikan. Hän oli melkeinpä varma että mansikka oli ensin valinnut hänet. Eihän Mauno laisinkaan tiennyt mitä odottaa saadessaan ensi kertaa aitoa mansikkaa. Mutta ensipuraisun jälkeen Mauno oli ollut mennyttä miestä.

Kuitenkin, mansikoissakin oli eroja. Sen oli oltava punainen ja vieläpä tismalleen oikean sävyinen, totta kai. Mutta myös muodolla oli valtava merkitys. Ja koolla. Tuoksulla. Tuntumalla. Sillä, miltä tuntui juoksuttaa kieltä sen hieman karheaa pintaa pitkin. Sillä, miten se kantoi itsensä. Miten se heijasteli auringonsäteitä. Kuinka se keräsi aamukastetta. Kaikella oli merkityksenä. Ja silti mikään suure ei ollut mitattavissa. Ei ollut olemassa funktiota joka kuvasi sitä mitä Mauno etsi. Ja oli usein löytänytkin. Yksi plus yksi ei ollut likimainkaan kaksi. Kaksi plussaa saattoi kääntyä miinukseksi, kaksi miinusta kertomerkiksi. Ja silti, aina kohdatessaan sen tietyn yksilön, Mauno tiesi että tässä se nyt on. Tai tarkemmin sanottuna, mansikka ja Mauno tiesivät.

Moni marjalude oli nopeampi liikkeissään kuin Mauno. Olihan niillä komeat ja kiiltävät siivet. Monta monituista kertaa lähestyessään unelmiensa mansikkaa Mauno joutui ikäväkseen toteamaan marjaluteiden ehtineen ensin. Nuo koreat ja ryhdikkäät marjaluteet olivat siinä mielessä erityisen inhottavia vastuksia, että jos niiden piirittämää moitteetonta mansikkayksilöä lähestyi niin koko tilanne alkoi nopeasti haisemaan pistävän pahalta. Herrasmiehenä Mauno ei ikinä tavoitellut sellaista mansikkaa jonka kimpussa jo pörrättiin, mutta surkutteli ja jupisi kyllä itsekseen jos näki ettei mansikanpiirittäjä osannut kyllin arvostaa omimaansa herkkua.

Oli varhaiskesä, eikä avomaan mansikkaa vielä ollut missään tarjolla. Kasvihuone oli oivallinen paikka etsiä unelmien mansikkaa. Niitä kun kasvoi siellä vieri vieressä eikä Kyykäärmeistä tai Isolepinkäisistä ollut vaaraa. Toisaalta kasvihuoneen omistaja kontrolloi hyvin voimakkaasti kaikkea muutakin mitä kasvihuoneessa tapahtui. Syystä tai toisesta Maunon ja kasvihuoneen omistajan näkemykset täydellisistä mansikoista eivät käyneet aivan yksiin. Mauno kun arvosti kaikkea mitä ei voinut mitata, kasvihuoneenomistaja taas kaikkea jota pystyi mittaamaan.

Kasvihuoneessa oli valtavia määriä kauempaa katsottuna kiinnostavan näköisiä mansikoita, mutta ne kaikki houkuttelivat puoleensa vielä hirmuisempia määriä marjaluteita, erilaisia kirvoja, kemppejä ja kaikenmoisia muitakin siivekkäitä ja dynaamisia nesteiden imijä tykkejä. Joita kasvihuoneen omistaja sitten vuorostaan yritti pitää kurissa erilaisin myrkyin. Tämä koko kuvio sai aikaan sen, etteivät itse kasvihuonemansikatkaan olleet niin moitteettomia kuin ne ensin näyttivät olevan. Monessa oli vaarallisia myrkkyjäämiä jonka vain harjaantunut mansikkaekspertin kuono tunnisti. Joidenkin sisus oli ontto ja kuiva vaikka pinta helmeili kauttaaltaan punaisen kosteana. Toisissa taas toinen puoli saattoi olla ikuisesti raa’an vihreä toisen puolen helottaessa mitä kutsuvimman sävyisenä ja muodokkaana.

Silti Mauno uskoi, että aina jokin mansikka oli onnistunut lymyilemään myrkytyksien aikana lehvästön suojissa ja saamaan juurensa upotettua köyhän lasivilla-vesiseoksen sijaan ehtaan mustaan multaan, ohi kasvatuspenkkien. Ja saamaan itseensä aitoa ihanaa auringonvaloa keinotekoisten natrium-lamppujen loimotuksen asemesta. Tällaisen mansikan perässä Mauno oli. Harvinaisen toki, mutta sellaisen, jota kannattaa pyytää vaikkei saisikaan.

Maunon strategiana oli olla läsnä. Mauno kierteli ympäri kasvihuonetta aistit avoimina. Se ei tiennyt mitä etsiä, mutta oli valmiina kohtaamaan sen milloin vain. Vastaan tuli tuhansia ja taas tuhansia mansikoita. Mauno sivuutti ne kaikki. Joitain hän toki nuuhkaisi hieman tarkemmin. Silmäili aavistuksen pidempään. Kosketti hellästi käpälillään. Kuin varmistaakseen, ettei juuri se mansikka ollut oikea. Ollen kuitenkin valmis yllättymään joka kerta.

Kiipeillessään Mauno ei ajatellut juuri mitään. Hän vain hengitti koko keuhkokapasiteetillaan ja yritti pitää silmänsä avoimina. Ja sydämensä. Sillä kerrassaan mahdottoman tarkkojen aistiensa sijaan parhaat mansikkansa hän oli löytänyt sattumalta, pilkkopimeässä, ollessaan influenssan kourissa.

Tänään Maunoa ei kuitenkaan lykästänyt. Hän oli juuri ohittamassa potentiaalisen oloista kasvihuoneen nurkkausta kun kuului pahaenteinen pihahdus. Mauno heristi korvansa äärimmilleen ja kuuli sen uudelleen. Myrkytyslaitteiston paineilmajärjestelmä pihisi! Mauno hätääntyi. Oliko tänään oikeasti myrkytyspäivä? Miten hän olikin voinut erehtyä päivästä. Vai oliko kyseessä vain järjestelmän testaus? Mauno oli melkein kasvihuoneen perällä. Sieltä ei ollut turvallista ulospääsyä.

Myrkytyslaitteiston suuttimista alkoi hiljalleen tupruta hienojakoista kuolemaa. Se oli suunniteltu tappamaan kaikki selkärangattomat eliöt. Mauno Mansikkahiirellä jos jollain oli kyllä selkärankaa, mutta kaikki tyynni Mauno tiesi ettei tuo lumoavan kaunis usva säästäisi häntäkään. Hänen isänsä oli nimittäin menehtynyt vain kaksi talvea aiemmin kesken samaisten puuhien, samaisessa kasvihuoneessa. Mauno kyllä luuli ottaneensa opiksi.

Mauno istui voimattomana mansikka-amppelin reunusta kiertävällä rönsyllä. Hän antoi elämänsä kaitafilminauhan rullata kyynelehtivien silmiensä editse. Ja katso, silloin hänen kyyneleensä kuivuivat ja karvaisten poskien peittämät hymylihakset vetivät hänen muiskuhuulensa täyttymykselliseen virneeseen.

Näinhän tämän pitikin mennä. Kaikki oli tähdännyt tähän, ja nyt oltiin tässä. Jokaisella on hetkensä. Nyt Maunon hetket olivat tulleet täyteen. Mauno veti viimeisen henkäyksensä viileästi pisaroivaa surmaa rakastamiensa mansikoiden keskellä ja kellahti rönsyltä kuolleena selälleen amppelin pohjalle. Mitä upeimman mansikan alle.

Hänelle itselleen aiemmin niin kovin tärkeä pieni Mansikkahiiren elämä oli ohi. Kaikki oli ohi.

Rakkaudella

Uskoin. Maistoin. Toivoin. Haistoin. Ehkä rakastinkin. Mutta tiennyt en. Enhän voinut.

Sillä kukaan ei sitä enää täysin ymmärrä. Eikä siksi ole voinut siitä kertoakaan. Aiemmin kyllä. Kunnes muistimme oli pikkuhiljaa pyyhkiytynyt särmättömäksi kuin riehuvien vesien silokalliot.

Ai mitäkö? Onnen salaisuutta. Reseptiä siihen, kuinka elää kiinni onnessaan. Antaa itselleen mahdollisuus syntyä joka päivä uudelleen. Omaksi itsekseen. Vapaaksi sieluksi. Ja ennen kaikkea vartaloksi.

Äärimmäisyyksien tavoittelussa on kyse kuolemasta. Ei elämästä. Ja mitä muuta onnen tavoittelijat tavoittelevat kuin päävoittoa. Päävoittoon on mahdollista päästä käsiksi pienellä panoksella. Riittää että lyö pöytään itsensä. Itselleen. Jättää piiloutumatta. Suojaa itsensä olemalla puhdas. Ei piilossa.

Kenenkään ei tarvitse yrittää mitään. Kaikki annetaan. Pyytämättä. Ennemmin tai myöhemmin.

Aiemmin kaikki oli saatu jo lapsena. Nykyään useimmiten vasta kuolinvuoteella. Pitkä elämä tyhjässä rimpuillen. Onnettomana. Ilman onnea. Onnetonna. Kunnes elämä vilahtaa silmien takana. Ensi kerran. Ei ulkopuolella. Ei naapurin kiiltävän leasing-hirmun juuri vahatussa kyljessä. Ei työpaikan pomon vaimon jumalaisessa ruodossa. Ei näköradiossa.

Kuka kykenee onneen länsimaisessa demokratiassa? Kuka kykenee onneen kerrostalossa? Kuka kykenee onneen valehdellessaan itsensä kadoksiin 8-16 väliseksi ajaksi? Vain he, jotka valitsevat elää kuolleina. He, jotka tekevät parhaansa ja katsovat mihin se riittää. Kunnes lopulta huomaavat ettei se riittänyt mihinkään.

Maailmojen on muututtava. Mutta aika käy vähiin, sillä pimeät voittajat vetävät jo nahkahanskoja käsiinsä. Valmiina kuristamaan uskojat, toivojat, tietäjät – ja erityisesti – rakastajat. Monen mielestä rakkaus saa tekemään hulluja tekoja. Mutta asia on päinvastoin. Ainoastaan hullut teot saavat rakastamaan. Todella rakastamaan.

Ja vain rakkauden takana vaanii onni.

Lyhyt tutkielma Pardosa eisenin kauneudesta

Ihanaa paskaa. Sitähän tämä kaikki on. Toisten mielestä enemmän ihanaa, toisten mielestä enemmän paskaa.

Kuka vaan olisi voinut olla mitä tahansa. Ei kuitenkaan mitään muuta kuin oma itsensä. Oma kusinen itsensä.

Ainoastaan suhteessa muihin minuuden määritelmä pääsee oikeuksiinsa. Minuus yksin ollessa on verrattavissa sooloseksiin. Se ei ole seksiä eikä sitä tehdä soolona. Aina ajatellaan muita.

Yhteiskunnalla ei ole mitään yhteistä. Vain itsensä, yhteiskunta. Yhteiskunta on ruma olio, jonka tehtävä on ylläpitää itseään. Jotta muutama kusinen yksilö saa päteä.

Länsimainen ihminen on viimeinen luonnonvalinnan tuloksena syntynyt aitososiaalinen laji. Ja paskin niistä kaikista. Vaikka kekomuurahaiset ovat melkoista paskaa nekin. Formica-suvun kyrvät, loviniska exsectat, homo-suvun demokraattiset paskiaiset. Samaa paskaa. Eri paketissa. Pardosat ja Alopecosat taasen…

Neuvostoliitto teki parhaansa aidon aitososiaalisuuden eteen. Saadakseen siitä edes jotain irti. Vituiksi meni, ikävä kyllä. Hyvä kokeilu, joka todisti että ihmiskunta on tietoisuuden tasoltaan verrattavissa korkeintaan sienikuntaan. Tosin monet sienetkin pystyvät muodostamaan toimivia symbionttisia suhteita muiden eliöiden kanssa. Ihminen ei. Edes omiensa kanssa.

Elämän määrittelyssä on epäonnistuttu kerta toisensa jälkeen. Silti sitä etsitään vittu muilta planeetoilta. Neula, heinäsuopa, anyone?!?! Tunteeko kala kipua? Voiko sarvikuonon sarvea nauttimalla saada erektion? Miksi vammaisia hakataan?

Elämän voi kahlata läpi tanssien tangoa. Sen voi myös läpäistä homoillen. Tai sikaillen, olemalla kyrpä. Samaa paskaa kaikki. Universaalissa Jeesuksen tai vitun Skitso-Abrahamin naulaamassa viitekehyksessä. Muuhun ei taida enää kenestäkään olla.

Ja hyvä niin. Maapallo kiittää.