Miksi mulkut menestyvät?

Nykyään menestykseksi kutsutaan jotain, joka olisi ennen leimattu sairaudeksi.

Kun henkilö onnistuu haalimaan paljon rahaa, hinnalla millä hyvänsä, häntä ylistetään. Hän saa media-aikaa, kutsuja paneeleihin ja linnanjuhliin sekä sellaisen statuksen, jota kukaan ei kyseenalaista. Hän pääsee halutessaan jopa poliittiseksi päättäjäksi. Päättämään yhteisistä asioista.

Ei väliä, riistääkö hän työntekijöitään, käyttääkö hyväkseen systeemiä tai polkeeko toisia. Niin kauan kuin tilillä on tarpeeksi nollia, hän on roolimalli ja kaikkien alojen asiantuntija. 

Mutta jos katsomme historiaa, oikeaa ihmiskunnan historiaa, lajimme miljoonien vuosien mittaista yhteisöllistä kehitystä, kuva muuttuu täysin. Kaikki kääntyy päälaelleen.

Metsästäjä-keräilijäyhteisössä tällainen itsekäs rohmuaja olisi ollut kauhistus. Häntä ei olisi kutsuttu johtajaksi tai menestyjäksi. Häntä olisi ihmetelty , pelätty, vältelty ja lopulta hylätty. Yhteisön säilyminen kun perustui siihen, että ruokaa jaettiin, apua annettiin, eikä kukaan pyrkinyt hamstraamaan enemmän kuin muut. Itsekkyys ei ollut voittava strategia, vaan uhka.

Nykyaika on kääntänyt tämän nurinperin. Me palkitsemme tänäpäivänä juuri niistä piirteistä, jotka ennen nähtiin moraalisesti väärinä ja sosiaalisesti vaarallisina: ahneuden, kylmyyden, eristäytyneisyyden, laskelmoinnin, selkärangattomuuden ja itsekkyyden. 

Puhutaan voittajista ja menestyjistä, mutta mikä peli se sellainen on, jossa voitto ja menestys vaatii selkärangattomuutta?

Kyse ei ole vain moraalisesta rappeutumisesta. Kyse on lajimme kulttuurisesta ja kollektiivisesta dramaattisesta muistinmenetyksestä. Elämme järjestelmässä, joka nostaa jalustalle juuri ne ihmiset, jotka ennen eristettiin ja eliminoitiin muiden turvaksi.

Ehkä joskus tulevaisuudessa menestyksen mittariksi palaa taas jotain toista. Ehkä ihmiset taas joskus muistavat, että tärkeämpää kuin se, mitä sinulla on, on se, mitä annat.

Mutta toistaiseksi, tässä ajassa, itsekäs rahanahne järjestelmää myötäilevä selkärangaton mulkku on sankari.

Ja tämä kirjoitus, ystäväni, kertoo nykymaailmasta kaiken, mitä et halua myöntää.

Kaksoisstandardien maailma: Israel kelpaa Euroviisuihin, Venäjä ei mihinkään

 

On vaikea ymmärtää, miksi läntinen maailma katsoo sormiensa läpi Gazan tuhoa mutta käyttäytyy täysin päinvastoin, kun puhutaan Venäjästä. Ukrainassa kuolee tuhansia – Gazassa kymmeniätuhansia. Ukrainalaisten kuolleisuus vastaa tällä hetkellä 2000-luvun alkua, jolloin liikenteessä kuoli vuosittain onnettomuuksissa saman verran ihmisiä kuin nyt tämän konfliktin aikana. Venäjä suljetaan tällä hetkellä urheilusta, kulttuurista ja politiikasta. Israel sitä vastoin esiintyy jopa Euroviisuissa, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Miksi?

Vastaus on epämukava: liittolaiset saavat tehdä asioita, joita viholliset eivät. Israel on lännen pitkäaikainen ystävä, strateginen etuvartio Lähi-idässä. Venäjä on vastustaja, jota ei tarvitse ymmärtää. Juutalaisiin kohdistuva kritiikki leimataan helposti antisemitismiksi – vaikka kyse olisi valtiosta, ei kansasta. Venäjään taas saa kohdistaa mitä tahansa sanoja, kuvia tai pakotteita. Dehumanisaatio on hyväksyttyä, kun kohde on oikea.

Kaksoisstandardit mädättävät moraalin ytimen. Jos kansainvälinen yhteisö haluaa olla uskottava, sen on tuomittava siviilien tappaminen riippumatta siitä, kuka vetää liipaisimesta. Muuten ihmiset näkevät läpi tekopyhyyden – ja lakkaavat uskomasta mihinkään.

Oikeusvaltion arvopohjasta

 

Suomessa puhutaan paljon "arvopohjasta", mutta kummallisesti arvot pätevät vain silloin, kun ne palvelevat lännen itsekästä materiaalista etua. Puhutaan demokratiasta, vapaudesta ja oikeusvaltiosta – mutta missä oli demokratia, kun Jugoslavia pommitettiin? Missä oli vapaus, kun Irakissa kylvettiin kuolemaa massiivisten valheiden varjolla?

Nyt sama tarina toistuu Ukrainassa. Meille kerrotaan, että Venäjä hyökkäsi "ilman syytä", että Ukraina on "demokratian etulinja", ja että länsi puolustaa "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä". Mutta mitä sääntöjä nämä ovat – ja kuka ne on kirjoittanut?

Ukraina on pahainen pelinappula lännelle. Eikä missään nimessä Venäjälle minkään tason päämäärä tai "maailman valloituksen" alkupiste.

Ukrainaa on aseistettu jo vuodesta 2014. Maan sisäinen hajaannus, kielivähemmistöjen sorto ja äärimielisten ryhmien valtaannousu eivät koskaan olleet lännen huolenaihe. Päinvastoin: kaikki, mikä kohdistui Venäjän vaikutusvallan heikentämiseen, oli sallittua ja sitä tuettiin kaikin keinoin.  Venäjän raja-alueelle haluttiin pysyvä kriisi, jotta Venäjä ei voisi vakautua, kasvaa eikä haastaa länttä geopoliittisesti.

Media ohjaa tässäkin asiassa tavisten mielipiteitä. Länsimainen media ei raportoi tapahtumista neutraalisti, se keskittyä rakentamaan mielikuvia. Zelenskyistä tehtiin sankarillinen vapauden symboli, vaikka hän sulki oppositiomedioita, kielsi puolueita ja keskitti vallan presidentinhallintoon. Vaikka jo valmiiksi yhden maailman korruptoneimman maan korruptio on vain lisääntynyt kaiken aikaa "hänen kaudellaan". Samaan aikaan Venäjää on demonisoitu tavalla, jota ei nähty edes pahimman kylmän sodan aikana. Jokainen uutinen vahvisti jo valittua tarinaa: Venäjä on paha, Ukraina hyökkäyksen viaton uhri, ja länsi puolustaa "arvoja". Ja kansa uskoo kaiken mikä lehdessä lukee tai uutisissa sanotaan. Harva pysähtyy kysymään: miksi kaikki näyttää niin mustavalkoiselta? 

Kun Yhdysvallat käytti jälleen tuhansia miljardeja "sodan päättämiseen" Irakissa ja Afganistanissa, läntinen maailma katsoi hiljaa ihaillen. Hyväksyen. Kun NATO pommitti Belgradia ilman YK:n mandaatteja, se oli ihana pikkuinen "humanitaarinen interventio". Venäjän puuttuessa rajallaan käynnissä olevaan sekoiluun, se oli "laiton invaasio". Joka piti välittömästi tuomita tai olet Venäjän kätyri ja länsimaisen demokratian vastustaja. Kuka päätti, mikä on laillista? Kuka päätti kuka saa hyökätä, kuka ei?

Tämä ei tarkoita, että Venäjä olisi puhdas pulmunen. Mutta se tarkoittaa, että lännen moraalinen ylemmyys on rakennettu itsekkyydelle valikoivan historian varaan. Silloin moraali ei ole universaalia yhteiseen hyvään pyrkimistä – se on valloitusstrategiaa. Se on kaksinaismoralismia.

Entä NATO sitten? Se ei ole puolustusliitto – se on etupiirien sotakoneisto.

Kun Suomi liittyi Natoon, meille vakuuteltiin, että kyseessä on "turvallisuusyhteisö". Todellisuudessa liityimme sotilaalliseen liittoumaan, joka on vuosikymmenien ajan toiminut Yhdysvaltain geopoliittisena käsivartena. NATO ei puolusta rauhaa – se vie lännen rajaa kohti kilpailijoita aggressiivisesti. Nyt tuo raja kulkee jo läpi Ukrainan, ja se kulkee myös Suomen ja Venäjän halki kuin jäätynyt tulilanka. Joka sulaa tätä tahtia nopeasti. NATO toi sodan uhkan Suomen rajalle välittämättä meidän kansallisista intresseistä.

Mitä lähempänä Venäjän ydintä lännen aseet ovat, sitä herkemmäksi tilanne käy. NATO:n jäsenyys ei poista mitään uhkia – se tuo ne kotiovelle. Turvatakuu on vain termi, jolla yksinkertaiset ihmiset saadaan voitettua omalle puolelle, ei mitään muuta. Ei mitään konkreettista hyvää. Ja Suomi, tuo hiljainen mutta kuuliainen oppilas, suostui vielä rakentamaan tukikohtia ja isäntämaasopimuksia, joista kansa ei saanut edes äänestää.

Vihdoinkin vuonna 2025 valheiden huntu alkaa repeilemään.

Donald Trump on jälleen Valkoisessa talossa. Hän ei esitä hymyilevää "demokratian" suojelijaa, vaan on se mikä hän on - liikemies, joka katsoo tulostaulua. Kun Zelensky vieraili Washingtonissa keväällä 2025, tapaaminen ei ollut hymistelevää teatteria. Se ei ollut lämminhenkinen lässytystuokio – se oli tyly. Trump läksytti Ukrainaa varojen haaskaamisesta, vaati selityksiä ja antoi ymmärtää, että tukihanat suljetaan, ellei "realistisia tavoitteita" aseteta. Myös eurooppalaiset johtajat, Macron ja Scholz, ovat alkaneet puhua rauhan tarpeesta – ei enää sodan "voittamisesta". Vaikkakin hekin ajavat edelleen kaksilla rattailla.

Zelensky on menettänyt osan lännen tuesta ja yhä enemmän myös kansansa luottamuksen. Netti on täynnä videoita, joissa "vapaaehtoisia ylväitä ukrainalaismiehiä" rekrytoidaan sotaväkeen puolustamaan rakasta maataan. Kuka tahansa näitä videoita vilkaiseva näkee mistä todellisuudessa on kysymys. Ukrainassa kuohuu, mutta media keskittyy edelleen maan kuvaamiseen onnelana ja johdon kuvaamiseen sankarina. Tarina pysyy median yhteisesti sopimana hengissä, vaikka totuus on aivan toinen.

Suomikin on mukana tässä tarinassa, vieläpä erittäin vahvasti. Ainakin omasta mielestään. Suomi toistaa kuuliaisesti jokaisen repliikin, jonka Bryssel tai Washington kirjoittaa. Varsinkin ennen Trumpin nousua uudelleen valtaan Suomi oli niin rähmällään Bidenin suuntaan että Brezhnev ja kumppanit olisivat kateellisia. Mutta olemme vain pienen pieni sivuhahmo suuressa näytelmässä. Me luulemme puolustavamme jotain"arvoja", vaikka todellisuudessa puolestamme vain vieraiden valtakeskusten itsekkäitä etuja.

Jokaisen, joka luulee kykenevänsä ymmärtämään yhtään mitään, olisi syytä viimeistään nyt pysähtyä ja kysyä: näkeekö maailman omin silmin – vai median muokkaaman läpeensä käsikirjoitetun tarinan läpi?

Vuosi 2025 ei ole vain geopoliittisen siirtymän vuosi – se on moraalisen rehellisyyden testi. Joko alamme vihdoinkin nähdä maailman sellaisena kuin se on – tai jatkamme piinaavan tuhon tiellä elämistä toisten kirjoittamassa käsikirjoituksessa.

Mitä jos kaikki hinnat putoaisivat kymmenesosaan?

Ostovoiman vallankumous!

Kuvittele maailma, jossa kaikki hinnat — ruoka, asuminen, energia, autot, palvelut — tippuvat samanaikaisesti kymmenesosaan nykyisestä. Kolmen euron leipä maksaa enää 30 senttiä, 900€ vuokra olisikin vain 90 euroa kuussa, uusi pieni perusauto irtoaisi kahdella tonnilla. Ihmisten palkkoja leikattaisiin samalla puoleen, mutta ei huolta: ostovoima olisi silti viisinkertainen entiseen verrattuna.

Tämä ei ole utopia. Se on looginen seuraus siitä, mitä tapahtuisi, jos hinnat, palkat ja velat sopeutuisivat samassa suhteessa alaspäin. Taloustieteessä tätä kutsutaan nominaaliseksi skaalautumiseksi ilman reaalista muutosta.

Ostovoima räjähtää

Otetaan esimerkki. Rakastat leipää. Jos nykyään tienaat 3000 euroa kuussa ja maksat leivästä 3 euroa, voit ostaa tuollaisella palkalla tuhat leipää. Mutta jos palkkasi puolittuu 1500 euroon ja leivän hinta laskee 0,30 euroon, voit ostaa 5000 leipää. Sama pätee kaikkeen: vuokra, sähkö, vaatteet, liikkuminen, koulutus, palvelut. Kaikkea saa enemmän. 

Toisin sanoen: vaikka palkka näyttää pienemmältä, sen todellinen ostovoima moninkertaistuu. Eläminen tulee helpommaksi, ei vaikeammaksi.

Entä yritykset? Jos hinnat putoavat kymmenesosaan, eikö jokainen yritys päädy konkurssiin? Ei, yritykset eivät kaadu – ne alkavat kukoistaa.

Usein sanotaan, että yritykset kaatuvat korkeisiin palkkakustannuksiin. Ja että hinnoissa on jatkuvasti nousupaineita. Mutta jos kuluttajahintojen laskiessa samalla myös yritysten kulut — vuokrat, energia, raaka-aineet, kuljetuskustannukset, laitteet — laskevat kymmenesosaan, yritysten kustannusrakenne kevenee kautta linjan. Heikot firmat kaatuvat ehkä kuten ne aina tekevät, mutta terveet yritykset menestyvät entistä paremmin.

Palkat eivät useimmilla toimialoilla ole nytkään suurin kuluerä. Ne ovat vain osa kokonaisuutta ja jos koko kokonaisuus skaalautuu alaspäin, tasapaino säilyy.

Entä velalliset?

Tässä piilee koko skenaarion ratkaiseva ehto: nykyisten velkojen täytyy laskea suhteessa muun talouden mukana. Jos asuntolainasi on nyt 200 000 € ja talon arvo putoaa 200 000 eurosta 20 000 euroon, mutta lainasi pysyisi nimellisesti samana, olisit puolikkaalla palkallasi pahassa pulassa. Mutta kun lainakin skaalautuu samassa suhteessa — eli kymmenesosaan — mitään ongelmaa ei synny.

Sama koskee valtion velkaa, yrityslainoja ja kaikkia kulutusluottoja. Jos järjestelmä osaa sopeuttaa nämä luvut oikein, kaikki jatkuu normaalisti — vain edullisemmin.

Miksi tätä ei ole tehty?

Suurin este ei ole taloudellinen vaan psykologinen ja hallinnollinen. Ihmiset pelkäävät pieniä numeroita, vaikka suuret numerot eivät tee meistä rikkaampia. Inflaatio on meille tuttu, deflaatio pelottava — vaikka kumpikin on vain hinnanmuutosta, eikä kumpikaan itsessään hyvä tai paha. Ihmiset vain intuitiivisesti mieluummin ottavat 3000€ palkkaa ja maksavat 3€ leivästä kuin 1500€ palkkaa ja maksaisivat vain 0,30€ leivästä.

Toinen este on tekninen: kaikki järjestelmät, palkkakaavat, verot, indeksit, sopimukset ja automatisoidut laskurit on rakennettu nykyisten nimellisarvojen varaan. Skaalaaminen vaatisi todella hallitun ja täydellisesti synkronoidun uudelleensuunnittelun. Mutta se on mahdollista. Ja jopa viisasta.

Ostovoimainen tulevaisuus?

Entä jos emme tarvitsisikaan jatkuvaa kasvua ja kalliimpaa elämää? Jatkuvasti suurempia numeroita? Entä jos vähemmällä rahalla saisi enemmän? Jos tekisimme vähemmän työtä, mutta elintaso nousisi — vain siksi, että kaikki maksaisi vähemmän?

Tällainen muutos voisi olla jopa ekologisesti kestävä: tuotanto voisi lopulta jopa vähentyä samalla kun hyvinvointi kasvaa. Raha ei enää mittaisi vain määrää, vaan todellista mahdollisuutta elää hyvää elämää. Sitä mitä rahalla saa. 

Ehkä on aika kysyä: miksi kaiken täytyy maksaa niin paljon, kun se voisi maksaa vähemmän — ilman, että kukaan menettää mitään?

Suostumus – Ei vain seksissä, vaan koko yhteiskunnassa

 

Suostumus. Sana, joka tuntuu olevan nykyään keskiössä seksuaalirikoskiistojen käsittelyssä ja oikeusjärjestelmässä. Mutta onko suostumuksen käsite todella niin selkeä kuin luulisi? Onko se vain yksityinen asia, joka liittyy intiimeihin, yksilöllisiin kokemuksiin vai olisiko se itse asiassa paljon laajempi periaate? Sellainen, joka ulottuu paljon syvemmälle – koko yhteiskunnan rakenteisiin?

Olemme tämän uuden lain myötä tottuneet kuulemaan siitä, mitä suostumus merkitsee seksuaalisessa kanssakäymisessä. On olemassa varsin tarkkoja sääntöjä siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, mutta silti nämä säännöt tuntuvat olevan ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia. Meille toisaalta opetetaan, että suostumus on välttämätön. Mutta sitten taas jos katsomme ympärillemme muutenkin kuin seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvissä tilanteissa havaitsemme, kuinka usein emme ole oikeastaan suostuneet lainkaan siihen, mitä meille yhteiskunnassa tapahtuu.

Moni meistä on päivittäin tilanteissa, joita ei ole valinnut – eikä niihin ole koskaan antanut suostumustaan. Päinvastoin. Meidät pakotetaan elämään yhteiskunnassa, jossa jatkuvasti toimimme rakenteissa, jotka eivät resonoi arvojemme kanssa. Me emme ole valinneet sitä yhteiskuntaa, joka tuntuu sanelevalta ja tukahduttavalta. Emme ole esimerkiksi valinneet työelämää, joka puristaa meistä kaikki voimat, mutta silti se on vain hyväksyttävä. Meidän on yleisemminkin oltava osa tätä sairasta yhteiskuntaa, johon emme halua kuulua – ja samalla meitä käsketään hyväksymään tämä tilanne ja elämään siinä valittamatta.

Tämä ristiriita on huolestuttava, koska se peilaa hyvin syvällistä epäjohdonmukaisuutta, joka koskee suostumusta yhteiskunnassa. Seksuaalisuuden alueella meillä on luotettavat säännöt siitä, mikä on oikea ja väärä, mutta jos katsoo laajemmin, suostumus ja itsemääräämisoikeus jäävät yhä harvemmin huomioiduiksi muilla elämänalueilla.

Miksi yhteiskunta ei sitten ole kiinnostunut suostumuksen olemassa olosta yhteiskunnan kaikilla tasoilla?

Kun joku ei ole valmis osaksi järjestelmää, mutta joutuu siihen, onko hänen suostumuksensa siihen oikeasti olemassa? Kun elämä pakottaa sinut noudattamaan sääntöjä, jotka eivät tunnu oikeudenmukaisilta, oletko todella antanut suostumuksesi? Kun julkinen keskustelu ja politiikka sanelevat, mitä on oikein ja väärin, oletko todella mukana? Suostumus ei ole vain intiimien suhteiden kysymys – se on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymys.

Epäoikeudenmukaisuus yhteiskunnassa tuntuu yhtä paljon loukkaavalta ja nöyryyttävältä kuin seksuaalinen häirintä ja se saattaa synnyttää samanlaisen turvattomuuden ja häpeän tunteen. Mutta vaikka seksuaalisessa kanssakäymisessä suostumuksen anto on nykyään kiistaton ja tärkeä osanen kokonaisuutta, yhteiskunnan muissa rakenteissa suostumuksella ei ole merkitystä. Ei, vaikka yhteiskunta yhtä lailla tunkeutuu elämäämme ja jättää meitä loukatuksi ja häpäistyksi vieden itsemääräämisoikeutemme.

Kaksinaismoralismi

Ongelmana on se, että yhteiskunta on täynnä kaksinaismoralismia: meillä on tietyt säännöt siitä, kuinka suostumus määritellään ja kuinka se tulee ottaa huomioon seksuaalisessa kanssakäymisessä, mutta samalla yhteiskunnan rakenteet rakentuvat usein pakon, alistamisen ja hyväksymisen ympärille. Eikä sitä saa kyseenalaistaa. Meidän on kuunneltava, että "kyllä" on annettava seksissä, mutta elämän muissa kentissä systeemi olettaa, että olemme jo antaneet suostumuksemme – jopa silloin, kun olemme jääneet sen ulkopuolelle, emmekä ole olleet mukana yhteiskunnan rakenteen valitsemisessa.

Moni kokee, että heidän yksilöllinen kokemuksensa ja suostumuksensa jäävät huomiotta ja että he ovat mukana rakenteissa, joita eivät ole valinneet. Tätä voi kutsua yhteiskunnalliseksi raiskaukseksi – tilanteeksi, jossa yksilö ei ole suostunut, mutta joutuu kuitenkin osaksi elämää, joka hänelle ei ole valittu ja jonka hän kokee epäreiluksi.

Mitä pitäisi muuttaa?

Jotta yhteiskunta voisi toimia aidosti oikeudenmukaisesti, olisi tärkeää, että suostumuksen käsite laajennettaisiin koskemaan enemmän kuin vain yksittäisiä seksuaalisia tilanteita. Suostumus pitäisi nähdä kokonaisvaltaisena elämän ja päätöksenteon oikeutena – oikeutena valita oma tie ja olla mukana yhteiskunnassa valitsemassamme roolissa. Olemme kaikki yksilöitä, ja meidän suostumuksemme ei saisi jäädä muiden rakenteiden ja sääntöjen alle, ei seksissä, eikä missään muussa elämän alueella.

Suostumuksen ja itsemääräämisoikeuden tulisi ulottua koko yhteiskuntaan. Vain silloin voimme todella puhua oikeudenmukaisuudesta, jossa jokaisen ääni ja valinta on arvokas. Jossa elämä on arvokas.

Länsi ei ymmärrä – mutta Venäjä ei enää selitä

Maailma on ajautunut tilanteeseen, jossa länsi luulee edelleen olevansa johtaja. Se toimii kuin kaikkivaltias tuomari, joka sanelee, kuka saa puolustautua ja kuka ei. Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi sen suoraan: "Meillä ei ollut vaihtoehtoja."

Ukrainasta oli kehkeytymässä uhka – ei vain geopoliittisesti vaan suoranaisesti eksistentiaalisesti. Ydinaseista puhuttiin ja Venäjän rajalla harjoitettiin sotilasliittojen lietsomaa militarismia. Missä oli lännen diplomatia silloin? Missä oli rauhantahto? Vastaus on selvä: länsi ei halunnut keskustella – se halusi hallita.

Putin puhui rehellisesti ja suoraan. Hän ei kierrellyt eikä kaarrellut: "Lännen yritykset hallita koko maailmaa ovat tulleet tiensä päähän." Eikä tämä ole mikään propagandistinen iskulause – se on fakta, jonka yhä useampi maailman maa tunnustaa. Valtaosa maailman valtioista ei tue pakotteita Venäjää vastaan. Miksi? Koska he näkevät, mitä tapahtuu. He näkevät kaksinaismoralismin, he näkevät sen tekopyhyyden, jolla länsi toimii.

Putin myös muistutti historiasta tavalla, jonka pitäisi herättää: "Länsi on kuin natsi-Saksa." Se ei pyri pelkästään vastustamaan Venäjää – se pyrkii eliminoimaan sen kulttuurin, sen vaikutusvallan ja sen olemassaolon. Tämä ei ole enää kylmä sota, vaan yritys pyyhkiä pois kokonainen sivilisaatio.

Venäjä ei aio perääntyä. Putin on sanonut sen selvästi: talouden vakauttaminen vaatii aikaa, työttömyys ja inflaatio tulevat hetkellisesti nousemaan, mutta kansallinen selkäranka ei taivu. Venäjä seisoo omillaan – ja juuri siksi se on niin vaarallinen lännen silmissä.

Minä ymmärrän Putinin sanoman. Enkä ole ainoa. Maailmassa on heräämässä uusi ajattelu – sellainen, joka ei enää niele lännen yksipuolisia totuuksia. Sellainen, joka ymmärtää, että Venäjä ei ole hyökkääjä vaan puolustaja. Ei valloittajaimperiumi, vaan viimeinen vastarinta yksinapaiselle maailmalle.

Freedom!

Lännen vapaus on loppujen lopuksi sama kuin se, että saa valita sen, mikä ei uhkaa vallanpitäjiä. Tämä on vapautta, joka ei siedä rehellisyyttä, vaan ruokkii vain omaa itsetuntoaan ja markkinatalouden ulottuvuuksia. Se on vapaus, joka saa ihmiset kuvitelemaan, että he voivat valita omat polkunsa – mutta vain niin kauan kuin ne polut kulkevat valmiiksi raivattua tietä pitkin. Vapaus valita on illuusio, koska vaihtoehdot ovat valmiiksi rajattuja, piilotettuja ja itse asiassa voimakkaasti manipuloituja sellaisiksi, että ne eivät koskaan uhkaa itse järjestelmää, joka elää pelkällä kulutuksella ja valvonnalla.

Ja tässä juuri piilee lännen suurin valhe. Meille syötetään ajatus, että vapaus tarkoittaa valtaa tehdä mitä tahansa, mutta todellisuudessa se on valtaa olla tekemättä mitään, mikä horjuttaa järjestelmää. Rehellisyys ja aitous eivät ole enää vapauden mittareita vaan pelivälineitä, joilla voit kerätä hyväksyntää muilta ja kuluttaa itseäsi kulutuskulttuurin rattaissa. Vapaus on muuttunut kulutettavaksi hyödykkeeksi – se on samaan aikaan sekä myyntitarjous että valvontaväline. Meille annetaan mielikuva siitä, että saamme olla vapaita, mutta nykyisen kaltainen vapautemme on vain harhakuva suuressa pelissä, jossa emme ole päähenkilöitä vaan ymmärtämättömien statistien joukko.

Maailma on jo menetetty – onneksi kukaan ei huomannut

 

Tässä sitä ollaan, kehityksen huipulla. Tiedetään enemmän kuin koskaan, mutta ymmärretään vähemmän kuin ikinä. Kaikki on helpompaa, nopeampaa, tehokkaampaa – ja samalla merkityksettömämpää.  

Vanhat ihmiset muistavat vielä ajan, jolloin elämässä oli jotain selittämätöntä lämpöä. Ajan, jolloin elämä oli ihmisen kokoista. Ajan, jolloin järjestelmä, standardit ja säännöt olivat edes jossain määrin ihmiselle alisteisia. Ei tarvinnut kysellä "mikä sovellus tähän ladataan" tai "millä alustalla tämä keskustelu käydään". Sitten tuli kehitys ja nyt nuoret syntyvät maailmaan, jossa kylmyys on normaalia. Missään ei ole inhimillistä tarttumapintaa eikä mikään kestä hetkeä pitempään. Mihinkään ei tarvitse keskittyä. Mistään ei tarvitse kantaa vastuuta. Missään välissä ei ole tilaa olla ihminen.

Lääketiede lupasi pelastaa meidät. Ja simsalavitunbim, nyt kuolemme totta tosiaan hitaammin! Mutta olemme sairaampia kuin koskaan. Teknologia lupasi vapauttaa meidät ja nyt istumme vapaaehtoisesti häkissä, jossa ei ole edes kaltereita – pelkkää pehmeää, mukavaa hallintaa. Ja kaiken kruununa: koskaan ei ole ollut näin helppoa olla uhri. Ennen ihmiset kestivät elämän kolhut, nyt kaikessa piilee potentiaalinen trauma. Sano väärä sana ja joku kokee eksistentiaalisen kriisin. Ja väärän sanan sanoja saa kenkää yhteiskunnasta. Ellei suostu anelemaan armoa.

Mutta eihän tässä mitään hätää, vaikka tätä kehitystä ei voikaan pysäyttää. Kukaan ei nimittäin muista saati kehtaa sanoa ääneen, että asiat voisivat olla paremmin. 

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä – ja miten siitä voi selviytyä

Yhteiskunnat nousevat, kukoistavat ja lopulta rappeutuvat. Rooman valtakunta, muinaiset itämaiset sivilisaatiot ja Afrikan menneet suurvallat ovat kaikki kokeneet saman kaavan: alkuvaiheessa järjestys ja rakenteet luovat kasvua ja vakautta, mutta kun yhteiskunta saavuttaa yltäkylläisyyden, se alkaa hajota sisältäpäin.

John B. Calhounin kuuluisa *Universe 25* -koe hiiriyhteisöllä osoitti, kuinka ylikansoitus ja sosiaalisen järjestyksen menetys johtavat käyttäytymisen rappeutumiseen ja lopulta koko populaation romahtamiseen. Vaikka jotkut humanistikriitikot ovat väittäneet, ettei koe täysin vastaa ihmiskunnan tilannetta, on luonnontieteilijän vaikea olla huomaamatta yhtäläisyyksiä nykypäivän länsimaiseen yhteiskuntaan. Kun perustarpeet on täytetty, mutta yhteisön merkitys katoaa, ihmiset alkavat käyttäytyä itseään vastaan – apatia lisääntyy, aggressiivisuus kasvaa ja roolit hämärtyvät. Lopulta seurauksena on eksistentiaalinen kriisi, jossa ihmiset eivät enää tiedä, miksi elävät tai mitä varten ponnistelevat.

Nyky-yhteiskunnassa tämä näkyy monin tavoin. Sosiaaliset normit hämärtyvät, hierarkiat ja roolit murenevat, vastuuntunto ja pitkäjänteinen ajattelu vähenevät, ja ihmisten identiteetti ja merkityksen kokemus rapautuvat. Ihmiset korvaavat perinteiset rakenteet uusilla, usein lyhytkestoisilla ideologisilla suuntauksilla. Hullutuksilla. Esimerkiksi "woke"-kulttuuri on noussut esiin korostamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta samalla se on aiheuttanut jakolinjoja ja ristiriitoja yhteiskunnassa. Tämän myötä merkityksettömyyden tunne lisääntyy, ja ihmiset yrittävät paeta sitä millä tahansa keinolla – olivatpa ne kuinka järjettömiä tahansa.

Miten tästä voi selvitä?

Kun suuremmat sosiaaliset rakenteet romahtavat, yksilölle jää vaihtoehdoksi etsiä merkitystä omasta elämästään. Täytyy kääntyä sisäänpäin. Jokainen harrastus, fyysinen tekeminen ja luonnon kanssa eläminen toimii vastavoimana yhteiskunnan hajoamiselle. Ihmiset, jotka keskittyvät käytännön taitoihin, eläimiin, luontoon ja konkreettiseen tekemiseen, säilyttävät elämänhalunsa ja tarkoituksensa silloinkin, kun ympärillä vallitsee kaaos.

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä, voi viisainta olla ottaa siihen etäisyyttä. Luonto ja eläimet eivät valehtele. Ne eivät pelaa ihmisten sosiaalisia pelejä, vaan niillä on selkeät vaistot ja rehellinen käytös. Niiden kanssa eläminen vaatii todellista toimintaa, ei vain puhetta. Niihin ei humanistinen höttö tehoa.

Ehkä juuri siinä piilee selviytymisen salaisuus: kun ympärillä oleva maailma tulee yhä kaoottisemmaksi, voi ihminen pelastaa itsensä palaamalla yksinkertaisuuden ja luonnollisuuden äärelle.

Kaksinaismoralismin anatomia: Miksi monikulttuurisuus kulkee vain yhteen suuntaan?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa valkoihoinen, länsimaalainen mies nousee ministeriksi Marokossa, kansanedustajaksi Egyptissä tai pormestariksi Saudi-Arabiassa. Ajatus tuntuu absurdilta – eikä suotta. Yhtäkään tällaista esimerkkiä ei tule mieleen. Ei tule, koska sellaista ei tapahdu.  

Samaan aikaan Euroopan ja Pohjois-Amerikan suurkaupungeissa monikulttuurisuus nähdään rikkautena, ja monista merkittävistä viroista löytyy arabitaustaisia, afrikkalaistaustaisia ja muita maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. Lontoossa on pormestarina pakistanilaistaustainen Sadiq Khan, Yhdysvalloissa kongressissa istuu somalialaistaustainen Ilhan Omar, ja Euroopan eri maiden hallituksista löytyy monia ministereitä, joiden juuret ovat kaukana kyseisen maan perinteisestä väestöstä. Sekä kantaväestön uskonnosta ja kulttuurista

Mikä tekee tästä asetelmasta niin yksipuolisen?  Miksi monikulttuurisuus on tunnusomaista vain länsimaille? 

Länsimaissa on iskostettu syvälle ajatus siitä, että etnisyydellä ei saisi olla merkitystä poliittisessa osallistumisessa. Puhutaan inkluusiosta, avoimuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta samaan aikaan arabimaat, monet Afrikan maat ja laajemminkin islamilaiset valtiot ovat edelleen etnisesti ja uskonnollisesti hyvin homogeenisia poliittisen eliitin tasolla – ja mikä mielenkiintoisinta, kukaan ei kyseenalaista sitä. Ei länsimaissa eikä varsinkaan islamilaisissa maissa.

Missä ovat länsimaiset pormestarit Lähi-idän kaupungeissa? Missä ovat eurooppalaistaustaiset kansanedustajat arabimaissa? Puhumattakaan valkoisista, länsimaista elämäntapaa kannattavista ministereistä vaikkapa Iranissa tai Somaliassa. Tämä ei johdu vain siitä, ettei kiinnostuneita olisi – kyse on järjestelmistä, jotka yksinkertaisesti eivät salli sitä.  

Onko kysymys rasismista?

Jos länsimaissa vaadittaisiin, että poliittisiin virkoihin voivat päästä vain kantaväestön edustajat, syntyisi valtava kohu. Rasismista syytettäisiin välittömästi ja media täyttyisi puheista syrjinnästä ja kolonialistisesta asenteesta. Mutta kun tilanne on käänteinen, hiljaisuus on korviahuumaava.  

Tässä on kaksinaismoralismin ydin: monikulttuurisuus on hienoa ja tavoiteltavaa, mutta vain länsimaissa ja länsimaille. Muut maat saavat jatkaa omia etnisiä ja uskonnollisia valtarakenteitaan ilman kritiikkiä. Ja elää omaa elämäänsä omassa kulttuurissaan kuten aina ennenkin.

Pitäisikö tämä vain hyväksyä?

Moni sanoo, että näin se vain on – historialliset ja kulttuuriset tekijät tekevät tilanteesta erilaisen. Mutta jos kerran vaaditaan länsimailta täyttä avoimuutta, miksi samaa vaatimusta ei kohdisteta muihin maihin? Miksi ei järjestetä kampanjoita sen puolesta, että vaikkapa Algeriassa tai Irakissa tulisi olla länsimaalaisia ministereitä tasa-arvon nimissä? Yhtenäiskulttuuria ja globalisaatiotahan tässä on jo vuosikymmenet toitotettu.

Vastaus on yksinkertainen: koska monikulttuurisuus on poliittinen projekti, joka on suunnattu vain yhteen suuntaan.  

Jos todella uskomme tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, meidän ei tulisi kysyä tätä vain itseltämme, vaan myös muilta. Miksi hyväksymme epätasapainon itsestäänselvyytenä? Miksi vaadimme yhdenvertaisuutta vain yhdeltä suunnalta, mutta emme toiselta? Todellinen tasa-arvo ei ole yksisuuntainen katu – se tarkoittaa, että jokainen on erilainen, mutta silti yhtä arvokas, kaikkialla.

Vapauden harha – kuinka Suomi on sääntöjen maa

Meille opetetaan, että länsimaat ja varsinkin Suomi on vapaa maa. Meillä on sananvapaus, liikkumisen vapaus ja mahdollisuus elää haluamallamme tavalla. Ikävä kyllä tämä vapaus toteutuu vain teoriassa. Todellisuudessa tämä länsimaiden vapaus on täynnä rajoituksia, ehtoja ja sääntöjä, jotka tekevät elämästä tiukasti säädellyn labyrintin.  

Haluaisitko pysäköidä autosi hetkeksi tien poskeen, vaikka vain pikaisesti asioidaksesi kaupassa? Ei onnistu. Kaikki paikat ovat varattuja, maksullisia tai kiellettyjä. Joka nurkan takana odottaa sakkolappu kuin valtion järjestämä ansa. Ellet ole kalliilla ostanut pysäköintilupaa eli lupaa pysäköidä autosi.

Entä jos haluat mennä kalastamaan? Unohda se, ellet ole valmis käyttämään tunteja eri lupien ja maksujen selvittämiseen. Järvet, meret ja joet eivät ole vapaata riistaa, vaan viranomaisten ja lupakoneiston hallinnassa. Rantaan ei voi vain hetken mielijohteesta mennä heittelemään uistinta, vaan ensin on maksettava ja sitä ennen varmistettava, ettei juuri kyseinen vesistö ole taas jonkin erityisluvan ja -sääntelyn piirissä.  

Ja mitä tapahtui lapsuuden vapaudelle? Vielä 90-luvulla pikkupojat saattoivat mennä pelaamaan jalkapalloa lähikentälle milloin tahansa. Nyt kentät ovat suljettuja, varattuja vain seuroille ja maksaville asiakkaille, joilta jalkapallonnälkäiset vapaata futista kaipaavat lapset ajetaan ärhäkästi pois. Kaikki pitää olla järjestettyä ja aikataulutettua, spontaanille ilolle ei ole tilaa tässä vapaassa maassa.

Sama koskee metsässä liikkumista, rakentamista ja jopa yksinkertaisimpiakin arkisia valintoja. Koirakaan ei saa juosta vapaana joutomailla ja rannoilla, vaan sen on oltava kiinni hihnassa tai sitten liikuttava vain aitojen sisällä pienessä koirapuistossa. 

Suomessa vapaus ei tarkoita oikeaa vapautta tehdä haluamiaan asioita, vaan vapautta valita kalliista vaihtoehdoista, jotka joku muu on sinulle sallinut. Kaikki on luvanvaraista, säänneltyä ja valvottua.  

Todellinen vapaus tarkoittaisi sitä, että ihmiset voisivat elää ilman jatkuvaa byrokratian varjoa. Sitä, ettei jokainen pikkuasia vaatisi lupaa, maksua tai viranomaisen hyväksyntää. Mutta Suomessa vapaus on pelkkä harha, joka katoaa heti, kun sitä yrittää käyttää.

Ukrainan kansan ja lännen näkökulmien ero

 

Ukrainan konfliktissa usein unohdetaan, että Janukovytšin aikakausi ei ollut kansalle niin paha kuin lännen edustajat antavat ymmärtää. Lännen ja erityisesti EU:n kritiikki Janukovytšiä kohtaan perustui enimmäkseen huoleen siitä, ettei Ukraina halunnut liittyä lännen geopoliittiseen piiriin. Mutta entä jos katsomme tätä tilannetta Ukrainan kansan silmin, sen, joka joutuu elämään siellä, missä muut näkevät vain suurvaltapolitiikan?

Janukovytšin kausi ei siis ollut kansalle niin hirveä kuin lännen poliittinen arviointi antoi ymmärtää. Ukrainassa oli vakautta, joskaan länsimielisten mielestä ei täydellistä demokratiaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma niille, jotka arvostivat yhteiskunnallista järjestystä ja taloudellista ennakoitavuutta. Pelkkä lännen kritiikki ei kuitenkaan ollut se, joka vaikutti Ukrainan kansan elämään mutta lännen geopoliittiset intressit ja vaatimukset loivat tilanteen, jossa Ukraina oli jatkuvasti puristuksessa kahden suurvallan välillä. Tämä aikaa myöten poliittisiin epävakaisuuksiin ja kriiseihin.

Venäjän näkökulma on vähintäänkin ymmärrettävä. Janukovytšin hallinto oli Venäjälle tärkeä, mutta ei siksi, että Venäjä olisi halunnut rajoittaa Ukrainan itsenäisyyttä. Päinvastoin, Venäjä oli valmis tukemaan Ukrainan taloutta, mutta lännen jatkuvat provokaatiot ja Naton laajentumispyrkimykset itään päin saivat Venäjän puolustautumaan. Jos lännen valtaapitävät ajattelisivat edes nyt hetken enemmän Ukrainan kansaa kuin omia strategisia etujaan, he saattaisivat ymmärtää, kuinka paljon ongelmia heidän toimensa ovat tavallisille ukrainalaisille aiheuttaneet.

Lännen mukaan Janukovytšin kauden jälkeen asiat "paranivat", mutta kuinka paljon lännen henkinen tai edes rahallinen tuki Ukrainalle todella merkitsee, jos lännen taloudelliset ja geopoliittiset intressit ovat olleet päällimmäisinä Ukrainan kansan sijaan? Lännen rahat, jotka on pumpattu Ukrainaan kriisin aikana, eivät ole menneet suoraan kansan hyväksi. Sen sijaan ne ovat palvelleet poliittisia tavoitteita ja jättäneet jälkeensä entistä syvemmän kuilun köyhyyden ja varakkuuden väliin.

Venäjä ei hyökännyt Ukrainaan ilman syytä. Se ei tehnyt sitä pahuuttaan tai saadakseen lisää neliökilometrejä jo nyt maailman suurimman valtion rajojen sisälle. Tämän ymmärtäminen on avain Venäjän todellisten motiivien paljastamiseen. Janukovytšin syrjäyttäminen lännen tukemilla protesteilla ei ollut pelkästään sisäinen kysymys. Se oli osa laajempaa geopoliittista peliä, jossa Venäjää pyrittiin estämään pitämästä kontrollia tai edes hyviä suhteita alueella, jolla sillä on aina ollut merkittävä kulttuurinen, taloudellinen ja strateginen rooli. Jos Venäjän näkökulmaa ei oteta huomioon, jää meille vain yksi puoli tarinasta – lännen kiihkeästi propagandallaan värittämä puoli.

Lännen hillitön halu väittää, että Venäjä on ainoa syyllinen, estää meitä näkemästä kokonaiskuvaa. Janukovytšin kausi ei ollut täydellinen, mutta se oli kansalle monin verroin parempi kuin nykyinen tilanne, jossa maa on hajalla, ja kansa kärsii yhä enemmän. Venäjän toimien puolustaminen tässä yhteydessä ei ole ajatus, joka menee "väärästä narratiivista" tai "hyökkäyksen puolustelusta". Se on realistinen arvio siitä, miksi Venäjä reagoi ja miksi lännen johtavat voimat eivät ole olleet yhtä huolissaan siitä, mitä tapahtuu Ukrainassa Ukrainan kansalaisille kuin siitä, mitä länsi voi voittaa geopoliittisesti.

Totuus tulee valmiiksi pureskeltuna

Mediassa ja politiikassa on nykyään vain yksi sääntö: älä jätä kansalle vaihtoehtoja. Kun maailmassa tapahtuu jotain, sille määritellään yksi ainoa oikea selitys ja hyväksytty termistö. Tämä yksinkertaistaa ajattelua, mutta ennen kaikkea se ohjaa sitä.  

Otetaan esimerkki. Ensin oli "Ukrainan kriisi", sitten "Venäjän hyökkäys", lopulta "brutaali hyökkäyssota". Joka askeleella vaihtoehdot kapenivat, ja nyt jopa naapurin vähämielinen Pertti, joka ennen puhui "Ukrainan tilanteesta", käyttää samoja sanoja kuin poliitikko tai Helsingin Sanomien pääkirjoitus – vaikkei ole varma, mitä "brutaali" edes tarkoittaa.  

Tässä on logiikka. Jos halutaan, ettei kansa ajattele liikaa, annetaan valmiiksi pureskellut sanat. Ei ole "Venäjän ja lännen välistä valtapolitiikkaa", ei "geopoliittista kriisiä", on vain "hyökkäyssota". "Brutaali" sellainen. Ei ole "maahanmuuttopolitiikan ongelmia", on vain "rasismi". Ja luonnon tuho ei johdu siitä, että väestöä on liikaa ja kulutusjärjestelmä sairasta – ei, syy on "hiilidioksidipäästöissä", jotka ratkeavat sillä, että maksat vähän enemmän sähköstäsi.  

Kun keskustelu rajoitetaan hyväksyttyihin termeihin, ihmiset alkavat käyttämään niitä kuin huomaamattaan. Mieti vaikka seuraavaa: toimittaja työntää mikrofonin Juupajoen perusmummon suuhun ja kysyy Venäjästä. Jos mummo mutisee jotain "sodasta" tai "Ukrainan tilanteesta", sitä ei koskaan päästetä ulos. Mutta jos hänelle syötetään sanat "brutaali hyökkäyssota" ja "julma diktaattori" niin *hups*, se on otsikoissa. Entä jos mummo ei vain suostu käyttämään oikeita sanoja? Ei hätää, editoidaan vähän. Narratiivi pysyy puhtaana.  

Sama kaava toistuu muuallakin. Ei kysytä, haluaako joku maahanmuuttoa, vaan ilmoitetaan, että se on välttämätöntä ja hyvä asia. Ei keskustella, onko sukupuolella biologista perustaa, vaan todetaan, että "sukupuolentutkimuslaitoksen parrakkaat naiset ovat jo päättäneet asian". Tosin vain silloin, kun se sattuu sopimaan narratiiviin – transsukupuolisuus on todellista biologiaa, mutta sukupuoli muuten on sosiaalinen konstruktio. Logiikka? Ei tarvita, kun on oikeat sanat.  

Ja se tärkein: Länsi on aina oikeassa. Kun Nato pommittaa, se on "vakauttava operaatio". Kun Venäjä tekee jotain, se on "joukkotuho". Kun USA masinoi vallankaappauksen, se on "demokratian edistämistä". Kun Venäjä tukee kapinallisia, se on "hybridisodankäyntiä".   

Mutta kyse ei ole faktoista. Kyse on siitä, että ihmisten ajattelu pidetään hallinnassa. Annetaan kansalle valmiit sanat, ja heidän mielensä seuraa perässä. Ja jos joku kehtaa puhua eri termeillä, hän on väärässä ja hänet pitää vaientaa.  

Se, mitä nyt kutsutaan "sanomisen vastuuksi" tai "väärän tiedon torjumiseksi", on vain uusi versio vanhasta pelistä: kontrolloi kieltä, niin kontrolloit todellisuutta. Ja kansa pysyy ruodussa.  

Seuraavaksi? Ehkä "työttömyys" muuttuu "muutoksen mahdollistamaksi vapaudeksi". Ehkä "väestöräjähdys" on "moninaisuuden lisäämistä". Ehkä "luonnon tuhoaminen" on vain "kestävä kehitys". Tai ehkä nämä termit ovat jo käytössä.

Ja kaikki toistavat näitä. Koska vaihtoehtoja ei anneta.

Myytti vapaasta tahdosta

Vapaata tahtoa ei ole. Toistan, vapaata tahtoa ei ole.

Jos joku luulee pitävänsä ylikaiken vaikkapa kal... kulttuurista ja pil... pullasta, kaikki mielihalut niitä kohtaan lähtevät heti pois kun influenssavirus iskee. Vaikka ne olisivat ilman virusta mielessä joka sekunti. Vaikka olisit määrittänyt itsesi ja elämäsi - koko identiteettisi - niiden kautta.

Eihän sen pitäisi vaikuttaa omiin itsenäisiin itse omilla aivoilla keksittyihin aitoihin ajatuksiin, jos jokainen lihas on kipeä ja on kuumeinen olo. Yhtä lailla pitäisi kulttuuri ja pulla olla mielessä niin sairaana kuin fyysisesti terveenäkin. 

Ihmisen aivothan ovat universumin kehittynein laskentakone ja aivojemme kuoriosan poimujen miljardien aivosolujen täydellinen tietoinen hallinta erottaa meidät muista kaiken maailman täällä vielä tallustelevista käppäisistä elukoista. Korkeammat aivotoiminnat, tiedättehän.

Mutta! Löysä lööperi ihmisen ylivertaisista kognitiivisista kyvyistä on todellakin vain...löysää lööperiä. Tarinaa, jolla pyritään pönkittämään  ihmisten muka erityislaatuista asemaa maailman valtiaina. Joskus motiivina on uskonnolliset syyt, joskus taas syyt jotka pyrkivät oikeuttamaan sen tuhon jonka muka ylivertaisina olemme maapallolle tehneet. Joskus vaan rehellisyyden puute.

Jokainen voi itse seuraavan kerran sairastuessaan todeta asian niin selkeästi, että voin täysin luottavaisin tiedemiehen mielin todeta vapaan tahdon olevan vain myytti.

Länsimaisen yhteiskunnan romahdus on käynnissä

Syynä vääjäämättä lähestyvään rajuun loppuromahdukseen ei kuitenkaan ole Vladimir Putin. Syynä ei ole ilmastonmuutos eikä sitäkin suurempi maapallon hyvinvoinnin järisyttäjä eli biodiversiteettikriisi. Syynä ei ole maalaisten umpimielisyys eikä kaupunkilaisten sähköautokiima.

Syynä on se, että kaikki niistä perusperiaatteista, jotka aiemmin edesauttoivat synnyttämään yhteiskuntia ja pitämään yhteiskuntia koossa erilaisten haasteiden uhatessa niiden olemassaoloa, ovat kadonneet. Aiemmat ihanteet ovat jopa muuttuneet kielletyksi toiminnaksi.

Lännen rappio on tosiasia. Länsimaiden toinen suupieli puhuu ihanteista ylevään sävyyn, toisesta valuu samaan aikaan kaikki ihanteet alleen hukuttavaa itsekkyyden kuolaa. Rumaa sanaa ei saa sanoa, mutta rynnäkkökivääreitä saa viedä konttikaupalla veljeskansaa kaatamaan. Koska propagandasyötti on nielaistu ja hyvesignalointi ei muuta salli.

Aiemmin kuvittelin, että raha on kaiken pahan alku ja juuri. Mutta se on vain harmiton väline. Väline, jolla toki toteutetaan äärimmäistä pahaa eli epätervettä itsekkyyttä. Ilman rahaakin rappio on väistämätön ja elämän tappio selviö.

Länsimaiset ihmiset eivät enää ole valmiita kantamaan vastuuta mistään tekemästään. He ovat ulkoistaneet kaiken. He ovat ulkoistaneet järjen käytön, periaatteensa, terveen varovaisuuden, harkinnan, toisten auttamisen, itsensä kehittämisen, sinnikkyyden. Jopa rakkauden. Aivan kaiken. 

Jokaisen helposti havaittava käytännön esimerkki tästä on kaikkialle tunkeva wokeismi cancel-kulttuureineen. Kiukutteleva teini ja valtionpäämiehet ovat saman loitsun alla. Yhtä pientä hyvää puolustettaessa ollaan valmiita tuhomaan monta suurta hyvää. He – wokeihmiset – ovat valmiita tuhomaan kaiken.

Kenen tahansa lähimmäisen elämä voidaan tuhota sillä, että hän lausuu wokeismiin kuulumattoman sanan väärässä paikassa tai hän katsoo wokeismin pähkähulluun ideologiaan kuulumattomalla ilmeellä toista ihmistä. Riippumatta henkilön ansioista yhteiskunnan hyväksi. Samalla kun Nobelin rauhanpalkintoja saavat ihmiset, jotka aloittavat kokonaisia kansakuntia tuhoavia perusteettomia raakoja hyökkäyssotia tai samalla kun taloudellisella yltäkylläisyydellä siunataan ihmisiä, joiden panos yhteiskunnalle on luonnon tuhoaminen mahdollisimman tehokkaasti ja eriarvoisuuden kasvattaminen.

Wokeismi on sairaus. Sairaan mielen tuottama epäonnistunut sopeuma, joka ei kasvata ihmiskunnan kokonaiskelpoisuutta. Saati maapallon. Wokeisteja voidaankin pitää uhreina, sillä lajityypillisen elämän katoaminen modernissa yhteiskunnassa on sairastuttanut heidät perinpohjaisesti. Nyt, kun koko yhteiskunta alkaa pikkuhiljaa pyörimään näiden sairaiden yksilöiden sairaiden mielten mukaisesti, on peli lopullisesti menetetty. 

Wokeistit cancel-kulttuureineen vetävät maton alta anteeksipyynnön autuaaksi tekevältä voimalta. He vetävät maton alta uuden oppimiselta. He ovat puritanisteja, fundamentalisteja. He ovat unohtaneet kultaisen säännön. He pyyhkivät ilmeensäkään värähtämättä sukupuolineutraalit lattaperseensä rakkauden kaksoiskäskyllä.

Mikään ei enää pidä yhteiskuntia koossa. Työpaikalta haetaan vaan rahaa. Naapuri on vihollinen. Kassajonossa hidasteleva kolikoitaan laskeva mummo ärsyttää suunnattomasti. Yläkerrassa pattereita hakkaava ja tauotta itkevä taapero saa sapen kiehumaan. Vaikka yksilö pitäisi kohdata yksilönä. Avustaen, ymmärtäen ja rakastaen. Nostaen.

Suurin osa ihmisistä ei osaa tehdä enää mitään. Nurmikon leikkuu on liian raskasta ja aikaa vievää. Sämpylöiden teko liian monimutkaista. Vain omien oikeuksien penäämistä ja itsensä nostamista arvostetaan työnä ja harrastuksena. Viisastelua, yksityiskohtiin tarttumista ja sanojen halkomista jumaloidaan, ymmärtämättä kokonaisuuksia tai edes niitä halkaistuja sanoja. Korkeinta taitoa on hassujen videoiden tekeminen ja pyllykuvien suoltaminen sosiaaliseen mediaan. Sairaan markkinatalouden sairaiden lakien mukaisesti mehevästä pyllykuvasta maksetaankin suurempi korvaus kuin lasten hoitamisesta tai luonnonsuojelemisesta.

Talkooväkeä ei enää löydä juuri mihinkään toimeen. Taloyhtiöiden hallituksiin päättämään naapuruston hyvinvoinnista on vaikea saada jäseniä. Länsimaista ihmisiä kiinnostaa vain oma suora hyvinvointi. Hetkellinen ja piinaavan pinnallinen sairaan mielen rauha. 

Vanha sanonta Venäjästä pitää aina vain paikkansa, siis sanonta siitä että siellä ei mikään toimi mutta kaikki järjestyy.  Länsimaissa nykyään kaikki toimii näennäisen kivasti. Silti mikään ei järjesty. Asiat eivät hoidu. Asioita ei voi laittaa hoitumaan. Aina on jokin pykälä tulkittavissa niin, että jonkun yksilön oikeuksia poljetaan. Velvollisuuksista viis. Länsimaissa tekeminen rajoittuu itselleen pikavoittojen tuottamiseen. Ei henkiseen hyvinvointiin, ei yhteisen hyvän kartuttamiseen. Ei edes siihen, että naapurille sanotaan päivää. Wokeihmisille riittää se, kunhan oma sillä hetkellä koettu identiteetti on pönkitetty kaikille kallein perustein, vaikka identiteetin arvo yhteiskunnan toiminnalle olisi kuinka negatiivinen.

Oikeudet ymmärretään väärin. Velvollisuuksiahan ei länsimaissa enää ole. Väärinymmärrettyjen oikeuksien turvin tuhotaan paitsi meitä elättävä luonto myös kanssaihmisten elämä. Nykyisin tuomitaan nakkikioskilla nahistelusta tai baarin vessassa yhteisymmärryksessä tapahtuneesta yhdynnästä vankilaan, jos toinen osapuoli vuosia tapahtuman jälkeen saa ajatuksen laittaa sanan sanaa vastaan - wokesanan inhimillistä sanaa vastaan. Kehon käyttäminen kun on aina väkivaltaista ja siten kollektiivisesti tuomittavaa aggressiota. Vaikka fyysisyys ja aggressio pitävät ja ovat aina ylläpitäneet elämää enemmän kuin yksikään wokeideologian oppi on ikinä kykenevä.

Yhtäkkiä onkin sitä parempi, mitä ylipainoisempi yksilö on ja mitä enemmän hän on päästään sekaisin. Säyseyttä vaalitaan elinvoimaisuuden kustannuksella, kunhan passiivisen dominanssin keinoin säyseä massa muistaa canceloida heikot alleen. Lihava katkera nainen onkin emansipoitunut jumalatar, vaikka yhteiskunnan tasolla hän on harmittava kuluerä. Vahva johtaja on toksinen patriarkka. Woke yrittää väkisin muuttaa luonnonvalinnan miljoonien vuosien työn mieleisekseen.

Syitä käytökseen ei edes yritetä etsiä. Miksi jokin vahva yhteiskunta ilmoittaa saaneensa tarpeekseen ja osoittaa sen verisin erikoisoperaatioin? Voisiko se kokea aitoa yhteiskuntatason uhkaa? Miksi wokeihminen ei edes kysy syitä asioihin joilla on merkitystä? Asioihin, jotka tapahtuvat yksilön ulkopuolella. Miksi vallalla oleva päätön narratiivi sallii tuomitsemisen silloin kun siihen ei ole mitään perusteita mutta kieltää sen silloin kun syynä on ilmiselvästi mielenvikaisuus ja vähintäänkin ajattelun jättäminen alkutekijöihinsä sekä faktojen kieltäminen?

Mikään yhteiskunta ei voi toimia nykyisen kaltaisin opein ja ihantein. Roomakaan ei hajonnut vihollisen hyökkäyksiin. Se hajosi itsekkyyteen. Se hajosi oman aikansa wokeismiin ja cancel-kulttuuriin. Se hajosi oikeuksien nujertaessa velvollisuudet.

Kun ihminen tekee itsestään numeron ja vaatii koko ympäröivää yhteiskuntaa muuttamaan suhtautumistaan yksilöön yksilön kulloistenkin oikkujen mukaiseksi, ollaan jo niin kaukana yhteiskunnan toimintaedellytyksistä, että on parasta lyödä hanskat suoraan tiskiin. Viimeinen sammuttakoon valot.