Presidentti A. Stubukka oli aina ylpeillyt sillä, että hän on triathlonisti. Hän kertoi sen jokaisessa haastattelussa, jokaisessa juhlapuheessa ja jopa silloin, kun häneltä kysyttiin talouspolitiikasta. “Kestävyys on tärkeintä”, hän sanoi. Valitettavasti hänen talous- tai mitkään muutkaan päätöksensä eivät olleet kestäviä.
Hän oli nimittäin onnistunut köyhdyttämään maansa taloudellisesti ja henkisesti niin perusteellisesti, että jopa valtion budjettikirjan viimeisellä sivulla luki vain: “Ei vittu Stubukka ja Orpana. Tämä ei ole enää hauskaa.”
Kaiken pienemmän hölmöilyn lisäksi hän oli lahjoittanut erittäin suuren summan rahaa maailman korruptoituneimmalle hallinnolle, koska oli uskonut saavansa vastineeksi “strategista arvostusta” maailmalta, jostain valtamerten takaa. Hän sai kyllä kiitoskirjeen rahoista kokaiinia himoitsevalta läpeensä korruptoituneelta Zeta-pelleltä ja oli siitä tyytyväinen, vaikka oma kansa Suomessa näkikin nälkää. Niin ja saihan Stubukka myös räjähteillä lastattuja taisteludrooneja suoraan Kouvolaan ilmateitse pikalähetyksenä siltä Zeta-pelleltä.
Kun kansa sai tietää tästä kaikesta, se lopulta raivostui. Vaikka olikin noin yleisesti ottaen hyvin lammasmainen laput silmillä kulkeva vässykkäkansa. Kun entinen Suomen paras ystävä, oikea suurvalta, ihan siinä naapurissa sai tietää, että Stubukka sikaili, sekoili ja perseili minkä ehti, he tietysti raivostuivat myös. Ja kun Stubukka näki oman kansansa ja tuon naapurisuurvallan silmittömän raivon yhtä aikaa, Stubukka teki vihdoin sen, mitä hän osasi parhaiten: hän juoksi.
Ja hän juoksi kovaa. Niin kovaa, että hänen turvamiehensä jäivät kauas jälkeen. Yksi teki jopa itsemurhan Stubukan autotallissa koska häntä hävetti niin kovin. Niin kovaa Stubukka juoksi, että hänen älykellonsa alkoi varoittaa “epäinhimillisestä sykkeestä”. Niin kovaa, että hän alkoi miettiä, pitäisikö hänen lisätä tämäkin suorituksensa CV:hen ja seuraavaan puheeseensa sekä naistenlehden haastatteluun.
Lopulta hän päätyi yltä päältä hiessä bunkkeriin, jonka oli tarkoitus suojella valtion päämiestä ulkoisilta uhilta. Sitä ei siis oltu suunnitteltu omalta kansalta suojautumiseen, mutta hätätilanteessa luovuus on valttia.
Bunkkerissa oli vettä, säilykkeitä, talouspaperia ja käsirasvaa. Niin, ja valtava määrä raportteja, joita Stubukka ei ollut koskaan lukenut. Nyt hänellä oli aikaa. Paljon aikaa.
Ylhäällä kansa marssi. Banderollit vaativat Stubukan päätä vadille. Naapurin suurvalta lähetti nootteja. Droonit surisivat jossain kaukana. Ja bunkkerissa Stubukka istui yksin ja mietti, missä kohtaa kaikki oli mennyt pieleen.
Hän päätyi lopulta samaan johtopäätökseen kuin koko maa oli päätynyt jo ajat sitten:
Hän oli ollut aivan liian varma omasta erinomaisuudestaan vaikka oli tyhmä kuin saapas.
Mutta hän päätti, että jos hän joskus pääsisi täältä ulos, hän tekisi kaiken toisin. Hän kuuntelisi asiantuntijoita. Hän lukisi raportteja. Hän ei antaisi valtion rahoja pois vain siksi, että joku hymyili diplomaattisesti. Hän lopettaisi hyvesignaloinnin ja veljeskansan dehumanisoinnin sekä aiemmin alati harrastamansa sodanlietsonnan.
Mutta ennen kaikkea hän päätti opetella yhden tärkeän taidon: taidon miettiä kahdesti ennen kuin tekee jotain typerää.
Se oli alku. Ei hyvä alku, mutta alku kuitenkin.
