Kaksoisstandardien maailma: Israel kelpaa Euroviisuihin, Venäjä ei mihinkään

 

On vaikea ymmärtää, miksi läntinen maailma katsoo sormiensa läpi Gazan tuhoa mutta käyttäytyy täysin päinvastoin, kun puhutaan Venäjästä. Ukrainassa kuolee tuhansia – Gazassa kymmeniätuhansia. Ukrainalaisten kuolleisuus vastaa tällä hetkellä 2000-luvun alkua, jolloin liikenteessä kuoli vuosittain onnettomuuksissa saman verran ihmisiä kuin nyt tämän konfliktin aikana. Venäjä suljetaan tällä hetkellä urheilusta, kulttuurista ja politiikasta. Israel sitä vastoin esiintyy jopa Euroviisuissa, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Miksi?

Vastaus on epämukava: liittolaiset saavat tehdä asioita, joita viholliset eivät. Israel on lännen pitkäaikainen ystävä, strateginen etuvartio Lähi-idässä. Venäjä on vastustaja, jota ei tarvitse ymmärtää. Juutalaisiin kohdistuva kritiikki leimataan helposti antisemitismiksi – vaikka kyse olisi valtiosta, ei kansasta. Venäjään taas saa kohdistaa mitä tahansa sanoja, kuvia tai pakotteita. Dehumanisaatio on hyväksyttyä, kun kohde on oikea.

Kaksoisstandardit mädättävät moraalin ytimen. Jos kansainvälinen yhteisö haluaa olla uskottava, sen on tuomittava siviilien tappaminen riippumatta siitä, kuka vetää liipaisimesta. Muuten ihmiset näkevät läpi tekopyhyyden – ja lakkaavat uskomasta mihinkään.

Oikeusvaltion arvopohjasta

 

Suomessa puhutaan paljon "arvopohjasta", mutta kummallisesti arvot pätevät vain silloin, kun ne palvelevat lännen itsekästä materiaalista etua. Puhutaan demokratiasta, vapaudesta ja oikeusvaltiosta – mutta missä oli demokratia, kun Jugoslavia pommitettiin? Missä oli vapaus, kun Irakissa kylvettiin kuolemaa massiivisten valheiden varjolla?

Nyt sama tarina toistuu Ukrainassa. Meille kerrotaan, että Venäjä hyökkäsi "ilman syytä", että Ukraina on "demokratian etulinja", ja että länsi puolustaa "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä". Mutta mitä sääntöjä nämä ovat – ja kuka ne on kirjoittanut?

Ukraina on pahainen pelinappula lännelle. Eikä missään nimessä Venäjälle minkään tason päämäärä tai "maailman valloituksen" alkupiste.

Ukrainaa on aseistettu jo vuodesta 2014. Maan sisäinen hajaannus, kielivähemmistöjen sorto ja äärimielisten ryhmien valtaannousu eivät koskaan olleet lännen huolenaihe. Päinvastoin: kaikki, mikä kohdistui Venäjän vaikutusvallan heikentämiseen, oli sallittua ja sitä tuettiin kaikin keinoin.  Venäjän raja-alueelle haluttiin pysyvä kriisi, jotta Venäjä ei voisi vakautua, kasvaa eikä haastaa länttä geopoliittisesti.

Media ohjaa tässäkin asiassa tavisten mielipiteitä. Länsimainen media ei raportoi tapahtumista neutraalisti, se keskittyä rakentamaan mielikuvia. Zelenskyistä tehtiin sankarillinen vapauden symboli, vaikka hän sulki oppositiomedioita, kielsi puolueita ja keskitti vallan presidentinhallintoon. Vaikka jo valmiiksi yhden maailman korruptoneimman maan korruptio on vain lisääntynyt kaiken aikaa "hänen kaudellaan". Samaan aikaan Venäjää on demonisoitu tavalla, jota ei nähty edes pahimman kylmän sodan aikana. Jokainen uutinen vahvisti jo valittua tarinaa: Venäjä on paha, Ukraina hyökkäyksen viaton uhri, ja länsi puolustaa "arvoja". Ja kansa uskoo kaiken mikä lehdessä lukee tai uutisissa sanotaan. Harva pysähtyy kysymään: miksi kaikki näyttää niin mustavalkoiselta? 

Kun Yhdysvallat käytti jälleen tuhansia miljardeja "sodan päättämiseen" Irakissa ja Afganistanissa, läntinen maailma katsoi hiljaa ihaillen. Hyväksyen. Kun NATO pommitti Belgradia ilman YK:n mandaatteja, se oli ihana pikkuinen "humanitaarinen interventio". Venäjän puuttuessa rajallaan käynnissä olevaan sekoiluun, se oli "laiton invaasio". Joka piti välittömästi tuomita tai olet Venäjän kätyri ja länsimaisen demokratian vastustaja. Kuka päätti, mikä on laillista? Kuka päätti kuka saa hyökätä, kuka ei?

Tämä ei tarkoita, että Venäjä olisi puhdas pulmunen. Mutta se tarkoittaa, että lännen moraalinen ylemmyys on rakennettu itsekkyydelle valikoivan historian varaan. Silloin moraali ei ole universaalia yhteiseen hyvään pyrkimistä – se on valloitusstrategiaa. Se on kaksinaismoralismia.

Entä NATO sitten? Se ei ole puolustusliitto – se on etupiirien sotakoneisto.

Kun Suomi liittyi Natoon, meille vakuuteltiin, että kyseessä on "turvallisuusyhteisö". Todellisuudessa liityimme sotilaalliseen liittoumaan, joka on vuosikymmenien ajan toiminut Yhdysvaltain geopoliittisena käsivartena. NATO ei puolusta rauhaa – se vie lännen rajaa kohti kilpailijoita aggressiivisesti. Nyt tuo raja kulkee jo läpi Ukrainan, ja se kulkee myös Suomen ja Venäjän halki kuin jäätynyt tulilanka. Joka sulaa tätä tahtia nopeasti. NATO toi sodan uhkan Suomen rajalle välittämättä meidän kansallisista intresseistä.

Mitä lähempänä Venäjän ydintä lännen aseet ovat, sitä herkemmäksi tilanne käy. NATO:n jäsenyys ei poista mitään uhkia – se tuo ne kotiovelle. Turvatakuu on vain termi, jolla yksinkertaiset ihmiset saadaan voitettua omalle puolelle, ei mitään muuta. Ei mitään konkreettista hyvää. Ja Suomi, tuo hiljainen mutta kuuliainen oppilas, suostui vielä rakentamaan tukikohtia ja isäntämaasopimuksia, joista kansa ei saanut edes äänestää.

Vihdoinkin vuonna 2025 valheiden huntu alkaa repeilemään.

Donald Trump on jälleen Valkoisessa talossa. Hän ei esitä hymyilevää "demokratian" suojelijaa, vaan on se mikä hän on - liikemies, joka katsoo tulostaulua. Kun Zelensky vieraili Washingtonissa keväällä 2025, tapaaminen ei ollut hymistelevää teatteria. Se ei ollut lämminhenkinen lässytystuokio – se oli tyly. Trump läksytti Ukrainaa varojen haaskaamisesta, vaati selityksiä ja antoi ymmärtää, että tukihanat suljetaan, ellei "realistisia tavoitteita" aseteta. Myös eurooppalaiset johtajat, Macron ja Scholz, ovat alkaneet puhua rauhan tarpeesta – ei enää sodan "voittamisesta". Vaikkakin hekin ajavat edelleen kaksilla rattailla.

Zelensky on menettänyt osan lännen tuesta ja yhä enemmän myös kansansa luottamuksen. Netti on täynnä videoita, joissa "vapaaehtoisia ylväitä ukrainalaismiehiä" rekrytoidaan sotaväkeen puolustamaan rakasta maataan. Kuka tahansa näitä videoita vilkaiseva näkee mistä todellisuudessa on kysymys. Ukrainassa kuohuu, mutta media keskittyy edelleen maan kuvaamiseen onnelana ja johdon kuvaamiseen sankarina. Tarina pysyy median yhteisesti sopimana hengissä, vaikka totuus on aivan toinen.

Suomikin on mukana tässä tarinassa, vieläpä erittäin vahvasti. Ainakin omasta mielestään. Suomi toistaa kuuliaisesti jokaisen repliikin, jonka Bryssel tai Washington kirjoittaa. Varsinkin ennen Trumpin nousua uudelleen valtaan Suomi oli niin rähmällään Bidenin suuntaan että Brezhnev ja kumppanit olisivat kateellisia. Mutta olemme vain pienen pieni sivuhahmo suuressa näytelmässä. Me luulemme puolustavamme jotain"arvoja", vaikka todellisuudessa puolestamme vain vieraiden valtakeskusten itsekkäitä etuja.

Jokaisen, joka luulee kykenevänsä ymmärtämään yhtään mitään, olisi syytä viimeistään nyt pysähtyä ja kysyä: näkeekö maailman omin silmin – vai median muokkaaman läpeensä käsikirjoitetun tarinan läpi?

Vuosi 2025 ei ole vain geopoliittisen siirtymän vuosi – se on moraalisen rehellisyyden testi. Joko alamme vihdoinkin nähdä maailman sellaisena kuin se on – tai jatkamme piinaavan tuhon tiellä elämistä toisten kirjoittamassa käsikirjoituksessa.

Mitä jos kaikki hinnat putoaisivat kymmenesosaan?

Ostovoiman vallankumous!

Kuvittele maailma, jossa kaikki hinnat — ruoka, asuminen, energia, autot, palvelut — tippuvat samanaikaisesti kymmenesosaan nykyisestä. Kolmen euron leipä maksaa enää 30 senttiä, 900€ vuokra olisikin vain 90 euroa kuussa, uusi pieni perusauto irtoaisi kahdella tonnilla. Ihmisten palkkoja leikattaisiin samalla puoleen, mutta ei huolta: ostovoima olisi silti viisinkertainen entiseen verrattuna.

Tämä ei ole utopia. Se on looginen seuraus siitä, mitä tapahtuisi, jos hinnat, palkat ja velat sopeutuisivat samassa suhteessa alaspäin. Taloustieteessä tätä kutsutaan nominaaliseksi skaalautumiseksi ilman reaalista muutosta.

Ostovoima räjähtää

Otetaan esimerkki. Rakastat leipää. Jos nykyään tienaat 3000 euroa kuussa ja maksat leivästä 3 euroa, voit ostaa tuollaisella palkalla tuhat leipää. Mutta jos palkkasi puolittuu 1500 euroon ja leivän hinta laskee 0,30 euroon, voit ostaa 5000 leipää. Sama pätee kaikkeen: vuokra, sähkö, vaatteet, liikkuminen, koulutus, palvelut. Kaikkea saa enemmän. 

Toisin sanoen: vaikka palkka näyttää pienemmältä, sen todellinen ostovoima moninkertaistuu. Eläminen tulee helpommaksi, ei vaikeammaksi.

Entä yritykset? Jos hinnat putoavat kymmenesosaan, eikö jokainen yritys päädy konkurssiin? Ei, yritykset eivät kaadu – ne alkavat kukoistaa.

Usein sanotaan, että yritykset kaatuvat korkeisiin palkkakustannuksiin. Ja että hinnoissa on jatkuvasti nousupaineita. Mutta jos kuluttajahintojen laskiessa samalla myös yritysten kulut — vuokrat, energia, raaka-aineet, kuljetuskustannukset, laitteet — laskevat kymmenesosaan, yritysten kustannusrakenne kevenee kautta linjan. Heikot firmat kaatuvat ehkä kuten ne aina tekevät, mutta terveet yritykset menestyvät entistä paremmin.

Palkat eivät useimmilla toimialoilla ole nytkään suurin kuluerä. Ne ovat vain osa kokonaisuutta ja jos koko kokonaisuus skaalautuu alaspäin, tasapaino säilyy.

Entä velalliset?

Tässä piilee koko skenaarion ratkaiseva ehto: nykyisten velkojen täytyy laskea suhteessa muun talouden mukana. Jos asuntolainasi on nyt 200 000 € ja talon arvo putoaa 200 000 eurosta 20 000 euroon, mutta lainasi pysyisi nimellisesti samana, olisit puolikkaalla palkallasi pahassa pulassa. Mutta kun lainakin skaalautuu samassa suhteessa — eli kymmenesosaan — mitään ongelmaa ei synny.

Sama koskee valtion velkaa, yrityslainoja ja kaikkia kulutusluottoja. Jos järjestelmä osaa sopeuttaa nämä luvut oikein, kaikki jatkuu normaalisti — vain edullisemmin.

Miksi tätä ei ole tehty?

Suurin este ei ole taloudellinen vaan psykologinen ja hallinnollinen. Ihmiset pelkäävät pieniä numeroita, vaikka suuret numerot eivät tee meistä rikkaampia. Inflaatio on meille tuttu, deflaatio pelottava — vaikka kumpikin on vain hinnanmuutosta, eikä kumpikaan itsessään hyvä tai paha. Ihmiset vain intuitiivisesti mieluummin ottavat 3000€ palkkaa ja maksavat 3€ leivästä kuin 1500€ palkkaa ja maksaisivat vain 0,30€ leivästä.

Toinen este on tekninen: kaikki järjestelmät, palkkakaavat, verot, indeksit, sopimukset ja automatisoidut laskurit on rakennettu nykyisten nimellisarvojen varaan. Skaalaaminen vaatisi todella hallitun ja täydellisesti synkronoidun uudelleensuunnittelun. Mutta se on mahdollista. Ja jopa viisasta.

Ostovoimainen tulevaisuus?

Entä jos emme tarvitsisikaan jatkuvaa kasvua ja kalliimpaa elämää? Jatkuvasti suurempia numeroita? Entä jos vähemmällä rahalla saisi enemmän? Jos tekisimme vähemmän työtä, mutta elintaso nousisi — vain siksi, että kaikki maksaisi vähemmän?

Tällainen muutos voisi olla jopa ekologisesti kestävä: tuotanto voisi lopulta jopa vähentyä samalla kun hyvinvointi kasvaa. Raha ei enää mittaisi vain määrää, vaan todellista mahdollisuutta elää hyvää elämää. Sitä mitä rahalla saa. 

Ehkä on aika kysyä: miksi kaiken täytyy maksaa niin paljon, kun se voisi maksaa vähemmän — ilman, että kukaan menettää mitään?

Suostumus – Ei vain seksissä, vaan koko yhteiskunnassa

 

Suostumus. Sana, joka tuntuu olevan nykyään keskiössä seksuaalirikoskiistojen käsittelyssä ja oikeusjärjestelmässä. Mutta onko suostumuksen käsite todella niin selkeä kuin luulisi? Onko se vain yksityinen asia, joka liittyy intiimeihin, yksilöllisiin kokemuksiin vai olisiko se itse asiassa paljon laajempi periaate? Sellainen, joka ulottuu paljon syvemmälle – koko yhteiskunnan rakenteisiin?

Olemme tämän uuden lain myötä tottuneet kuulemaan siitä, mitä suostumus merkitsee seksuaalisessa kanssakäymisessä. On olemassa varsin tarkkoja sääntöjä siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, mutta silti nämä säännöt tuntuvat olevan ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia. Meille toisaalta opetetaan, että suostumus on välttämätön. Mutta sitten taas jos katsomme ympärillemme muutenkin kuin seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvissä tilanteissa havaitsemme, kuinka usein emme ole oikeastaan suostuneet lainkaan siihen, mitä meille yhteiskunnassa tapahtuu.

Moni meistä on päivittäin tilanteissa, joita ei ole valinnut – eikä niihin ole koskaan antanut suostumustaan. Päinvastoin. Meidät pakotetaan elämään yhteiskunnassa, jossa jatkuvasti toimimme rakenteissa, jotka eivät resonoi arvojemme kanssa. Me emme ole valinneet sitä yhteiskuntaa, joka tuntuu sanelevalta ja tukahduttavalta. Emme ole esimerkiksi valinneet työelämää, joka puristaa meistä kaikki voimat, mutta silti se on vain hyväksyttävä. Meidän on yleisemminkin oltava osa tätä sairasta yhteiskuntaa, johon emme halua kuulua – ja samalla meitä käsketään hyväksymään tämä tilanne ja elämään siinä valittamatta.

Tämä ristiriita on huolestuttava, koska se peilaa hyvin syvällistä epäjohdonmukaisuutta, joka koskee suostumusta yhteiskunnassa. Seksuaalisuuden alueella meillä on luotettavat säännöt siitä, mikä on oikea ja väärä, mutta jos katsoo laajemmin, suostumus ja itsemääräämisoikeus jäävät yhä harvemmin huomioiduiksi muilla elämänalueilla.

Miksi yhteiskunta ei sitten ole kiinnostunut suostumuksen olemassa olosta yhteiskunnan kaikilla tasoilla?

Kun joku ei ole valmis osaksi järjestelmää, mutta joutuu siihen, onko hänen suostumuksensa siihen oikeasti olemassa? Kun elämä pakottaa sinut noudattamaan sääntöjä, jotka eivät tunnu oikeudenmukaisilta, oletko todella antanut suostumuksesi? Kun julkinen keskustelu ja politiikka sanelevat, mitä on oikein ja väärin, oletko todella mukana? Suostumus ei ole vain intiimien suhteiden kysymys – se on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymys.

Epäoikeudenmukaisuus yhteiskunnassa tuntuu yhtä paljon loukkaavalta ja nöyryyttävältä kuin seksuaalinen häirintä ja se saattaa synnyttää samanlaisen turvattomuuden ja häpeän tunteen. Mutta vaikka seksuaalisessa kanssakäymisessä suostumuksen anto on nykyään kiistaton ja tärkeä osanen kokonaisuutta, yhteiskunnan muissa rakenteissa suostumuksella ei ole merkitystä. Ei, vaikka yhteiskunta yhtä lailla tunkeutuu elämäämme ja jättää meitä loukatuksi ja häpäistyksi vieden itsemääräämisoikeutemme.

Kaksinaismoralismi

Ongelmana on se, että yhteiskunta on täynnä kaksinaismoralismia: meillä on tietyt säännöt siitä, kuinka suostumus määritellään ja kuinka se tulee ottaa huomioon seksuaalisessa kanssakäymisessä, mutta samalla yhteiskunnan rakenteet rakentuvat usein pakon, alistamisen ja hyväksymisen ympärille. Eikä sitä saa kyseenalaistaa. Meidän on kuunneltava, että "kyllä" on annettava seksissä, mutta elämän muissa kentissä systeemi olettaa, että olemme jo antaneet suostumuksemme – jopa silloin, kun olemme jääneet sen ulkopuolelle, emmekä ole olleet mukana yhteiskunnan rakenteen valitsemisessa.

Moni kokee, että heidän yksilöllinen kokemuksensa ja suostumuksensa jäävät huomiotta ja että he ovat mukana rakenteissa, joita eivät ole valinneet. Tätä voi kutsua yhteiskunnalliseksi raiskaukseksi – tilanteeksi, jossa yksilö ei ole suostunut, mutta joutuu kuitenkin osaksi elämää, joka hänelle ei ole valittu ja jonka hän kokee epäreiluksi.

Mitä pitäisi muuttaa?

Jotta yhteiskunta voisi toimia aidosti oikeudenmukaisesti, olisi tärkeää, että suostumuksen käsite laajennettaisiin koskemaan enemmän kuin vain yksittäisiä seksuaalisia tilanteita. Suostumus pitäisi nähdä kokonaisvaltaisena elämän ja päätöksenteon oikeutena – oikeutena valita oma tie ja olla mukana yhteiskunnassa valitsemassamme roolissa. Olemme kaikki yksilöitä, ja meidän suostumuksemme ei saisi jäädä muiden rakenteiden ja sääntöjen alle, ei seksissä, eikä missään muussa elämän alueella.

Suostumuksen ja itsemääräämisoikeuden tulisi ulottua koko yhteiskuntaan. Vain silloin voimme todella puhua oikeudenmukaisuudesta, jossa jokaisen ääni ja valinta on arvokas. Jossa elämä on arvokas.