Korvani eivät enää kuulleet. Sormeni eivät tunteneet. Silmien kyky
nähdä valoa oli sekin vain varjo entisestä. Entisestä niin
värikylläisestä sointujen ja tekstuurien maailmasta.
Pikkuhiljaa kaikki oli muuttunut. Ensin täysin huomaamatta. Niin
etten aavistanut minkään olevan pielessä. Vuosikymmeniä kului kunnes
sameuden valta kirkastui – aistit todella olivat kuolleet. Kaikki mikä
oli ennen tapahtunut aistinelimissä tapahtui nyt vain ja ainoastaan
ajatuksissa. Mielessä. Unissa ja unelmissa. Jopa makunystyrät olivat
muuttuneet toimimattomiksi.
Ei ollut mitään. Ei kokemuksia. Stimulanttien stimulatiivinen
vaikutus oli lähellä mitätöntä. Miksi? Olinko elimellisesti sairas?
Aistimukset koetaan aivoissa. Tuntoaisti, makuaisti ja kuuloaisti.
Loppujen lopuksi hermopäätteiden vastaanottamat aistimukset siirretään
hermoverkkoa pitkin aivoihin jossa ne tulkitaan ja tulkataan tietoisiksi
kokemuksiksi. Mikä oli muuttunut?
Hieno esine Prisman tekniikkaosaston hyllyssä ei herättänyt mitään
tunteita. Kaunis, vastaan kävelevä hymyilevä nainen oli kaunis nainen,
ei muuta. Iskender-kebab, tulisella kastikkeella, oli kuin mitä tahansa
ylikypsää makaronilaatikkoa.
Jaksoin tuskin seurata ihmisten maailmaa. Draamaelokuvia ja komediaa,
ehkä. Joskus minuutti, joskus puoli tuntia. Lukemisesta puhumattakaan.
Ensimmäinen lause. Ja kierrätyslaatikkoon. Puhelimen, sellaisen
älyllisen, näpräämistä jaksoin muutamia tunteja putkeen.
Horroksellisessa tilassa.
Pyöräilin kyllä 20km iäisyyden vanhalla mummokonkelilla. Vailla
päämäärää. Vieläpä vaivatta. Piiskaavassa raekuurossa, vastatuulessa
vesisateessa, helteellä. Odottaen aistien käynnistymistä.
En saanut mitään sosiaalisista tilanteista. En jaksanut katsoa
aikuisten ihmisten näyttelemää arkielämän saippuaoopperaa. Ihmisten
ilmiselvä pelailu oman edun tavoitteluksi jätti kylmäksi eikä enää edes
puistattanut.
Ainoastaan luonto antoi jotain. Villi ja vapaa luonto. Lapset jotka
vielä elivät. Ja vanhukset jotka eivät olleet vielä kuolleet. Niissä
hetkissä löysin elämää. Vain niissä. Koin ja annoin. Vuorovaikutus oli
läsnä.
Luonto, ja sen mukana lähes kaikki luonnollinen, on menehtynyt. Harva
enää leikkii. Ilakoi. Kokee. Kaiken pitää olla hillittyä. Beigeä.
Mielellään vaalean beigeä. Ja rahalla mitattavissa. Se on tappanut
minunkin aistini.
Olen turtunut täydelliseen merkityksettömyyteen. Joskus asioilla oli
merkityksensä. Luonnonvalinnalla oli muinoin jotain johon tarttua. Nyt
tartutaan silikonirintoihin ja teknisiin alusasuihin joita on jokaiselle
urheilulajille omansa. Salibandypojille omat sukkansa
Intermegasportin itäpäädyssä, sählypojille omansa toisessa päädyssä.
Sopeutuakseen sairaaseen yhteiskuntaan on oltava sairas. Muutoin
sairastuu.
Aistimukset antavat iloa. Tunteen elossa olosta. Enemmän sairaat
saavat hetkittäiset aistimuksen tunteensa extreme-lajeista ja
shoppailusta. Voimansa olla ihminen ihmisyydettömässä yhteiskunnassa.
Mikään ei anna niitä terveille. Ainoa vaihtoehto on turruttaa itsensä.
Alkoholi lamaannuttaa keskushermostoa, syviä aivojen osia. Ei
suinkaan harhaanjohtavasti nimettyjä korkeampia aivotoimintoja vaan
erityisesti pikkuaivoja. Niitä, joita tarvitsemme elämiseen kipeimmin.
Niitä, jotka nykyisin kärsivät eniten ja ovat jo itsekseen turtuneet ja
antaneet periksi. Ja periksi antaessaan tappaneet kykymme nähdä ja
tuntea. Aistia. Sama aivojen osa, joka on jo matelijamaisilla
esi-isillämme. Alkukantainen. Johon kaikki perustuu.
Turrutamme siis alkoholilla pikkuaivoistamme alkunsa saavaa
huomiokykyämme, joka on jo kuolinkorinoissaan tukahduttanut aistimme.
Huomiokykymme tekee itsemurhaa. Jotta emme tajua ympäröivän maailman
mielettömyyttä. Samassa aivojen sopukassa piilee myös mm. puheen
sammalluksen aiheuttava osanen, johon vaikuttaminen on vain tahaton
sivuseuraus. Ikävä kyllä kukaan ei kuuntele sössöttäjää.
Aina alkoholikaan ei riitä. Tai ole suurissa annoksissa
suositeltavaa. Etanoli. Jonka käyttöön koko ihmiskunta on sinänsä
sopeutunut geneettisesti. Mikä siis avuksi?
Tällä hetkellä millään ei ole alkua eikä keskikohtaa. Lopusta
puhumattakaan. Kaiken saa alkamaan milloin vain, loppumaan milloin vain
ja keskikohdan yli voi pikakelata. Oli kyseessä sitten tv- tai
radio-ohjelma, parisuhde, päivällinen, talonrakennus tai kaiken päälle
liimattu piinallisen pinnallinen urheilusuoritus. On pikaruokaa. Tinder.
Digiboksit ja podcastit. Teijo- ja älvsbytalot. Missään ei synny
tekemisen kaarta odotuksineen, suorituksineen ja
täyttymyksineen.
Aistimaailmaltaan rikkaimpia eivät ole neonvalojen välkkeessä asuvat
city-ihmiset. Eivät typerryttävän masentavien monokulttuuriensa
puristuksessa luontoa tuhoavat maalaiset. Tuntevimpia ovat lapset ja
muistisairaat vanhukset. Sekä juopot. Lapseksi minusta ei enää ole.
Vanhukseksi tuskin elän. Alkoholi? Ei kai.
Tai en tiedä.
