Huipputason jalkapallovalmentajan treeneissä lensi hiki.
Vanhojen seurakavereiden kanssa vielä kerran tosissaan treenatessa,
neljääkymppiä lähestyttäessä, tempo tuntui hetkittäin turhan kovalta.
Ystävät muistivat kuitenkin pyyteettömästi muistuttaa, lähes tauotta
nyrpeän oloiselle ja isolla rahalla porukallemme ostetulle vierailevalle
Valioliigavalmentajallemme, että liikkeitteni ajoittaiseen verkkauteen
on syynä muulinpotkuista jo poikasena vioittunut vasen polveni.
Sen minkä sähäköissä liikkeissä hävisin, voitin moninkertaisesti
takaisin laukomalle käsittämättömiä kaappeja kaukaa ja läheltä, oikealta
ja vasemmalta, ylös ja alas. Käytännössä paikoiltani. Taika asui yhä
pohkeissani.
Treenasimme muutamien satojen metrien etäisyyksillä toisistaan
olevilla harjoituspisteillä intensiivisen monipuolisesti, aina välillä
koko joukkue pisteestä toiseen siirtyen. Kauniissa ja monimuotoisessa
eurooppalaisessa maastossa. Erään siirtymän aikana huomasin pienen
koiran olevan pinteessä polun laidalla. Se vikisi ja puhisi, ärhenteli
ja pyöri vimmatusti. Siankorva oli juuttunut sen kuonon ympärille!
Lähestyin tuota pientä koiraa varovasti ja vaihdettuamme samalle
aaltopituudelle ojensin käteni sen kuonoa kohti pelastaen pikkuisen
pinteestään. Hän ahmaisi korvan nyt oikein päin suuhunsa alkaen
välittömästi mutustelemaan sitä ongelmitta. Ihastelin tuon pienokaisen
kirkasta energiaa siinä aikani ja kun koiralla oli kaikki hyvin jatkoin
seuraavalle pisteelle.
Mutta harjoituspiste olikin tyhjä. En nähnyt jälkeäkään koko
joukkueestamme saati nyrpeästä valmentajasta. En kuullut pihahdustakaan.
En edes haistanut maalivahtimme voimakasta ominaistuoksua, myskin ja
urean arvoituksellista aromia. Ehkä he olivat siirtyneet jo eteenpäin,
jälleen uudelle harjoituspisteelle. Otin siinä ihmetellessäni metsän
reunassa olleen viininpunaisen Chrysler 300C:n alleni kuin huomaamattani
ja lähdin ajelemaan. Vahva bensiinimoottori murisi pitkän konepellin
alla niin pehmeästi että vain auton automaattivaihteiston vaihtojen
huomaamaton pehmeys veti sille vertoja. Niin, ja eräät huulet jotka
samalla muistin nuoruudestani.
Kurvailin maalauksellisen merellisissä ja värikylläisen kumpuilevissa
maisemissa eteenpäin ajatellen elämää kunnes kaunis kesäpäivä muuttui
silmänräpäyksessä kauniiksi talveksi. Livuin sillä hetkellä
viininpunaisellani pitkin mäkistä ja syheröistä kylän raittia.
Päästäkseni etenemään kesärenkailla ja mahtipontisen tehokkaalla
takavedolla jouduin jyrkimmissä paikoissa välillä työntämään autoa
ratista kiinni pitäen, ovi avoimena. Työntäminen ja ohjaaminen sujui
kevyesti kuin leikki ja ajattelinkin mielissäni kuinka onnistuin näin
imemään itseeni tuon viehättävän pikkuruisen kivikylän tunnelmaa kenties
enemmän kuin olisi auton sisältä käsin ollut mahdollista. Juuri silloin
saapui jälleen kesä.
Olin sievässä paikassa, kesäidyllissä, täpötäysine pöytineen ja
iloisine ihmisineen. Istuin pöytään ja ei aikaakaan kun ohikulkeva
mestarikokki Henri Alén käveli pöydän ohi tunnistaen minut. Hän tuli
kesäinen ilme sileillä kasvoillaan kyselemään kuulumisiani. Ilostuin,
vaikkakaan en heti tunnistanut Henkkaa. Hänen hiuksensa olivat niin
absoluuttisen puhtaat. Jokainen yksittäinen hapsi hänen päässään
tanssahteli lämpöä antavassa tuulessa oman koreografiansa mukaan. Ja
samalla kuitenkin täydellisessä synkroniassa 100 000 muun kanssa, luoden
taianomaisen auran Henkan vain kevyesti päivettyneille kasvoille.
Muutaman kevyen sanan jälkeen kerroin hänelle että leipätyöni ei lyö
enää leiville. Kysäisin, olisiko hänellä mestaritason leivittäjänä
tarjota minulle töitä. Silloin Henkka muuttui salamyhkäisen näköiseksi,
kumartui puoleeni povitaskuaan kaivellen ja pälyili ympärilleen.
Taskusta Henrin käteen tarttui eriskummallisen näköinen esine.
”Akseeniase”, Henkka sanoi, madaltaen samalla merkitsevästi ääntään.
Läpikuultava, metallinkeltainen, etäisesti asetta muistuttava tavattoman
kutsuva esine. Laadukkaan käsityön leima. Vankka rakenne ja kerrassaan
viehättävä muotoilu. Akseeniaseen sisällä erottui mutkikkaita mekaanisia
metalliosia. Metallinkeltaisen pinnan alla oli selvästi nähtävissä myös
jotain muuta, niin ikään metallinkiiltoista, mutta nestemäistä ainetta.
Henkka laski akseeniaseen pöydälle. Katselimme ja koskettelimme sitä
majesteetillisen hiljaisuuden vallitessa. Vihdoin oivalsin mistä oli
kyse! Mestaritason kokki luki ymmärrykseni paisteen sanattomilta
kasvoiltani, otti kädestäni kiinni ja iski veijarimaisesti silmää. En
kyennyt enää iskemään takaisin sillä naamani oli siihen aivan liian
leveässä virneessä.
