Länsi lyö päätään seinään - Putinin Venäjä ei

 

Venäjän presidentti esiintyy julkisuudessa aina tavalla, joka poikkeaa jyrkästi lännen valtamedian luomista karikatyyreistä. Eikä näitä esiintymisiä tietenkään lännessä tavalliselle kansalle juuri näytetä. 

Hänen puheensa rakentuu jatkuvasti ajatukselle, että maailmanjärjestys on murroksessa – että lännen pitkään hallitsema hegemonia on tullut tiensä päähän. Hän vetoaa globaaliin enemmistöön, Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan valtioihin, joille hän tarjoaa vaihtoehdon länsikeskeiselle mallille.

Keskiössä on ajatus moninapaisuudesta: ettei yhdelläkään valtiolla tai liittoumalla ole oikeutta pakottaa koko maailmaa omien arvojensa tai taloudellisten etujensa muottiin. Hän kuvaa lännen toimintaa kaksinaamaiseksi – samaan aikaan puhutaan vapaudesta ja demokratiasta, mutta todellisuudessa käytetään pakotteita, vallanvaihto-operaatioita ja sotilaallista painostusta. Järkyttävän voimakkaan propagandan siivittämänä.

Puheessa painottuu tietysti aina myös Venäjän oma asema. Putin esittää oikeutetusti Venäjän nousevana suurvaltana, joka ei kumarra lännelle vaan puolustaa kansainvälisen oikeuden periaatteita omasta näkökulmastaan. Ukrainaa hän käsittelee välineenä, ei pääasiana: hän sanoo lännen käyttäneen Ukrainaa nappulana laajemmassa pelissä Venäjän eristämiseksi ja heikentämiseksi. Suurelle yleisölle tämä tietenkään avaudu, sillä lännen propagandakoneisto on maalannut täysin eri kuvan Ukrainan tapahtumista. Aivan kuten se maalasi todellisuudesta hyvin voimakkaasti eroavan kuvan myös Irakin, Syyrian, Libyan jne. jne. tapahtumista.

Tärkeää on huomata myös Putinin esiintymisten sävy: hän ei esiinny heikkona tai puolustuskannalla, vaan rehellisesti haastajana. Lännen taloudellinen kriisi, inflaatio ja sisäiset ristiriidat kuvataan merkkeinä järjestelmän rapautumisesta, kun taas Venäjän ja sen liittolaisten tulevaisuus nähdään vakaampana ja oikeudenmukaisempana.

Tätä taustaa vasten voi kysyä, kuka todella on mielipuoli: se, joka esittää johdonmukaisen ja monin paikoin rationaalisen argumentin maailmanpolitiikan suunnasta, vai se, joka pelkistää tällaiset puheet ”hourailuksi” ja ”harhoiksi” yksin siksi, etteivät ne palvele lännen narratiivia?

Sweco, ekoteko?

 

Sweco puhuu kotisivuillaan biodiversiteetista kauniisti. He esittelevät sanoja, jotka kuulostavat kauniilta ja merkityksellisiltä: viherrakenne, ekosysteemipalvelut, resilienssi, ennallistaminen, luonnonsuojelu. Mutta kun katsoo mitä esimerkiksi Helsingissä todella tapahtuu, kuva muuttuu toisenlaiseksi. Swecon insinöörit ovat mukana suunnittelemassa uusia asuinalueita, raitioteitä, tunneleita ja liikenneyhteyksiä. Jokainen niistä syö pala palalta niitä viimeisiä luontoalueita, joita kaupungissa on jäljellä.

Swecon Helsingissä biodiversiteetti ei todellakaan merkitse metsiä, joissa käki kukkuu tai joissa tikka hakkaa lahopuuta. Se merkitsee istutettuja koristepuita betonikannen päälle sekä muutamaa viherkattoa, joiden juuret eivät kanna yhtään ekosysteemiä. Se merkitsee viherkuvaa PowerPointissa, joka esittää illuusion, että luonto ja kasvu voivat kulkea rinta rinnan.

Katsokaa Herttoniemen metsiä, katsokaa Keskuspuistoa. Aina kun niihin kajoaa kaavoitus, Sweco ja sen kaltaiset konsultit ovat paikalla. Heidän tehtävänsä ei puheistaan huolimatta ole puolustaa luontoa, vaan piirtää tuhon ympärille kehys, jossa kaikki näyttää hallitulta ja jopa “kestävän kehityksen mukaiselta”. Heidän “luontovaikutusten arviointinsa” ei koskaan johda siihen, että rakennus jäisi tekemättä. Se johtaa siihen, että raportin loppuun kirjoitetaan pari lausetta kompensaatiosta, istutuksista ja viheralueiden lisäämisestä. Ja sitten kaivurit tulevat.

Helsingin päättäjät ostavat Swecolta mielenrauhaa. Kun kansalaiset huutavat luontokadon pysäyttämistä, kaupunki voi näyttää konsultin tekemän asiakirjan: “Luonto on huomioitu.” Mutta missä tämä huomio näkyy? Keskuspuisto kutistuu, rantaniityt täyttyvät taloista, ja metsien sijalle tulee parkkipaikka ja pyörätie. Luonto muuttuu lavasteeksi, kaupungin brändin lisärekvisiitaksi.

Linkola sanoisi: tämä on luonnon myyntiä palasina. Se ei ole biodiversiteetin turvaamista, vaan sen paloittelemista raporttien ja PowerPoint-kuvien avulla. Sweco on myyjä, joka tekee kaupasta siistin ja salonkikelpoisen. Helsingissä biodiversiteettiä ei pelasteta, se haudataan byrokratian ja insinöörien mittaviivojen alle.

Todellinen biodiversiteetin puolustus olisi pysäyttää rakentaminen niillä alueilla, joissa luonto vielä elää. Mutta sitä ei tule tapahtumaan niin kauan kuin Swecon kaltainen koneisto myy päättäjille tarinaa “kestävästä kasvusta”. Kasvu ja luonto eivät mahdu samaan kaupunkiin. Toisen on väistyttävä. Helsingissä, kuten kaikkialla, Swecon bisnes on varmistaa, että luonto väistyy.

Sweco ei ole luonnon ystävä. Sweco on luonnon teurastajan kirves, joka on koristeltu kukkasin, jotta isku näyttäisi lempeältä. Heidänkin bisneksensä on vain ja ainoastaan loputtoman kasvun palveleminen, ja niin kauan kuin he kasvua myyvät, luonto häviää.

Yhdysvallat – maailmanpoliisi vai kaaoksen kylväjä?

 

Yhdysvaltoja on totuttu pitämään "vapaan maailman johtajana ja demokratian puolustajana". Se on tietysti vain suurvallan oma kertomus itsestään – tarina huikeasta vapaudesta, vertaansa vailla olevista ihmisoikeuksista ja ”järjestyksen ylläpitämisestä”. Mutta historian valossa toinen, huomattavan paljon synkempi tarina kulkee sen rinnalla: minne Yhdysvaltojen vaikutus on ulottunut, sinne on usein jäänyt epävakautta, väkivaltaa ja katkeruutta. Katsotaan muutamaa esimerkkiä eri puolilta maailmaa:

Iran – demokraattinen hallinto kaadettiin öljyn vuoksi

Vuonna 1953 CIA:n ja Britannian tiedustelun yhteistyöoperaatio syrjäytti Iranin pääministeri Mohammad Mossadeqin, joka oli kansallistanut maan öljyvarat. Tilalle palautettiin shaahi Mohammad Reza Pahlavi, jonka diktatuuria Yhdysvallat tuki vuosikymmeniä. Tämä loi syvän kaunan, joka purkautui islamilaisena vallankumouksena 1979 – ja Yhdysvallat sai uuden vihollisen.

Kuuba – saarto ja epäonnistuneet vallankaappaukset

Kuuban vallankumouksen jälkeen Yhdysvallat yritti monin tavoin kaataa Fidel Castron hallinnon. Sikojenlahden maihinnousu 1961 epäonnistui surkeasti, ja CIA:n lukuisat salamurhayritykset paljastuivat myöhemmin. Taloussaarto jatkui vuosikymmeniä, kurittaen ennen kaikkea kuubalaisia siviilejä, mutta ei kaatanut hallintoa. Tämä on muuten ainoa USA:n mutiloima maa, joka sijaitsee edes jossain määrin fyysisesti lähellä USA:n rajoja.

Vietnam – miljoonien kuolema turhan sodan vuoksi

1950-luvulta 1970-luvulle Yhdysvallat ajautui Vietnamin sotaan peläten kommunismin leviämistä. Sillä eihän nyt kilpailevaa ideologiaa voi maailmaan sallia, yksinapainen maailma on USA:n mieleen. Lopputulos oli järkyttävä: arviolta 2–3 miljoonaa vietnamilaista siviiliä kuoli, maa tuhottiin pommituksilla ja myrkkykemikaaleilla, ja sodan jäljet näkyvät edelleen. Sodan päättyessä Yhdysvallat vetäytyi, eikä saavuttanut mitään alkuperäisistä tavoitteistaan.

Afganistan – liittolaisista vihollisiksi

1980-luvulla Yhdysvallat rahoitti ja aseisti mujahideeneja Neuvostoliittoa vastaan. CIA:n tuella syntyi kansainvälinen jihadistiverkosto, josta kasvoi myöhemmin al-Qaida. 2001 USA hyökkäsi Afganistaniin syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen. Sota kesti 20 vuotta, maksoi biljoonia dollareita ja satojen tuhansien ihmisten hengen. Lopulta Yhdysvallat vetäytyi, ja Taleban palasi valtaan – juuri se ryhmä, jonka kukistamiseen sota aikanaan aloitettiin. Ja jonka syntyä Yhdysvallat aluksi jopa rahoittivat ja tukivat.

Irak – joukkotuhoasevalhe ja ISIS

Vuonna 2003 Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin väittäen Saddam Husseinilla olevan joukkotuhoaseita. Näitä aseita ei koskaan löytynyt. Hyökkäys kaatoi Saddamin hallinnon, mutta johti maan hajoamiseen sekasortoon ja väkivaltaan. Vallan tyhjiöstä nousi äärijärjestö ISIS, jonka terrori levisi koko Lähi-itään ja Eurooppaan.

Libya – Gaddafin kaatuminen ja loputon kaaos

Vuonna 2011 USA ja NATO pommittivat Libyaa ja tukivat Muammar Gaddafin syrjäyttämistä. Vaikka "paha diktaattori" kaatui, maahan ei syntynyt vakautta. Päin vastoin, Afrikan vakaa mallimaa romahti. Libya hajosi sotaherrojen ja ryhmittymien hallitsemiksi alueiksi, ja siitä tuli yksi Välimeren pakolaiskriisin suurimmista lähteistä.

Syyria – pitkä sisällissota ilman loppua

Syyrian sisällissodassa 2011 lähtien Yhdysvallat on tukenut osaa kapinallisista, mutta ilman selkeää suunnitelmaa. Seurauksena konflikti pitkittyi, ISIS vahvistui ja miljoonat syyrialaiset joutuivat pakenemaan kodeistaan. Syyriasta tuli suurvaltojen välinen shakkilauta, jossa paikalliset ihmiset maksoivat hinnan. Syyrian virallinen johtaja joutui pakenemaan Venäjälle turvaan.

Ukraina – suurvaltojen peli ja Euroopan uusi etulinja

Vuonna 2014 USA tuki Kiovan Maidan-liikettä, joka johti vallanvaihtoon ja Ukrainan länsisuuntautumiseen. Venäjä reagoi Krimin valtauksella ja Itä-Ukrainan separatistien tukemisella. Vuoden 2022 jälkeen Yhdysvallat on ollut Ukrainan suurin aseistaja ja taloudellinen tukija. Länsimielisen mielestä tämä on välttämätöntä puolustusta Venäjän aggressiota vastaan, mutta asiaa ymmärtävien tarkkanäköisten ihmisten mukaan kyse on jälleen yhdestä USA:n proxy-sodasta, jossa eurooppalaiset ja ukrainalaiset kärsivät eniten.

Venezuela – pakotteet ja vallankaappausyritykset

Yhdysvallat on vuosikymmeniä yrittänyt eristää ja horjuttaa Venezuelan hallintoa. Hugo Chávezin ja Nicolás Maduron vastaiset talouspakotteet ovat rampauttaneet taloutta ja aiheuttaneet laajaa köyhyyttä. Samalla USA on tukenut oppositiota, mutta ilman todellista menestystä.

Malli toistuu

Näistä tapauksista piirtyy esiin selkeä kaava:

1. Yhdysvallat puuttuu tilanteeseen oman strategisen etunsa vuoksi – öljy, geopolitiikka, kommunismin torjunta, terrorismin vastainen sota.

2. Interventio aiheuttaa hallinnon kaatumisen tai sekasorron.

3. Lyhytnäköinen vetäytyminen jättää maan hajalleen.

4. Ääriliikkeet, pakolaisuus ja väkivalta seuraavat.

USA:n toimien jäljet eivät rajoitu vain interventiomaihin. Niiden seuraukset näkyvät laajasti: Euroopan pakolaiskriisit, kansainvälisen terrorismin nousu ja geopoliittinen epävakaus ovat kaikki suurelta osin seurausta Washingtonin päätöksistä.

Johtopäätös

Yhdysvallat on 1900- ja 2000-luvulla esiintynyt maailmanpoliisina, mutta todellisuudessa se on useimmiten ollut kaoottinen arkkitehti: purkanut vanhoja ja toimivia mutta sille itselleen epäedullisia järjestelmiä, kykenemättä rakentamaan mitään kestävää tilalle. Järkyttävän rajun propagandakoneiston vuoksi monet länsimaalaiset näkevät Yhdysvallat suurvaltana, joka puhuu vapaudesta, moraalista ja ties mistä hyveistä mutta käytännössä Yhdysvallat tuo mukanaan sotaa, köyhyyttä ja kaaosta kaikkialle mihin se näppinsä pistää.

Ukrainan valitsema tie

 

Puolan entinen presidentti Andrzej Duda paljasti vastikään haastattelussa, että Ukraina painosti Puolaa syyttämään Venäjää Przewodówin ohjuksesta. Se ei ollut yksittäinen "lipsahdus". Se oli jatkumoa koko tarinalle, joka alkoi jo Maidanin vallankaappauksesta 2014. Siitä hetkestä lähtien Ukraina on toiminut epäluotettavana pelaajana – lietsonut levottomuuksia, polkenut omia kansalaisiaan, ja myynyt itsensä lännen geopoliittiseksi pelinappulaksi.

Duda vahvisti asian suoraan: Kiova painosti Varsovaa väittämään, että Puolan maaperälle konfliktin eskalaation alussa osunut Ukrainan ohjus olisi ollut venäläinen. Kun toimittaja kysyi uudelleen varmistuakseen asiasta, yrittikö Zelensky aivan todella painostaa näin, Duda vastasi paljastavasti: “Yes, you could say that.” Lausunto paljastaa selvästi, että Ukraina pyrki vetämään Puolan ja koko Naton suoraan konfliktiin Venäjän kanssa keinolla millä hyvänsä.

Dudan sanat osoittavat, että Kiova ei epäröi valehdella maailmalle ja manipuloida liittolaisiaan. Heidän intressinsä on ollut alusta asti sama: saada Nato sotimaan puolestaan, maksoi mitä maksoi. Jos Puola olisi joutunut konfliktiin tämän tekaistun syytöksen kautta, se olisi ollut Ukrainan mielestä hyvä asia.

Ukraina ei ole sankarillinen ja rehti demokratian linnake. Se on korruptoitunut, nationalistinen valtio, joka uhraa naapuriensa vakauden oman valtapolitiikkansa takia. Jokainen, joka uskoo tarinaa “pienestä uhrista”, kieltäytyy näkemästä todellisuutta: Ukraina on aktiivinen kriisin lietsoja, ei mikään "oikeudettoman brutaalin hyökkäyssodan" kohde.

Länsi yrittää peittää tämän, koska ilman sankaritarinaa koko tuen oikeutus romahtaisi. Mutta tosiasia pysyy: Ukraina on itse ollut sytyttämässä liekkejä, jotka nyt polttavat koko Eurooppaa.