Lännen narratiivi vs. todellisuus: Ukraina, Venäjä ja median suuri illuusio

 

Otsikot huutavat edelleen jatkuvasti: "Ukraina voittaa sodan!", "Venäjän talous romahtaa sotaan ja pakotteisiin!", ja poliitikot kuten Stubb paukuttavat samaa mantraa suu vaahdossa kokouksesta ja haastattelusta toiseen. Todellisuus on kuitenkin täysin toinen.

Viimeisin ruumiitten vaihto kertoo todellisuudesta enemmän kuin mikään poliittinen puhe: Ukraina sai takaisin täydet 1000 kaatunutta sotilastaan, Venäjä vain 35. Lukuero on järisyttävä, eikä se vastaa millään muotoa mediassa vuosikausia rakennettua tarinaa Ukrainan voitosta ja Venäjän romahtamisesta. Todellisuudessa Venäjä tekee mitä tahtoo, ja NATOn ja lännen käsikassara Ukraina vikisee.

Mediassa ja lännen poliitikkojen puheissa korostetaan Venäjän "taloudellista luhistumista", pankkien kaatumista ja pakotteiden tuhoisaa voimaa. Mutta arjessa Venäjä ei ole romahtanut. Valuuttakurssit heilahtelevat kuten muuallakin, mutta energia- ja raaka-ainetuotanto jatkuu. Kansalaiset elävät yhä, kaupat ovat täynnä elintarvikkeita ja kulutustavaraa, yritykset pyörivät, vienti ja tuonti sopeutuvat. Todellinen pakotteiden vaikutus on olematonta, ei dramaattista.

Tämä on tietysti klassinen tapa rakentaa narratiivia: suuret yleistykset ja dramaattiset otsikot saavat kansan uskomaan tarinaan, joka ei vastaa todellisuutta. Pakkohan se on uskoa, kun lehdessä lukee. Vaikka se olisikin propagandamedia. Länsi kun tarvitsee sankarin ja pahiksen – Ukraina on tietysti tässä sankari ja Venäjä se paha – ja media toistaa tätä tarinaa kerta toisensa jälkeen. Luvut kentältä eivät kuitenkaan koskaan pysy otsikoiden mukana.

Jos joku vielä uskoo, että Hesarin tai Ilta-Sanomien otsikko saati poliitikon huuto vastaa konfliktin todellisuutta, kannattaa katsoa ihan rauhassa numeroita, kentän raportteja ja sanalla sanoen faktoja. Ei kuitenkaan niitä eläköityneiden länsiupseerien faktoja tai NATOn manipuloimia numeroita. 

Sota ei lopu otsikoihin ja poliitikkojen huuteluun. Todellisuus on aina toinen, ja tälläkin hetkellä todellisuus kertoo tarinaa, joka on täysin erilainen kuin lännen propagandassa.

Sodasta tuli tabu Suomeen muuttaneelle Sergeille

 

Venäläinen Helsingissä asuva ja työskentelevä Sergei sanoo, että Suomessa on sananvapaus. Hän tietää sen, koska hänelle on kerrottu niin monta monta kertaa. Hän ei vain ole ihan varma, missä sitä käytetään. Ainakaan ei silloin, kun keskustelu koskee Venäjää. Silloin sananvapaus muuttuu äkkiä sananvarovaisuudeksi.

Hän huomasi sen ensimmäisen kerran, kun mainitsi työpaikan kahvipöydässä, että rajan sulkeminen hankaloittaa hänen äitinsä näkemistä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, sellainen, jonka Suomessa tunnistaa heti: nyt sanoit jotain, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Joku yskäisi vaivaantuneena. Joku vaihtoi puheenaihetta. Joku katsoi häntä kuin hän olisi juuri tunnustanut harrastavansa porojen salametsästystä.

Sen jälkeen Sergei oppi, että Suomessa on kaksi Venäjää: se, josta saa puhua ja jota pitää haukkua, ja se, jossa hänen sukulaisensa asuvat. Ja ne eivät ole sama asia.

Hän ei ole mitään sotaa tai konfliktia ikinä puolustanut, eikä aio. Mutta hän ei myöskään jaksa enää toistaa joka keskustelussa, että “en kannata mitään, älkää huoliko, olen vaaraton”. Hänestä tuntuu, että suomalaiset haluavat venäläisen, joka on yhtä aikaa vain katuva, avoimen kriittinen Kremlille, nöyrä ja kiitollinen Suomelle. Ei missään nimessä millään muotoa näkyvä tai äänekäs, ettei tule väärää vaikutelmaa.

Jos Sergei joskus kiihkottomasti sanoo, että lännen uutisointi tuntuu joskus yksipuoliselta, joku kuiskaa heti “propaganda”. Jos hän sanoo, että Venäjällä on myös tavallisia ihmisiä, joku kuiskaa “hyväuskoinen”. Jos hän sanoo, että haluaisi vain nähdä äitinsä, joku kuiskaa “hybridivaikuttaja”.

Sergei ei ole varma, kuka täällä oikeastaan pelkää ja ketä.

Hän sanoo, että Suomessa venäläinen on kuin kävelevä lakmustesti: suomalaiset katsovat silmät kiiluen, muuttuuko venäläisen väri siniseksi vai punaiseksi. Jos väri ei muutu, he hämmentyvät suuresti. Jos muuttuu väärään suuntaan, he hermostuvat ja saavat moraalipaniikkikohtauksen.

Sergei ei tietenkään halua olla mikään elävä testi. Hän haluaa olla ihan tavallinen ihminen, joka voi sanoa ääneen, että elämä kahden maan välissä on sekavaa, ilman että joku tulkitsee sen poliittiseksi ohjelmajulistukseksi.

“Mutta ehkä tämä on vain uusi normaali”, Sergei sanoo ja kohauttaa olkapäitään. “Venäjällä ei saanut sanoa kaikkea. Suomessa saa kyllä sanoa aivan kaiken, kunhan sanoo sen tismalleen oikein.”

Sensitiivisyys tuhoaa ihmiset ja koirat

Meille myydään koko ajan kertomusta paremmasta maailmasta. Turvallisemmasta, sensitiivisemmästä, tiedostavammasta. Sellaisesta, jossa kaikilla on kaikki tosi hyvin. Ja tämä nykyinen meno on siihen johtavaa hienoa kehitystä. Mutta moni huomaa, että samaan aikaan ilmapiiri muuttuu sellaiseksi, että normaali ihminen joutuu koko ajan tarkistamaan itseään kuin eläisi loputtomassa suullisessa tentissä tai poliisikuulustelussa.

Ennen sai sanoa jotain kömpelöä ja siitä selvittiin. Nyt yksikin väärä sana voi muuttua pysyväksi leimaksi. Työttömyydeksi, vankilatuomioksi, ties miksi. Yksi väärä painotus, yksi väärä termi, yksi väärä huumori, yksi silmien venytys ja olet moraalisen paniikin kohde. Ei siksi, että olisit tehnyt jotain oikeasti pahaa, vaan siksi, että et käyttänyt oikeaa kieltä oikealla hetkellä. Ihmisen elämästä on tullut projekti, jota pitää jatkuvasti säätää muiden herkkyyksien mukaan. Sen kaikkein herkimmän ja mielenvikaisimman yksilön oikkujen mukaan.

Työpaikoilla uudet ideat esitetään varoen. Keskustelut ovat kliinisiä. Kukaan ei halua olla se, joka sanoi liikaa. Riskinotto ja innovaatiot eivät kuole siksi, että ne olisivat taloudellisesti huonoja, vaan siksi, että sosiaalinen riski on liian suuri. Innovaatio ei kuole edes äärimmäisen byrokraattisessa Suomessa byrokratiaan, vaan sosiaaliseen pelkoon.

Urheilussakin näkyy sama kehitys. Fyysinen peli on muuttumassa moraaliseksi kysymykseksi. Aggressio ei ole enää osa kilpailua, vaan merkki ongelmasta. Se, mikä ennen oli toivottua ja tavoiteltua kovuutta, on nyt epäilyttävää. Ei riitä, että lajin spesifejä sääntöjä rikotaan ja niistä rangaistaan. Urheilijan koko asennetta pitää tarkkarilla ja sitä pitää peilata woken hengessä yhteiskunnan sosiaaliseen moraaliin kesken kiihkeän pelin. Ihmisestä halutaan tehdä täysin riskitön myös siellä, missä riskin kuuluisi olla osa lajia.

Ja koirat kertovat tästä kaikesta ehkä enemmän kuin ihmiset. Ennen hyvä koira oli sellainen, joka vartioi. Sellainen, jonka olemus jo kertoi, että tähän pihaan ei tulla luvatta. Saksanpaimenkoira ei ollut terapeuttinen sisustuselementti, vaan vartioiva työkoira. Sillä oli viettiä, terävyyttä ja kykyä purra tarvittaessa. Se ei ollut silloin sairas eikä hullu, se oli funktionaalinen.

Nyt samaa ominaisuutta pidetään ongelmana. Jos koira osoittaa aggressiota, ensimmäinen ajatus ei ole positiivinen, ei edes koulutuksen terävöittäminen ja toiminnan kanavoiminen paremmin hallittavaksi, vaan aggression kaikkinainen poistaminen. Terävyys tulkitaan virheeksi. Vartiointivietti nähdään uhkana. Jalostetaan lapasmaisia labradoodleja, jotka eivät pelästytä ketään, eivätkä puolusta ketään. Hymyilevä, vaaraton, täysin pehmennetty koira on ihanne. Kunnon rottweiler, kunnon saksanpaimenkoira, kunnon dobermanni on liian vaikea, liian voimakas, liian epämukava. Liian epäsopiva tähän nykyiseen sairaaseen narratiiviin.

Tämä aggression pelko ei siis tietenkään koske vain koiria. Sama logiikka siirtyy sellaisenaan ihmisiin. Kaikki terävyys halutaan silottaa. Kaikki suoruus pehmentää. Kaikki aggressio patologisoida. Lopulta hyväksyttävä ihminen on sellainen, joka ei koskaan ärähdä, ei koskaan loukkaa, ei koskaan ylitä jonkun hauraan lumihiutaleen mielivaltaista rajaa. Ihminen, joka ei ole vaarallinen kenellekään, ei edes silloin kun pitäisi puolustaa itseään tai muita, on ihanne. 

Pehmeys voi olla hyve, jos se on oma valinta. Ja varsinkin , jos se on osa luontaista monimuotoisuutta. Mutta jos se on pakko, se ei ole hyve. Se on kesytystä. 

Jos suunta jatkuu tällaisena, emme saa rohkeampaa emmekä oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Saamme yhteiskunnan, jossa ihmiset ovat varovaisia, sisäisesti kireitä ja jatkuvasti tarkkailemassa itseään ja toisiaan. Ulkoisesti kaikki näyttää rauhalliselta. Sisäisesti kaikki patoutuu.

Ja juuri se on tässä se kaikkein huolestuttavin ajatus. Ei se, että joku loukkaantuu väärästä katseesta tai väärästä sanasta. Vaan se, että kukaan ei kohta enää uskalla olla vahva. Eikä saa olla vahva. Ei mies, ei koira, ei lapsi, ei urheilija. Tuskin edes nainen. 

Eikä varsinkaan opettaja, kurinpitäjä, kasvattaja. Erityisesti maahanmuuttajien on annettava toteuttaa itseään. Heidän apinointiinsa puuttuva saa itse syytteen ja tuomion. Siksi tämäkin puukotus tapahtui. Koska opettaja ei saa tehdä mitään. Opettaja ei saa puuttua varsinkaan matuhäiriköiden häiriökäyttäytymiseen. Äänen korottaminenkin törkeästä käytöksestä on nykyään rikos. Ja siksi lapset puukottavat toisiaan.

Ihmisyyden illankoitto on todellakin täällä.

Moraalipaniikin uusi kierros: tapaus Epstein

Epstein-juttujen ympärille on rakentunut mediassa ilmiö, joka muistuttaa enemmän moraalipaniikin dynamiikkaa kuin uutisointia ja perusteellista oikeudellista arviointia. Osa Epsteiniin kytkeytyvistä rikoksista saattaa olla vakavia, siitä ei ole nyt kysymys. Mutta se, miten media ja yleinen mielipide laajentavat yksittäisen mahdollisen rikollisen ympärille kokonaisen symbolisen pahuuden verkoston, ansaitsee kriittisen tarkastelun.

#MeToo-liike käynnisti sinänsä tärkeän ja tarpeellisen keskustelun vallan väärinkäytöstä. Ongelma syntyy, kun alkuperäinen tavoite eli rikosten paljastaminen ja uhrien oikeuksien vahvistaminen muuttuu kulttuuriseksi puhdistusliikkeeksi. Silloin yksittäistapauksista tulee symboleja, symboleista tulee kertomuksia ja kertomuksista rakentuu moraalinen kehikko, jonka sisällä kaikki samaan piiriin osuneet nähdään osana absoluuttista pahuutta.

Tämä kehitys näkyy erityisesti siinä, miten “verkosto” rakentuu mediassa. Jos joku on ollut samassa tilassa, samassa juhlassa tai samassa sähköpostiketjussa, hänet voidaan liittää kertomukseen. Juridinen vastuu ja moraalinen mielikuva alkavat sekoittua. Todistettu teko, epäilty teko ja pelkkä sosiaalinen yhteys alkavat näyttää samalta.

Moraalipaniikin klassinen piirre on, että se tuottaa “kansanvihollisen” kaltaisen hahmon. Epsteinista tuli tällainen symbolinen hahmo: ei vain rikoksista syytetty ja tuomittu henkilö, vaan eräänlainen kulttuurisen rappion ruumiillistuma. Tällaisen hahmon ympärille on helppo rakentaa laajeneva syyllisyyskehä. Kun symboli on tarpeeksi vahva, kriittinen kysymys “kuka teki mitä ja millä todisteilla” muuttuu aivan toissijaiseksi.

Mediassa toistuu dramaturgia: yksityiskohtaiset kuvaukset, arkiset yksityiskohdat, moraalisesti latautunut kieli. Se luo vaikutelman kokonaisvaltaisesta pahuudesta. Tällaisessa kehyksessä lukijan on vaikea erottaa, mikä on juridisesti todennettua ja mikä tulkinnallista.

Toinen moraalipaniikin tunnusmerkki on laajeneminen. Alkuperäinen rikos ei enää riitä. Tarvitaan uusia nimiä, uusia yhteyksiä, uusia epäilyjä. Ilmiö ruokkii itseään: jokainen uusi paljastus vahvistaa käsitystä, että “kaikki ovat mukana”. Tässä vaiheessa kysymys ei enää ole yksittäisistä rikoksista, vaan kollektiivisesta epäluulosta.

Tämä ei tarkoita, että vallankäyttöön liittyviä väärinkäytöksiä ei pitäisi tutkia. Päinvastoin. Mutta oikeusvaltion periaatteet eivät voi muuttua tilanteen moraalisen kuohunnan mukaan. Syyllisyys ei voi olla tarttuvaa. Sosiaalinen tai ammatillinen yhteys ei ole eikä voi olla rikos. Moraalinen närkästys ei myöskään ole todiste, ei sinnepäinkään.

On myös syytä kysyä, miksi juuri nämä tapaukset saavat massiivisen symbolisen latauksen. Seksuaalirikokset herättävät voimakkaita tunteita, osin aiheellisesti. Mutta voimakas tunne on myös tehokas poliittinen ja kulttuurinen polttoaine. Se mahdollistaa laajemman kertomuksen vallasta, patriarkaatista ja eliitistä. Kun yksittäinen tapaus sopii tähän kertomukseen, siitä tulee esimerkkitarina, jota käytetään vahvistamaan jo olemassa olevaa tulkintakehystä.

Moraalipaniikissa on aina paradoksi: se syntyy todellisesta ongelmasta, mutta alkaa lopulta tuottaa omia järkyttäviä ylilyöntejään. Julkinen häpeä muuttuu pysyväksi. Epäily muuttuu identiteetiksi. Ja median rooli siirtyy tiedonvälittäjästä moraalisen järjestyksen vartijaksi.

Kriittinen kysymys kuuluu: missä kulkee raja rikosten tutkinnan ja kollektiivisen demonisoinnin välillä? Jos kaikki samaan verkostoon liittyneet nähdään osana samaa moraalista syyllisyyttä, olemme siirtyneet oikeudellisesta ajattelusta symboliseen ajatteluun ja noitavainoon.

Yhteiskunnan vahvuus ei ole siinä, että se reagoi voimakkaasti ja kollektiivisesti vaan siinä, että se reagoi oikeassa mittakaavassa ja kaikille oikeudenmukaisesti. Moraalinen raivo voi olla ymmärrettävää, mutta se ei voi korvata näyttöä, yksilöllistä vastuuta ja ennen kaikkea suhteellisuutta.

Jos tästä keskustelusta halutaan tehdä kestävä, sen on irtauduttava moraalipaniikin dynamiikasta ja palattava peruskysymykseen: kuka teki ja mitä, millä todisteilla, mikä rikos tapahtui, oliko oikeita uhreja ja mikä on oikeudenmukainen seuraus? Kaikki muu on symbolipolitiikkaa.

Suomen olisi syytä valmistautua Venäjä-pelottelun sijaan realismiin

 

Presidentti Stubbin tuoreessa esiintymisessä korostuu jälleen yksi piirre yli muiden: Suomi ajattelee edelleen itseään ensisijaisesti Naton etuvartiona eikä itsenäisenä puolueettomana toimijana. Tämä on selvä strateginen valinta, mutta samalla tietysti myös iso riski.

Kun Stubb sanoo, että “henkisesti kannattaa valmistautua” Venäjän joukkojen ryhmittämiseen itärajalle Ukrainan konfliktin päättyessä, hän esittää asian ikään kuin kyse olisi yksipuolisesta Venäjän tekemästä uhkatoimesta. Todellisuudessa kyse on totta kai klassisesta turvallisuusdilemmasta: Suomi liittyi Natoon, Naton infrastruktuuri laajenee jatkuvasti itään, ja Venäjä luonnollisesti reagoi siihen sotilaallisesti. Koska näin suurvallat toimivat. Näin myös Yhdysvallat toimisi, jos jokin sen vihollisten sotilasliitto laajentuisi Meksikoon tai Kanadaan.

Venäjän näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys selkeästi muutti pohjoisen sotilaallisen tasapainon. On täysin loogista – ja samalla ennakoitavaa – että Venäjä vahvistaa läntisiä sotilaspiirejään. Tätä ei tarvitse romantisoida, mutta sitä ei myöskään kannata esittää irrationaalisena aggressiona.

Toinen keskeinen havainto liittyy Euroopan asemaan. Stubb toteaa, että Eurooppa “haluaa pöytiin, joissa päätöksiä tehdään”, mutta että venäläiset eivät haluaisi eurooppalaisia mukaan. Tämäkin on luonnollisesti suora seuraus siitä, että EU-maat ovat aseistaneet konfliktia ja sitoutuneet Ukrainan sotilaalliseen tukemiseen. Stubb ja Valtonen etunenässä. Diplomatiassa uskottavuus rakentuu neutraaliuden tai tasapainoisuuden varaan, ei missään nimessä osapuolena toimimisen ja tuuliviirinä heilumisen varaan.

Jos Eurooppa haluaa neuvottelupöytään, sen pitäisi ensin määritellä, onko se konfliktin osapuoli vai sovittelija.

Stubbin puhe ydinaseista kuvastaa myös laajempaa muutosta. Hän toteaa, että maailma ei ole enää kahden suurvallan järjestelmä, vaan mukana on nykyään Kiinakin. Juuri tämä on keskeinen pointti: olemme siirtymässä moninapaiseen maailmaan, jossa länsi ei enää yksin määrittele turvallisuusarkkitehtuuria. Venäjä ei toimi tyhjiössä, vaan osana tätä uutta voimatasapainoa.

Kun Stubb sanoo olevansa toiveikas monenkeskisyyden vahvistumisesta, se on kuitenkin hyvin ironista. Venäjä on jo vuosia puhunut moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa lännen hegemonia murtuu. Nyt länsi itsekin joutuu vihdoin sopeutumaan tähän todellisuuteen.

Keskeinen kysymys Suomelle onkin tämä:

Haluammeko olla sillanrakentaja vai etulinjan tukikohta?

Suomen historiallinen vahvuus oli pragmaattinen realismi. Eli kyky elää suurvallan naapurissa ilman ideologista ristiretkeä. Nyt retoriikka on muuttunut täysin. Jokainen Venäjän liike tulkitaan uhkana, vaikka suurin osa niistä on vain reaktioita lännen omiin typeriiin ratkaisuihin.

Konfliktin päättyessä tarvitaan väistämättä uusi eurooppalainen turvallisuusjärjestely. Se ei synny millään sotilaallisella pelotteella yksin, vaan vastavuoroisella tunnustamisella siitä, että myös Venäjällä on turvallisuusintressejä. Niiden uppiniskainen kieltäminen kun ei edelleenkään tee niistä olemattomia.

Kuten Stubb sanoo, henkisesti kannattaa valmistautua. 

Mutta kannattaa valmistautua realismiin, ei pelkkään narratiivin mukaiseen vastakkainasetteluun.

Ukrainan natsismi ja äärioikeisto avoimien lähteiden valossa

Ukrainan äärioikeistosta keskustellaan usein kahdessa ääripäässä: joko ilmiö kielletään kokonaan tai se paisutellaan koko yhteiskuntaa määrittäväksi tekijäksi. Avoimet, länsimaiset lähteet antavat asiasta kuitenkin huomattavan täsmällisen kuvan.

Ukrainan äärioikeisto todellakin on aivan todellinen ja lännessäkin dokumentoitu ilmiö

Ukrainassa toimii useita äärioikeistolaisia ja nationalistisia ryhmiä, joiden toimintaa seurataan systemaattisesti. Far-right Violence Monitoring Group dokumentoi muun muassa viharikoksia, poliittista väkivaltaa ja vähemmistöihin kohdistuvaa häirintää. Kyseessä on ukrainalaisten oma monitorointihanke, ei Venäjän tai ulkopuolisten tahojen propagandakanava.

Johtopäätös on yksiselitteinen: äärioikeistoon liittyvä väkivalta Ukrainassa on olemassa ja se on dokumentoitua.

Vaikutus on suurempi kuin vaalitulokset

Freedom House arvioi, että Ukrainan äärioikeisto muodostaa todellisen uhan demokratialle, vaikka sen parlamentaarinen kannatus on vähäinen. Äärioikeistopuolueet ovat saaneet vaaleissa tyypillisesti alle kolme prosenttia äänistä, eikä niillä ole pysyvää edustusta parlamentissa.

Samalla Freedom House toteaa, että ryhmien yhteiskunnallinen vaikutus on suurempi kuin niiden vaalimenestys antaisi ymmärtää. Tämä johtuu erityisesti katutason toiminnasta, järjestöistä ja kyvystä käyttää painostusta ja väkivaltaa poliittisena välineenä.

Kaduilla ja vapaaehtoisjoukoissa näkyvä rooli

Akateemisiin lähteisiin nojaavat yhteenvedot osoittavat, että äärioikeisto on Ukrainassa selvästi näkyvämpi kaduilla kuin vaaliuurnilla. Ryhmät ovat olleet aktiivisia mielenosoituksissa, järjestötoiminnassa ja osin myös vapaaehtoisjoukoissa erityisesti vuoden 2014 jälkeen.

Tämä selittää ristiriidan, jossa äärioikeisto on poliittisesti marginaalissa parin prosentin kannatuksella mutta sosiaalisesti ja symbolisesti huomattavan näkyvä.

Osallistuminen sotilaallisiin konflikteihin ja muihin väkivaltaisiin tapahtumiin

Useat akateemiset tutkimukset, mukaan lukien JSTORissa julkaistut analyysit, käsittelevät äärioikeistoryhmien roolia Donbassin sodassa sekä vuoden 2014 Odessan väkivaltaisuuksissa. Tutkimukset tunnistavat äärioikeistolaisten toimijoiden läsnäolon ja osallistumisen, samalla erottaen nämä ryhmät Ukrainan valtiosta ja enemmistöväestöstä.

Kyse ei ole vielä koko yhteiskuntaa täydellisesti kuvaavasta ilmiöstä, mutta ei myöskään mistään marginaalisesta yksityiskohdasta.

Nuorisotoiminta ja nationalistinen ideologia

Länsimaiset uutismediat, kuten France24, ovat raportoineet nationalististen järjestöjen nuorisoleireistä, joissa opetetaan ideologiaa ja joissain tapauksissa myös sotilaallisia taitoja. Toiminta on Ukrainassa poliittisesti herkkä aihe, mutta sen olemassaoloa ei kiistetä lännen avoimissa lähteissä.

Yhteenveto:

Avoimiin lähteisiin perustuen voidaan turvallisin mielin todeta seuraavaa:

* Ukrainan äärioikeisto on todellinen, dokumentoitu ilmiö

* Se on vaaleissa suhteellisen pieni mutta katutasolla ja ihmisten elämässä hyvinkin näkyvä

* Suuri osa ryhmistä on väkivaltaisia ja organisoituneita

* Länsimaiset akateemiset lähteet tunnistavat ilmiön hyvin, mutta länsimainen keltainen media peittelee sen parlamentaarista merkitystä

Tämä osoittaa, että natsismi ja äärioikeisto ei vielä aivan täysin määritä koko Ukrainaa, mutta se on tekijä, jota ei voi eikä kannata analysoida kieltämällä sen olemassaolo.

Lähteet:

Far-right Violence Monitoring Group. (n.d.).

Monitoring far-right violence in Ukraine.

Ukrainalainen kansalaisyhteiskunnan hanke, joka dokumentoi äärioikeistoon liittyviä viharikoksia, poliittista väkivaltaa ja vähemmistöihin kohdistuvia hyökkäyksiä.

https://www.frvmg.org/

Freedom House. (2020–2023).

Nations in Transit: Ukraine.

Useita vuosiraportteja Ukrainan demokratiakehityksestä, mukaan lukien äärioikeistolaisten ryhmien vaikutus politiikkaan ja kansalaisyhteiskuntaan.

https://freedomhouse.org/country/ukraine/nations-transit

Wikipedia contributors. (n.d.).

Far-right politics in Ukraine.

Yhteenveto akateemisista tutkimuksista, kansainvälisten järjestöjen raporteista ja vaalitilastoista koskien Ukrainan äärioikeistoa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Far-right_politics_in_Ukraine

Katchanovski, I., & Abrahms, M. (2019).

The role of far-right groups in the Ukrainian conflict.

Journal of Soviet and Post-Soviet Politics and Society / JSTOR.

Akateeminen analyysi äärioikeistoryhmien osallistumisesta Donbassin konfliktiin ja vuoden 2014 Odessan väkivaltaisuuksiin sekä kilpailevista tulkinnoista.

https://www.jstor.org/stable/10.13169/jpsps.5.1.0027

(Huom. JSTOR vaatii usein kirjautumisen tai yliopistoyhteyden.)

France24. (2019).

Ukraine’s far-right youth camps stir controversy.

Raportti nationalististen järjestöjen nuorisoleireistä, ideologisesta koulutuksesta ja aseharjoittelusta Ukrainassa.

https://www.france24.com/en/20190717-ukraine-far-right-youth-camps-azov-svoboda