Suomessa on viime vuosina nähty kaksi korkean profiilin tapausta, jotka paljastavat jotain epämiellyttävää siitä, miten poliittinen ilmapiiri vaikuttaa rikosjuttujen käsittelyyn. Molemmissa tapauksissa tekijöinä olivat ukrainalaiset maahanmuuttajat, uhreina lapset tai nuoret, ja molemmissa tapauksissa järjestelmä reagoi tavalla, joka on irti todellisuudesta.
Vaasa: syövyttävää ainetta 8‑vuotiaan tummaihoisen päälle
Variskan koulun pihalla 8‑vuotiaan päälle kaadettiin syövyttävää putkenavaajaa.
Lapsi sai vakavia vammoja: hiukset lähtivät irti, iho paloi, lastaan myöhemmin auttaneen äidinkin kädet paloi kun hän yritti pestä ainetta pois.
Epäiltynä on 16‑vuotias ukrainalainen poika.
Poliisin lausunto?
> “Ajattelemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä.”
Ajattelemattomuutta?
Syövyttävän aineen kaataminen toisen päälle ei ole mikään “hölmöily”. Se on teko, joka tehdään harkiten ja voi aiheuttaa pysyvän vammautumisen. Jopa kuoleman. Silti tekijä vapautettiin, eikä vangitsemisvaatimusta edes tehty.
Kehystys teon tekijästä mediassa oli taas höyhenen pehmeää: “pieni ukrainalaispoika”, “ei aiempia rikoksia”, “ymmärtämätön”.
Vaikka kyseessä oli ukrainalainen bandera, nuori mies, natsi. Joka pahoinpiteli tummaihoisen pikkulapsen häikäilemättömästi.
Uhrin kärsimys oli hirvittävä.
Tekijän vastuu oli retorisesti äärimmäisen pehmennetty.
Malmi: hovioikeus hylkäsi raiskaussyytteet
Kesäkuussa 2026 Helsingin hovioikeus hylkäsi kaikki syytteet kolmea miestä vastaan, joita syytettiin 17‑vuotiaan suomalaisen tytön raiskauksesta Malmin sairaalan läheisyydessä.
Tyttö oli voimakkaasti päihtynyt.
Hän teki rikosilmoituksen.
Hän koki tulleensa raiskatuksi. Kuka 17-vuotias päivystyksessä potilaana oleva tyttö haluaisi vapaaehtoisesti joutua sairaalan parkkipaikalla ukrainalaisten aikuisten miesten joukkoraiskattavaksi?
Hovioikeus katsoi valvontakameratallenteista, että tyttö “antoi suostumuksen” ukrainalaisille.
Kolme aikuista miestä.
Sairaalan parkkipaikan pusikot.
17‑vuotias kovasti päihtynyt sairaalassa potilaana ollut tyttö.
Ei tuomiota.
Ei karkotusta.
Järjestelmä katsoi, että kaikki oli kunnossa.
Miksi näin?
On vaikea välttää johtopäätöstä, että ukrainaa suojellaan poliittisesti, ja tämä heijastuu aivan kaikkeen, missä ukrainalaiset ovat osallisina – myös raakoihin rikosjuttuihin.
Suomi pelkää:
- että ukrainalaisiin kohdistuva kritiikki ruokkii Venäjän propagandaa
- että yksittäiset rikokset heikentävät kansalaisten tukea Ukrainalle
- että kovempi linja tulkittaisiin “venäjämielisyydeksi”
- että media joutuisi somekohun kohteeksi
Siksi kehys on pehmeä.
Siksi poliisi puhuu “ajattelemattomuudesta” kun ukrainalainen natsi kaataa syövyttävää ainetta tummaihoisen pikkulapsen päähän.
Siksi hovioikeus korostaa ympäripäissään olleen alaikäisen tytön suostumusta joukkoraiskaukseen.
Siksi karkotuksia ei tule.
Siksi poliitikot vaikenevat.
Vaikka väkisin.
Mutta kuka suojelee uhreja?
8‑vuotias, jonka hiukset palavat pois. Kenties iäksi.
17‑vuotias, joka tekee rikosilmoituksen jouduttuaan aikuisten miesten spermaämpäriksi öisellä parkkipaikalla ja jää yksin.
Heidän näkökulmastaan järjestelmä ei toimi.
Heidän näkökulmastaan oikeus ei toteudu.
Heidän näkökulmastaan tekijät kävelevät ulos ovesta ilman seurauksia.
Suomen kansa on samaa mieltä.
Suomi on rakentanut järjestelmän, jossa poliittinen varovaisuus ajaa oikeuden edelle.
Ja kun narratiivia suojellaan näin voimakkaasti, ukrainalaisten rikollisten uhrit jäävät pahasti jalkoihin.
