Länsi ei ymmärrä – mutta Venäjä ei enää selitä

Maailma on ajautunut tilanteeseen, jossa länsi luulee edelleen olevansa johtaja. Se toimii kuin kaikkivaltias tuomari, joka sanelee, kuka saa puolustautua ja kuka ei. Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi sen suoraan: "Meillä ei ollut vaihtoehtoja."

Ukrainasta oli kehkeytymässä uhka – ei vain geopoliittisesti vaan suoranaisesti eksistentiaalisesti. Ydinaseista puhuttiin ja Venäjän rajalla harjoitettiin sotilasliittojen lietsomaa militarismia. Missä oli lännen diplomatia silloin? Missä oli rauhantahto? Vastaus on selvä: länsi ei halunnut keskustella – se halusi hallita.

Putin puhui rehellisesti ja suoraan. Hän ei kierrellyt eikä kaarrellut: "Lännen yritykset hallita koko maailmaa ovat tulleet tiensä päähän." Eikä tämä ole mikään propagandistinen iskulause – se on fakta, jonka yhä useampi maailman maa tunnustaa. Valtaosa maailman valtioista ei tue pakotteita Venäjää vastaan. Miksi? Koska he näkevät, mitä tapahtuu. He näkevät kaksinaismoralismin, he näkevät sen tekopyhyyden, jolla länsi toimii.

Putin myös muistutti historiasta tavalla, jonka pitäisi herättää: "Länsi on kuin natsi-Saksa." Se ei pyri pelkästään vastustamaan Venäjää – se pyrkii eliminoimaan sen kulttuurin, sen vaikutusvallan ja sen olemassaolon. Tämä ei ole enää kylmä sota, vaan yritys pyyhkiä pois kokonainen sivilisaatio.

Venäjä ei aio perääntyä. Putin on sanonut sen selvästi: talouden vakauttaminen vaatii aikaa, työttömyys ja inflaatio tulevat hetkellisesti nousemaan, mutta kansallinen selkäranka ei taivu. Venäjä seisoo omillaan – ja juuri siksi se on niin vaarallinen lännen silmissä.

Minä ymmärrän Putinin sanoman. Enkä ole ainoa. Maailmassa on heräämässä uusi ajattelu – sellainen, joka ei enää niele lännen yksipuolisia totuuksia. Sellainen, joka ymmärtää, että Venäjä ei ole hyökkääjä vaan puolustaja. Ei valloittajaimperiumi, vaan viimeinen vastarinta yksinapaiselle maailmalle.

Freedom!

Lännen vapaus on loppujen lopuksi sama kuin se, että saa valita sen, mikä ei uhkaa vallanpitäjiä. Tämä on vapautta, joka ei siedä rehellisyyttä, vaan ruokkii vain omaa itsetuntoaan ja markkinatalouden ulottuvuuksia. Se on vapaus, joka saa ihmiset kuvitelemaan, että he voivat valita omat polkunsa – mutta vain niin kauan kuin ne polut kulkevat valmiiksi raivattua tietä pitkin. Vapaus valita on illuusio, koska vaihtoehdot ovat valmiiksi rajattuja, piilotettuja ja itse asiassa voimakkaasti manipuloituja sellaisiksi, että ne eivät koskaan uhkaa itse järjestelmää, joka elää pelkällä kulutuksella ja valvonnalla.

Ja tässä juuri piilee lännen suurin valhe. Meille syötetään ajatus, että vapaus tarkoittaa valtaa tehdä mitä tahansa, mutta todellisuudessa se on valtaa olla tekemättä mitään, mikä horjuttaa järjestelmää. Rehellisyys ja aitous eivät ole enää vapauden mittareita vaan pelivälineitä, joilla voit kerätä hyväksyntää muilta ja kuluttaa itseäsi kulutuskulttuurin rattaissa. Vapaus on muuttunut kulutettavaksi hyödykkeeksi – se on samaan aikaan sekä myyntitarjous että valvontaväline. Meille annetaan mielikuva siitä, että saamme olla vapaita, mutta nykyisen kaltainen vapautemme on vain harhakuva suuressa pelissä, jossa emme ole päähenkilöitä vaan ymmärtämättömien statistien joukko.

Maailma on jo menetetty – onneksi kukaan ei huomannut

 

Tässä sitä ollaan, kehityksen huipulla. Tiedetään enemmän kuin koskaan, mutta ymmärretään vähemmän kuin ikinä. Kaikki on helpompaa, nopeampaa, tehokkaampaa – ja samalla merkityksettömämpää.  

Vanhat ihmiset muistavat vielä ajan, jolloin elämässä oli jotain selittämätöntä lämpöä. Ajan, jolloin elämä oli ihmisen kokoista. Ajan, jolloin järjestelmä, standardit ja säännöt olivat edes jossain määrin ihmiselle alisteisia. Ei tarvinnut kysellä "mikä sovellus tähän ladataan" tai "millä alustalla tämä keskustelu käydään". Sitten tuli kehitys ja nyt nuoret syntyvät maailmaan, jossa kylmyys on normaalia. Missään ei ole inhimillistä tarttumapintaa eikä mikään kestä hetkeä pitempään. Mihinkään ei tarvitse keskittyä. Mistään ei tarvitse kantaa vastuuta. Missään välissä ei ole tilaa olla ihminen.

Lääketiede lupasi pelastaa meidät. Ja simsalavitunbim, nyt kuolemme totta tosiaan hitaammin! Mutta olemme sairaampia kuin koskaan. Teknologia lupasi vapauttaa meidät ja nyt istumme vapaaehtoisesti häkissä, jossa ei ole edes kaltereita – pelkkää pehmeää, mukavaa hallintaa. Ja kaiken kruununa: koskaan ei ole ollut näin helppoa olla uhri. Ennen ihmiset kestivät elämän kolhut, nyt kaikessa piilee potentiaalinen trauma. Sano väärä sana ja joku kokee eksistentiaalisen kriisin. Ja väärän sanan sanoja saa kenkää yhteiskunnasta. Ellei suostu anelemaan armoa.

Mutta eihän tässä mitään hätää, vaikka tätä kehitystä ei voikaan pysäyttää. Kukaan ei nimittäin muista saati kehtaa sanoa ääneen, että asiat voisivat olla paremmin. 

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä – ja miten siitä voi selviytyä

Yhteiskunnat nousevat, kukoistavat ja lopulta rappeutuvat. Rooman valtakunta, muinaiset itämaiset sivilisaatiot ja Afrikan menneet suurvallat ovat kaikki kokeneet saman kaavan: alkuvaiheessa järjestys ja rakenteet luovat kasvua ja vakautta, mutta kun yhteiskunta saavuttaa yltäkylläisyyden, se alkaa hajota sisältäpäin.

John B. Calhounin kuuluisa *Universe 25* -koe hiiriyhteisöllä osoitti, kuinka ylikansoitus ja sosiaalisen järjestyksen menetys johtavat käyttäytymisen rappeutumiseen ja lopulta koko populaation romahtamiseen. Vaikka jotkut humanistikriitikot ovat väittäneet, ettei koe täysin vastaa ihmiskunnan tilannetta, on luonnontieteilijän vaikea olla huomaamatta yhtäläisyyksiä nykypäivän länsimaiseen yhteiskuntaan. Kun perustarpeet on täytetty, mutta yhteisön merkitys katoaa, ihmiset alkavat käyttäytyä itseään vastaan – apatia lisääntyy, aggressiivisuus kasvaa ja roolit hämärtyvät. Lopulta seurauksena on eksistentiaalinen kriisi, jossa ihmiset eivät enää tiedä, miksi elävät tai mitä varten ponnistelevat.

Nyky-yhteiskunnassa tämä näkyy monin tavoin. Sosiaaliset normit hämärtyvät, hierarkiat ja roolit murenevat, vastuuntunto ja pitkäjänteinen ajattelu vähenevät, ja ihmisten identiteetti ja merkityksen kokemus rapautuvat. Ihmiset korvaavat perinteiset rakenteet uusilla, usein lyhytkestoisilla ideologisilla suuntauksilla. Hullutuksilla. Esimerkiksi "woke"-kulttuuri on noussut esiin korostamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta samalla se on aiheuttanut jakolinjoja ja ristiriitoja yhteiskunnassa. Tämän myötä merkityksettömyyden tunne lisääntyy, ja ihmiset yrittävät paeta sitä millä tahansa keinolla – olivatpa ne kuinka järjettömiä tahansa.

Miten tästä voi selvitä?

Kun suuremmat sosiaaliset rakenteet romahtavat, yksilölle jää vaihtoehdoksi etsiä merkitystä omasta elämästään. Täytyy kääntyä sisäänpäin. Jokainen harrastus, fyysinen tekeminen ja luonnon kanssa eläminen toimii vastavoimana yhteiskunnan hajoamiselle. Ihmiset, jotka keskittyvät käytännön taitoihin, eläimiin, luontoon ja konkreettiseen tekemiseen, säilyttävät elämänhalunsa ja tarkoituksensa silloinkin, kun ympärillä vallitsee kaaos.

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä, voi viisainta olla ottaa siihen etäisyyttä. Luonto ja eläimet eivät valehtele. Ne eivät pelaa ihmisten sosiaalisia pelejä, vaan niillä on selkeät vaistot ja rehellinen käytös. Niiden kanssa eläminen vaatii todellista toimintaa, ei vain puhetta. Niihin ei humanistinen höttö tehoa.

Ehkä juuri siinä piilee selviytymisen salaisuus: kun ympärillä oleva maailma tulee yhä kaoottisemmaksi, voi ihminen pelastaa itsensä palaamalla yksinkertaisuuden ja luonnollisuuden äärelle.

Kaksinaismoralismin anatomia: Miksi monikulttuurisuus kulkee vain yhteen suuntaan?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa valkoihoinen, länsimaalainen mies nousee ministeriksi Marokossa, kansanedustajaksi Egyptissä tai pormestariksi Saudi-Arabiassa. Ajatus tuntuu absurdilta – eikä suotta. Yhtäkään tällaista esimerkkiä ei tule mieleen. Ei tule, koska sellaista ei tapahdu.  

Samaan aikaan Euroopan ja Pohjois-Amerikan suurkaupungeissa monikulttuurisuus nähdään rikkautena, ja monista merkittävistä viroista löytyy arabitaustaisia, afrikkalaistaustaisia ja muita maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. Lontoossa on pormestarina pakistanilaistaustainen Sadiq Khan, Yhdysvalloissa kongressissa istuu somalialaistaustainen Ilhan Omar, ja Euroopan eri maiden hallituksista löytyy monia ministereitä, joiden juuret ovat kaukana kyseisen maan perinteisestä väestöstä. Sekä kantaväestön uskonnosta ja kulttuurista

Mikä tekee tästä asetelmasta niin yksipuolisen?  Miksi monikulttuurisuus on tunnusomaista vain länsimaille? 

Länsimaissa on iskostettu syvälle ajatus siitä, että etnisyydellä ei saisi olla merkitystä poliittisessa osallistumisessa. Puhutaan inkluusiosta, avoimuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta samaan aikaan arabimaat, monet Afrikan maat ja laajemminkin islamilaiset valtiot ovat edelleen etnisesti ja uskonnollisesti hyvin homogeenisia poliittisen eliitin tasolla – ja mikä mielenkiintoisinta, kukaan ei kyseenalaista sitä. Ei länsimaissa eikä varsinkaan islamilaisissa maissa.

Missä ovat länsimaiset pormestarit Lähi-idän kaupungeissa? Missä ovat eurooppalaistaustaiset kansanedustajat arabimaissa? Puhumattakaan valkoisista, länsimaista elämäntapaa kannattavista ministereistä vaikkapa Iranissa tai Somaliassa. Tämä ei johdu vain siitä, ettei kiinnostuneita olisi – kyse on järjestelmistä, jotka yksinkertaisesti eivät salli sitä.  

Onko kysymys rasismista?

Jos länsimaissa vaadittaisiin, että poliittisiin virkoihin voivat päästä vain kantaväestön edustajat, syntyisi valtava kohu. Rasismista syytettäisiin välittömästi ja media täyttyisi puheista syrjinnästä ja kolonialistisesta asenteesta. Mutta kun tilanne on käänteinen, hiljaisuus on korviahuumaava.  

Tässä on kaksinaismoralismin ydin: monikulttuurisuus on hienoa ja tavoiteltavaa, mutta vain länsimaissa ja länsimaille. Muut maat saavat jatkaa omia etnisiä ja uskonnollisia valtarakenteitaan ilman kritiikkiä. Ja elää omaa elämäänsä omassa kulttuurissaan kuten aina ennenkin.

Pitäisikö tämä vain hyväksyä?

Moni sanoo, että näin se vain on – historialliset ja kulttuuriset tekijät tekevät tilanteesta erilaisen. Mutta jos kerran vaaditaan länsimailta täyttä avoimuutta, miksi samaa vaatimusta ei kohdisteta muihin maihin? Miksi ei järjestetä kampanjoita sen puolesta, että vaikkapa Algeriassa tai Irakissa tulisi olla länsimaalaisia ministereitä tasa-arvon nimissä? Yhtenäiskulttuuria ja globalisaatiotahan tässä on jo vuosikymmenet toitotettu.

Vastaus on yksinkertainen: koska monikulttuurisuus on poliittinen projekti, joka on suunnattu vain yhteen suuntaan.  

Jos todella uskomme tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, meidän ei tulisi kysyä tätä vain itseltämme, vaan myös muilta. Miksi hyväksymme epätasapainon itsestäänselvyytenä? Miksi vaadimme yhdenvertaisuutta vain yhdeltä suunnalta, mutta emme toiselta? Todellinen tasa-arvo ei ole yksisuuntainen katu – se tarkoittaa, että jokainen on erilainen, mutta silti yhtä arvokas, kaikkialla.

Vapauden harha – kuinka Suomi on sääntöjen maa

Meille opetetaan, että länsimaat ja varsinkin Suomi on vapaa maa. Meillä on sananvapaus, liikkumisen vapaus ja mahdollisuus elää haluamallamme tavalla. Ikävä kyllä tämä vapaus toteutuu vain teoriassa. Todellisuudessa tämä länsimaiden vapaus on täynnä rajoituksia, ehtoja ja sääntöjä, jotka tekevät elämästä tiukasti säädellyn labyrintin.  

Haluaisitko pysäköidä autosi hetkeksi tien poskeen, vaikka vain pikaisesti asioidaksesi kaupassa? Ei onnistu. Kaikki paikat ovat varattuja, maksullisia tai kiellettyjä. Joka nurkan takana odottaa sakkolappu kuin valtion järjestämä ansa. Ellet ole kalliilla ostanut pysäköintilupaa eli lupaa pysäköidä autosi.

Entä jos haluat mennä kalastamaan? Unohda se, ellet ole valmis käyttämään tunteja eri lupien ja maksujen selvittämiseen. Järvet, meret ja joet eivät ole vapaata riistaa, vaan viranomaisten ja lupakoneiston hallinnassa. Rantaan ei voi vain hetken mielijohteesta mennä heittelemään uistinta, vaan ensin on maksettava ja sitä ennen varmistettava, ettei juuri kyseinen vesistö ole taas jonkin erityisluvan ja -sääntelyn piirissä.  

Ja mitä tapahtui lapsuuden vapaudelle? Vielä 90-luvulla pikkupojat saattoivat mennä pelaamaan jalkapalloa lähikentälle milloin tahansa. Nyt kentät ovat suljettuja, varattuja vain seuroille ja maksaville asiakkaille, joilta jalkapallonnälkäiset vapaata futista kaipaavat lapset ajetaan ärhäkästi pois. Kaikki pitää olla järjestettyä ja aikataulutettua, spontaanille ilolle ei ole tilaa tässä vapaassa maassa.

Sama koskee metsässä liikkumista, rakentamista ja jopa yksinkertaisimpiakin arkisia valintoja. Koirakaan ei saa juosta vapaana joutomailla ja rannoilla, vaan sen on oltava kiinni hihnassa tai sitten liikuttava vain aitojen sisällä pienessä koirapuistossa. 

Suomessa vapaus ei tarkoita oikeaa vapautta tehdä haluamiaan asioita, vaan vapautta valita kalliista vaihtoehdoista, jotka joku muu on sinulle sallinut. Kaikki on luvanvaraista, säänneltyä ja valvottua.  

Todellinen vapaus tarkoittaisi sitä, että ihmiset voisivat elää ilman jatkuvaa byrokratian varjoa. Sitä, ettei jokainen pikkuasia vaatisi lupaa, maksua tai viranomaisen hyväksyntää. Mutta Suomessa vapaus on pelkkä harha, joka katoaa heti, kun sitä yrittää käyttää.

Ukrainan kansan ja lännen näkökulmien ero

 

Ukrainan konfliktissa usein unohdetaan, että Janukovytšin aikakausi ei ollut kansalle niin paha kuin lännen edustajat antavat ymmärtää. Lännen ja erityisesti EU:n kritiikki Janukovytšiä kohtaan perustui enimmäkseen huoleen siitä, ettei Ukraina halunnut liittyä lännen geopoliittiseen piiriin. Mutta entä jos katsomme tätä tilannetta Ukrainan kansan silmin, sen, joka joutuu elämään siellä, missä muut näkevät vain suurvaltapolitiikan?

Janukovytšin kausi ei siis ollut kansalle niin hirveä kuin lännen poliittinen arviointi antoi ymmärtää. Ukrainassa oli vakautta, joskaan länsimielisten mielestä ei täydellistä demokratiaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma niille, jotka arvostivat yhteiskunnallista järjestystä ja taloudellista ennakoitavuutta. Pelkkä lännen kritiikki ei kuitenkaan ollut se, joka vaikutti Ukrainan kansan elämään mutta lännen geopoliittiset intressit ja vaatimukset loivat tilanteen, jossa Ukraina oli jatkuvasti puristuksessa kahden suurvallan välillä. Tämä aikaa myöten poliittisiin epävakaisuuksiin ja kriiseihin.

Venäjän näkökulma on vähintäänkin ymmärrettävä. Janukovytšin hallinto oli Venäjälle tärkeä, mutta ei siksi, että Venäjä olisi halunnut rajoittaa Ukrainan itsenäisyyttä. Päinvastoin, Venäjä oli valmis tukemaan Ukrainan taloutta, mutta lännen jatkuvat provokaatiot ja Naton laajentumispyrkimykset itään päin saivat Venäjän puolustautumaan. Jos lännen valtaapitävät ajattelisivat edes nyt hetken enemmän Ukrainan kansaa kuin omia strategisia etujaan, he saattaisivat ymmärtää, kuinka paljon ongelmia heidän toimensa ovat tavallisille ukrainalaisille aiheuttaneet.

Lännen mukaan Janukovytšin kauden jälkeen asiat "paranivat", mutta kuinka paljon lännen henkinen tai edes rahallinen tuki Ukrainalle todella merkitsee, jos lännen taloudelliset ja geopoliittiset intressit ovat olleet päällimmäisinä Ukrainan kansan sijaan? Lännen rahat, jotka on pumpattu Ukrainaan kriisin aikana, eivät ole menneet suoraan kansan hyväksi. Sen sijaan ne ovat palvelleet poliittisia tavoitteita ja jättäneet jälkeensä entistä syvemmän kuilun köyhyyden ja varakkuuden väliin.

Venäjä ei hyökännyt Ukrainaan ilman syytä. Se ei tehnyt sitä pahuuttaan tai saadakseen lisää neliökilometrejä jo nyt maailman suurimman valtion rajojen sisälle. Tämän ymmärtäminen on avain Venäjän todellisten motiivien paljastamiseen. Janukovytšin syrjäyttäminen lännen tukemilla protesteilla ei ollut pelkästään sisäinen kysymys. Se oli osa laajempaa geopoliittista peliä, jossa Venäjää pyrittiin estämään pitämästä kontrollia tai edes hyviä suhteita alueella, jolla sillä on aina ollut merkittävä kulttuurinen, taloudellinen ja strateginen rooli. Jos Venäjän näkökulmaa ei oteta huomioon, jää meille vain yksi puoli tarinasta – lännen kiihkeästi propagandallaan värittämä puoli.

Lännen hillitön halu väittää, että Venäjä on ainoa syyllinen, estää meitä näkemästä kokonaiskuvaa. Janukovytšin kausi ei ollut täydellinen, mutta se oli kansalle monin verroin parempi kuin nykyinen tilanne, jossa maa on hajalla, ja kansa kärsii yhä enemmän. Venäjän toimien puolustaminen tässä yhteydessä ei ole ajatus, joka menee "väärästä narratiivista" tai "hyökkäyksen puolustelusta". Se on realistinen arvio siitä, miksi Venäjä reagoi ja miksi lännen johtavat voimat eivät ole olleet yhtä huolissaan siitä, mitä tapahtuu Ukrainassa Ukrainan kansalaisille kuin siitä, mitä länsi voi voittaa geopoliittisesti.

Totuus tulee valmiiksi pureskeltuna

Mediassa ja politiikassa on nykyään vain yksi sääntö: älä jätä kansalle vaihtoehtoja. Kun maailmassa tapahtuu jotain, sille määritellään yksi ainoa oikea selitys ja hyväksytty termistö. Tämä yksinkertaistaa ajattelua, mutta ennen kaikkea se ohjaa sitä.  

Otetaan esimerkki. Ensin oli "Ukrainan kriisi", sitten "Venäjän hyökkäys", lopulta "brutaali hyökkäyssota". Joka askeleella vaihtoehdot kapenivat, ja nyt jopa naapurin vähämielinen Pertti, joka ennen puhui "Ukrainan tilanteesta", käyttää samoja sanoja kuin poliitikko tai Helsingin Sanomien pääkirjoitus – vaikkei ole varma, mitä "brutaali" edes tarkoittaa.  

Tässä on logiikka. Jos halutaan, ettei kansa ajattele liikaa, annetaan valmiiksi pureskellut sanat. Ei ole "Venäjän ja lännen välistä valtapolitiikkaa", ei "geopoliittista kriisiä", on vain "hyökkäyssota". "Brutaali" sellainen. Ei ole "maahanmuuttopolitiikan ongelmia", on vain "rasismi". Ja luonnon tuho ei johdu siitä, että väestöä on liikaa ja kulutusjärjestelmä sairasta – ei, syy on "hiilidioksidipäästöissä", jotka ratkeavat sillä, että maksat vähän enemmän sähköstäsi.  

Kun keskustelu rajoitetaan hyväksyttyihin termeihin, ihmiset alkavat käyttämään niitä kuin huomaamattaan. Mieti vaikka seuraavaa: toimittaja työntää mikrofonin Juupajoen perusmummon suuhun ja kysyy Venäjästä. Jos mummo mutisee jotain "sodasta" tai "Ukrainan tilanteesta", sitä ei koskaan päästetä ulos. Mutta jos hänelle syötetään sanat "brutaali hyökkäyssota" ja "julma diktaattori" niin *hups*, se on otsikoissa. Entä jos mummo ei vain suostu käyttämään oikeita sanoja? Ei hätää, editoidaan vähän. Narratiivi pysyy puhtaana.  

Sama kaava toistuu muuallakin. Ei kysytä, haluaako joku maahanmuuttoa, vaan ilmoitetaan, että se on välttämätöntä ja hyvä asia. Ei keskustella, onko sukupuolella biologista perustaa, vaan todetaan, että "sukupuolentutkimuslaitoksen parrakkaat naiset ovat jo päättäneet asian". Tosin vain silloin, kun se sattuu sopimaan narratiiviin – transsukupuolisuus on todellista biologiaa, mutta sukupuoli muuten on sosiaalinen konstruktio. Logiikka? Ei tarvita, kun on oikeat sanat.  

Ja se tärkein: Länsi on aina oikeassa. Kun Nato pommittaa, se on "vakauttava operaatio". Kun Venäjä tekee jotain, se on "joukkotuho". Kun USA masinoi vallankaappauksen, se on "demokratian edistämistä". Kun Venäjä tukee kapinallisia, se on "hybridisodankäyntiä".   

Mutta kyse ei ole faktoista. Kyse on siitä, että ihmisten ajattelu pidetään hallinnassa. Annetaan kansalle valmiit sanat, ja heidän mielensä seuraa perässä. Ja jos joku kehtaa puhua eri termeillä, hän on väärässä ja hänet pitää vaientaa.  

Se, mitä nyt kutsutaan "sanomisen vastuuksi" tai "väärän tiedon torjumiseksi", on vain uusi versio vanhasta pelistä: kontrolloi kieltä, niin kontrolloit todellisuutta. Ja kansa pysyy ruodussa.  

Seuraavaksi? Ehkä "työttömyys" muuttuu "muutoksen mahdollistamaksi vapaudeksi". Ehkä "väestöräjähdys" on "moninaisuuden lisäämistä". Ehkä "luonnon tuhoaminen" on vain "kestävä kehitys". Tai ehkä nämä termit ovat jo käytössä.

Ja kaikki toistavat näitä. Koska vaihtoehtoja ei anneta.

Myytti vapaasta tahdosta

Vapaata tahtoa ei ole. Toistan, vapaata tahtoa ei ole.

Jos joku luulee pitävänsä ylikaiken vaikkapa kal... kulttuurista ja pil... pullasta, kaikki mielihalut niitä kohtaan lähtevät heti pois kun influenssavirus iskee. Vaikka ne olisivat ilman virusta mielessä joka sekunti. Vaikka olisit määrittänyt itsesi ja elämäsi - koko identiteettisi - niiden kautta.

Eihän sen pitäisi vaikuttaa omiin itsenäisiin itse omilla aivoilla keksittyihin aitoihin ajatuksiin, jos jokainen lihas on kipeä ja on kuumeinen olo. Yhtä lailla pitäisi kulttuuri ja pulla olla mielessä niin sairaana kuin fyysisesti terveenäkin. 

Ihmisen aivothan ovat universumin kehittynein laskentakone ja aivojemme kuoriosan poimujen miljardien aivosolujen täydellinen tietoinen hallinta erottaa meidät muista kaiken maailman täällä vielä tallustelevista käppäisistä elukoista. Korkeammat aivotoiminnat, tiedättehän.

Mutta! Löysä lööperi ihmisen ylivertaisista kognitiivisista kyvyistä on todellakin vain...löysää lööperiä. Tarinaa, jolla pyritään pönkittämään  ihmisten muka erityislaatuista asemaa maailman valtiaina. Joskus motiivina on uskonnolliset syyt, joskus taas syyt jotka pyrkivät oikeuttamaan sen tuhon jonka muka ylivertaisina olemme maapallolle tehneet. Joskus vaan rehellisyyden puute.

Jokainen voi itse seuraavan kerran sairastuessaan todeta asian niin selkeästi, että voin täysin luottavaisin tiedemiehen mielin todeta vapaan tahdon olevan vain myytti.

Länsimaisen yhteiskunnan romahdus on käynnissä

Syynä vääjäämättä lähestyvään rajuun loppuromahdukseen ei kuitenkaan ole Vladimir Putin. Syynä ei ole ilmastonmuutos eikä sitäkin suurempi maapallon hyvinvoinnin järisyttäjä eli biodiversiteettikriisi. Syynä ei ole maalaisten umpimielisyys eikä kaupunkilaisten sähköautokiima.

Syynä on se, että kaikki niistä perusperiaatteista, jotka aiemmin edesauttoivat synnyttämään yhteiskuntia ja pitämään yhteiskuntia koossa erilaisten haasteiden uhatessa niiden olemassaoloa, ovat kadonneet. Aiemmat ihanteet ovat jopa muuttuneet kielletyksi toiminnaksi.

Lännen rappio on tosiasia. Länsimaiden toinen suupieli puhuu ihanteista ylevään sävyyn, toisesta valuu samaan aikaan kaikki ihanteet alleen hukuttavaa itsekkyyden kuolaa. Rumaa sanaa ei saa sanoa, mutta rynnäkkökivääreitä saa viedä konttikaupalla veljeskansaa kaatamaan. Koska propagandasyötti on nielaistu ja hyvesignalointi ei muuta salli.

Aiemmin kuvittelin, että raha on kaiken pahan alku ja juuri. Mutta se on vain harmiton väline. Väline, jolla toki toteutetaan äärimmäistä pahaa eli epätervettä itsekkyyttä. Ilman rahaakin rappio on väistämätön ja elämän tappio selviö.

Länsimaiset ihmiset eivät enää ole valmiita kantamaan vastuuta mistään tekemästään. He ovat ulkoistaneet kaiken. He ovat ulkoistaneet järjen käytön, periaatteensa, terveen varovaisuuden, harkinnan, toisten auttamisen, itsensä kehittämisen, sinnikkyyden. Jopa rakkauden. Aivan kaiken. 

Jokaisen helposti havaittava käytännön esimerkki tästä on kaikkialle tunkeva wokeismi cancel-kulttuureineen. Kiukutteleva teini ja valtionpäämiehet ovat saman loitsun alla. Yhtä pientä hyvää puolustettaessa ollaan valmiita tuhomaan monta suurta hyvää. He – wokeihmiset – ovat valmiita tuhomaan kaiken.

Kenen tahansa lähimmäisen elämä voidaan tuhota sillä, että hän lausuu wokeismiin kuulumattoman sanan väärässä paikassa tai hän katsoo wokeismin pähkähulluun ideologiaan kuulumattomalla ilmeellä toista ihmistä. Riippumatta henkilön ansioista yhteiskunnan hyväksi. Samalla kun Nobelin rauhanpalkintoja saavat ihmiset, jotka aloittavat kokonaisia kansakuntia tuhoavia perusteettomia raakoja hyökkäyssotia tai samalla kun taloudellisella yltäkylläisyydellä siunataan ihmisiä, joiden panos yhteiskunnalle on luonnon tuhoaminen mahdollisimman tehokkaasti ja eriarvoisuuden kasvattaminen.

Wokeismi on sairaus. Sairaan mielen tuottama epäonnistunut sopeuma, joka ei kasvata ihmiskunnan kokonaiskelpoisuutta. Saati maapallon. Wokeisteja voidaankin pitää uhreina, sillä lajityypillisen elämän katoaminen modernissa yhteiskunnassa on sairastuttanut heidät perinpohjaisesti. Nyt, kun koko yhteiskunta alkaa pikkuhiljaa pyörimään näiden sairaiden yksilöiden sairaiden mielten mukaisesti, on peli lopullisesti menetetty. 

Wokeistit cancel-kulttuureineen vetävät maton alta anteeksipyynnön autuaaksi tekevältä voimalta. He vetävät maton alta uuden oppimiselta. He ovat puritanisteja, fundamentalisteja. He ovat unohtaneet kultaisen säännön. He pyyhkivät ilmeensäkään värähtämättä sukupuolineutraalit lattaperseensä rakkauden kaksoiskäskyllä.

Mikään ei enää pidä yhteiskuntia koossa. Työpaikalta haetaan vaan rahaa. Naapuri on vihollinen. Kassajonossa hidasteleva kolikoitaan laskeva mummo ärsyttää suunnattomasti. Yläkerrassa pattereita hakkaava ja tauotta itkevä taapero saa sapen kiehumaan. Vaikka yksilö pitäisi kohdata yksilönä. Avustaen, ymmärtäen ja rakastaen. Nostaen.

Suurin osa ihmisistä ei osaa tehdä enää mitään. Nurmikon leikkuu on liian raskasta ja aikaa vievää. Sämpylöiden teko liian monimutkaista. Vain omien oikeuksien penäämistä ja itsensä nostamista arvostetaan työnä ja harrastuksena. Viisastelua, yksityiskohtiin tarttumista ja sanojen halkomista jumaloidaan, ymmärtämättä kokonaisuuksia tai edes niitä halkaistuja sanoja. Korkeinta taitoa on hassujen videoiden tekeminen ja pyllykuvien suoltaminen sosiaaliseen mediaan. Sairaan markkinatalouden sairaiden lakien mukaisesti mehevästä pyllykuvasta maksetaankin suurempi korvaus kuin lasten hoitamisesta tai luonnonsuojelemisesta.

Talkooväkeä ei enää löydä juuri mihinkään toimeen. Taloyhtiöiden hallituksiin päättämään naapuruston hyvinvoinnista on vaikea saada jäseniä. Länsimaista ihmisiä kiinnostaa vain oma suora hyvinvointi. Hetkellinen ja piinaavan pinnallinen sairaan mielen rauha. 

Vanha sanonta Venäjästä pitää aina vain paikkansa, siis sanonta siitä että siellä ei mikään toimi mutta kaikki järjestyy.  Länsimaissa nykyään kaikki toimii näennäisen kivasti. Silti mikään ei järjesty. Asiat eivät hoidu. Asioita ei voi laittaa hoitumaan. Aina on jokin pykälä tulkittavissa niin, että jonkun yksilön oikeuksia poljetaan. Velvollisuuksista viis. Länsimaissa tekeminen rajoittuu itselleen pikavoittojen tuottamiseen. Ei henkiseen hyvinvointiin, ei yhteisen hyvän kartuttamiseen. Ei edes siihen, että naapurille sanotaan päivää. Wokeihmisille riittää se, kunhan oma sillä hetkellä koettu identiteetti on pönkitetty kaikille kallein perustein, vaikka identiteetin arvo yhteiskunnan toiminnalle olisi kuinka negatiivinen.

Oikeudet ymmärretään väärin. Velvollisuuksiahan ei länsimaissa enää ole. Väärinymmärrettyjen oikeuksien turvin tuhotaan paitsi meitä elättävä luonto myös kanssaihmisten elämä. Nykyisin tuomitaan nakkikioskilla nahistelusta tai baarin vessassa yhteisymmärryksessä tapahtuneesta yhdynnästä vankilaan, jos toinen osapuoli vuosia tapahtuman jälkeen saa ajatuksen laittaa sanan sanaa vastaan - wokesanan inhimillistä sanaa vastaan. Kehon käyttäminen kun on aina väkivaltaista ja siten kollektiivisesti tuomittavaa aggressiota. Vaikka fyysisyys ja aggressio pitävät ja ovat aina ylläpitäneet elämää enemmän kuin yksikään wokeideologian oppi on ikinä kykenevä.

Yhtäkkiä onkin sitä parempi, mitä ylipainoisempi yksilö on ja mitä enemmän hän on päästään sekaisin. Säyseyttä vaalitaan elinvoimaisuuden kustannuksella, kunhan passiivisen dominanssin keinoin säyseä massa muistaa canceloida heikot alleen. Lihava katkera nainen onkin emansipoitunut jumalatar, vaikka yhteiskunnan tasolla hän on harmittava kuluerä. Vahva johtaja on toksinen patriarkka. Woke yrittää väkisin muuttaa luonnonvalinnan miljoonien vuosien työn mieleisekseen.

Syitä käytökseen ei edes yritetä etsiä. Miksi jokin vahva yhteiskunta ilmoittaa saaneensa tarpeekseen ja osoittaa sen verisin erikoisoperaatioin? Voisiko se kokea aitoa yhteiskuntatason uhkaa? Miksi wokeihminen ei edes kysy syitä asioihin joilla on merkitystä? Asioihin, jotka tapahtuvat yksilön ulkopuolella. Miksi vallalla oleva päätön narratiivi sallii tuomitsemisen silloin kun siihen ei ole mitään perusteita mutta kieltää sen silloin kun syynä on ilmiselvästi mielenvikaisuus ja vähintäänkin ajattelun jättäminen alkutekijöihinsä sekä faktojen kieltäminen?

Mikään yhteiskunta ei voi toimia nykyisen kaltaisin opein ja ihantein. Roomakaan ei hajonnut vihollisen hyökkäyksiin. Se hajosi itsekkyyteen. Se hajosi oman aikansa wokeismiin ja cancel-kulttuuriin. Se hajosi oikeuksien nujertaessa velvollisuudet.

Kun ihminen tekee itsestään numeron ja vaatii koko ympäröivää yhteiskuntaa muuttamaan suhtautumistaan yksilöön yksilön kulloistenkin oikkujen mukaiseksi, ollaan jo niin kaukana yhteiskunnan toimintaedellytyksistä, että on parasta lyödä hanskat suoraan tiskiin. Viimeinen sammuttakoon valot.

Toukokuun viidestoista, neitsyys ja Marabou

Väistyvä kuumuus nakersi tilaa illalle. Hämärä sai. Odotit meitä saapuvaksi, märkänä. Huojuit puolelta toiselle. Emme malttaneet odottaa. Sinuun oli jo astuttu. Minä en. Nyt oli sen aika.

Lupia ei kyselty. Armoa ei olisi kukaan saanut. Ensin arasti päällä. Sitten syvälle. Sisään. Olit juuri oikean kokoinen. Tiukka, mutta et liian. Muodokas, mutta sulavalinjainen. Kunnioitettava.

Avasin köydet. Kiristin otetta.
Pusersimme minkä pystyimme. Samassa tahdissa. Lukemattomien pinkin ja violetin välistä löytyvien  sävyjen maalatessa  vastasyntyneeseen yöhön mitä uskomattomimpia tunnelmia. Jossain mittaamattomien matkojen takana  soi silläkin hetkellä ryhävalaan haikea loppumaton  valitus ”Missä on minun omani…kaipaan sitä…antakaa…”

Marabou värähteli kuin Biskajanlahden ristiaallokko olisi sitä piiskannut. Mutta se olin minä. Ja toverini, vanha merimies. Kuutamo ei ollut ikinä ollut niin valoisa. Tähdet eivät kuunaan niin sykkiviä. Kuin sinä yönä.

Oikean neitsyyden voi saada - ja menettää - vain kerran, luulin. Marabou tiesi paremmin.

Riisuimme genuaa kuin nimettömiä. Hivelsimme rantautumispoijuja kuin sukkanauhoja. Tuskin tiesin mitä olin tekemässä. Ymmärsin vain rakastavani sitä. Yhä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Lotinaa ja litinää. Loisketta. Marabou valittaa alla. Nautinnosta. Keinuttelee hohtavan valkeita tumman puun sävyttämiä kupeitaan. Leikittelee uusien merimiestensä ankarien menneiden vuosien kovettamilla tunteilla. Näyttää miesten syrjäisen karuille ulkoluodoille pirskottujen silvottujen sielujen vielä elämää sykkivän toivon. Antaa sen herätä.  Odottaa miehiltä koko ajan lisää ja antaa joka ainoa hetki enemmän.

Marabou antaa miesten unelmoida lopullisesta turvasta jännityksen sylissä. Itsensä elämän hallinnasta. Stora Hästö, Gränså, Sundholm, Rysäkari, Tallinn, Le Havre, Alexandria. Erisnimet eivät enää merkinneet mitään. Oli vain yksi paikka, jossa olivat kaikki. Yksi hetki, jossa maailma tapahtui. Yksi elämä. Merkityksellinen ja kaunis. Elämä, jossa neitsyydellä oli itseisarvo. Eikä sen arvoa voinut kukaan viedä. Sen enempää kuin itse neitsyyttäkään. Jokainen liike suuntasi sitä kohti. Jokainen sana rakensi rakkauden alttaria Maraboulle ja miehille.

Alttaria, jonka ääreen on hyvä silloin tällöin hiljentyä elämään. Kiitos, Marabou.

Vain elämää

Miten kukaan olisi voinut aavistaa? Sieltähän kajasti vain hieman valoa eikä ääntäkään ollut kuulunut kuin nimeksi. Tuoksuko se oli? 

Ei, tuuletusikkuna oli sepposen selällään ja se antoi neljännenkymmenennentoisen  kerroksen korkeudella rakennuksen pohjoispuolelle, jossa oli vastassa vain synkkä maissipelto. Pellon takana, noin kolmen kilometrin päässä, puolestaan pauhasi musta, muovinen, loputon meri.

Ei. Kukaan ei voinut tietää. Ei edes aavistaa. Harto oli siitä varma. 

Lyhythihainen, hopeanmustan juovikas paita ylle ja ripeästi mutta huomiota herättämättä ulos. Sillä huomio oli viimeinen asia jota Harto nyt kaipasi. Vielä kiiltonahkaiset spittarit jalkaan, tarvikkeet laukkuun ja pihalle. 

Ensin vain ulos tästä Hartolle niin monia säkenöiviä hetkiä tarjonneesta  huoneistosta. Iäksi. Seuraavaksi karmiininpunaista käytävää vasemmalle kohti hissien pronssisia ovia. Noin, vielä yhden kulman taakse. Sitten Harto olisi hissien kohdalla. Hissien. Hissien! Miten hän oli ollut niin ajattelematon!  

Kenties Harto oli tulossa vanhaksi. Höperöksi. Tai liian voitonvarmaksi. Näin hän ei ikinä pääsisi hissistä ulos hengissä. 

Ei näine kantamuksineen. 

Rakennuksen jokaista hissiä miehittää hissipoika. Apunaan hissipojalla on jokaisella välitasanteella - joissa hissejä on välttämättä vaihdettava - vartija.

Huoneistossaan Harto kykeni valmistamaan kaiken ilman, että kenenkään epäilykset heräsivät. Nyt kun kaikki oli valmista, riski kiinnijäämiselle olikin yhtäkkiä liian suuri. Kaikki olisi liian ilmiselvää, jopa hissipojille, jos hän vain marssisi hissiin kantamuksineen...

Kukaan ei saanut tietää, mitä hän oli valmistellut seitsemänsataa päivää ja seitsemänsataa yötä. Ei kukaan. Ei vielä. Ennen kuin heidän olisi liian myöhäistä enää tehdä mitään.

Harto avasi käytävällä olevan WC:n oven ja pujahti sisään. Hän tarvitsi miettimisaikaa.

Nyt ei oltu lähelläkään Päiväntasaajaa, mutta  voisiko suunnitelman silti toteuttaa täältä käsin? Olihan hän laskenut  varmuuskertoimet. Olisiko riski syytä ottaa ja  panna suunnitelma heti käytäntöön? Pirun hissit! 

Minuutti invavessassa riitti. Harto ei tahtonut enää miettiä. Asioita oli pyöritelty jo riittävästi. Kaikki oli sanottu tuhansien vuosien aikana jo miljoonia ja taas miljoonia kertoja. Nyt oli toiminnan aika.

Varmistelun ja kaikkien miellyttämisen aika oli ohi. Harto laski varovaisesti aavemaisesti hohtavat kantamuksensa vessanpöntön kannen päälle ja huokaisi syvään. 

Hän oli uskonut, toivonut ja rakastanut. Kenties voimakkaammin kuin useimmat osasivat edes kuvitella. Eikä hän ollut ikinä rakastanut maailmaa niin paljon kuin nyt.

Jakaen henkitoreissaan olevan maapallon kanssa saman - murheellisen - hiipuvan elämän sykkeen, Harto nosti vessanpöntön kannelta akseeniaseella pinnoittamansa tyhjiöputken käteensä ja katseli sitä hetken. Vailla epäröintiä ja pelkoa. Niin, hän oli täynnä kunnioittavaa odotusta.

Toiseen käteensä Harto otti verkkaisesti akseeniaseen. Säädettyään sen vapautukselle, hän tähtäsi rauhallisesti täsmälleen tyhjiöputken päähän ja laukaisi silmääkään räpäyttämättä.

Harton valmistama ja vangitsema antimateria purkautui pinnoitetusta putkesta. Häviävän pienen hetken se etsi materiaa.

Sitten se alkoi nousta. Kauniina kuten Seinen usva hävittäessään Eiffel-tornin. Siltä Hartosta ainakin tuntui. Mutta nyt se hävitti kaiken. Lopullisesti, ahmien. Leviten kiihtyvällä nopeudella, kauniina ja jättäen taakseen vain tyhjyyden.

Rajattoman raskaan tyhjän ammotuksen tunteen jo ahmiessa Hartoa, hän ehti vielä hetken ajatella maailmankaikkeuden parasta, mennyttä elämäänsä ja Telluksen nykytilaa.

Ja niinpä Harton onnentunne keskustalaisten pois pyyhkimisestä koko universumista oli ainoa asia, joka nykyhetkestä jäi jäljelle antimaterian muuttaessa kaiken olevaisen vapaaksi energiaksi.

Biotaloudella Suomi kuntoon!

Ikiliikkuja on vihdoin keksitty.

Ensin Kemira/Yara valmistaa ja myy isot kasat fosforia lannoitteeksi maatiloille. Hyvään hintaan. Seuraavaksi se myy fosforin valmistuksen sivutuotteena syntyneen valtavan kipsijätevuorensa samoille maatiloille, pelloille levitettäväksi, uutena innovatiivisena ravinteita pidättävänä ratkaisuna. Jälleen tietysti kovaan hintaan. Estämään ravinteiden valumista vesistöihin jotteivät vesistöt rehevöityisi.

Jos kuitenkin on käynyt niin ikävästi, että vesistöt rehevöityvät ylenpalttisten fosforivalumien seurauksena, ei hätää! Siihenkin löytyy ratkaisu. Nimittäin massiivinen määrä polyalumiinikloridia (mm. Littoistenjärven pelastamiseksi 200 tonnia, Kemiralta), tietysti kunnon hintaan.

Vastuullista ja innovatiivista yritystoimintaa, kiitos Kemira/Yara. Miten luonto onkaan ikinä tullut toimeen ilman ihmisen neroutta?

Paavo, numero seitsemän

Toisessa kädessäni passi, toisessa karvahattu, potkaisin voimalla salin ovet auki. Ovien lävähtäessä levälleen karjaisin minkä viskin korventamasta kurkunpäästäni sain:” Milläs tiskillä täällä äänestetään Paavoa!”

Jo valmiiksi hiljainen äänestyspiste hiljeni tyystin. Ihmiset pysähtyivät kuin taikaiskusta ja alkoivat tuijottamaan ovelle. Salin perällä istumassa ollut järjestysmies nousi ja alkoi hitaasti kävelemään minua kohti. Käänsin vaistomaisesti rintamasuuntani kohti tuota keski-ikäistä siilitukkaista entistä kehonrakentajaa ja puristin oikean käteni refleksinomaisesti nyrkkiin. Vasen kulmakarvani laskeutui, oikea vastaavasti nousi, lihaksikkaitten leukaperieni painaessa hampaitani yhä tiiviimmin yhteen. Huomasin samalla ajattelevani:” Tämähän on silkkaa fasismia.”

Vaalirauhaa turvaavan järjestysmiehen lähestyessä vedin syvään henkeä ja annoin rintakehäni nousta uhkaaviin mittoihin hartioitteni laskeutuessa rentoutuneina alaspäin. Nyrkkiin puristuneen käteni sormet avautuivat vielä kerran ja tekivät raukean viuhkamaisen liikkeen vain puristuakseen heti kohta entistä tiukemmin uudelleen nyrkkiin. Nyt järjestysmies seisoi jo metrin päässä edessäni ja hänen kätensä näytti tavoittelevan vyötäröllä roikkuvaa anustapin muotoista kumipamppua. Salin hiljaisuus oli edelleen rikkumaton. Edes kynien kahinaa äänestyslapuilla ei kuulunut, ihmisten hengityksestä puhumattakaan.

Astuin askeleen eteenpäin. Järjestysmiehen otsalla näkyi hikikarpaloita. Nyt kuulin hänen sydämensä kiihkeän pamppailun. Oma pulssini pysytteli tukevasti leposykkeen puolella eikä otsallani näkynyt pisaraakaan ylimääräistä suolaista nestettä, sen voin vaikka vannoa. Järjestysmiehen rintapielessä oli nimikyltti kuin Hesen kesäharjoittelijoilla ikään. ”Mitäs Hannu?”, tokaisin. Mutta Hannu ei saanut tiristettyä sanaa suustaan. Kulmakarvani edelleen eritasossa tuijotin suoraan Hannun silmiin ja jatkoin: ”Tulin äänestämään. Missä täällä äänestetään Paavoa?” Mutta Hannu pysyi vaiti.

Kaupungin keskusvaalilautakunnan varapuheenjohtajan, Neiti Ala-Sumpun, kaunismuotoinen pää kohosi viereisen tiskin takaa. Ala-Sumpun hunajainen ääni soi hiljaisuuden keskellä korvissani kuin tuhannen enkelin laulu hänen lausuessaan hieman epävarmasti mutta samalla kovin kutsuvasti: ”Täällähän sitä Paavoa sopii äänestää.” Selvitin kurkkuni karheutta kröhäisemällä kertaalleen Hannun kasvojen edessä siirtääkseni hänet pois tieltäni. Reitin ollessa nyt selvä, kävelin kuin öljytyin lantein Neiti Ala-Sumpun luo ja avasin keskustelun. ”Jaahas, jaahas. Numero seitsemänhän se oli?” tiedustelin neidiltä. Paavon numerohan oli totta kai jo valmiiksi erehtymättömästi mielessäni, mutta vanhat korvani janosivat neidin pulppuavaa viserrystä sisäänsä aivan samoin kuin ikivanha haapa janosi koloonsa valkoselkätikkaa.

Ala-Sumppu lateli hyvin istuvassa valkeassa kauluspaidassaan viralliset vaalivirkailijan lauseensa ja piirsin paperiin komean seitsikön. Noustessani tuolilta ja suudellessani hyvästä palvelusta kiittäen neidin kämmenselkää näin sivusilmällä, että saliin tullessani täysin lamaantunut väkijoukko alkoi pikkuhiljaa liikuskella ja supattelemaan keskenään. Ainoastaan Hannu seisoi edelleen niillä sijoillaan, mutta oli toiselta puolen varustevyötään löytänyt kumipatukan sijaan suklaapatukan, jota mutusti lähes maanisesti kuolan valuessa suupielistä kilpaa otsan hikinorojen kanssa.

”Tällainen ääni Paavolle tänään”, kajautin vielä äänestyssaliin poistuessani säröillä olevista lasisista pariovista hiljalleen hämärtyvään tammikuiseen iltapäivään.

  

Avoin kirje alkoholin puolesta

Alkoholista on jälleen keskusteltu vilkkaasti ja ansiokkaasti mediassa (mm. lukemattomat kirjoitukset ja haastattelut Helsingin Sanomissa viime vuosina). Keskustelijoina on ollut eri alojen asiantuntijoita, poliitikkoja ja kadunmiehiä. Moni, mm. Kaarlo Simojoki, päihdetyön erikoislääkäri, haluaisi rajoittaa alkoholin saatavuutta. Tähän alkoholin demonisointikuoroon on liittynyt moni keskustaan päin kallellaan oleva vaikuttaja ja ns. puskalaiset sekä lestadiolaistaustaiset poliitikot. Tahdon tuoda yhden unohdetun näkökulman mukaan keskusteluun, nimittäin evolutiivisen ulottuvuuden.

Alkoholi ei ole uusi keksintö ihmiskunnan historiassa. Sitä ei keksinyt Irwin Goodman 70-luvulla, ei olutta panneet luostarimunkit 500-luvulla, ei edes Jeesus kaksituhatta vuotta sitten muuttaessaan veden viiniksi. Ihmisellä ja alkoholilla on paljon pitempi ja kiinteä, jopa elimellinen yhteinen historia. Ja se näkyy suoraan geeneissämme. Hallituksemme päätökset maitokaupan oluiden prosenttirajoista ovat pelkkiä lillukanvarsia alkoholikeskustelussa.

Alkoholiin pitäisi osata suhtautua mutkattomasti. Kuin veteen. Puolikas pullo punaviiniä arkilounaalla työkaverien kanssa pitäisi olla aivan normaalitila. Pieni päihtymys. Ikävä kyllä nykyaikana pientä päihtymystä ei sallita muutoin kuin erikoistilanteissa, juhlittaessa tai lomaillessa. Ellei ole rappioalkoholisti. Uskallan väittää, että seitinohuessa monet työt sujuisivat jopa paremmin kuin stressaantuneena selvin päin!

Uskallan myös väittää, että mikäli alkoholin demonisointi loppuisi ja myöntäisimme (siis jopa ne pappissukujen hurskaat, tekopyhät ja muuten vain paremmat ihmiset), että ihminen on elimellisesti sopeutunut käyttämään alkoholia, moni häpeästä kumpuava ongelma alkoholiin liittyen kaikkoaisi. Yksi tärkeä syy alkoholismiin on nimittäin se, että alkoholin käyttöä pitää peitellä tai häpeillä. Tai rehvastella. Kenen etua palvelee se, että hyvää työtä tekevä hitsaaja tai asentaja saa potkut töistä haistuaan työpaikalla viinalle? Meidän tulee hyväksyä se, että olemme miljoonia vuosia nauttineet alkoholia. Ja alkoholin käyttö tulisi käytännössäkin vihdoin sallia kaikilla tasoilla. Töissäkin. Kuten useimmat johtavassa asemassa olevat jo omalla kohdallaan tekevätkin. Miksi Hesari muuten teki Ullanlinnan Arskasta koskettavan, jopa ylistävän, jutun vaikka kyseessä oli puliukko?

Toki ongelmia voisi alkoholin vapautuksen jälkeen edelleenkin tulla yksilötasolla, mutta ei johtuen tiukkapipoisista ja yksiulotteisista toisista ihmisistä vaan omista valinnoista ja yhteiskunnan yleisestä surullisesta jamasta. Populaatiotason negatiiviset vaikutukset, johon ylilääkärit ja ravitsemustieteilijät vetoavat, tulevat todennäköisesti olemaan positiivisia alkoholin vapautuksen jälkeen. Esimerkiksi Välimeren maissa alkoholinkäyttö on ollut pitkään vapaampaa ja siellä moni elää terveen, hyvän ja pitkän elämän nauttien jatkuvasti viiniä. Venäjällä toki ryypätään rankasti ja elinajanodote on kohtuullisen lyhyt mutta siihen on syynä enemmän kaikki muu kuin alkoholi. Venäjällä alkoholi on vain oire ja seuraus. Kohta sama tilanne on Suomessakin, jollei yhteiskuntaamme saada iloa ja onnellisuutta.

Kysymys ei ole siis vain saatavuuden sallimisesta, vaan myös alkoholin käytön sallimisesta. Yhteisö pystyy puuttumaan ongelmakäyttöön rakkaudella ja yhteisöllisyydellä. Räkäkännissä virheitä tekevät  toimistojen vastaanottovirkailijat saisivat nuhteita, mutta työnsä esimerkillisesti pikkuhiprakassa tekevät työntekijät saisivat seitinohuessa olevat asiakkaat entistä paremmalle tuulelle. Kukapa meistä ei olisi kuullut sanontaa: humalassa asiat vain tuntuvat luonnistuvan!

Itse ajavat autot kolkuttavat jo oven takana, robotit hoitavat tarkkuutta vaativat kokoonpanotyöt jne. Kohtuullisessa maistissa olisi meidän kaikkien varsin helppoa elää, ilman mitään hätää. Miksemme voisi alkaa nauttimaan elämästä, kukin tavallamme. Oppisimme kuuntelemaan itseämme. Jos tekee mieli ottaa olut tai lasillinen kuohuviiniä, voisimme ottaa sen. Vaikka työpaikalla. Jos ei tee mieli, ei sitä tarvitsisi väkipakolla juoda vaikka olisi pomon 60v. juhlat tai pikkuserkun kesähäät.

Jo kymmenen miljoonaa vuotta sitten esi-isiemme ADH-4 geenissä tapahtui mutaatio joka edesauttoi selviytymistä silloisessa elinympäristössä. Esi-isämme pystyivät tämän vuoksi käyttämään ravinnokseen alkoholia sisältäviä käyneitä hedelmiä tulematta sairaiksi. Maahan pudonneen alkoholikäyneen hedelmän energiasisältö on noin kaksinkertainen verrattuna tuoreeseen yhä puussa roikkuvaan hedelmään.  Ympäristössä jossa energiasta on aina ollut enemmän tai vähemmän pulaa, tämän mutaation syntyminen on siis ollut huomattava etu. Tästä syystä meillä on yhä tietty himo alkoholia kohtaan, sillä parhaiten tuota alkoholiresurssia hyödyntäneet saivat eniten jälkeläisiä. Kädellisten lahkossa tämä mutaatio on niillä lajeilla jotka ovat laskeutuneet puista maanpinnalle. Voitaneen jopa sanoa että ilman sitä ei olisi kannattanut laskeutua puista.

ADH-4 geenimutaation ansiosta pystymme polttamaan alkoholia jopa neljäkymmentä kertaa tehokkaammin kuin lajit joilla tätä mutaatiota ei ole. Sen ansiosta emme humallu silmittömästi pienehköistä määristä alkoholia. Avainsana on pienehkö.

Alkoholin käytöstä seuraavat haitat ihmiskunnalle tänä päivänä johtuvat aivan muista syistä kuin alkoholin absoluuttisesta sopimattomuudesta meille. Tärkein syy on nykyisen kaltaisen elämäntyylin sopimattomuus ja se saa ihmiset tarttumaan pulloon. Nykyinen länsimainen elämämme ei ole lajityypillistä ja mielekästä eli sellaista johon ihminen on evolutiivisen historiansa kuluessa sopeutunut. Seurauksena on alkoholismia, ylipainoa, masentuneisuutta, itsemurhia, sydän- ja verisuonitauteja. Kaikki nykyaikaisen kulttuurimme sivutuotteita, joita ei metsästäjä-keräilijäyhteisöissä tavata. Nykyisestä ankeudesta on paljolti kiittäminen maanviljelyn aloittamista, joka oli yksi suurimmista virheistä jonka ihmiskunta on ikinä tehnyt.

Sen sijaan, että aina mietimme vastausta kysymykseen miten, kannattaisi välillä kysyä ja etsiä vastauksia kysymykseen miksi. Miksi tartumme nyt pulloon niin hanakasti? Miksi meille ei enää tänä päivänä riitä sama määrä alkoholia joka on riittänyt meille kymmenen miljoona vuotta? Vastaukset sinun pitäisi jo tietää, jos luit ylläolevan ajatuksella.