Muurien takaa pilkotti jotain kaunista. Sen
tuoksukin oli vastustamaton. Niinpä Don Saukko ei aikaillut. Hän otti
olkalaukustaan esiin mateennahkaiset tanssikengät ja puhalsi niistä
pölyt. Sitten hän kaivoi laukusta meritähden nahasta ahvenvidalla
ommellut legendaariset kutitteluhanskansa raikastumaan ikuisen Kiovan
syksyiseen tuuleen.
Miksi Don Saukko oli tullut juuri tämän
muurin liepeille varustelaukkuineen? Tietäen houkutukset. Peläten ja
kunnioittaen niitä. Ja hylättyään ne jo lopullisesti kerran, ehkä
toisenkin. Taantuminen aistinautintojen vietäväksi jos jokin oli jotain
jota kohtaan Don Saukko oli jo pitkään kokenut vastenmielisyyttä.
Fyysistä pahoinvointia kepeästä ilosta ja taiten loihditusta ontosta kauneudesta. Ei, ei Don Saukko synkkyydestäkään nauttinut. Ainoastaan äärettömän
ihanista asioista. Todellisista, vahvoista, mutkattomista asioista.
Asioista, jotka ottivat kokijaltaan kaiken ja antoivat sen
moninkertaisesti takaisin. Huomaamatta.
Nyt hän silti koki, että oli tullut aika
kiivetä tuon ikivanhan muurin ylitse. Kohti kepeyttä. Jokin ajoi häntä
voimalla sitä kohti. Ensin varovasti sen päälle ja sitten saukkomaisen
energisellä loikalla houkutusten keskelle. Euroopan suurimpaan
merieläinpuistoon!
Siellä olisi kaikkea mitä pystyy rahalla
saamaan. Ja ilmaiseksikin. Kaikkea mikä piristäisi. Kaikkea sellaista
mikä antaisi välittömästi hyvän olon ja saisi räpylät vispaamaan! Silti. Jälleen tismalleen silloin, ollessaan
tunkeutumassa syvälle merenhajuiseen Babyloniin, Don Saukko löysi
sydämestään maailman pienimmän merieläinpuiston. Maailman kauneimman
universumin. Ja kaiken muun. Kaiken, joka oli hautautunut jo iäisyys
sitten kuolleen rakkolevän ja pettymysten alle.
Sielun houkutukset löivät jalat alta. Kaikki oli kaunista kun katsoi vain sydämellään. Jopa jo ajatuksen tasolla suoritettu kapybarojen takaliston sinänsä irvokas ja rytmitön läpsyttely meritähtihanskoilla sai uuden merkityksen. Kontrasti oli kolossaalinen. Kaikki mikä oli ollut vain ihanaa unelmaa olikin taas todellista. Kaikki todellinen muuttui pahaksi uneksi. Olo oli samaan aikaan täysi ja kepeä.
Sielun houkutukset löivät jalat alta. Kaikki oli kaunista kun katsoi vain sydämellään. Jopa jo ajatuksen tasolla suoritettu kapybarojen takaliston sinänsä irvokas ja rytmitön läpsyttely meritähtihanskoilla sai uuden merkityksen. Kontrasti oli kolossaalinen. Kaikki mikä oli ollut vain ihanaa unelmaa olikin taas todellista. Kaikki todellinen muuttui pahaksi uneksi. Olo oli samaan aikaan täysi ja kepeä.
Silmillään Don Saukko ei enää katsonut. Eikä
olisi nähnytkään. Siitä piti huolen muurin päälle vaakasuoraan
Kuolleenmeren teemanurkkauksen merivesialtaista loiskunut silmittömän
suolainen pärske. Nyt oli edettävä näppituntumalla. Elettävä syvimpien
tuntojen ohjaamana. Rohkeasti. Tietäen mikä on ikuisesti totta. Johtaen itseään edestä.
Don laskeutui muurilta alas. Ylväästi
takaisin omaan elämäänsä. Itsensä pariin. Rakkaittensa luo. Valtavasta
Don Saukon sielun päällä olleesta rakkoleväkummusta muistutti enää
vastakuoriutunut rantakäärmepoikue joka oli syntynyt rakkolevän
mätänemisen hukkalämmössä. Viime hetkellä. Juuri ennen Don Saukon
melkein-sukellusta Babyloniin.
Poikue kiintyi heti kovasti Doniin. Ja Don heihin. Koko seurue oli nyt läsnä. Kokemassa yhdessä elämää.
Poikue kiintyi heti kovasti Doniin. Ja Don heihin. Koko seurue oli nyt läsnä. Kokemassa yhdessä elämää.
Uusi vanha Don hehkui muuttunutta lämpöä.
Pehmeää. Ja tarkempaa. Muurin reuna jäi askel askeleelta kauemmas.
Saukko ja rantakäärmepoikue kulkivat vinhasti mutkitellen kohti ikuista
kotiaan. Ja se oli suorin reitti mitä kuvitella saattaa.